Pieni Suklaapuoti

Punavuoren Merimiehenkadulle on nelisen vuotta sitten ilmestynyt pikkuruinen, kaksihuoneinen tehdas - Annan Suklaatehdas. Toisessa huoneessa Anna Kekki loihtii upeita konvehteja - ainakin paria kymmentä eri lajia. Toisesta huoneesta löytyy pieni puoti, jossa näitä käsintehtyjä, tuoreita konvehteja myydään joko yksitellen taikka pienemmissä tai isommissa pakkauksissa. 

Viimeksi kurkkiessani ikkunan läpi Yhdysvalloissa opiskelleen suklaamestarin työskentelyä päätin astua sisälle puotiin/tehtaaseen. Tiskillä ja tarjottimilla oli esillä ihanan näköisiä konvehteja, joista tällä kertaa erilaisten suklaiden lisäksi löytyi mm. pähkinää, mantelia, krokantia, toffeeta, suolakinuskia, kookosta, vadelmaa, mustikkaa, appelsiinia - kahden euron kappalehintaan.

Valitsin neljän konvehtin maistelurasiaani pähkinäsuklaata, vadelmaa, kookosta ja krokantia. Herkut odottavat vielä spessuhetkeä yksin tai ystävän kanssa. Tiedän, että Hetki vielä löytyy syysiltojen nopeasti pimetessä ja koronan hitaasti väistyessä :):)

Mummi tanssii :)

Eilen - kolmen kuukauden tauon jälkeen - uskaltauduin viimein kokeilemaan rakasta harrastustani tanssia. Juhannuksena äkisti alkanut lonkkakipu supisti liikuntani minimiin (täällä). Ei pitkiä kävelylenkkejä eikä innostavia tanssitreenejä. 

Aloin sinnikkäästi kuntouttaa lonkkaani fysiatrilääkärini ja kokeneen fysioterapeutin opastuksessa. Ja tässä viimein ollaan: Tanssin eilen 1,5 tuntia kevyttä tangoa tutun tanssiparin kanssa Antti Törmäsen tanssitreeneissä Käpylässä. Normitreeni, joka kesti tavanomaiset kolme tuntia, mutta pidin kutini ja lopetin puolessa välissä, mikä minulle intohimoiselle treenaajalle on aiemmin ollut tosi harvinaista - ja edelleenkin vaikeaa. Mutta jo se, että saatoin tanssia runsaan tunnin, oli minulle kivuliaan kesän jälkeen lottovoitto.

Tanssi tuntui ihanalta. Ja tutulta, vaikka treenisalille mennessäni pelkäsin (ekaa kertaa sitten ihka-ensimmäisen tanssituntini joskus 7-8 vuotta sitten) osaanko mitään, muistanko mitään. Osasin ja muistin. Ja nautin sydämeni kyllyydestä. Mutta päivä kerrallaan. Ei mitään suuria suunnitelmia - mielessä Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Kiitos, että sain vielä tämän mahdollisuuden. Uskon, että kokemukseni tuo sekä tanssiini että (joskus kohtuuttomiinkin) vaatimuksiini omista ja parin kyvyistä roppakaupalla nöyryyttä, mikä on enemmän kuin tervetullutta.

Ps. Ehdin jo jopa sulkea Mummin tanssitaival -nimisen tanssiblogini, kun ajattelin että Se oli siinä. Odottelen vielä joitakin viikkoja, ja jos kaikki etenee mukavasti, avaan sen (ehkä) uudelleen.

My View

Punavuoren kaksio tuntuu jo omalta ja rakkaalta. Kodilta. Vaikka kaikki tavarat, etenkään vaatteet, eivät vieläkään ole löytäneet ihka omaa paikkaansa. 

Puseroita, housuja ja hameita on kasautunut ruokapöydän tuoleille, epämääräistä pikkusilppua ruokapöydälle ja täysiä ikea-kasseja - odottavat vientiä kellarikomeroon, mökille, kierrätykseen, Tyttärien Tilalle - keittiön peränurkkaan. Makuuhuoneen seinää vasten nojaa painava vanha patja odottaen poisvientiä - ainoana vaihtoehtona ilmeisesti kaatopaikka?

Näköala olohuoneen isosta ikkunasta on aina valmis. Varsinkin näillä aurinkoisilla syyssäillä :)

Raskaat Pidot

Pistäydyttiin Ukin kanssa Turussa - torilla ostoksilla ja ravintolassa syömässä. Ihana Turun tori, jossa joka päivä löytää aamulla maasta nostettuja juureksia ja vihanneksia, tuoreita yrttejä, vastapyydettyä kalaa, tuoretta leipää ja pullaa sekä upeita kukkia. Kaikkea hyvää ja ilahduttavaa.

Ostin Tannisen herkkukierteitä (tällä kertaa olivat poikkeuksellisen runsastäytteisiä ja meheviä), minitomaattaja (eivät enää niin hyviä kuin kesällä) sekä synttärikukan Opiskelijatytölle ja syksyisen ovikranssin Äitimuorille.

Turku-visiitin pääasia oli kuitenkin tavata Merimaskussa asuva Opiskelijatyttö ja käydä hänen syyskuisten synttäreidensä kunniaksi yhdessä syömässä :) Lounaspaikaksi valikoitui ravintola Kakolanruusu entisen vankilan tiloissa Kakolanmäellä. 

Edellisen ja ensimmäisen kerran kävin Kakolanruusussa vuosi sitten - silloin Lontoontytön kanssa (täällä). Kokemus oli kiva ja paikka viihtyisä, mutta ruoka oli makuuni yllättävän raskasta. Nyt fiilis oli sama - paikka ja palvelu mukavaa, mutta ruoka liian raskasta. Tilasimme kaikki kolme ns. lounaspidot, jossa alku-, pää- ja jälkiruoka tuodaan jaettavina annoksina. Maittavin (kevyin) oli alkuruoka eli kirjolohitartar marjojen kanssa. Tykkään lampaasta, mutta silti pääruokana tarjottu karitsa-annos oli minulle ihan liian tuhtia tavaraa. 

Opiskelijatytön kanssa oli kuitenkin ihana rupatella ja kuulla hänen suunnitelmiaan syksyn ja Merimaskun tilan suhteen. Koiran hankkimista ja ratsastuksen aloittamista - muun muassa :)

Pitkään haudutettua karitsanniskaa kukkakaalin kanssa ja voipottua pekonidressingillä

Pannakottaa mustaviinimarjan lehdistä ja hunajaviinimarjoja

Mini-muistoja

Helsingin kaksi ajoväylää on tullut viime vuosina minulle enemmän kuin tutuksi. Pari kertaa viikossa ajan lyhyen matkaa Länsiväylää mennessäni Punavuoresta Tapiolaan tapaamaan Äitimuoria ja Poikakaveria. Ja keskimäärin kerran viikossa hurautan Murun kanssa pitkin Turunväylää, kun ajan Salon mökille Ukkia tapaamaan.

Molemmilla reiteillä mieleeni nousee lähes joka kerta tietty muisto menneisyydestäni. Kaksi erillistä, vähäpätöistä ja merkityksetöntä tapahtumaa - toinen isästäni 1960-luvulla ja toinen työelämästäni 1980-luvulla. Varhaisempi muisto herää Turunväylällä, kun ajan tietä reunustavien kalliohalkeamien ohi ja myöhäisempi Länsiväylän alussa kun ohitan Hanasaarta. 

Turun moottoritie valmistui vaiheittain 1960-luvulla ja ulottui Lohjanharjulle 1971. Tietä rakennettaessa räjäytettiin useita kallioita ja valmis väylä kulkee monin paikoin korkeiden kallioseinämien välissä. Isästäni tämä oli upeaa. Joka kerta moottoritietä ajaessamme hän muisti esitellä meille lapsille, miten upeita ja harvinaisia (?) nuo kallioleikkaukset olivat. Hän jopa kuljetti ulkomaalaisia vieraitaan vartavasten katsomaan Turunväylän kallioita :)

Toinen muisto liittyy aikaan, jolloin työskentelin pari vuotta aloittelevana tutkijana Helsingin yliopiston farmakologian laitoksella. Laitoksen farmakologit olivat järjestämässä vuotuista illallistapaamista kotimaisille kollegoilleen Hanasaaren kongressikeskuksessa. Epäröin osallistumistani enkä ilmoittautunut mukaan. 

Illallispäivänä päätin kuitenkin osallistua. Nuorena ja kokemattomana uskoin sen järjestyvän, kun vain menen paikalle ja maksan osallistumismaksun. Varustauduin juhlavaattein ja -meikein ja matkasin innoissani Hanasaareen. Tapaamisen järjestäjä - työkaverini - ilmoitti minulle ovella, että en mahdu enkä pääse mukaan. Käännyin pois nolona ja häpeissäni. Tilasin taksin (tuli yllättävän nopeasti) ja hyppäsin kyytiin. Auto oli ehtinyt juuri ja juuri kiihdyttää Länsiväylälle, kun toinen taksi kiilasin sen rinnalle ja komensi minut ulos äristen kuskille: ”Neiti on minun asiakkaani, otit väärän asiakkaan.”. Vaihdoin taksista toiseen keskellä sateista Länsiväylää - lisää harmia ja häpeää.

Edelleen ihailen Turunväylän kallioleikkausten kauniita ja etenkin sateen jälkeen hehkuvia värejä, mutta Hanasaaren ohitan nopeasti - hymyillen lämpimästi nuorelle itselleni :)

Syksyn väriä

Vaaleaa lilaa Salon mökkitiellä ja Eiran Rehbinderintiellä.

Agricolan holvissa

Kävin eilen lähikirkossani, joka on Tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluva Mikael Agricolan kirkko Punavuoren ja Eiran rajalla. Vuonna 1935 valmistunut, arkkitehti Lars Sonckin (1870-1956) suunnittelema  tiilikirkko, jonka korkeasta tornista olen pari vuotta sitten kirjoittanut lyhyen postauksen (täällä). 

Koronan jälkeen useat Helsingin keskustan kirkot on taas avattu satunnaisten ohikulkijoiden piipahtamista varten. Hienoa! Tiistai-iltapäivällä Agricolan funkkiskirkossa ei tosin ollut ristin sielua - tai sitten oli, mutta en sitä nähnyt :) Tämä sopi minulle, sillä näin pystyin parhaiten aistimaan ison ja korkean holvikirkon rauhoittavan ja hiljentävän vaikutuksen - ja etsimään ristin sielua :)

Yksinkertaiset valkeat holvikaaret kannattelevat komeasti korkealla häämöttävää kattoa ja upea tummaroosa kiinnittää katseen tiukasti alttarille ja Bruno Tuukkasen (1891-1979) moderniin alttariteokseen. Tämän kirkon penkillä meikäläisenkin istuu mielikseen. Kirkon kupeessa toimi pitkään ulkopuolisen hoitama, mukava ja kotoisa kahvila, johon joku vuosi sitten tykästyin (täällä). Harmillista, että se runsas vuosi sitten lopetettiin eikä seuraaja oli näkynyt.

Ehkäpä kaunis kotikirkko kutsuu toistekin. Ehkä joskus pitäisi käydä tutustumassa Mikael Agricolan kirkon erikoisjuttuun eli ns. Tuomasmessuun…

Funkista rappukäytävässä

Kun kävin Reitzin kotimuseossa (täällä) osoitteessa Apollonkatu 23 B, hämmästelin ja ihailin 1930-luvulla rakennetun töölöläistalon rappukäytävän tilavuutta, tyylikkyyttä ja kauneutta. Ja yllättäviä, mutta hienoja värejä, geometrisia pintoja ja rappusiin tulvivaa valoa.

Vielä 1920-luvulla suomalaista arkkitehtuuria hallitsi klassismi, joka 1930-luvulla alkoi väistyä funktionalismin alta. Tämä näkyy etenkin Taka-Töölön kerrostaloissa, joista suurin osa on rakennettu juuri 1930-luvulla: pyrkimys valon, ilman ja auringon maksimointiin. Tosin Töölön rakentamisessa jouduttiin noudattamaan eri aikakaudella eli 1906 hyväksyttyä asemakaavaa, joka väistämättä johti ristiriitaan funktionalismin tavoitteiden kanssa. Monissa kerrostaloissa päädyttiin kompromisseihin, mm. talojen pohjaratkaisujen suhteen. Puhutaankin usein töölöläisfunkkiksesta :)

Funktionalismin lisäksi Töölön porrashuoneissa näkyy vaikutteita samoihin aikoihin Suomeen levinneestä art deco -koristetyylistä: geometrinen kuvakieli, vahvoja värejä. Elitistisyydestään huolimatta valokuvauksellista ja vaikuttavaa.

Koti museoksi

Museoissa minua kiehtoo esillä olevien taideteosten lisäksi näyttelytila ja itse rakennus sekä museoon ja rakennukseen liittyvä historia. Inspiroidun erikoisista tiloista, taloista ja valosta, joita teosten mielenkiintoisella asettelulla voi korostaa - ja toisin päin. 

Osin näistä syistä tykkään ns. kotimuseoista eli museoista, jotka ovat ennen olleet ihmisten ja perheiden koteja. Ne ovat lähes aina pienempiä ja rauhallisempia kuin perusmuseot. Ja paikalla olevilla oppailla on monesti enemmän aikaa ja usein myös henkilökohtaisempi suhde museoon. 

Helsingissä on useita mielenkiintoisia kotimuseoita. Tunnetuimpia näistä ovat presidentti Urho Kekkosen Tamminiemen ja arkkitehti Alvar Aallon Munkkiniemen entiset kodit, joissa kummassakin olen käynyt kesällä 2020 (täällä ja täällä). 

Alkukesästä olen suunnitellut vierailua museoidussa Lauri ja Maria Reitzin kodissa Töölössä. Kiinnostus tähän kotimuseoon heräsi, kun luin että museota ylläpitämä Säätiö oli ostanut kaksi suomalaisomistuksessa ollutta Helene Schjerfbeckin työtä. ”Pitäähän nämä nähdä, ja samalla tutustua keskustan pieneen museoon, josta aiemmin en ole tiennyt mitään.”

Sunnuntaina toteutin suunnitelmani. Rakennusmestari ja urakoitsija Lauri (1893-1959) ja Maria (1891-1971) Reitzin Apollonkadun ja Eteläisen Hesperiankadun välissä olevan ison kerrostalon ylimmässä kerroksessa sijaitseva koti museoitiin, kun Maria kuoli 1971 - yli kymmenen vuotta miehensä jälkeen - ja ohjeisti testamentissaan, että pariskunnan mittava omaisuus säätiöidään ja koti avataan yleisölle. Lauri ja Maria Reitzin ainoa lapsi Lasse oli kuollut perheettömänä (?) vuonna 1966 vain 42-vuotiaana. 

Lauri Reitz lukeutui Helsingin merkittäviin rakennuttajiin 1920-50-luvuilla, jolloin hän urakoi mm. yli 20 asuinkerrostaloa. Monet niistä rakennusbuumissa olevaan Töölöön ja usein yhteistyössä arkkitehti Jalmari Peltosen (1893-1969) kanssa. 

Valmistuneista kerrostaloista ainoastaan tämä elokuvateatteri Ritzistä ja ravintola Elitestä tunnettu 6-kerroksinen asuintalo jäi kokonaan Lauri Reirzin omistukseen, ja hän muutti perheineen 1938 valmistuneen kerrostalon ylimpään kerrokseen. Museoksi muutettaessa asuntoon liitettiin viereinen kaksio ja huoneiston pinta-ala kasvoi yli 300 neliömetriin.

Eteisestä astutaan suoraan isoon, läpi talon yltävään aulaan - asunnon kauneimpaan ja valoisimpaan huoneeseen. Aulan kadunpuoleisesta ikkunasta on upea näkymä alhaalla olevaan pieneen Mika Waltarin puistikkoon sekä kattojen ja puiden yllä avautuvalle taivaalle. Valoa, valoa ja valoa. Huoneiston muut huoneet ovat ajalle tyypilliseen tapaan pieniä ja jännässä ”peräkana-jonossa”.

Aulassa on esillä vajaa kymmenen Helene Schjerbeckin (1862-1946) maalausta - runsaat puolet Säätiön omistamista schjerfbeckeistä. Näiden joukossa on myös alkukesästä ostetut Keltapuseroinen tyttö (1933) ja Sininauhainen tyttö (1909) sekä yksi taiteilijan lukuisista omakuvista, joka vuosi sitten kiersi Schjerfbeck-näyttelyn mukana mm. Lontoossa ja Ateneumissa. Minua esillä olevista Helenen töistä kiehtoi tällä kertaa tummasävyinen Tytön profiili: ”Miksi tytön suun edessä on iso valkoinen ympyrä? Sanat loppuneet?”

Tauluja ja muita taide-esineitä on esillä kaikissa muissa entisen kodin huoneissa paitsi keittiössä ja apulaisen huoneessa, jotka ovat Säätiön toimistokäytössä. Seinillä olevat maalaukset ovat 1600-1800-luvuilta, minkä lisäksi vitriineissä näkyy mm. vanhaa porsliinia ja hopeaa sekä perähuoneessa antiikkisia aseita. Paljon tunnettujen kotimaisten, 1800-luvulla syntyneiden taiteilijoiden maalauksia: Edefeltiä, Gallen-Kallelaa, Simbergiä, Wiikiä ja ajankohtaista Danielson-Gambogia. Hyviä ja mielenkiintoisia teoksia, joista useimmat ovat Säätiön ostamia ja vain pieni osa Lauri Reitzin alkujaan hankkimia, vaikka taiteen keräilijä olikin.

Reitzin kotimuseo on ennemmin pieni taidemuseo kuin ”kotimuseo”, ja ehkä juuri siksi mainio sunnuntain retkikohde. Varsinkin jos siihen yhdistää Tauno Palon pihvin alakerran ravintola Elitessä :):)

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Tytön profiili, 1928

Maria Wiik (1853-1928): Yksin kotona, 1885

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Keltapuseroinen tyttö, 1933 

Santeri Salokivi (1886-1940): Lasse Reitz (kahdeksan vuotiaana), 1932

Ferdinand von Wright (1822-1906): Kukko ja kanoja, 1871

Aamu Kotona

Kun herää ennen seitsemää, voi aamulla jo sytyttää kynttilän :) Aurinkoisista päivistä huolimatta syksy etenee ja aamut pimenevät, mutta onneksi vielä vain pikkuhiljaa. 

Aamuihini Punavuoren kaksiossa kuuluvat kynttilän lisäksi villahuopa ja paperiHesari. Ja vierelle sohvan nurkkaan käpertyvä Muru. Näin kuluu helposti parikin tuntia. Väliin radioSuomen uutisia ja kuppi teetä ruispalojen kanssa, minkä jälkeen vielä kupillinen maitokahvia. Ja lisää Hesaria :)

Usein väliin myös ipadia ja blogin kirjoittamista, ehkä venytysjumppaa. Sitten pitääkin jo kiiruhtaa aamupäiväkävelylle :)

Ainakin henkarit löytyivät

Kadoksissa olleet henkarit (täällä) löytyivät viimein lähes viimeisestä purkamastani muuttolaatikosta. Nyt ne roikkuvat toimettomina ja odottavat ahkeraa mummia, joka määrätietoisen säntillisesti järjestäisi lukemattomiin pussukoihin pakatut (ja rypistyneet) vaatteet paikoilleen :)

Pussukoista ja laatikoista purettujen vaatteiden ja muiden tavaroiden järjestely ”oikeille” paikoille remontoidussa kodissa on työläämpää ja kestää paljon kauemmin kuin alkuun kuvittelin. Kuljetettuani tavarat Vallilan varastosta Punavuoren asuntoon kuvittelin, että kaikki löytävät oman paikkansa nopeasti ja helposti - kuin itsestään. 

Vaan toisin on käymässä. Uuden asunnon säilytystilat poikkeavat (tietenkin) entisestä asunnosta ja kaikki pitää ikäänkuin ajatella uudelleen. Mihin mahtuvat paksut talvitakit, pitkät hameet, saappaat, pyyhepinot, pölynimuri, ämpärit? Ja kaikki se pikkuroina, jota en vaan halua (vielä) panna kierrätykseen. 

Toki tavara taas vähenee entisestään. Toivottavasti saan luovuttua myös sellaisista vaatteista, joista sinänsä tykkään mutta joita en ole käyttänyt kertaakaan enää parin viime vuoden aikana. Edellisessä muutossa luovuin jo kaikista niistä vaatteista, jotka olivat seisseet turhan pantteina yli viisi vuotta. Ainakin pääosin :) 

Mutta kaikki kirjat on paikallaan ja lankakerät löytäneet uuden valtavan rottinkisen pyykkikorin. Uusi paperinatto oman paikkansa Aallon pöytäryhmän alta. Ja Lontoontytön vuosia sitten Lahdessa maalaama kelta-musta taulu - ehdoton lempparini - odottaa seinään kiinnittämistä. 

Paljon muutakin toki odottaa sitä ahkeraa mummia. Mutta asuntoni on jo mukavan asuttava - ja Ihana. Ilman ahkeraa mummiakin :)

Rakastan Lontoontytön maalaamaa vanhaa taulua ja Woodnotesin uutta paperimattoa.

Mummi kävelee :)

Kesäkuun lopussa lähes pystymetsästä ilmaantunut lonkkakipu muutti merkittävästi kesäsuunnitelmiani. Jokapäiväiset pitkät ja lyhyemmät kävelylenkit tyssäsivät laiturin nokkaan (täällä) ja yli kaiken rakastamani tanssiharrastus, joka koronastopin jälkeen oli juuri alkamassa uudelleen, loppui totaalisesti. Onneksi pystyin sentään jatkamaan vierailuja museoissa ja kirkoissa, jotka tanssin lailla olivat juuri uudelleen avautuneet. Ja onneksi kävelyn ja tanssin tilalle keksin rauhalliset venyttelysessiot sekä jokapäiväisen saunomisen ja uimisen.

Ilokseni ja helpotuksekseni elokuun lopussa - kahden kuukauden täydellisen tauon jälkeen - pystyin aloittamaan lyhyet kävelylenkit. Alkuun vain joitakin satoja metrejä pari kertaa päivässä. Kolmen viikon päivittäisten minikävelyiden jälkeen pystyn kävelemään noin 15 minuutin pätkiä 2-4 kertaa päivässä, mikä - tilanteen pakosta - riittää myös Murulle. Toisin kuin vielä kesällä, jolloin jouduin jättämään koiralenkit täysin Ukin harteille (jonka kävely on kipeiden jalkojen takia myös rajoittunutta). 

Lonkka ei enää merkittävästi kipeydy kävelyn aikana eikä lyhyiden lenkkien jälkeen. Myös pitkään jatkuneet ja nukkumista merkittävästi häirinneet yölliset kivut ovat kadonneet. Eli lonkkani tuntuu rauhoittuvan - hiljakseen ja ainakin tällä haavaa. 

Kuntoutumiseen olen saanut apua ja kannustusta Johannan suosittelemalta, osaavalta fysiatrilääkäriltä ja hänen edelleen suosittamaltaan fysioterapeutilta. Fysiossa olen toistaiseksi käynyt kaksi kertaa viikon välein, ja käynnit jatkuvat (harvakseltaan) vielä ainakin viisi kertaa. 

Olen tosi tyytyväinen tähän Somatic-studion/Artfysion ammattitaitoiseen ja kokeneeseen terapeuttiin, jonka kanssa ikäihmisen kuntoutuksen keinot ja tavoitteet menevät meillä yksiin. Hän ymmärtää, että myös 69-vuotias mummi haluaa (vielä) kuntoutua ahkerasti liikkuvaksi, vetreäksi ihmiseksi :)

Toivottavasti kävelylenkkini pitenevät syksyn edetessä. Ehkäpä tanssinkin vuoro vielä koittaa… Avainsanoja kuntoutuksessa ovat pitkäjänniteisyys ja kärsivällisyys, mikä minun väliin (usein) on vaikea hyväksyä :)

Autumn leaves

Kamat kannettu

VIIMEIN jo helmikuussa alkanut (täällä) Punavuoren kaksioni remontti on (lähes) valmis. Eli homma on niin pitkällä, että saatoin eiliseksi tilata muuttofirman kantamaan asuntoon varastossa maaliskuun alusta olleet kodin kamat - astiat, matot, vaatteet, taulut, ruokapöydän tuoleineen, kirjahyllyn kirjoineen. Parisängyn ja vanhan sohvan oli siirtänyt jo juhannuksen aikoihin satunnaisten Hesa-vierailujeni varalle :)

Yllätyin, miten hyvältä tuntui saada omat tavarat omaan asuntoon. Lähelleen, käden ulottuville, vaikka edelleen jätesäkeissä, vaatepusseissa sekä kymmenissä pahvi- ja muovilaatikoissa. Jo eilen sain koottua kirjahyllyn ja pyyhittyä pölyt ruokaryhmästä, jonka alle laitoin heti kuukausia sitten hankkimani uuden Woodnotesin ison paperimaton. Matto on ihanampi kuin kuvittelin ja sen värit - musta, beige ja harmaa - sopivat täydellisesti olohuoneeni uuteen beigen väriseen seinään ja vanhoihin mustiin huonekaluihini :)

Viikonlopun aion jatkaa loputtomien nyssyköiden ja laatikoiden purkamista. Toivon, että parissa päivässä saan ainakin kaikki kirjat, astiat ja vaatteet omille paikoilleen. Kunhan ensin löydän kymmenet henkarit, jotka olen ilmeisen hyvin pakannut - jonnekin :)

Leffassa - luksusta

Hämmentävä, intensiivinen ja vaikuttava. Surullinen, inhimillinen ja uskottava. Loistavaa ja vangitsevaa näyttelemistä. Tätä kaikkea on ranskalaisen Florian Zellerin (s.1979) elokuva Isä (2020), jonka dementiaa sairastavaa Anthony-isää esittää yli 80-vuotias näyttelijä Anthony Hopkins.

Kaikki kuvataan Anthonyn näkökulmasta. Muistisairaan sekava todellisuus tulee edes vähän todeksi katsojalle. Otteita elämästä, joka on enemmän kuin sekavaa - usein ahdistavaa ja pelottavaa.

Katsoessani Anthonya jäin pelokkain ajatuksin miettimään omaa mahdollisista sairastumistani. Kuka jää tai jaksaa jäädä minun rinnalleni, ottaa syliin ja puhuu rauhoittavasti. Kuten kalsean hoivakodin virkaintoinen hoitaja, joka elokuvan lopussa päästää irti työroolistaan ja sulkee itkevän, oman nimensäkin unohtaneen Anthonyn syliinsä. Paijaa ja ehdottaa kävelyä hoivakodin aurinkoisessa puistossa.

Kahteen vuoteen en ole käynyt elokuvateatterissa. Kuun vaihteessa aloin ensimmäisen kerran miettiä, uskaltaisinkohan mennä leffaan. Kaksi tuntia tuntemattomien ihmisten keskellä. Ihmisten, joilta en voisi kysyä: ”Onhan teillä kaksi rokotetta? Eihän teillä ole flunssaoireita?” 

Maanantaina rohkenin toteuttaa aikeeni. Päätöstäni vauhdittivat kolme asiaa. Ensinnä viikonvaihteessa ensi-iltaan tuli kehuttu elokuva Isä. Toiseksi huomasin, että pieni salolainen elokuvateatteri Bio-Salo esitti Isän iltapäivänäytöksenä. Ja kolmanneksi otaksuin, että vanhasta sairaasta miehestä kertovaa elokuvaa tulisivat kanssani katsomaan pääosin kaksoisrokotetut yli 50-vuotiaat.

Onneksi uskalsin. Elokuva oli upea, puhutteleva ja nautittava. Ja Bio-Salo oli äärettömän koronaturvallinen. Joka toinen penkkirivi oli poissa käytöstä ja joka porukan väliin jäi vähintään kolme tyhjää penkkiä.

Seuraavaksi leffajonossani on ranskalainen elokuva Yhdessä, joka kertoo kahden 70-vuotiaan naisen rakkaussuhteesta. Tulisikohan sekin lähiaikoina Salon pieneen, mutta erittäin toimivaan leffateatteriin?

Viihdyin vieraana

Olin (taas) viikonlopun Tyttärien Tilalla Merimaskussa. Lähinnä apukäsinä, kun Tilalla järjestettiin 80 hengen häät (täällä). Järjestelyn ja siivouksen ohella ehdin nauttia Opiskelijatytön seurasta, Tilan eläimistä ja yllättävän kauniista - mutta tuulisista - syyskuun alkupäivistä.

Yllätyin ja ilahduin, miten kovaa laihuliini-kissatkin kehräsivät. Hyrräys kuului ainakin parin metrin päähän ja kun kissaa piti sylissä, tuntui että eläimen koko ruumis tärisi. Lisäksi yllätyin, miten kivaa oli siistiä/raivata etupihalla vuosia vapaasti villiintynyttä, valtavaa syreenirypästä. Ja miten paljon piha siistiytyi, kun vanhojen syreenien vanhoja oksia sai edes vähän karsittua. Raivaustöitä tosin jäi vielä toiseen - tai useampaankin - kertaan. Voisin sanoa että onneksi, sillä karsimishomma oli ihanan meditatiivista, rentouttavaa ja vie nopeasti mukaansa.

Ehdimme Opiskelijatytön kanssa hommien välissä käydä kerran 25 km päässä Turussa herkuttelemassa (täällä). Muina päivinä söimme Tilalla helppoa ja maukasta kukkakaalikeittoa tilliöljyllä höystettynä ja Rummon perunagnoccheja, jotka ovat yllättävän hyvää valmisruokaa paistetun voin ja silputun tuoreen salvian kanssa. Ja jälkkärikahvin kanssa maisteltiin extraherkkuja - Turun torilta ostettuja Tannisen rommipalloja :)

Viihdyn joka kerta paremmin ja paremmin Merimaskun Tilalla. Viihtymistä edistää se, että yleensä saan nukkua ”tutussa” Hilman tuvan pikkuruisessa hellahuoneen ja makkarin ”kaksiossa” sekä mahdollisuus puuhailla lopputtomasti Tilan villiintyneessä puutarhassa. Unohtamatta kissoja, jotka ovat aina valmiita rapsutettavaksi :)

Omenoita ja älyttömän makeita kriikunoita Tilan puutarhasta.

Vihreä lounasrisotto

Minttuherneitä, marinoitua fenkolia, paahdettua pistaasipähkinää ja mantelia sekä basilikaa. Niistä on hyvä vegerisotto tehty. Ainakin Huggen hernerisotto, joka oli perjantain lounaslistan toinen vaihtoehto porkkanafalafel-salaatin lisäksi. Sopivasti keitettyä laaturiisiä ja herneen tunnistettava mieto maku. Namia ikuiselle risottofanille :) 

Turussa Aura-joen rannalla, Tuomiokirkkoa vastapäätä oleva kasvisravintola Hugge ei pettänyt taaskaan, kuten ei edellisellä kerralla maaliskuussa 2020 (täällä) - vain hetki ennen yllättävän koronapandemian aiheuttamaa ravintoloiden totaalisulkua. 

Mitä useammin vierailen Turussa - lähinnä Merimaskun vierailujen (täällä) yhteydessä - sitä mukavammalta kaupunki alkaa tuntua. Herkullisia ravintoloita, nautittavia museoita ja kivoja kirppiksiä. Kaunista vanhaa keskustaa, komeita kirkkoja ja Suomen ihanin tori - mökki-Salon rakasta toria unohtamatta :)

Hyvä ravintolalounas mukavassa paikassa ja mukavassa seurassa muuttaa arjen juhlaksi :) Tällä kertaa oman tyttären - kolmesta tytöstä nuorimman - mukavassa seurassa. 

Juhlat sikalan vintillä

Tyttäret vuokraavat Tilan pihapiirissä olevaa, entisen sikalan kunnostettua vinttiä juhlatilaksi. Lauantaina vintillä juhlittiin häitä 80 ruokavieraan voimin - vierailevan bändin ja turkulaisen ruokapalvelun avittamana.

Vanhoin ryijyin koristeltu korkea vintti muuttui yksinkertaisin keinoin juhlavaksi saliksi. Kymmenen edellisen omistajan tekemää, pitkää pirttipöytää peitettiin vaaleilla liinoilla, katettiin yksinkertaisella serviisillä ja koristeltiin lyhdyillä ja kukkasilla. Rakkaudella :)

Juhlaväen saapuessa Tilalle aurinko alkoi sopivasti paistaa aamupäivän pilvien ja iltapäivän sadekuurojen jälkeen. Syyslauantai täyttyi rakkaudesta, musiikista ja iloisista ihmisistä morsiusparin nauttiessa, bändin jammatessa ja juhlavieraiden tanssiessa.

Näin uskon ja kuvittelen, sillä hääjuhla jäi vain kutsuttujen koettavaksi ja nautittavaksi Sain kuitenkin aistia hitusen juhlahumua auttaessani Opiskelijatyttöä juhlapaikan järjestelyssä. Kiitos siitä :)

Syysaamu Tilalla

Jännää Veerasta

Munthen viskoosipusero 

Pistäytyessäni alkuviikosta pikaisesti Hesassa (täällä) jäin hetkeksi lorvimaan tuttuja Punavuoren katuja. Albertinkadulla eksyin tuttuun kirppis/vintagekauppaan Kauniiseen Veeraan. 

”Kunhan käyn vain katsomassa”, ajattelin, sillä viimeisen parin vuoden aikana en enää ole pahemmin ostelut vaatteita, en edes kirpputoreilta. Mitä nyt jokusen Tyttärien kanssa tehdyllä parilla loppukesän kirppisretkellä :) Tuntuu, että omasta vaatekaapista löytyy kaikki, mitä nykyään tarvitsee: kotiverkkarit, lenkkivaatteet, tanssitreenitamineet - joskin ne ovat viime kuukaudet lonkkavaivojen takia olleet koskemattomina - ja jokunen enää harvoin tarvittava siistimpi asu juhlavampia tilaisuuksia varten. Viime aikoina olen satsannut lähinnä mukaviin ulkoiluvaatteisiin ja peräti kahteen lämpimään uuteen talvitakkiin :)

Veerassa ihastuin hyvälaatuiseen, ohueen viskoosipuseroon - pääosin sen jännän ja pukevan rypytyskoristeen takia - ja sopiviin, mukaviin ja tyylikkäisiin nahkaläskäreihin. Molemmat olivat kuitenkin yllättävän kalliita, mutta tutun myyjän mukaan kumpikin on arvostetun ja luotettavan - minulle tuntemattoman - tuotemerkin tuotteita. Joten päätin ostaa sekä tuon Munthen puseron 55 eurolla ja nuo Dries van Noten -nimisen hollantilaisen muotisuunnittelijan nahkakengät 85 eurolla. 

Ostokset tuntuivat vielä kotona omilta ja tosi kivoilta - minun näköisiltäni. Ilmeisen oivia ostoksia :)

Dries van Notenin nahkakengät

Takaisin Hesaan?

Pistäydyin tiistaina pitkästä aikaa Hesassa. Helmikuussa alkanut ja kohtuuttomasti pitkittynyt remontti Punavuoren kaksiossani näyttää viimein olevan loppusilausta vailla. Onneksi ollaan nyt jo tässä vaiheessa :) Lähiviikkoina saan - toivottavasti - siirrettyä toukokuun alusta asti varastossa viruneet huonekalut ja muut tavarani uuteen asuntooni. 

Mutta ei siitä sen enempää. Jutusta ei nimittäin tulisi loppua eivätkä kyyneleeni tyrehtyisi, jos alkaisin kelata kaikkea sitä, mikä hyvin alkaneessa remontissa meni lopussa pieleen. Piste. 

Onneksi olen voinut asua kesän Ukin luona Salon mökillä. Ja nauttinut, kun olen pystynyt unohtamaan hermostuttavat remonttiharmit. Ja alkanut viimein myös iloita siitä, että lukuisten lisämutkien ja -kustannusten jälkeen Punavuoren kaksiosta tulee sittenkin minulle sopiva ja kaunis oma koti. 

Kunhan saan vaan muutettua takaisin Hesaan :) Olen niin pitkään - yli puoli vuotta - yhtäjaksoisesti asunut Salon mökillä, että elämäni alkaa pikkuhiljaa asettua enemmän Varsinais-Suomeen kuin Uudellemaalle. Varsinkin kun kaksi Tytärtäni löysivät keväällä uuden kodin ja uuden elämän Naantalin Merimaskusta (täällä). Ja Esikoisen ja Miehensä mökki on myös Salossa - vain pyörämatkan päässä Ukin mökistä. Ja myös Opiskelijapoika perheineen on alkanut viettää viikonloppuja ja lomia Ukin mökkitontille rakennuttamassa uudessa lisärakennuksessa. Eli lähes koko suurperheemme vapaa-aika (ja elämä) on alkanut yllättäen asettua Salo-Naantali -akselille :) Juniori Tyttöystävineen viihtyy edelleen tiiviisti Itä-Helsingissä. 

Olen kuitenkin ihminen joka kiinnittyy nopeasti uuteen paikkaan. Joten asuttuani - osin olosuhteiden pakosta, osin omasta halustani - kevään ja kesän Salon mökillä, olen lähes muuttunut salolaiseksi ja mökkiläiseksi. Mutta tiedän, että kun saan kamani siirrettyä varastosta taas takaisin Punavuoreen ja hieman järjesteltyä paikkoja, minusta kuoriutuu uudelleen (lähes) täysverinen, kaupunkielämää rakastava punavuorelaismummi - pikkukoirineen :) 

Jään kanssanne odottamaan, koska ja miten tämä muuntautuminen tapahtuu :) Onneksi tiedän, että voin ja haluan myös itse asiaan vaikuttaa. Ehkä muuttamisen aika koittaa, kun maalaissyksyn pimeys alkaa liikaa ahdistaa eli viimeistään lokakuussa…

Leidit linnassa

Kolmas kerta toden sanoo. Sanonta joka piti paikkansa, kun lauantaina kävin taas Louhisaaren kartanomuseossa - kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä :):) Edellinen käynti oli peräti saman viikon tiistaina (täällä).

Olin lauantaiksi varannut Louhisaaresta yksityisen opaskierroksen tutulle viidelle leidille, jotka viettivät iloista sukuviikonloppua Merimaskun Tilalla (täällä). Yksityinen opastus maksoi 35 euroa - pääsylippujen lisäksi - ja kierros kesti vajaa tunnin. Ja oli ehdottomasti hintansa väärtti. Perehtynyt nuori opas jaksoi ärsyyntymättä vastata viiden äärest uteliaan leidin kymmeniin yksityiskontaisiin kysymyksiin. Serkusleideissä taitaa kaikissa virrata edesmenneen Alma-mummimme utelias veri - kaikesta kiinnostuvan ja herkästi innostuvan naisen veri :):) 

Kuulimme Louhisaaren kartanolinnassa asuneista Flemmingin (1400-luku -1791) ja Mannerheimin (1795-1903) suvuista sekä lukemattomia pieniä ja jänniä yksityiskohtia rakennuksen historiasta ja kartanon ihmisten elämästä - osin tosia ja osin kiehtovia tarinoita. 

Sain kierroksella vastauksen myös aiemmalla käyntikerralla minua askarruttaneeseen kysymykseen toisen kerroksen Ison makuuhuoneen verkanukkatapetista (täällä). Samoin kuin vahvistuksen käsitykselleni, että kaikki kartanossa esillä olevat huonekalut, taulut ja muut kalusteet ovat kerätty Suomen Kansallismuseoiden kokoelmasta eivätkä ole linnan alkuperäistä sisustusta. Lähes kaikki linnassa ollut irtaimisto on vuosisatojen kuluessa kadonnut, varastettu ja/tai tuhoutunut. Esimerkiksi Ison vihan aikana linnasta varastettiin kaikki irti lähtevä jykevästä portaikosta lähtien.

Yllätyin tiedosta, että kolmannen kerroksen juhlahuoneiden upeat kattokoristeet ja -maalaukset ovat kuitenkin alkuperäisiä ja vanhimmat niistä on maalattu jo 1600-luvulta. Ei voi kuin ihmetellä ja ihailla, miten käsittämättömän hyvässä kunnossa nuo kattorakenteiden pikkutarkat kuviot ja kuvat ovat säilyneet monien sukupolvien ajan.

Louhisaaren kartanolinna on auki vain kesäisin, joten ei ole pelkoa että ainakaan tänä vuonna kirjoittaisin neljännestä käynnistäni tuossa Mannerheimin lapsuudenkodissa :) Mutta ensi kesästä en mene takuuseen…

Puheluuri alakertaan - useampi sata vuotta ennen kännyköitä :)

Näyttävä, harvinainen ja arvokas gobeliini. 

Kekseliäs lämpökaappi kaakeliuunin seinässä.

Syyskuun sankari :)

Aurinkoinen syyskuun eka :) 

Syyskuu - ja meikä käy vielä järvessä uimassa. Tätä ei ole tapahtunut enää moneen vuoteen. Vasta tämä kesä ajoi minut muuttamaan pinttyneitä tapojani, kun yllättäen ja varoituksetta alkanut lonkkakipu (alkuvaiheen nivelrikkoa) pakotti minut jättämään väliin minulle tutut ja rakkaat liikuntamuodot - kävelyn ja tanssin (täällä). 

Päivittäinen aamu- ja ilta-uinti on yksi tuon ärsyttävän, turhauttavan ja pitkittyneen lonkkakivun aikaansaama muutos elämässäni - ja positiivinen sellainen. Heinäkuun alkupuolella, kun kipu ja liikkumisen vaikeus olivat jatkuneet pari viikkoa, löysin itselleni uusia, lonkkakipuiselle sopivia liikuntarutiineja. Aloin mm. tehdä 2-3 kertaa päivässä (pilates?)pohjaisia, yksinkertaisia liikesarjoja, jotka vahvistavat lonkaa ympäröiviä lihaksia ja keskivartalon kannatusta. Keskikesän helteessä mökkilaiturilla jumpatessa oli myös luontevaa pulahtaa liikesarjojen jälkeen uimaan viereiseen järveen (täällä) - täysin vastoin viimeaikaisia tapojani ja tottumuksiani. Periaatteessa kyllä tykkään uinnista, mutta (laiskuuttani) se on viime vuosina jäänyt vähiin.

Nivelrikko on muuttanut elämääni, eikä vain huonompaan :) Nykyään (lähes) rakastan lyhyitä, yksinäisiä uintilenkkejäni. Edes elokuun sateet eivät ole haitanneet eivätkä estäneet päivittäisiä vesileikkejäni :)

Sekä fysiatrilääkärini että fysioterapeuttini (ja Siskoni) ovat tosin vahvistaneet uskoani siihen, että pystyn palaamaan kävelyn ja tanssin pariin, kunhan vähän maltan. Ja aloitan rauhallisesti - pikku hiljaa. Olenkin jo vilkuillut lokakuun tanssitreenien ohjelmistoja…