Elämälle Kiitos

Sain viikko sitten kokea jotain upeaa ja ainutkertaista. Sain olla tyttäreni tukihenkilönä, kun hän synnytti esikoisensa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. 

Se, miten hyvin pystyimme toimimaan yhdessä tuossa jännittävässä sekä fyysisesti ja henkisesti vaativassa tilanteessa, yllätti varmaan meidät molemmat. Olen onnellinen ja kiitollinen, että sain jakaa tuon poikkeuksellisen elämänkokemuksen tyttäreni kanssa. Sain kokea ja tuntea jotain, jonka kuvaamiseen en edes löydä sanoja…

Olin etukäteen keskustellut tyttäreni kanssa, mitä hän minulta toivoo ja odottaa sekä - tyttäreni suosituksesta - lukenut Susanna Helin vuonna 2020 kirjoittaman Peloton synnytys - kohti turvallista kokemusta -nimisen kirjan, jossa kerrotaan synnytyksestä sekä synnyttäjän että tukihenkilön näkökulmasta. 

Uskon, että synnytyksen aikana näistä yhteisistä keskusteluista ja kirjan ohjeista oli hyötyä, mutta silti supistusten voima ja tunteiden vuoristorata yllätti ainakin tyttäreni ja vähän minutkin - viiden oman synnytyksen läpikäyneen terveydenhuollon ammattilaisen. 

Hulahdimme molemmat yhteiseen synnytyskuplaan, johon lisäksemme tuntui mahtuvan vain koko synnytyksen ajan tytärtäni upeasti tukenut Matilda-kätilö. Ehkä tärkein Susanna Helin kirjan ohje, jota onnistuimme molemmat aika hyvin noudattamaan, oli se että yritimme yhdessä keskittyä kohtaamaan yhden supistuksen kerrallaan ajattelematta lainkaan jäljellä olevia supistuksia.

”Rentouta leuka, rentouta hartiat, rentouta takapuoli”. Sitä minun tuli hoettua tyttärelleni kymmeniä kertoja. Palautin myös toistuvasti hänen mieleensä, että supistusten aiheuttama kipu ei ole vaarallista, vaan merkki siitä, että kohtulihas supistuu ja synnytys etenee. 

Mieleni ja kehoni elivät vahvasti mukana tyttäreni synnytyksen eri vaiheissa, mutta silti osasin pysyä rauhallisena tukihenkilönä - mistä olen tyytyväinen, ja jopa vähän ylpeä :) Kaikinpuolin voimaannuttava kokemus - yksi elämäni merkittäviä ja mieleenjääviä tapahtumia.

Suurkiitos TYKS:n osaavalle ja empaattiselle henkilökunnalle - varsinkin kannustavalle ja rauhalliselle Matildalle. Tuntui, että jokaiseen hetkeen hän osasi löytää juuri sopivat sanat ja oikeanlaisen kosketuksen. 

Nyt Pikkupoika on onnellisesti kotona. Äiti ja Vauva aloittelevat yhteistä elämää Love-kissan kanssa :)

Auringon pilkettä

Alkuviikon olen parannellut flunssan poikasta, ja viettänyt aikaa pääosin kotona Punavuoressa. Sohvalla Muru kainalossa. Sukkia kutoen ja telkkua katsellen - mm. HBO Maxin dokumenttisarjaa 100 Foot Wave vuosilta 2021-2025. Sarja kertoo surfareista, jotka kiertävät ympäri maailmaa metsästämässä jättimäisiä aaltoja. Yllättävän kiehtovaa ja mielenkiintoista :) 

Ja lukien Helena Ruuskan kirjoittamaa Mary Gallen-Kallelan elämänkertaa Olisit villiä villimpi. Pöydällä jo pitkään odottanut kirja alkoi kiinnostaa, kun olin taas katsellut hänen miehensä maalauksia Ateneumin Klimt & Gallen-Kallela -näyttelyssä  (täällä). Kirjaa onkin ollut jännä lukea, kun oli juuri katsellut ja ihmetellyt Akselin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa maalaamia tauluja ja freskoja (täällä). 

Marraskuum alun lämpimiä päiviä olen seurannut lähinnä ikkunasta. Paljon sumua ja tihkusadetta, mutta välissä on aurinkokin pilkistänyt… 

Pertin polut

Ostin Fuengirolan Puoti-nimisestä suomalaiskaupasta vuonna 2022 julkaistun patikointioppaan - Pertti Korpela: Vamos - Aurinkorannikon uusi patikkaopas. Kirjassa on kuvailtu ja opastettu 21 Espanjan etelärannikolla ja läheisessä vuoristossa kiertelevää kävelyreittiä. 

Reittien vaikeustaso vaihtelee helposta vaativaan. Vaikeustaso, samoin kuin reitin pituus ja kesto sekä se, montako sataa metriä reitillä on nousua/laskua, on merkattu jokaisen reittiselostuksen alkuun. Ja kirjan mukaan suurin osa kävelyistä kulkee selvillä poluilla. Reitit on myös pyritty valitsemaan niin, että ne on saavutettavissa julkisilla liikennevälineillä. 

Pertti Korpela on Kemissä asuva tietokirjailija, joka on harrastanut patikointia 1990-luvulta ja kirjoittanut useita patikointi- ja retkeilyoppaita Espanjan lisäksi mm. Lapista. Korpelan mukaan vaativimmatkin Vamos-kirjassa kuvatut reitit onnistuvat keskikuntoiselta kävelijältä…

Olen lueskellut kirjaa - sohvalla :) Luettaessa kirjan reittiohjeet tuntuvat aika monimutkaisilta eikä niin selkeiltä, en kuitenkaan ole kokeillut niitä tositilanteessa. Ainoa reitti, jonka toistaiseksi olen kävellyt, on ensimmäisenä kuvattu reitti - Lankkusiltaa hiekkadyyneille. Ja senkin kuljin Aurinkorannikon seurakunnan vaellusryhmän kanssa (täällä), jolloin en tarvinnut kirjan ohjeita :)

Toivottavasti Aurinkorannikon Senderos y caminos - reitit, polut ja tiet - tulevat minulle lähivuosina vielä tutuiksi. Ja ehkä Vamos-kirjan opastuksella… Toivossa on hyvä elää :)

Kirjassa kuvataan nämä 21 vaellusreittiä.

Thai-ruokaa Cityssä

Ensimmäisenä Lontoon päivänä sukkuloimme Lontoontytön kanssa kaupungin ydinkeskustassa - ennen Pohjois-Lontooseen vetäytymistä. Keskustaan meitä veti Royal Academy of Art -taideakatemiassa oleva, performanssitaiteilija Marina Abramovicin näyttely, jonka halusin nähdä (täällä). 

Lounaalle tyttö johdatti minut Chinatownin reunalla, Rubert Streetillä olevaan Speedboat Bar -nimiseen pieneen thaikuppilaan. Alkuun vähän oudoksuin muovikalusteista ja makuuni aika äklöä thaikoristeista pikkuravintolaa, jossa mennessämme ei ollut vielä yhtään asiakasta. 

Ehdin jo ajatella, että minne Tyttö on minut taas johdattanut. Onneksi ystävällinen tarjoilija hälvensi nopeasti ennakkoluulojani, ja ovikin alkoi käydä tiheään ja paikka täyttyä nopeasti.  Ja ruoka - se hälvensi viimeiset epäluuloni. 

Rakastin kaikkea, mitä sain eteeni ja mitä söin. Maukasta ja herkullista, eikä liian kallista. Etenkin pääruokani - mustapippurissa pyöritettyjä Sea Bream -kalanpaloja - vei kieleni :)

Illalla luin netistä tämän vuoden huhtikuussa julkaistun, toimittaja Jay Raynerin kehuvan jutun The Guardian -sanomalehdestä  ”completely irresistible style”. Rayner hehkutti etenkin uppopaistettuja kanannahan palasia. Lontoontyttö oli (taas) osannut viedä minut nappipaikkaan - ennakkoluuloistani välittämättä :) Kun kysyin häneltä, miten hän oli paikan valinnut, hän vastasi kuten usein: ”Kaverit ovat kehuneet.”

Ja Lontoontyttöni - jos kuka - tuntee thai-ruokaa ja -ravintoloita. Hänhän asui ja työskenteli pari vuotta Bangkokissa (täällä ja täällä).

Herkkulounaan jälkeen suuntasimme vielä läheisellä Piccadilly-kadulla olevaan Waterstones-ketjun kirjakauppaan, jonka kellarikerroksen kahvilassa nautimme jälkkärikahvit. Ja enhän minä voinut kahvitella ilman kinuskipäällysteistä shortbread-keksiä :)

Sweetcorn Fitters

Puple Aubergines with Chilli & Thai Basil

Black Pepper Sea Bream

Jälkkärikaffet kirjakaupassa

Henrikin tarina elää

Lähes 900 vuotta sitten vuonna 1156 talonpoika Lallin kerrotaan tappaneen kirveellä piispa Henrikin Varsinais-Suomessa Köyliönjärven jäällä. Lalli oli raivostunut, koska vieraillessaan Lallin talossa piispa ei ollut maksanut muonituksesta joka piispalle talossa oli tarjoiltu. 

Tämä talonpoika Lallin ja piispa Henrikin tarina on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Tosin kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilän ja historioitsija Liisa Suvikummun Pyhimyksiä ja paanukattoja -kirjan mukaan ei ole varmaa, onko kumpikaan mies edes elänyt, murhasta puhumattakaan (täällä). 

Totta tai ei, Lalli ja Henrik elävät edelleen vahvana niin kansanperinteessä kuin kirkon piirissä. Pyhä Henrik on yksi tärkeimmistä keskiaikaisista pyhimyksistä Suomessa ja meidän ainoa ”kotosyntyinen” pyhimys. Henrikin suosiosta kertoo mm. se, että häntä kuvaavia veistoksia ja kalkkimaalauksia on säilynyt yli 30 suomalaisessa keskiaikaisessa kirkossa. Suosiosta huolimatta Pyhälle Henrikille on omistettu vain kolme kirkkoa - Turun tuomiokirkon lisäksi Pyhtään ja Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkot. 

Heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kolmas kirkko oli juuri Pyhän Henrikin kirkko Nousiaisissa, jossa emämaa Ruotsin puolelta Suomeen tulleen piispa Henrikin uskotaan - legendan mukaan - eläneen ja tulleen myös haudatuksi. Komea holvikattoinen kirkko, jossa ensimmäisenä kiinnitin huomioni korkeaan kattoon, poikkeavan syvään kuoriosaan ja outoihin tiilirakenteisiin pylväisiin. Keskiajalla käsin valmistetut tiilet olivat arvokkaita, joten niitä käytettiin yleensä vain koristeena.

Rakenteiden jälkeen huomioni kiinnittyi kirkon sivuseinällä olevaan puuveistokseen, jossa tympeän näköinen piispa Henrik talloi kääpiökokoista Lallia jalkoihinsa - Pyhimyksen tappo kostautui talonpojalle. Isokokoinen veistos oli 1400-luvun alkupuolelta, ja toinen kirkon vanhoista arvoesineistä.

Toinen ja edellistä upeampi arvoesine oli kuoriosan edessä oleva painava kiviarkku, jota kutsutaan Pyhän Henrikin sarkofagiksi. Sen lahjoitti kirkolle katolinen piispa Mauno II Tavast 1400-luvun alussa, jolloin jopa pyhimystarun mukaan Henrikin luut tai niiden jäännökset oli jo siirretty Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon. Luin netistä, että kirkossa oleva arkku olisi enemmin kenofagi eli muistoarkku, sillä sarkofagiksi kutsutaan arkkua, jossa säilytetään vainajan ruumista, ja tyhjää arkkua kenofagiksi.

Olkoon sarkofagi tai kenofagi - tummasta kalkkikivestä valmistettu ja äärettömän taidokkaasti koristeltu valtava arkku oli upeaa katseltavaa. Se oli päällystetty kallisarvoisilla messinkilaatoilla, joihin yli 600 vuotta sitten oli sarjakuvamaisen tarkasti kaiverrettu kuvia piispa Henrikin elämästä ja ihmeteoista. 

Kaikkinensa mielenkiintoinen kirkko, jota katsomaan tullaan kuulemma pitkänkin matkan takaa. Pyhän Henrikin kirkko muistoarkkuineen on edelleen suosittu pyhiinvaelluspaikka, etenkin katolisen uskon piirissä.  

Vanha puuveistos piispa Henrikistä murhamies Lalli jaloissaan.

Sama tarina Henrikistä ja Lallista toistui upean muistoarkun messinkikaiverruksissa.

Harvat, 1400-luvulla maalatut seinämaalaukset entisöitiin esille kalkkimaalin alta 1930-luvulla. 

Koti taiteelle

1980-luvun television yläpuolella on Vieno Orren (1920-1984) omakuva vuodelta 1979

Kävelin Juniorin luota Taka-Töölöstä omaan kotiini Punavuoreen. Pohjoisella Hesperiankadulla huomasin, että eräästä rapusta tuli ulos puhelias kuuden hengen eläkeläisporukka. Joku kumma sai minut päättelemään, että he tulivat varmaan Kirpilästä, jonka muistin sijaitsevan niillä main ja jossa olen pitkään ajatellut käyväni. Kävelin lähemmäksi ja kyseisen ulko-oven vieressä luki kuin lukikin:  

Taidekoti Kirpilä 

Konsthemmet Kirpilä 

6. krs - avoinna ke 14-18, su 12-16 

Oli sopivasti keskiviikkoiltapäivä. Ja kaksi nuorta naista olivat juuri menossa ulko-ovesta sisään ja he pitivät sitä auki kysyen: ”Oletko tulossa Kirpilään?”. Joten ei kun sisälle rappikäytävään ja hissillä kuudenteen kerrokseen. 

Kirpilä on taiteenkeräilijä Juhani Kirpilän (1931-1988) ja hänen elämänkumppaninsa antiikkikauppias Karl Rosenqvistin hulppea, kymmenen huoneen koti. Koti, jossa he asuivat vuodesta 1979 Kirpilän kuolemaan 1988 asti. Koti, jonka Kirpilä oli satoine taideteoksineen testamentannut Suomen kulttuurirahastolle. Koti, joka Kirpilän kuoleman jälkeen museoitiin ja avattiin Taidekoti Kirpilä -nimisenä yleisölle vuonna 1992. Koti, jossa olen kerran käynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta jolloin en siihen kummemmin ihastunut.

Tällä kertaa tykkäsin ja ihastuin. Kauniin huoneiston seinät olivat täynnä pääosin figuratiivisia maalauksia - paljon tunnettuja suomalaisia taiteilijanimiä, paljon henkilö- ja muotokuvia sekä paljon taiteilijoiden omakuvia. Henkilö- ja omakuvathan ovat heikkouteni, joista aina kiinnostun. 

Ja paljon ”helppoa” konservatiivista taidetta, jota tykkään katsoa - ja joskus kummastellakin. Tosin 1900-luvun lopulla osaa maalauksista ei niiden homoeroottisuuden takia pidetty konservatiivisina. Viime vuosina Kirpilässä on järjestettykin ns. queer-opastuksia, joissa opas ”johdattelee tarkastelemaan taidekokoelmaa sateenkaarevin tulkinnoin, heteronormariivisen näkökulman unohtaen”. 

Sisätautilääkärinä toiminut Juhani Kirpilä on pääosin itse ostanut yli 500 teoksen taidekokoelman, josta suurin osa on suomalaisten taiteilijoiden maalauksia tai grafiikkaa 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Tosin kokoelmaan on kelpuutettu myös nelisenkymmentä veistosta, mm. useita kuvanveistäjä Kain Tapperin (1930-2004) töitä. Keräilijän eläessä kaikki sadat teokset olivat esillä huoneistossa hänen itsensä ja vieraiden katsottavana, mutta nykyään ”vain” runsaat 300 maalausta on ripustettu kotimuseon seinille. Ja silti minusta tuntui, että maalauksia oli kaikkialla :) 

Taas museo, jonne uskon pistäytyväni toistekin. Ehkä luettuani museosta mukaan ostamani Johanna Ruohosen toimittaman Taiteen koti - Juhani Kirpilän taidekokoelma -nimisen yli 200-sivuisen kirjan. 

Essi Renvall (1911-1979): Sinitukkainen nainen, 1960-luku

Yrjö Saarinen (1899-1958): Omakuva, 1940 

Einar Ilmoni (1880-1946): Omakuva 

Sam Vanni (1908-1992): Omakuva, 1940-luku

Elga Sesemann (1922-2007): Omakuva, 1944

Lasse Marttinen (1926-2007): Juhani Kirpilän muotokuva, 1962

Unto Koistinen (1917-1994): Taiteen musta silmä

Pellavahame Salosta

Pellavamekko 20 euroa

Korona-aikana lopetin kiertelyn kirpputoreilla, ja sen jälkeen kirppistelyä on tullut harrastettua vain harvakseltaan. Pikkuhiljaa olen huomannut, että Salon torireissuilla tulee entistä useammin pistäydyttyä tutuilla kirppiksillä, kuten Radiokirppis, Secondhandmarket ja Aarresaari. Usein poistun tyhjin käsin, mutta väliin mukaan tarttuu joku parin euron pusero tai kasa 50 sentin naistenlehtiä.

Viime viikolla löysin Secondhandmarket-nimiseltä itsepalvelukirppikseltä aivan ihanan vuorillisen pellavamekon - oikea koko, upeat värit ja riittävä pituus. Ja istui minulle kuin valettu. Maksoi peräti 20 euroa, mutta oli joka euron väärtti. 

Ja aivan ihana iso Eläimet-niminen englantilaisen Camilla de la Bedoyeren eläinkirja vuodelta 2015. Isokokoinen kirja, jossa ei ole teksitiä, ainoastaan kymmenien eläinten kuvia kauniisti ja pikkutarkasti piirrettyinä. Kokonaista kaksi ja puoli euroa :) En tiedä miellyttääkö kirja lapsia, mutta minä ihastuin. 

Sekä uuden veroiset Crocsit (koko 10) seitsemällä eurolla. Ukin mökille minulle ja isoille Pikkupojille varakengiksi :)

Mistä sitä tavaraa meillä riittää? Onneksi se kuitenkin kiertää kirppareiden ansiosta edes jonkun verran…

Sakun sadut

Hurahdin viime viikonloppuna Saku Tuomisen (s.1967) kirjaan Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta (2019). Ja kananmunan keittämisestä, öljyistä, säilykkeistä, kokeista, kalan paistamisesta, vihreästä salaatista…

Ostin kirjan Ukille kiitokseksi, kun hän on uskollisesti kuskannut minua milloin minnekin, kun en lonkkaleikkauksen takia ole saanut vielä itse ajaa autoa. Vieraillessani mökillä aloin selata tuota Ukin lahjakirjaa, enkä voinut laskea sitä käsistäni, vaan siltä istumalta kahlasin sen kannesta kanteen. 

Helposti luettava, selkeä ja käytännöllinen kirja arkisesta ruoanlaitosta. Kokeiluun houkuttelevia, yksinkertaisia - tuttujakin - vinkkejä ruoan hankintaan, käsittelyyn ja valmistukseen. Ruokatekstien lomaan Tuominen on huumorilla höystäen sujauttanut omia ”elämänviisauksiaan”, kuten

”Olen määritellyt hyvän elämän itselleni sellaiseksi, jossa pyritään tekemään merkityksellisiä asioita itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Ja samaan aikaan ollaan armollisia, hyväksytään, että aina ei mene niin.” 

”Lainasin” kirjan omaan kirjahyllyyni Punavuoreen, sillä olin täyttänyt sen lukuisilla reunamerkinnöillä ja kulmataitoksilla. Pitänee hankkia Ukille oma korkkaamaton Sakun satukirja :) 

Tuntematon Genetz

Omakuva, 1938 

Astuessani viime kuussa Villa Gyllenbergin galleriasaliin (täällä) minut vangitsi ensimmäisenä tummasävyinen muotokuva, jossa punatukkainen nainen tuijotti katsojaa tiukasti silmiin. Kuka hän oli ja kuka hänet oli maalannut?

Kyseessä oli taidemaalari Meri Genetzin (1885-1943) omakuva, jonka taiteilija oli maalannut 63-vuotiaasta itsestään viisi vuotta ennen kuolemaansa. Hämmennyin, kun tajusin että maalauksen nainen oli yli 60-vuotias. Kuvan nainen näytti mielestä paljon nuoremmalta, etenkin kun mietin lähes sata vuotta sitten eläneitä, 1930-luvun mummoikäisiä naisia.

Tutkija ja tietokirjailija Sanna Ryynänen on 2019 kirjoittanut elämänkerran Meri Genetzistä nimeltään Levoton sielu. En ole lukenut kirjaa, mutta jo pelkän wikipedia-tiedon perusteella taiteilija tuntuu eläneen hyvin vaiherikkaan elämän. 

Taiteilijan nimi Meri Genetz herätti kysymyksiä. Mistä Genetz? Se on taiteilijan tyttönimi - isän suku on Ruotsista ja muuttanut Suomeen jo 1700-luvulla. Nimi ei vaikuta ruotsalaiselta, mutta muuta merkittävää tietoa en siitä äkkiseltään löytänyt. Entä Meri? Ei tunnu kovin yleiseltä naisen etunimeltä 1800-luvun Suomessa. Perhe tosin asui Haminassa, mutta vanhempien elämä ei liittynyt mereen, vaan isä oli varakas liike- ja pankkimies. Ehkä nimi on suomalainen muunnos kansainvälisestä Mary-nimestä.

Meri eli lapsuutensa Haminassa yläluokkaisen perheen ainoana lapsena rakennuksessa, jossa nykyään toimii Haminan kaupunginmuseo. Aikuisena hän keskittyi pääasiassa taiteen tekemiseen ilman vakinaista palkkatyötä eläen isänsä perinnön turvin. Parikymppisenä hän meni naimisiin insinööri Georg Ignatiuksen (1879-1953) kanssa, sai 1910-luvulla tämän kanssa kaksi lasta Virman (1910-1966) ja Urman (1912-1940) ja kiinnostui intohimoisesti teosofiasta ja okkultismista. Tämä kiinnostus vaikutti vahvasti niin Merin elämäntapaan kuin taiteeseen, ja jatkui hänen kuolemaansa asti.

Ollessaan 35-vuotias Meri Genetz erosi ensimmäisestä miehestään, jätti noin kymmenvuotiaat lapset näiden isän ja oman äitinsä hoitoon ja lähti useiksi vuosiksi Pariisiin. Siellä hän avioitui itseään kymmenen vuotta nuoremman, suomalaisen taidemaalarin Carl Warghin (1895-1937) kanssa.

Meri Genetzin viimeiset elinvuodet vaikuttavat olleen vaikeita ja raskaita. Taiteilijan toinen aviomies tappoi itsensä 42-vuotiaana ja kuusi vuotta miehensä kuoleman jälkeen myös Merin uskotaan yrittäneen itsemurhaa kaasulla. Kuolinsyyksi merkittiin keuhkokuume, mikä oli seurannut kodissa tapahtuneesta kaasumyrkytyksestä.

Genetzin maalauksiin törmää harvoin. Näin oli jo taiteilijan elinaikana ja sama trendi on jatkunut hänen kuolemansa jälkeen. Kerrotaan, että hän ei välittänyt myydä teoksiaan eikä esitellä niitä näyttelyissä, mikä osin johtui siitä, että hänen ei tarvinnut elättää itseään taiteellaan. Suuren joukon nykyaikaan säilyneistä Genetzin maalauksista löysi taiteilijan tyttärentytär sattumalta ja huonossa kunnossa kymmenen vuotta isoäidin kuoleman jälkeen taiteilijan ateljeeasunnon kellarikomerosta.

Ihastuessani esoteriaan hurahtaneen Meri Genetzin omakuvaan taisin olla ajan hermolla :) Viime sunnuntain Hesarissa konkaritoimittaja Pirkko Kotirinta kirjoitti pitkässä esseessään, että taidehistoriassa lähes unohdettu esoteerinen perinne on viime vuosina nostettu paremmin näkyville niin Suomessa kuin globaalistikin (HS 23.4.23). Essee keskittyi ensisijaisesti tuntemattomaan Juho Forsselliin (1853-1939), taiteilijan Ateneumin uudessa kokoomanäyttelyssä (täällä) esillä olevaan World Mother (Madonna) -nimiseen maalaukseen (1937) sekä hänen kiinnostukseensa esoteriaan ja teosofiaan. 

Esoteria, teosofia ja okkultismi. Termejä, jotka ovat minulle löyhästi tuttuja ja jotka liitän henkisyyteen, mystiikkaan ja itsetutkiskeluun, mutta joiden selkeä merkitys on minulle epäselvä. 

Mutta eipä nämä termit tunnu olevat yksiselitteisen selviä muillekaan. Tieteen termipankin (täällä) mukaan esoteria määritellään ”1) tietyllä ryhmällä hallussaan oleva henkinen tieto; 2) korkeampaa henkistä tietoa ja sen tavoittelua koskeva diskurssi”. Teosofisen seuran (täällä) mukaan ”Teosofia on elämäntapa, joka rohkaisee totuuksien tutkimiseen ja itsetuntemuksen syventämiseen.” Wikipediassa okkultismin eli salatieteen kerrotaan tarkoittavan ”taikuuden tai salaisten oppien avulla tavoiteltavaa tietoa tai tähän tietoon perustuvaa uskonnollista tai mystistä oppisuuntaa” (täällä). 

Enpä löytänyt näistä kummempaa lisäymmärrystä asiaan - henkistä tietoa, totuuksien tutkimista, itsetuntemuksen syventämistä, salatiedettä. Mutta löysinpä pari mielenkiintoista taiteilijaa - Meri Genetzin ja Juho Forssellin :)

Paras pusero

Turun serkku on kova kutomaan. Hän päätti kutoa minulle keväällä olleiden 70-vuotisjuhlien (täällä) kunniaksi islantilaisen villapuseron. Juhlapusero-idean takana oli yhteinen SerkkuSakkimme, johon Turun serkun ja minun lisäksi kuuluvat Sisko ja kaksi muuta serkkuani. 

Mutkien jälkeen sain puseron viikonloppuna Turussa. Odotus palkittiin monin verroin, sillä Serkun kutoma villapusero on enemmän kuin ihana. Sopivasti paksun ja ohuen väliltä ja mukavan iso. Ja rakastan puseron värejä. Malli on Merja Ojanperän tänä vuonna ilmestyneestä kirjasta: Ihanaa Islannin villasta - uudet ideat (2022). Mallin nimi on Vuonolla, joskin kirjan kaikki islanninpuserot näyttävät syötävän hyviltä :)

Kiitos, SerkkuSakki :):) Pusero päällä on lämmin lähteä kohti ”energiatalvea”…

Mietteitä Muorista

Äiti vuonna 2020

Jäin miettimään Äitimuoria ja hänen muistisairauttaan, kun elokuussa luin Hesarista toimittaja Venla Rossin kirjoittaman jutun Hanna Jensenistä ja hänen kokemuksistaan Alzheimerin tautia sairastaneiden vanhempiensa kanssa (täällä). Kirjoittaja ja vapaa toimittaja Jensen on kirjoittanut kaksi kirjaa elämästään vanhempiensa omaishoitajana: 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina - toinen kierros (2022).

Syyskuun alussa 94 vuotta täyttänyt äitini - Äitimuori - asuu Tapiolassa yhdessä samanikäisen miesystävänsä Jussin kanssa. Heta-äiti ihastui ja rakastui Jussiin viitisentoista vuotta sitten, kun tuttavapiiriin kuulunut mies jäi leskeksi. Isäni oli kuollut jo lähes 20 vuotta aiemmin, ja sen jälkeen äidin elämä oli ollut kolmiodraamaa työn, lastenlasten ja ryhmävoimistelun välillä. 

Työ, lastenlapset ja ryhmävoimistelu olivat Äitimuorin elämän kolme keskipistettä, joiden tärkeysjärjestys vaihteli tilanteen mukaan. Työtään yksityisenä silmälääkärinä Äitimuori teki vielä eläkeiässä lähes täysipäiväisesti, kunnes syyskuussa 1998 täytti 70 vuotta, ja Sisko ja minä aloitimme kampanjan Äidin työstä vieroittamiseksi :) Mikä nyt, kun itse täytin keväällä 70v, tuntuu vähintään huvittavalta…

Lastenlapsia - etenkin Siskon ja minun yhteensä seitsemää, vuosina 1981-1992 syntynyttä lasta - Äitimuori hoiti antaumuksella ja mielellään. Ja ryhmävoimistelua hän rakasti. Varsinkin vatsatanssia, jota hän ystävän suosituksesta yli 60-vuotiaana - hyvin ennakkoluuloisena - kokeili, ja josta hänen omaksi yllätyksekseen tuli vuosiksi hänen intohimonsa (täällä). 

Kun Heta tapasi Jussin, hän oli jo luopunut rakastamistaan työstä ja osittain myös intohimoisesta tanssimisesta. Ja lastenlapsetkin olivat kasvaneet aikuisiksi. Joten uusi ystävä Jussi tuli hyvässä kohdassa Äitimuorin elämään.

Vajaa kymmenen vuotta sitten muuten terveellä Äitimuorilla todettiin Lewyn kappale tauti -niminen aivo- ja muistisairaus. Vuosien edetessä äidillä on tämän etenevän aivosairauden takia alkanut ilmetä muistiongelmien lisäksi totaalisia voimattomuus/väsymyskohtauksia, aloitekyvyttömyyttä, tasapaino-ongelmia, painajaisunia ja ajoittaisia näköharhoja. 

Äitini sairaudesta huolimatta Heta ja Jussi haluavat edelleen asua yhdessä - ja kaksin. Vuosi sitten Jussista tuli virallisesti Äitimuorin omaishoitaja. Toistaiseksi Jussi haluaa ja jaksaa pyörittää pariskunnan arkea - käydä kaupassa, tehdä ja lämmittää yksinkertaisia ruokia ja hoitaa kahden hengen tiskit ja roskat. Toki Jussin jaksamista ja pariskunnan pärjäämistä pitää miettiä ja arvioida yhdessä kuukausittain, ja huomioida, että Äitimuorin vointi voi huonontua yllättäenkin.

Heta ja Jussi eivät ole halunneet kunnan päivittäistä ruoka-palvelua, mutta tuttu siivooja käy heillä kaksi kertaa kuukaudessa. Myös Sisko ja minä käymme kumpikin 2-3 kertaa viikossa katsomassa heitä. Siskon kanssa hoidamme Hetan raha-asiat, lääkkeisiin liittyvät jutut ja lääkärissä käynnit, vaatehuollon sekä viikottaiset suihkutukset ja muut henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvät asiat.

Ulkona Äitimuori ei enää jaksa käydä, mutta sisällä kerrostalokolmiossa hän köpöttelee rollaattorin kanssa sängyn, vessan, ruokapöydän ja nojatuolin väliä. Joka päivä Äiti yrittää jaksaa vaihtaa yöpuvun päivävaatteisiin ja päivävaatteet yöpukuun, vaikka yöuni on huonoa ja vuorokausirytmi heittelee. Ja useimmiten hän tämän jaksaa tehdä, vaikka pystyssä olo aika saattaa jäädä vain 5-6 tuntiin vuorokaudessa.

Ihaninta on, että Äitimuori tunnistaa ja muistaa ainakin meidät läheisimmät eli Jussin, Siskon ja minut. Hän haluaa aina kiittää meitä ja kertoa, miten paljon hän meitä kutakin rakastaa. Äiti tykkää halaamisesta, silittelystä ja paijaamisesta. Poski on edelleen pehmeä ja suukko herkemmässä kuin aktiivisen elämän aikana. Tavatessamme jutellaan ja muistellaan - useaan kertaan - mitä kellekin kuuluu. Ja vaikka samat jutut toistuvat useita kertoja lyhyen jutustelun aikana, äiti on samasta jutusta joka kerta yhtä kiinnostunut ja innostunut. 

Vaikeinta on, että aivosairaudesta johtuen Äitimuori puhuu väliin ilkeästi ja vainoharhaisesti joistakin tuntemistaan ihmisistä. Ja sitä minun on usein vaikea hyväksyä ja kestää.

Elokuisesta Hesarin artikkelista mieleeni jäi etenkin kaksi Hanna Jensenin sanomaa asiaa:”En enää ajattele, että ihmisen pitää olla terve, jotta voi elää hyvää elämää.” ja ”…muistisairasta ei auta, jos häntä yrittää vetää tähän päivään tänne terveiden maailmaa.” Tärkeitä asioita, joita itse yritän edelleen sisäistää ja hyväksyä eläessäni muistisairaan äitini läheisenä. 

Äiti, minusta on - itsekkäistä syistä - ihanaa, että olet saanut elää näin pitkään. Tosin itsekin sanot usein: ”Kaikesta tästä huolimatta en haluaisi vielä kuolla.” Sairastuttuasi olemme lähentyneet toisiamme ja oppineet kumpikin antamaan ja vastaanottamaan toistemme rakkautta paljon paremmin kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten, jolloin sinä olit runsaat 70v ja minä vajaat 50v. 

Kiitos Äiti rakkaudestasi :)

PS. Olen lukenut tämän jutun sekä Äitimuorille että Jussille, ja molemmat ovat antaneet luvan että saan julkaista kirjoituksen blogissani. 

Kynttiläkädet

Merimaskun pienessä puukirkossa (täällä) moni mielenkiintoinen yksityiskohta yllätti. Huomioni kiinnittyi mm. alttarin molemmille puolille kiinnitettyihin värikkäisiin kynttilätelineisiin eli lampetteihin. 

Lähemmäksi mennessä huomasin, että lampetteina toimi puusta veistetyt käsivarret. Niiden uskotaan olevan vuodelta 1673 ja arvostetun turkulaisen kuvanveistäjän Mathias Reimanin (k. 1684) leikkaamat. Monoteistisissa uskonnoissa Jumalaa ei kuvata maalauksissa eikä veistoksissa, joten kristillisessä taiteessa alettiin esim. kättä ja käsivartta käyttää Jumalan vertauskuvanaan.

Toinen mielenkiintoinen esine, jota ei jokaisessa kirkossa tapaa, oli edelleen toimiva, suurikokokoinen kaappikello. Sen on 1820-luvulla valmistanut lähistöllä asunut Kukolaisten Alitalon torppari, räätäli Henrik Lindgvist (1773-1843). Jäi tarkistamatta, näyttikö kello edelleen oikeaa aikaa…

Tilasin nettiantikvariaatista neljällä eurolla Rafael Saartion 1986 kirjoittaman pienen kirjasen Merimaskun kirkosta. Seuraavalla kirkkokäynnillä tiedän kirkon historiasta ja esineistöstä vieläkin enemmän. Ehkäpä voin jatkossa toimia Tyttärien Tilalla kirkko-oppaana :) :)

Touhua Tilalla

Viikonloppu Tilalla kahden vilkkaan pojan kanssa sujahti nopeasti - ja toimeliaasti :) Luppohetkiä ei juuri jäänyt, telkkaria ei kaivattu eikä blogia paljon päivitetty. Kymmenvuotias ei kertaakaan edes kysellyt älypuhelimensa perään, vaan puhelin vietti lepopäiviä mummin käsilaukussa.

Kaupunkilaispojat ja -mummi nauttivat maalaisympäristöstä ja vapaasti kulkevien maatilan eläimien katselusta, rapsuttelua ja hoitamisesta. Ja Dora-koiran ahkerasta halaamisesta ja jopa pusuttamisesta. Viime kesältä tutut kanat kaivelivat syötävää kävellen ympäri pihaa ja puutarhaa - tosin ilman kahta kukkoa, jotka kettu onnistui viime talvena nappaamaan. Vasta tulleet kolme ankkaa liikkuivat yhdessä tiiviissä jonossa - veikeästi vaappuvaa ankkakävelyä, kuten ankkojen kuuluukin. Vanha Kille käyrine sarvineen käyskenteli rauhallisesti ympäri tilaa tehden tuttavuutta Pikkupoikien ja muiden majoittujien kanssa. 

Viikonloppuumme mahtui myös pyörällä ajoa ja nuotiopullien paistamista läheisellä laavulla. Minä huomasin pysähtyväni useamman kerran ihailemaan lumoavaa voikukkapeltoa ja koskettelemaan vasta punamullalla maalattua lautaseinää, kun taas Pikkupojat tykkäsivät käydä kanalassa varmistamassa löytyisikö uusia munia.

Illalla Nelivuotias sammui sänkyyn välittömästi, eikä ehtinyt kuulla montakaan lausetta tulomatkalla ostetusta satukirjasta. Sen sijaa Kymmenvuotias kuunteli mielellään useamman luvun kirjaa (Andreas H. Schmachtl: Piilolaakson Pöntinen), jota vanhanaikaisesta juonesta ja hyvästä kielestä  mummikin tykkäsi. 

Sunnuntaina palattiin kaikki Helsinkiin - Pojat kotiinsa Sörnäisiin ja Mummi Punavuoreen. Kesä jatkuu…

En tahtonut saada silmiäni irti vanhan vajan kauniista lautaseinästä :)

Komeasti palava notski odotti laavun edessä nuotiopullan paistajia.

Minä elän

Tuusulassa Erkkolaa (täällä) vastapäätä on talo, jossa Aleksis Kivi eli elämänsä viimeiset kuukaudet loppuvuodesta 1872. Lähes 150 vuotta myöhemmin talvella 2022 tämä maalaamaton, pieni lautamökki on kuin vanhasta suomalaisesta maalauksesta. Valkeiden ja puhtaiden nietosten keskellä, lumipeitteisten kuusien ympäröimänä, risuaidan reunustaman maapläntin keskellä. Vaatimattomana, mutta itsetietoisena. Minä elän - edelleen :)

Aleksis Kivi (1834-1872) - syntyjään Alexis Stenvall - kuoli vain 38-vuotiaana tässä veljensä Albert Stenvallin kodissa Tuusulassa. Tätä ennen ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija oli ollut puoli vuotta hoidossa Helsingissä Lapinlahden sairaalassa mm. mielen sairauksien ja ongelmien takia. Sen aikaisten mielisairaaloiden hoitokeinot olivat nykytiedon valossa epäinhimillisiä ja haitallisia tai jopa vaarallisia. Teemu Keskisarjan kirjassa Saapasnahka-torni - Aleksi Kiven elämänkertomus (2017) hoitoja kuvataan mm. seuraavasti: 

”Lapinlahti pakkomakuutti potilaita kylmissä vesialtaissa verkon alla. Oksennusviinikivi tyhjensi vatsan. Lääkittäessä suunavaaja ruhjoi hampaita ja ikeniä. Vakiovempaimia olivat pakkopaita, pakkomuhvi, pakkonaamio, pakkotuoli, pakkovuode ja pakkokäsineet.”

Syksyllä 1872 Kivi kotiutettiin parantumattomana veljensä pieneen kotiin, jossa räätäliveljen ja tämän vaimon lisäksi asui heidän neljä pientä lastaan. Parin kuukauden kuluttua uudenvuodenaattona Kivi kuoli. Viimeisinä sanoina Aleksis Kiven kerrotaan sanoneen veljelleen: ”Minä elän.” Historioitsija Keskisarja uskoo, että nämä sanat mitä ilmeisemmin on totta eikä tarua.

Aleksis Kivestä ei ole jäänyt yhtään valokuvaa eikä elinaikana maalattua muotokuvaa. Yleisin hänestä liikkuva kuva on taidemaalari Albert Edefeltin piirros (1873). Tämän mallina on ollut Kiven ystävän Albert Forssellin (kadonnut) piirros, jonka tämä puolestaan oli luonnostanut neljä vuorokautta kuolleena olleesta Kivestä ennen kirjailijan hautaamista.

Aleksis Kiven kuoleman 150 juhlavuoden 2022 teemana Tuusulan museoissa on osuvasti mielen hyvinvointi. Minä elän - edelleen :)

Albert Edefelt: Aleksis Kivi (1873)

Paras lintukirjani :)

Hankin seikkailunhaluiselle kakkostyttärelleni - nykyiselle Lontoontytölle - jouluna 1990 tuolloin juuri suomeksi ilmestyneen, lapsille tarkoitetun lintukirjan: ruotsalaisen Lars Lintingin (1948-2006) kirjoittaman Ensimmäinen lintukirjani. Itsekin tykästyin heti kirjaan - helppolukuista ja selkeää tekstiä tutuista linnuista ja kirjoittajan itse piirtämiä kauniita lintukuvia.

Pienen Lontoontytön kanssa selvitimme kirjasta mm, miltä kauniisti laulava mustarastas näyttää, miten sinitiainen eroaa talitiaisesta ja onko mökkijärvellä uiva lintu uikku vai ehkä tukkasotka. Pienessä 53-sivuisessa kirjassa on kerrottu perusasiat noin 40 yleisemmästä Suomen linnusta lyhyesti ja lapselle ymmärrettävästi - Ilona Seveliuksen suomentama ja oloihimme soveltavana. Ja niin, että alkuaan täydelliselle lintu-ummikko-äidillekin pihapiirin, mökkijärven ja lähimetsän linnut ovat tulleet vuosien kuluessa tutuiksi.

Edelleen saatan selailla Ensimmäistä lintukirjaani ja esimerkiksi varmistaa, miltä käpytikka näyttää. Tänä vuonna ikkunan edessä olevalla talipötkylällä on lukuisten tiaisten lisäksi käynyt vuorotellen kolme tikkaa: tutun käpytikan lisäksi sulavamuotoinen harmaapäätikka ja ensi kertaa myös pikkutikka, jota ensin luulin isoksi tiaiseksi :)

Muistorikas kirja oikeankokoisine munakuvineen kuuluu edelleen mökkikirjastoomme. Se löytyy kunniapaikalta puutarha-, kasvi- ja sienikirjojen joukosta ensimmäisenä lintukirjanamme :)

Pyhyyden perässä

Turun ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko 

Mitä on pyhyys, pyhyyden tunne? Minulle pyhyys ei liity ensisijaisesti uskontoon. Minulle pyhyys on ennen kaikkea rauhaa ja hyväksymistä. Toinen toisen hyväksymistä ja kunnioittamista sellaisina kuin olemme. Juuri siinä elämän ja mielen tilanteessa kuin olemme. Erilaisina ja outoinakin.  

Pyhyys voi tuntua hyväksyvänä katseena, lämpimänä kosketuksena tai läsnäolona vaikeidenkin tunteiden pyrkiessä pintaan. Pyhyys on arkea suurempaa ja silti ”vain” arkea. Jotain, joka rauhoittaa tuskaa, kaipausta ja yksinäisyyttä. Pyhyys ja rakkaus ovat kuin käsi kädessä kulkevat sisarukset :)

Puhuttelevan tilan tai taideteoksen saatan usein aistia pyhyytenä. Ehkä juuri tämän takia kaipaan rauhoittavia kirkkokäyntejäni ja niistä kirjoittamista, joiden hylkäämistä mietin vakavasti lokakuussa (täällä). 

Luen parhaillaan Hannu Mäkelän kirjaa Suunnitelma loppuelämän varalle (Kirjapaja, 2019). Josko vuonna 1943 syntyneen kirjailijan sanoista löytäisin vinkkejä oman loppuelämäni varalle :) Myös Hannu, joka ei ”koskaan voi uskoa jumaliin”, kokee kirkot ja temppelit pyhinä:

”Temppelien tilat, valot, hartaus, musiikki, sen korkea kaiku holvistoissa ovat asioita, joita pidän pyhinä ja joiden pyhyyttä kunnioitan, vaikken muuta eli sen syvempää tai aidompaa tunnetta kykene kokemaan. Eri uskontokuntien vanhat maalaukset, freskot, kirjainkoristelut tai ikonit puhuvat kieltä, jonka ymmärrän, vaikken ole sitä opiskellut päivääkään.” 

Koen, että nämä Hannun sanat antavat minullekin ”luvan” nauttia ja kirjoittaa edelleen kirkoista. Valon upeasta leikistä penkkien ja pylväiden välissä sekä hoitavasta hartaudesta. Pyhyydestä ja rauhasta - rakkaudesta.