Korkeasaari petraa

Tänä kesänä minun on tullut käytyä tavallista useammin Korkeasaaressa. Tämä johtunee osin siitä, että kolmella aikuisella lapsellani on ”Korkeasaari-ikäisiä” lapsia ja osin siitä, että ostin keväällä vuosikortin Korkeasaareen :)

Yhdeksän lapsen mummille vuosikortti saareen kannattaa, sillä eläkeläisen päivälippu maksaa lipunmyynnistä ostettuna 19 euroa ja netissä 17 euroa, kun eläkeläisen vuosikortti on (vain) 40 euroa. Aikuisellehan päivän nettilippu maksaa 22 euroa ja 4-17 -vuotiaalle lapselle 15 euroa sekä vuosikortti 65 euroa/aikuinen.

Vaikka suhteeni eläintarhoihin on ristiriitainen (täällä), niin viihdyn Korkeasaaressa. Näyttää ja tuntuu, että viime vuosina saaressa on tehty useita parannuksia niin tarhassa elävien eläinten hyvinvointia kuin tarhan vierailijoita ajatellen. Ja korjaukset ja uudistukset jatkuvat edelleen, mikä elokuussa vaikeutti muun muassa kävelyä karhulinnan ympäristössä. 

Elokuun lopussa minua ilahdutti erityisesti komea kamelit, jotka eivät koskaan petä. Ne ovat aina näkyvillä - niin keskikesän helteillä kuin sydäntalven lumituiskuissa. Monet muut eläimet saattavat tuolloin vetäytyä omiin piiloihinsa kuumuutta tai sadetta pakoon. Upea katseltavaa oli myös komean värinen tiikeri, joka Opiskelijatytön ja hänen pikkupoikiensa kanssa nähtiin aivan lähietäisyydeltä. 

Saaressa on esim karhulinnan lähellä iso ja hyvä leikkipuisto, jota tänä kesänä on vielä laajennettu ja petrattu. Ja useissa paikoissa pöytiä ja istuinryhmiä omien eväiden syömistä varten. Ja myös upea näköalatasanne, jonne johtaa kiviportaat kissalaakson keskeltä. Kiipeämisen palkitsee hieno näköala Helsingin kantakaupunkiin.

Mutta ennen kaikkea tykkään nykyään Korkeasaaren luonnosta - kallioista, kukista, pensaista, puista ja kaikesta yllättävästä vehreydestä, joka ympäröi saaressa kiertelijää. Vaikka aina en niin eläimistä välittäisikään…

PS. Ensi keväänä/kesänä saareen - suoraan pääsisäänkäynnin eteen - tulee pääsemään raitiovaunulla, kun raitiotieyhteys Helsingin keskustasta Nihdinrannan ja Flinkensillan kautta valmistuu. Loppukesästä keksimme pysäköidä auton Nihtinrantaan ja kävellä lyhyen matkaa uuden Flinkensillan yli, mikä jo helpotti ja lyhensi tavanomaista saarimatkaa merkittävästi verrattuna perinteiseen kävelyreittiin Mustikkamaan kautta. 

Pienten vierailijoiden tutustumista eläimiin helpottaa, kun saaressa ei enää ole umpinaisia aitoja.

Ja vehreyttä riittää :)

Fölisön i Hertonäs

Olen asunut yli 30 vuotta Itä-Helsingissä ja tänä aikana kävellyt kymmeniä kertoja Herttoniemen kartanon puistossa (täällä) ja pari kertaa vieraillut Herttoniemen kartanomuseossa (täällä), mutta en ole tajunnut, että alueella on myös pieni aidattu ulkoilmamuseo. Äkkäsin asian vasta kun osallistuin kartanomuseon opastetulle kierrokselle, jossa vierailtiin myös kyseisessä ulkoilmamuseossa :)

Ulkoilmamuseo sai alkunsa 1920-luvulla, jolloin Svenska Odlingens Vänner i Helsinge -yhdistys, jolle kartano ympäristöineen oli pari vuotta aiemmin lahjoitettu, alkoi haaveilla ruotsinkielisen väestön ulkoilmamuseosta. Ideana oli, että kartanon ympäristöön perustettaisiin suomenruotsalaisen kulttuurin ulkoilmamuseo - eräänlainen Seurasaari eli Fölisön.

Hanke tyssäsi kuitenkin alkuunsa mm. siksi, että Kansallismuseo vastusti ajatusta. Alueelle oli kuitenkin ehditty jo siirtää 1770-luvulla valmistunut Knusbackan maalaistalo pihapiireineen ja Täcktomin kartanon tuulimylly - edellinen Sipoosta ja jälkimmäinen Hangosta. 

Yhdistys avasi Knusbackan yleisölle vuonna 1933 pienimuotoisena maatilamuseona, joka nykyään on auki lähinnä viereisen kartanomuseon opaskierrosten yhteydessä.

Outo muisto menneestä ja jännä löytö vilkasliikenteisten teiden ja korkeiden kerrostalojen keskeltä - piilotettuna korkean lauta-aidan taakse,

Parasta oli maatalon kauniisti patinoitunut kaksiosainen ulko-ovi. 

… ja sen puistoa

Herttoniemen kartanon (täällä) kruunaa sen ympärille levittäytyvä, hyvin hoidettu puutarhapuisto Tiiliruukinlahden rannalla Abraham Wetterin tien ja Linnanrakentajantien risteyksessä. Kaikki nämä kolme erisnimeä viittaavat muuten kartanon historiaan :) 

Yhtä kartanon omistajista Augustin Ehrensvärdiä (1710-1772) voidaan pitää linnanrakentajana, sillä hän rakennutti Viaporin/Suomenlinnan linnoituksen. Siksi hän myös perusti kartanon maille tiilitehtaan nykyisen Tiiliruukinlahden rannalle. Ja Helsingin pormestarina toiminut Abraham Wetter (1690-1737) taas varttui Herttoniemen kartanossa ja myös omisti sen 1730-luvulla. 

Nykyään kartanon puistosta löytyy vanhoja ja kiehtovia lehmuskujia jotka kutsuvat varjoisille kävelyille, hoidettuja nurmikenttiä joille voi istahtaa piknikille, ja pari valtavaa pionipenkkiä joita ei voi olla ihastelematta. Sekä kolme kiehtovaa tekolampea ja kaksi vanhaa, arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelemaa (suljettua) huvimajaa. Muun muassa…

Helsingin kaupungin sivuilla (täällä) sanotaankin, että ”Kartanon muotopuutarha ja englantilainen puisto ovat edelleen Suomen komempia ja parhaiten säilyneitä historiallisia puistokokonaisuuksia.”

Sekä säännönmukainen ranskalainen muotopuutarha kukkaistutuksineen että englantilainen maisemapuisto lammikoineen ja kivirakenteisine huvimajoineen ovat saaneet alkunsa jo 1700-luvulla. Varsinkin vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) käytti paljon aikaa ja energiaa niiden suunnitteluun ja hoitamiseen. Edelleen puistossa on joitakin Cronstedtin aikana istutettuja lehmuksia. 

Viidentoista hehtaarin puistoalue on yleisölle avoin ja ilmainen. Ja käymisen arvoinen, vaikka kartanomuseosta (täällä) ei niin välittäisikään…

Osa vanhoista lehmuksista on yli 200 vuotta vanhoja.

Ranskalaista muotopuutarhaa kartanon portailta kuvattuna.

Kartano Herttoniemessä

Herttoniemen kartanosta alettiin puhua 1700-luvun alussa, kun tullinhoitaja Petter Wetter (1659-1741) lunasti velallisiltaan useamman alueella olleen rälssitilan ja yhdisti ne Herttoniemen kartanoksi (Hertonäs gård), jonka hän myöhemmin luovutti pojalleen Helsingin pormestarina toimineelle Abraham Wetterille (1690-1737).

Kartanon suuruuden aika oli 1700-luvun lopulla, jolloin sen maat käsittivät ainakin nykyiset Herttoniemen, Tammisalon, Roihuvuoren ja Myllypuron alueet. Tällöin kartanon omistajia olivat mm. Viaporin linnoituksen perustajana tunnettu Augustin Ehrensvärd (1710-1772) sekä laivanvarustaja ja suurliikemies Johan Sederholm (1722-1805). Ehrensvärd perusti kartanon maille - nykyiseen Tammisaloon - tiilitehtaan, jossa hän teetti tiiliä nykyiseen Suomenlinnaan silloin rakennettavaa ja siellä edelleen olevaa Viaporin linnoitusta varten.

Cronstedtin suku omisti Herttoniemen kartanon kahteen otteeseen eli vuosina 1793-1799 ja 1813-1859, minkä jälkeen se myytiin Bergbomin suvulle. Kartanon nykyisen päärakennuksen rakennutti vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) ja se valmistui vuonna 1815, joten kartanon lukuisista omistajista ainoastaan Cronstedtit ja Bergbomit ovat asuneet nykyään museona toimivassa rakennuksessa. 

Kartanon viimeinen yksityinen omistaja John Bergbomin (1850-1917) isännöi sitä pitkään. Hänen kuolemansa jälkeen kartano ja sen sivurakennukset sekä sitä ympäröivä 15 hehtaarin puistoalue lahjoitettiin hänen toivomuksensa mukaisesti Svenska Odlingens Vänner i Helsinge (Helsingin pitäjän ruotsinkielinen maamiesseura) -nimiselle yhdistykselle. Valtaosan kartanon maista Bergbom oli ehtinyt myydä jo vuonna 1916 eli vuosi ennen kuolemaansa.

Kyseinen yhdistys omistaa ja ylläpitää edelleen kartanoa ja sen sivurakennuksia sekä hoitaa päärakennuksessa toimivaa kartanomuseota. Puistoaluetta sen sijaa hoitaa Helsingin kaupunki.

Pian kartanon viimeisen isännän John Berghomin kuoleman jälkeen yhdistys avasi päärakennuksen yleisölle Topelius-museona. Kirjailija Zacharias Topeliuksella (1818-1898) ei ollut mitään tekemistä kartanon tai sen omistajien kanssa, mutta ruotsinkielinen yhdistys halusi perustaa museon suomenruotsalaisen kirjailijan muistoksi ja siirrätti sinne Topeliuksen vanhoja huonekaluja ja tavaroita.

Topelius-museo lopetti toimintansa vuonna 1958 ja 1970-luvulla rakennus avattiin kartanomuseona. Päärakennuksen nykyinen näyttely rakennettiin 1990-luvulla, kun yhdistys oli saanut lahjoituksena kasan huonekaluja, posliini- ja hopeaesineitä, kirjoja sekä pikkuesineitä - yhteensä noin 250 esinettä - jotka olivat aiemmin kuuluneet kartanolle. 

Jännittävä pieni kotimuseo, johon liittyy lukuisia mielenkiintoisia tarinoita sekä Suomen ja Helsingin historiasta että Cronstedtin ja Bergbomin suvuista. Ja jos hyvin sattuu, niin museolipun hintaan sisältyvällä opastuksella saa kuulla juttua niin maanpetturista ja keisarin hovineidosta kuin kartanossa tapahtuneesta murhasta ja puutarhassa kuvatuista Suomi-filmeistä. 

Ja jos nälkä yllättää, voi pysähtyä herkuttelemaan Vanhassa Myllyssä - ravintolassa, joka jo 1970-luvulla on avattu kartanon entiseen pehtoorin tupaan (täällä). 

Punainen huone päärakennuksen 1. kerroksessa on sisustettu pääosin 

rakennuksen viimeisten omistajien John ja Helena Bergbomien mukaan.

Vitriineissä oli esillä 1995 lahjoituksena saatuja 

Cronstedteille ja Bergbomeille kuuluneita esineitä.

Päärakennuksen 2. kerroksessa on sohvaryhmä, 

jonka sanotaan kuuluneen Zacharias Topeliukselle.

Se on peruja ajoilta, jolloin rakennuksessa toimi Topelius-museo. 

Sohvaryhmän yläpuolella on John Bergbomin muotokuva.

Topelius-huoneen koristeellista kattoa

Kartanon keittiö toimi aikoinaan tässä kivirakennuksessa. 

Vaaleaksi rapattu kartano pilkistää pensaiden takana. 

Kartanon mailla

Alkuviikosta päätimme Helun kanssa käydä tutustumassa uudelleen avattuun Kulosaaren kartanoon Herttoniemessä. Olemme molemmat asuneet nuoruutemme pyörämatkan päässä kartanosta, joten rakennus ja etenkin sen takaa alkava Kivinokan virkistysalue uimarantoineen on meille kummallekin tuttu vuosikymmenien takaa (täällä ja täällä). 

Kartanon mailla on ollut veron maksusta vapautettu ja aatelissuvun asuttama rälssitila jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa tilalla on ollut lukuisia omistajia, joista tunnetuimpia ovat olleet sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710-1772) ja vapaaherra Johan Cronstedt (1832-1907). 

Aikoinaan kartanoa ympäröi laajat metsä- ja peltoalueet kattaen mm. nykyisen Kulosaaren (Brändö), joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Stuguön (Tupasaari). Vuonna 1907 kartanon silloinen omistaja myi saaren yhtiölle, joka perusti Kulosaaren huvilakaupungin, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Kulosaaren kaupunginosa. 

Vuonna 1927 Kulosaaren kartano siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin 1949 kartano maineen liitettiin myös osaksi Helsingin kaupunkia ja kartanon entiset pellot ja metsät muutettiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Tilan pelloilla on edelleen Kivinokan virkistysalue sekä Herttoniemen siirtolapuutarha ja palstaviljelyalue. 

Kartanon nykyinen rapattu ja vaalean roosan väriseksi maalattu päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Sen suunnitteli arkkitehti Pehr Granstedt (1762-1828), joka samoihin aikoihin suunnitteli myös lähistöllä edelleen olevan Herttoniemen kartanon. Helsingin alueellahan on edelleen parikymmentä vanhaa kartanorakennusta, joista puolet on nykyään yksityiskäytössä. 

Viime vuonna kaupunki myi Kulosaaren kartanon piharakennuksineen yksityiselle yritykselle, jonka tarkoitus on kehittää aluetta matkailu- ja virkistyskäyttöön. Rantasauna ja pop-up kahvila ovat jo avoinna yleisölle, ja päärakennuksen kakkoskerrosta vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön.

Kulosaaren kartano oli ulkoa kaunis ja komea, mutta sisätilat eivät minua kutsuneet. Ihan siistiä, mutta tosi tylsää. Ja kahvila tuntui olevan vielä ihan vaiheessa. Eikä saunakaan tehnyt vaikutusta - tosin emme päässeet kurkistamaan sisälle. Ehkä tilat oli avattu turhan aikaisin ja liian kiireellä…

Viehättävintä kartanon mailla oli villin luonnon vehreys ja päärakennusta ympäröivät vanhat (huonokuntoiset) hirsi/puurakennukset, joihin tosin ei päässyt sisälle. Ja yhteys kävelylle kutsuvaan  Herttoniemen siirtolapuutarhaan ja Kivinokan mökkialueeseen :)

Yläkerran juhlatilaa

Alakerran kahvilaa

Kartanon pihassa oli kiehtova, mutta huonokuntoinen entinen pehtoorin asunto.

Kartanoalueen kartta

Hämmentävä silta

Tutustuessani mennä viikolla Nurmesniemien ateljeekotiin Helsingin Kulosaaressa (täällä) en voinut olla ihmettelemättä merellä näkyvää siltaviritelmää. Kyseessä oli Kruunuvuorensilta, joka tulee yhdistämään Laajasalon Korkeasaareen. Se on tarkoitettu vain joukkoliikenteelle, jalankulkijoille ja pyöräilijöille, ei lainkaan yksityisautoille.

Kruunuvuorensilta tullaan avaamaan jalankulkijoille ja pyöräilijöille tämän kevään tai kesän aikana ja raitiovaunuille vuoden 2027 kuluessa. Silta on 1,2 kilometriä eli se on Suomen pisin silta. Korkeasaaresta matkaa voi edelleen jatkaa Mustikkamaan kautta Merihakaan asti. Ensin Finkensiltaa Korkeasaaresta Mustikkamaalle ja sitten Merihaansiltaa Mustikkamaalta Merihakaan. Tai toisin päin :) Kaksi jälkimmäistä siltaa on avattu jalankulkijoille jo viime vuonna. 

Kiva että saadaan lyhyempi yhteys Hakaniemen ja Laajasalon välille. Mutta kyllä pitkä silta pilaa upean merinäkymän, joka on avautunut Kulosaaren eteläkärjestä ja esim. ravintola Kulosaaren Casinon ikonisesta Merisalista. Hämmentävää…

Vai onko tämä vain nykyaikaa, jossa eläkeläismummi ei enää pysy perässä…

Uusi silta näkyi häiritsevästi myös Nurmesniemen ateljeekodin (täällä) pihalle.

Lumoava laatikko

Vasemmalla ovi pariskunnan työhuoneelle ja oikealla asunnon puolelle. 

Astun portista aidatulle, keväisen valjulle merenrantatontille. Matala, laatikkomainen rakennus tuntuu täyttävän koko ahtaan tontin. Tasakattoisen laatikkotalon ja rannan väliin mahtuu juuri ja juuri jokunen maahan ulottuva, iso mutta käkkäräkasvuinen mänty ja niiden alle sammaloitunut puupatio. Lisäksi etupihalla, kahden lähes näkymättömän ulko-oven edessä on pari hoitamatonta, pitkäksi venähtynyttä rodo-pensasta. 

Astun oikean puoleisesta ulko-ovesta sisään ja pysähdyn hämmästyneenä. Vedän henkeä ja ihailen edessäni avautuvaa näkymää: ”Näin kiehtovaa kotia en ole nähnyt aikoihin!” Eteisestä näkyy suoraan asunnon valtavat lasi-ikkunat ja niiden takana osin sulanut meri ja rannan upeat männyt - osittain puisilla sälekaihtimilla peitettynä.

Vasemmalla katseeni nauliintuu muurattuun hattuhyllyyn, jolle on kasattu parikymmentä kesäistä olkihattua. Ja muovinen käsidesipullo :) Edempänä näkyy puiset portaat, jotka kutsuvat kiipeämään puoli kerrosta ylöspäin toisen kerroksen olohuoneeseen. Hämmentävintä on se, että rakennuksesta - sen kolmesta kerroksesta huolimatta - puuttuu lähes kaikki väliseinät. Vain makuuhuone ja WC/pesutilat on erotettu seinillä.

Seisoessani eteisessä näen myös toiset, valkoisilla kaakeleilla päällystetyt portaat. Ne johtavat puoli kerrosta alaspäin rakennuksen alimmalle kerrostasolle, jossa on pesu- ja saunatilat sekä tarvittaessa vierashuoneeksi muutettava iso oleskelutila. 

Asunnon ”seinättömyys” aikaansaa sen, että sekä ylä- että alakerta ikäänkuin nivoutuu osaksi keskimmäisessä eli sisääntulokerroksessa olevaa ruokailuhuonetta. Silti kukin kerrostaso tuntuu rajautuvan omaksi erilliseksi tilakseen :) Tosi hämmentävää…

Olen vanhassa Kulosaaressa sisustusarkkitehti Antti Nurmesniemen (1927-2003) ja hänen vaimonsa tekstiilitaiteilija Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (s.1930) entisessä kodissa, jossa nyt 96-vuotias Vuokko asui vielä nelisen vuotta sitten. Olohuoneen ikkunoista näkyy mäntyjen ja meren lisäksi vieressä oleva Kulosaaren kasino. 

Olen asunut lapsuuteni ja osan nuoruuttani Kulosaaressa, joten vuonna 1976 valmistunut Nurmesniemen ateljeekoti on ulkoa tuttu. Tosin siitä ei ohikävellessä paljoa erottanut suojaisan aidan ja korkeiden puiden takaa. Eikä sitä nuorena muutenkaan ollut kovin kiinnostunut jostain sisustusmiehestä tai Marimekon suunnittelijasta…

Mutta nyt yli 70-vuotiaana on toisin. Olen parisen vuotta haaveillut - siitä asti kun helmikuussa 2023 vierailin Nurmesniemien yhteisnäyttelyssä Designmuseo (täällä) - että pääsisin käymään pariskunnan entisessä kotitalossa. 

Torstaina toiveeni toteutui, kun osallistuin Marilo Oy:n (täällä) järjestämälle opastetulle kierrokselle parin kymmenen muun innostuneen eläkeikäisen kanssa. Ja tykkäsin lähes kaikesta.

Vajaa 50-vuotiaana Antti halusi itse suunnitella pariskunnalle uuden kodin. Ja vaikka ei ”oikea” arkkitehti olekaan, hän onnistui siinä loistavasti. Joka nurkassa törmää rakennuksen kiehtoviin yksityiskohtiin sekä Antin huonekaluihin ja Vuokon keramiikkaan, vaatteisiin ja tekstiileihin. 

Alla olevista valokuvista saa esimakua siitä, miltä kolmeen kerrokseen rakennettu koti ilman väliseiniä näytti. Tosin Nurmesniemien kodin koko komeuden pystyi mielestäni kokemaan ainoastaan paikan päällä. Niin ainutlaatuinen luomus ja kokemus se oli. Paremman puutteessa voi tutustua Jutta Ylä-Monosen vuonna 2022 kirjoittamaan artikkeliin ja sen hienoihin valokuviin Finnish Design Stories -sarjassa täällä.

Ateljeekoti oli elämys. Se oli täynnä avaruutta, keveyttä, valoa ja väriä. Se oli talo täynnä tyyliä ja taitoa. 

Kolmikerroksista avointa tilaa rajaavat puiset tasot ja kaiteet sekä laattaseinät.

Kodin sisäkattoon on asennettu mielenkiintoinen valkoinen teräsrakenne.

Antin suunnnittelemat ruokapöytä, mustat Antti-tuolit ja pöytävalaisin.

Takana Antin suunnittelema ja Vuokon raitakankankaalla päällystetty nojatuoli.

Valkoisen muurin taakse piiloutuu iso keittiö.

Takana näkyy ”kirjaston” hyllykkö, jonka taakse on ”piilotettu” toinen hyllykkö.

Vasemmalla Vuokon raitakankailla päällystettyjä tyynyjä.

Ylimmässä kerroksessa on lakattu lautalattia. Takana Antin suunnittelema vihreä sohva.

Kekseliäs ”kirjasto”: kaksi hyllykköä, joiden välissä ihmisen mentävä ”käytävä”.

Vuokko Eskelin-Nurmesniemi perusti vuonna 1964 oman Vuokko-nimisen yrityksen,

joka valmisti vaatteita ja sisustustekstiilejä.

Kaksi Antin suunnittelemaa nojatuolia vuodelta 1980 on päällystetty Vuokon kankailla.

Alimman ja keskimmäisen kerroksen valkoinen laattalattia jatkuu työtilojen puolella.

Antti Nurmesniemi perusti vuonna 1956 oman sisustustoimiston, 

joka jatkoi toimintaansa 1976 valmistuneen ateljeekodin toisessa päässä.

Toimistosta on ikkuna ylimmän kerroksen olohuoneeseen/kirjastoon.

Sisääntulokerroksessa sijaitsevan keittiön erottaa eteisestä 

ja takana pilkottavasta ruokailuhuoneesta vain kuvassa näkyvä kaappirivistö. 

Keittiö on kolme portasaskelmaa eteistä ja ruokailuhuonetta alempana.

Ikkunoiden kanssa samassa tasossa on lasiovi rannan puoleiselle puupatiolle.

Kaikissa ikkunoissa on puiset sälekaihtimet.

Alakerroksessa on sauna- ja peseytymistilat sekä kapea uima-allas.

Asunnon pääsisäänkäynti on yllättävän vaatimaton. Ulkoseinät on peitetty mäntypaneelilla.

Mereltä katsottuna rakennusta tuskin erottaa rannassa olevien mäntyjen joukosta,

vaikka siinä on yhteensä 350 neliötä, josta kodin osuus on 250 ja ateljeen 100. 

Silloisen rakennusluvan mukaan rakennus saatiin sijoittaa vain parin metrin päähän rannasta. 

Leposaari lokakuussa

Kävin pitkästä aikaa Kulosaaren hautausmaalla, isän ja Alma-mummin haudalla (täällä) mukana havukranssi ja K-kaupan ruusukimppu. Pari muuta ihmistä puhdisti ja koristeli omaistensa hautoja ja hautausmaan työntekijä hurrutti kovaäänisesti hiekkakäytäville pudonneita lehtiä - onneksi vain lyhyen aikaa :)

Pienellä Leposaaren hautausmaalla oli kaunista ja rauhallista, kuten aina, vuodenajasta riippumatta. Laskin havut ja kukat isän ja mummin yhteiselle haudalle. Haudalle, jossa Äitimuorin toivomuksesta on aikanaan paikka myös hänelle. Ja jäin vielä tapani mukaan hetkeksi kiertelemään ja katselemaan syksyistä hautasaarta.

Ihastelin valkoisia marjaterttuja täysin lehdettömässä pensaassa. Etenkin terttujen kirkkaanpunaiset ja pitkät varret pistivät silmään hämäränä syyspäivänä. Varmaan joku lumimarjalajike… Minua veti puoleensa myös luonnollista kokoa oleva kivinen pikkulintu, joka istui sammaloituneen luonnonkiven päällä. Kivi ole asetettu isomman sukuhaudan eteen yli 30 vuotta sitten kuolleen pariviikkoisen vauvan muistoksi. Kaunis ja yksinkertainen muistokivi ja tuntemattoman vastasyntyneen kuolema herkisti.

Leposaaren hautausmaa on pieni, mutta aina sieltä edelleen löytyy uutta ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Ja useita tutuksi tulleita hautoja, joissa lepää tuttuja nuoruus- ja kouluvuosistani.

Ilman kukkia

Eilen kävimme Juniorin kanssa katsomassa Äitimuoria. Olin ottanut meille termospulloon kahvia ja ostanut mukaan kolme korvapuustia, joten kahvittelimme yhdessä ulkoilmassa. 

Juttelimme niitä näitä. Äitimuorin kanssa muistelimme mm. isääni eli hänen ensimmäistä puolisoaan, joka kuoli 58-vuotiaana heinäkuussa 1984 eli 40 vuotta sitten. Neljäkymmentä vuotta… Se on pitkä aika - lähes puolet 72-vuotisesta elämästäni. Ja toisaalta aika on kulunut ällistyttävän nopeasti, vaikka paljon kaikkea on tapahtunut…

Siinä Isää muistellessa päätin kotimatkalla ajaa Kulosaaren hautausmaan kautta ja viedä Isän haudalle synttärikukkia :) Kotimatkalla jätin Juniorin Taka-Töölöön ja jatkoin matkaa Kulosaareen. Kun saavuin Leposaaren hautausmaalle huomasin, että olin unohtanut poiketa ostamaan kukkia. En jaksanut enää lähteä hakemaan, joten menin haudalle ilman kukkia :)

Onneksi hauta oli ihan kiva myös ilman kukkia, sillä hautakiven takana kasvaa kauniita käkkärämäntyjä ja juhannusruusupehkot olivat alkaneet kurkkia kivasti kiven reunoilta. Kukat toki kaunistaisivat hautaa entisestään, joten ensi kerralla yritän muistaa paremmin :) 

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja hyvin hoidettu hautausmaa oli kivasti kukitettu. Nautin kävelystä hautojen välissä ja ihailin taas sopusuhtaista pientä kappelia. 

Leposaareen kahdeksankulmaisen siunauskappelin suunnitteli arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929) vuonna 1927 - kaksi vuotta sen jälkeen, kun saareen rakennettu hautausmaa vihittiin käyttöön. Kulosaaressa perheineen vuodesta 1913 asunut arkkitehti on puolisoineen haudattu kappelin viereen. 

Tänne palaan. Ja kukkien kanssa :)

Isän ja Alma-mummin eli äitini äidin hauta, 

johon on ”varattu” paikka myös lähes 96-vuotiaalle Äitimuorille.