Passikuva poikineen

Äitimuorin (s.1928) albumista :)

Äitien päivä

Kiitos Äiti (97v) rakkaudestasi :)

Musiikkia Klubilla

Keskiviikkoiltana velipoika soitti kahden muun ukkomiehen kanssa Wallun klubilla Storyvillen alakerrassa. Pitihän mummin mennä herrojen soittoa katsomaan ja kuuntelemaan. Varsinkin kun siitä on aikaa, kun viimeksi olen käynyt velipojan keikalla ja kun keikka vielä alkoi vanhuksille sopivasti jo kello kahdeksalta :) Eikä Eduskuntatalon vieressä vuosikymmeniä ollut, aikoinaan kansanedustajien suosima ”vanhanaikainen baari” ollut minulle aiemmin tuttu. 

Itsellenikin yllätykseksi tykkäsin kovasti kolmikon - Jukka Orma (kitara), Mikko Löytty (basso) ja Harri Ala-Kojola (lyömäsoittimet) - soitosta, vaikka en koskaan mikään ”rautalankamusiikin” ystävä ole ollutkaan. Miehet soittivat ja lauloivat ”Hendrixin, Princen, vanhan bluesin, erikoisen tangon ja heittäytyvän antaumuksen hengessä”, kuten Storyvillen Instagram-sivuilla kerrottiin. Mahtuipa kahteen 50 minuutin settiin ilokseni myös pari leppoisaa kantrikappaletta.

Eli herrojen ohjelmisto oli pääosin muuta kuin olettamaani ”rautalankaa” - mitä se sitten onkaan… Kiva kun menin, sillä tykkäsin ja nautin. Paikkakin oli mukavan klubimainen eikä kuulijoita ollut liikaa, joten myös tunnelma oli mukavan iisi ja intiimi. 

Kiitos Orma, Löytty ja Ala-Kojola :)

Sisko ja sen veli

Simo ja Heta vuonna 1929

Äitimuori on asunut runsaan vuoden pienessä muistisairaiden hoivakodissa Tapiolassa (täällä). Parin vaikeamman alkukuukauden jälkeen Muori on sopeutunut hyvin talon elämänrytmiin ja nykyään koen, että hän on tyytyväinen oloonsa ”loppuelämän kodissaan”. 

Muorin pitkäaikainen rakas kumppani Jussi (täällä) kävi alkuun tiheästi häntä katsomassa, mutta vuodenvaihteessa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen. Myös kuvassa oleva veli Simo (täällä) on kuollut jo vuonna 2015, mutta Äitimuorin kummatkin ”pikkusiskot” (täällä) elävät edelleen :) 

Sisko ja minä olemme vakiovieraita äidin hoivakodissa. Pyrimme kumpikin käymään häntä katsomassa 1-3 kertaa viikossa niin, että keskimäärin joka toinen päivä jompikumpi käy hänen luonaan. 

Äitimuorilla on huoneessa vanhoja valokuvakansioita, joita usein yhdessä katselemme. Eilen selailimme äidin lapsuudenkuvia ja muistelimme Simoa, jonka kanssa he olivat samalla luokalla Töölössä Apollon yhteiskoulussa. Ja miten avulias ja tunnollinen pikku-Heta kantoi aina Simon koululaukkua ja teki usein jopa läksyt veljensä puolesta. 

Joka vierailukerta käymme myös läpi elämän tärkeitä asioita: ”Onko siellä liukasta? Ajathan varovasti! Onko sinulla pitkä matka?” Toteamme myös tyytyväisinä, miten ”onnellisista, kun on oma huone”. Ja ihmettelemme äidin kylmiä sormia: ”En muista, että työssä ollessa käteni olisivat olleet näin kylmät.” Sisko onkin ostanut Äitimuorille pakan erivärisiä, halpoja neulesormikkaita, joita ilman hän ei enää lähde edes syömään :)

Äiti liikkuu rollaattorin kanssa mm. osaston ruokasaliin, mutta pitkiä aikoja hän vain lepää tai nukkuu päivävaatteissa sängyssään - Kaijan kutoma villahuivi tuolin karmilla, mutta sormikkaat kädessä. Useimmiten hän jaksaa nousta istumaan aina, kun huoneeseen tulee ”vieraita”. Lämpiminä päivinä saatamme yhdessä kävellä hoivakodin aidattuun puutarhaan ja istuskella pihakeinussa - nauttien auringon lämmöstä ja ihmetellen puiden heilumista (täällä). 

Onneksi Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa Siskon ja minut ja ilahtuu joka kerta tulostamme. Ja myös aina sanoo sen ääneen: ”Olet niin rakas.” Mikä tuntuu tosi hyvältä :) Usein kuitenkin jatkaen omaan tyypilliseen tapaansa: ”Ei sinun tarvitsisi näin usein täällä käydä, voit vaikka vain soittaa.” Vaikka aina hän ei edes osaa vastata yksinkertaiseen matkapuhelimeensa…

”Olet niin rakas” -hetkissä tämä yli 70-vuotias eläkeläismummi muuttuu taas tuon lähes satavuotiaan muistisairaan Äitimuorin pikkutytöksi :) Ja se tuntuu sekä minusta että (uskon myös) Äidistä läheiseltä ja ihanalta…

Sisarukset vuonna 1936: Ulla-Marja 6v, Eeva 2v, Heta 8v ja Simo 9v

Äiti ja Tytär syyskuussa 2025 hoivakodin puutarhassa.

Pastaa Bardotissa

Valkosipulivoissa paistettua hummeria, peperoncinia, hummerikastiketta, 

valkosipulia ja sitruunavoilla maustettua linguine-pastaa

Tapasimme runsas viikko sitten tutulla, viiden naisen serkkusakilla Helsingissä. Kolme-neljä kertaa vuodessa kokoontuvaan naissakkiimme kuuluu kolmen yli 90-vuotiaan sisaruksen (täällä) viisi 55-72 -vuotiasta, osin jo eläkeikäistä tytärtä - kaksi Turusta, yksi Espoosta, yksi Salosta ja minä ainokaisena Hesasta. Tällä kertaa joukkoomme liittyi myös Marjukka Espoosta - vanhojen äitiemme Simo-veljen tytär. Karismaattisen Simo-enon, joka oli sisaruksista vanhin ja joka kuoli 88-vuotiaana joulukuussa 2015 (täällä).

Ohjelmassa oli - minun suosituksestani - Gothic modern -näyttely Ateneumissa (täällä) ja pitkä lounas museon lähellä, Kluuvikadulla olevassa Bistro Bardotissa. Valitsin tuon ranskalaistyylisen ravintolan yhteisen keväisen Ranskan matkamme (täällä) muistoksi :) Ja se kannatti, sillä ravintolan kehuttu hummeripasta Linguine au Homard maistui äärettömän herkulliselta - yksi elämäni parhaimpia pastaruokia. Lempeän maukas, herkän hyvä :) Osa porukastamme valitsi pääruoakseen paistettua vasikanmaksaa ja osa päivän kala-annoksen, ja kaikki maistui erinomaiselta. 

Hummeripastan sisältämä peperoncini jäi askarruttamaan mieltäni. Sanakirjan mukaan italian sana peperoncino kääntyy chilipippuriksi ja paprikaksi.

Serkut ihastuivat myös Ateneumin näyttelyyn, aivan kuin minäkin joku viikko aiemmin (täällä). Ja minulle sopi paremmin kuin hyvin tutustua näyttelyyn vielä toistamiseen. Tällä kertaa näyttelyn paras anti oli ehkä se, että olin etukäteen varannut meille kahdeksan euron liput puoli tuntia kestävään opastukseen, joka kesti puoli tuntia ja joka pidettiin toisen kerroksen luentosalissa. Suosittelen :)

Mukavan päivän ainoa häiriötekijä oli väentungos Ateneumissa. Kehuttu näyttely on todella saavuttanut yleisönsä :) Onneksi ruuhka oli pahimmillaan parissa ensimmäisessä näyttelyhuoneessa ja hellitti loppua kohti. 

Marjukasta taisi tulla SerkkuLeidien uusin jäsen :) Niin hyvin hän sopeutui rentoon ja äänekkääseen naisseuraamme. Ja nautti, kuten mekin. Veri on vettä sakeampaa…

Äitimuori hoivakodissa

Huhtikuun lopussa sain puhelinsoiton, että Äitimuori oli saanut ympärivuorokautisen hoivapaikan Pohjois-Tapiolassa olevasta hoivakodista. Soitto tuli torstaina, ja jo seuraavana sunnuntaina Äidin piti muuttaa kyseiseen hoivakotiin tai muuten paikka olisi annettu toiselle tarvitsevalle ja Äiti olisi siirretty jonon hännille.

Tätä ennen Äitimuori oli jo parisen vuotta ollut ns. vuorohoidossa. Tämä tarkoitti sitä, että hän asui kolme viikkoa kotona Tapiolassa iäkkään, mutta aika hyväkuntoisen puolisonsa kanssa ja yhden viikon läheisessä hoivakodissa.

Puhuin Äitimuorin Puolison, oman Siskoni ja Veljeni sekä Puolison aikuisten lasten kanssa, ja päätimme vastaanottaa Äidille tarjotun hoivakotipaikan. Kun soitto paikan vapautumisesta tuli, Äiti oli juuri vuorohoitoon kuuluvalla viikon hoitojaksolla toisessa hoivakodissa, joten hän siirtyi suoraan vuorohoito-hoivakodista uuteen ympärivuorokautiseen hoivakotiin käymättä enää ollenkaan entisessä kodissaan.

Torstainen puhelinsoitto muutti meidän kaikkien elämää, mutta eniten tietty Äitimuorin ja hänen Puolisonsa elämää. Puoliso oli viimeiset kolme vuotta toiminut Äitimuorin omaishoitajana - ajoittain kotihoidon avustuksella. Nyt toisiinsa kiintynyt iäkäs pariskunta joutui 15 yhteisen vuoden yhdessäolon jälkeen ensimmäistä kertaa erilleen toisistaan. Äitimuori muutti hoivakotiin ja hänen puolisonsa joutui myös muuttamaan uuteen pienempään asuntoon, joka löytyi lähellä olevasta Senioritalosta.

Myös meidän kolmen Äitimuorin eläkeikäisen ”lapsen” elämä muuttui, ensisijassa helpottui. Meidän ei enää tarvinnut päivittäin olla huolissamme, miten Äitimuori ja hänen yli 90-vuotias puolisonsa pärjäisivät kerrostalokolmiossaan. Eikä tarvinnut enää sovitella - väliin jopa kinastella - siitä, milloin kukin kävisi heitä tervehtimässä ja auttamassa.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin blogiini ensimmäistä kertaa äitini muistisairaudesta - hänen ja hänen puolisonsa luvalla (täällä). Kahdessa vuodessa äidin Lewyn kappale tauti -niminen muistisairaus on edennyt. Lähimuisti on tyystin mennyt ja vanhoja asioitakin hän usein sekottaa. Sairauteen kuuluva uupumus ja tasapainovaikeudet ovat myös selvästi lisääntyneet. Onneksi rollaattorin avulla hän liikkuu jopa yllättävän ketterästi lukitun hoivaosaston käytävillä.

Hoivakodissa hoitajat auttavat Äitiä joka päivä pukemaan päivävaatteet sekä huolehtivat päivittäisestä lääkityksestä, hygieniasta ja säännöllisestä ruokailusta. Tämä kaikki tuntuu kohentaneen Äidin hyvinvointia, vaikka hän päivittäin kyselee, muistelee ja ikävöi puolisoaan. Puoliso käy katsomassa äitiä pari kertaa viikossa, kuten myös Sisko ja minä - Puoliso Tapiolasta, Sisko Espoosta ja minä Punavuoresta. Normiviikkoina Äidin luona käykin lähes päivittäin joku meistä kolmesta läheisestä. 

Ensimmäisten ikävän ja ahdistuksen täyteisten viikkojen jälkeen Äitimuori on viihtynyt uudessa kodissaan tai paremminkin sopeutunut hoivakodin arkeen. Hän suhtautuu elämäänsä hoivakodissa pääosin positiivisesti ja usein jopa kiitollisesti. ”Täällä on hyvä olla, enhän minä enää kotona pärjäisikään.” ” On se niin hyvä, kun minulla on oma huone.” ”Ruoka on täällä tosi hyvää.” 

Tuntuu myös äärettömän ihanalta ja lohdulliselta, että Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa nimeltä meidät kolme lähi-ihmistään - puolisonsa Jussin, Siskon ja minut. Vaikka ei oven suljettuamme enää muista, että kävimme: ”Miksi se Jussi ei koskaan käy minua katsomassa?”

Muistisairaudesta huolimatta Äidin kanssa on edelleen yllättävän kiva jutella. Enää minua ei edes ärsytä, vaikka hän lyhyen jutustelun aikana saattaa kymmenenkin kertaa kysyä: ”Oletteko kaikki terveitä?” ”Onko sinulla lapsia?” ”Koska se sinun miehesi kuoli?” Ja lähtiessäni toistamiseen muistuttaa: ”Ajathan varmasti varovasti etkä ota ketään vierasta kyytiin.” Toisaalta kun teen lähtöä, hän sanoo minulle aina sydämensä pohjasta: ”Kiitos Anni, kun kävit.”

Viimeksi tiistaina istuimme Äidin kanssa vieretysten hoivakodin aidatussa puutarhassa olevassa keinussa ja ihmettelimme ympärillä olevia korkeita havupuita. Syysauringon lämmöstä nauttien - lokakuussa.

Kylki kyljessä ja käsi kädessä - aistien toistemme rakkauden.

Äitimuorin 90v sisko ja Äitimuorin kummitytär kävivät kahvittelemassa hoivakodissa.

Syyskuun alussa hoivakodissa juhlittiin Äitimuorin 96-vuotissynttäreitä :)

Ilon päivä

Viikonloppuna juhlimme kahden perheen ja kummien voimin juhannuksen jälkeen syntyneen suvun nuorimman (täällä) nimiäisiä. Tälläkin kokoonpanolla porukkaa riitti - aikuisia taisi olla kolmisen kymmentä ja 1-13 -vuotiaita lapsia paikalla vilisti viitisentoista. 

Pikkumies sai mukavan nimen ja me vieraat nautimme iloisesta, rennosta ja ennen kaikkea lämpimästä juhlatunnelmasta. Ja parhaat juhlat rakennetaan yhdessä :)

Juhlatilan syksyisestä koristelusta oli vastannut Pikkuriikin äiti eli nuorin tyttäreni - Opiskelijatyttö - siskonsa eli Lontoontytön ja Pikkuriikin maamon kanssa. Upeat hortensiat olivat maamon puutarhasta, lilat keijukukat punavuorelaisesta kukkakaupasta ja loput hörhelöt ja omenat Taattisten tilan pihalta ja metsästä. Maamo oli myös leiponut maukkaat (aidot) karjalanpiirakat ja minä useamman kanttarellipiirakan (täällä). Pikkuriikin vanhempien ystäväpiiriin kuuluva Outi oli taikonut kaksi herkullista porkkanakakkua ja Ukki kärrännyt paikalle juomat kuohuviinistä pillimehuihin - paitsi että omenamehu oli puristettu Taattisten omista hedelmistä (täällä). Ja loistavasti toimineen juhlatilan oli järjestänyt Pikkuriikin isän veli eli Pikkuriikin setä.

Kiitos rakkaat lapseni ja teidän ihanat perheenne. Loimme taas yhdessä yhden mieleen jäävän juhlan - Ilon juhlan :) 

Pikkuherran juhla-asun täydensi isänsä aikoinaan käyttämät ”ristiäistossut”. 

Outin leipoma porkkanakakku oli juuri sopivan kosteaa :)

Kymmenen kilometrin marssi

 

Serkkutapaamisessa (täällä) katseltiin vanhoja valokuvia. Monet niistä olimme vuosien saatossa nähneet eri versioina useita kertoja. Yllä olevaa valokuvaa en kuitenkaan ollut aiemmin nähnyt. 

Tutuissa kuvissa Alma-mummi (täällä) on useimmiten ikuistettu tavanomaisina muotokuvina tai osana perinteisiä perhepotretteja, mutta tässä kuvassa törmäsin ensimmäistä kertaa ”urheilevaan” Alma-mummiin. Mummin kaverina kuvassa on hänen keskimmäinen tyttärensä kymmenvuotias Ulla-Marja. Alma-mummi kuoli 98-vuotiaana vuonna 1989, mutta nyt 94-vuotias Ulla-Marja elää edelleen ja viimeksi tapasin hänen kuukausi sitten toisen tätini synttäreillä (täällä).

Valokuva on otettu toukokuussa 1941, jolloin Ruotsi oli haastanut Suomen ns. maaottelumarssiin - kävelyyn, jossa naiset ja yli 10v lapset kävelivät 10 kilometriä ja miehet 15 kilometriä. Suomi voitti, sillä peräti 1,5 miljoonaa suomalaista osallistui marssiin tuon toukokuun aikana. Vastaavasti Ruotsin puolella ”vain” 940 000 kansalaista innostui marssimisesta. Kävelyhaasteen tarkoitus oli toisen maailmansodan keskellä vahvistaa maiden maanpuolustushenkeä. 

Ja kahden kuukauden kuluttua eli kesäkuussa 1941 Suomessa alkoikin kolme vuotta kestänyt jatkosota. Ehkä jonkinlaista epävarmuutta saattaa jo aistia Alma-mummin tuimassa ilmeessä. Tosin lääkärinä myös sodan aikana työskennyllyt Alma oli aika tuima ja omapäinen täti ilman sodan uhkaakin…

Toinen asia, joka valokuvassa pistää silmään, on se että tuolloin ihmisillä ei ollut erillisiä urheiluvaatteita. Hameissa ja pikkukengissä mentiin, vaikka reipastahtista matkaa oli taitettava peräti kymmenen kilometriä :)

Tul föli

Kesän serkustapaamisen organisoi tällä kertaa Se nuorempi Turun serkku. Ohjelmassa oli - kuten aina - syömistä, muistelua ja kikattamista. Ja paljon läheisyyttä ja lämmintä vitsailua. Ja kivaa tuntui olleen kaikilla - Hetalla, Ennalla, Kaijalla, Riitalla ja Annilla. 

Lauantaina ennen puolta päivää aloitettiin runsaalla ja pitkällä brunssilla Hetan kesäasunnon terassilla Liedossa, noin 25 km Turun keskustasta. Iltapäivällä ajoimme vatsat ymmyrkäisinä takaisin Turkuun ja majoituimme kaikki viisi - myös Turussa asuvat - Kauppatorin laidassa olevaan, vastikään remontoituun Hamburger Börs -hotelliin. 

Pian olikin taas kiire syömään :) ja ihme kyllä vähän jopa nälkäkin. Kävelimme Aura-joen rantaa Martinsillalle ja hyppäsimme vesibussiin, joka vei meidät Ruissalon Telakalle ja ravintola Tenleniin. Onneksi Turun serkku oli varannut meille pöydän täydestä ravintolasta ja pääsimme aloittamaan yhteisen illallisen kesäisillä spritz-juomilla. 

Lähinnä liha- ja BBQ-ravintola Tenlen kertoo valmistavansa ruokaa ”intohimolla ja antaumuksella”, kuten paikalla aiemmin olleen Turun Veneveistämön (Åbo Båtvarf) viimeinen johtaja Gustaf Tenlen (1881-1954) valmisti veneitä. Häneltä on myös lainattu ravintolan nimi.

Ravintola on avattu veneveistämön entisiin tiloihin keväällä 2021. Aikoinaan Åbo Båtvarf oli Pohjoismaiden suurin veistämö ja vuosina 1889-1954 se ehti valmistaa yli 5 000 venettä - soutuveneistä luksushuvipursiin. Vierasvenesatamassa oli edelleen nähtävänä joitakin telakalla valmistettuja upeita puisia kilpapurjeveneitä. Ja sieltä löytyi myös Tuulikin jolla, joka on 1952 valmistettu Turistkryssare Tuulikin apujolla ja todennäköisesti yksi viimeisistä veistämön toimittamista tilauksista.

Tenlenissä tilasimme pääruoaksi savustettuja kanan koipinuijia. Nuijien kypsyys ja maku oli periaatteessa hyvä, mutta osalle meistä annos oli aivan liian tulinen. Vähän harmitti, että menussa ei chilistä eikä tulisuudesta ollut mainintaa, kerrottiin ainoastaan ”maustetussa piimässä marinoituja” ja että lisänä on ”chilimajoneesia”. Majoneesi oli nuijien vieressä erillisessä kupissa, eikä se ollut yhtään tulista, sen sijaan nuijat ilman majoneesia polttivat suuta.

Onneksi meistä pahiten chilikammoiselle tarjoilija ehdotti annoksen vaihtoa - maksutta :) Ja toiseksi onneksi lisukkeena tilattu friteerattu kukkakaali limeaiolin kera maistui kaikille. Ja kolmas onni oli tarjoilijan suosittama, kaikkien makuun sopinut valkoviini. 

Chilihässäkästä huolimatta ilta oli onnistunut - etenkin riemukkaan seuran ja hyvän palvelun takia. Ehkä palaan ensi kesänä, tai ehkä kokeilen viereisellä laiturilla, ilta-auringossa olevaa Pizzeria Zakea :)

Illan alkaessa hämärtyä palasimme vesibussilla keskustaan, jossa onnistuneen päivän kruunasi herkulliset pistaasi- ja kirsikkagelatot Piccola Cantinassa - Aura-joen rannassa, tutun Sergio’s ravintolan kellarissa. Sekä lopuksi vielä limoncello-spritzit hotellimme kattoterassilla ihaillen ympärillä pyöriviä ukkospilviä ja salamia :)

Makeat Italian maut maistuivat syvän Etelän tulisen kana-annoksen jälkeen :) Ja ennen nukkumaan menoa skoolasimme vielä sille, että olimme synkistä myrskyennustuksista huolimatta säästyneet sateilta. Ihana päivä, kiitos Serkut :)

PS. Mitä minä tänään Turusta opin? Turun seudun joukkoliikenteen, johon kuuluu sekä busseja että lauttoja, nimi on Föli. Turun serkku kertoi nimen tulevan turkulaisesta sanonnasta Tul föli eli Tule mukaan. 

Tervetuloa Ruissalon Telakalle

Kohti ravintola Tenlenia

Pikkusiskon lämmöllä ottama kuva isosiskosta.

Lämpöä sydämissä, mikä näkyi myös kuvattavassa :)

Siikacevicheä alkuun ja friteerattua kukkakaalia lisukkeena. Ja hyvää albarino-valkkaria.

Viereisellä laiturilla oli Pizzeria Zake 

Veneveistämön valmistamia komeita vanhoja kilpapurjeveneitä

Tuulikin jolla

Fölillä periie :)

Pikkusiskon synttärit

Äitimuorin nuorin sisko täytti eilen 90 vuotta. Hän syntyi heinäkuussa 1934 Helsingissä tuolloin 43-vuotiaan Alma-mummin (täällä) ja hänen miehensä neljäntenä ja nuorimpana lapsena - 7-vuotiaan Simon, 6-vuotiaan Hetan ja 4-vuotiaan Ulla-Marjan pikkusiskona. 

Syntymäpäiviä juhlittiin synttärisankarin tyttären mökillä Turun lähellä. Pienimuotoisiin juhliin oli sankarin puolison ja hänen kolmen lapsensa perheiden lisäksi kutsuttu elossa olevat sisarukset: syyskuun alussa 96 vuotta täyttävä Heta eli Äitimuori ja elokuun alussa 94 vuotta täyttävä Ulla-Marja. Sekä Hetan ja Ulla-Marjan - Espoon hoivakodeissa asuvien ja rollaattoreilla liikkuvien teräsmummujen - autokuskit eli tyttäret. 

Onneksi sain toimia äitini kuskina, sillä sekä automatka Äitimuorin kanssa edestakaisin Turun tienoolle että synttärijuhlat Turun serkun aurinkoisella mökkiterassilla olivat hulvattoman hauskat ja kaikinpuolin onnistuneet. Syötiin kermaista lohikeittoa ja kermaista mansikkakakkua. Laulettiin onnittelulauluja. Ja kuunneltiin kolmen yli ysikymppisen muistisairaan ”muisteluita” menneestä. 

Päivästä ei puuttunut huumoria eikä naurua. Eikä lämpöä, jota vanhukset osoittivat meille ”nuoremmille” - ja toisin päin.

Tänään Äitimuori ei enää muistanut käyneensä eilen siskonsa synttäreillä, mutta tiirusti mielenkiinnolla juhlista otettuja valokuvia ja ihasteli iloista tunnelmaa…

Mukana tärkeimmät: ruusut, lahjat ja vaipat. Ja rollaattori :)

Kepeästi kohti päivänsankaria.

Siskosten salaisuuksia

Lähes 96-vuotias Äitimuori onnittelee 90 vuotta täyttävää pikkusiskoaan :)

Sisko kävi mökillä :)

Reissussa Poikien kanssa

Juhannuspäivänä pistäydyimme taas kerran Fiskarissa, jonne Ukin mökiltä on noin 30 kilometriä. Tällä kertaa reissun ensisijainen määränpää oli keskellä ruukkikylää oleva leikkipuisto - olihan Ukin ja minun reissuseurana kolme vilkasta serkkupoikaa eli Esikoisen kuusivuotias nuorimmainen ja Opiskelijapojan kahdeksan- ja kolmevuotiaat velikullat. 

Leikkipuiston lisäksi herkuttelimme puiston vieressä olevan kioskin terassilla ”sateenkaari”jätskeillä, tutkimme Fiskarsin tehtaanmyymälän monipuolista puukkovalikoimaa ja söimme ”liian pienet” hampparit Fiskari-joen kosken kohinaa kuunnellen,  

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Tai ainakin Mummilla - ja uskon, että myös Pikkupojilla ja Ukilla :)

Ranskalaista puutarhaa

Sain taas nauttia Siskon vieraanvaraisuudesta hänen ja Puolisonsa Ranskan kodissa. Pitkästä aikaa, sillä osin koronavuosien takia edellisestä kerrasta on lähes kuusi vuotta (täällä). Tällä kertaa Puoliso ajettiin evakkoon, sillä huvilasta ja sen puutarhasta nautittiin naisporukalla :)

Minun lisäkseni Sisko oli kutsunut riemulomalle Ranskaan kolme serkkuamme eli iloiset SerkkuLeidit. Porukan, jolla viime vuosina olemme retkeilleet mm. eri puolilla Etelä-Suomea (täällä). Ja nyt pääsimme pitkään suunnitellulle reissulle Siskon Ranskan huvilalle :) 

Yksi vuorokausi on oltu, ja kaksi on jäljellä. On ehditty tutkia huvilan puutarhaa, ihailla kymmeniä ruusuja ja kokeilla uima-allasta. Lähileipomon patongit ja kroisantit on hyviksi havaittu. Ja Siskon ajotaito vakuutti, kun hän tänään sukkuloi sujuvasti ranskalaisen liikenteen lomassa kierrättäessään meitä lähitienoon kylissä. 

Huomista odotellessa…

Salainen vesiallas :)

Siskon lempiruusu

Veljen juhlat

Kuva on keväältä 1957 ja otettu Veljen ristiäisissä lapsuudenperheeni Lauttasaaren kodissa (täällä). Siskolla ja minulla on samanlaiset tummansiniset samettimekot (jotka muistan yllättävän hyvin kapeine valkoisine pitsikoristeineen) ja hiuksissa valkoiset, liukkaat rusettinauhat. Käsissä räpläämme kumpikin pientä talutettavaa onttoa muovieläintä, josta lähtee ohut muoviletku jonka toisessa päässä on ontto pallo. Kun palloa puristaa, niin ilma kulkee letkua pitkin eläimeen, ja eläin pompahtaa eteenpäin.

Aikuiset oikealta vasemmalle: tyyni Karkun mummi (Isän äiti), leveästi hymyilevä Ulla-Marja (Äidin sisko), äkeän näköinen Kirsti eli Kikki (kotiapulaisemme), varautunut Isä (31v) ja onnellinen Äiti (28v) sylissään pieni veljeni, toimelias Alma-mummi (Äidin äiti) ja myhäilevä Karkun taata (Isän isä). Laitimmaisena vasemmalla Heikki Heiskasen vaimo (nimi?) ja Olavi Leskinen vaimoineen. Lapset edessä oikealta vasemmalle ovat minä (5v) ja Sisko (3v) sekä Leskisen Liisa ja Lasse.

Pappi näyttää puuttuvan kuvasta. Yleensä kaikissa perhejuhlissamme papin tehtäviä hoiti Simo-eno eli Äidin veli. Ottiko Simo valokuvan vai vilkkuuko hänen otsansa Äidin ja Alma-mummin takana ja kuvan otti Heiskasen Heikki? Entä missä oli Simo-enon puoliso Anneli-täti, joka yleensä liikkui aina miehensä kanssa? Olikohan Anneli jäänyt kotiin Tampereen Epilään, sillä keväällä 1957 hän oli raskaana odottaen kolmatta lastaan. 

Osa kysymyksistä jäänee ilmeisesti ikuisesti arvoitukseksi. Mutta yllättävän paljon muistan tuosta yli 60 vuoden takaisesta juhlasta. Kohti kevättä oltiin silloinkin menossa, tosin myös kohti aika mullistavaa ajanjaksoa perheessämme. 

Pian valokuvan ottamisen jälkeen isämme lähti vuodeksi Yhdysvaltoihin ns. postdoc-stipendiaaksi eli tekemään väitöskirjan jälkeistä tutkimustyötä. Nuori äitimme halusi - vastoin isämme toivetta - jäädä Suomeen kolmen pienen lapsen ja vaativan lääkärin työnsä sekä itsepäisen ja vallanhaluisen kotiapulaisen Kirstin kanssa. 

Eihän siitä hyvää kellekään seurannut. Mutta selvisimme - kukin tavallaan :)

Helmet, huivi ja hattu

Hain Äitimuorin eilen invataksilla kotiin espoolaisesta hoivakodista, jossa hän oli asustanut viikon, jotta hänen omaishoitajansa, avopuoliso Jussi sai välillä hengähtää. Matkassa olivat tietysti mukana Äitimuorin tärkeät asusteet eli helmet, huivi ja hattu, kuten ovat olleet jo vuosikymmeniä. Tyylikäs äitini :)

Ja yhtä tärkeää oli, että puseron kaulus oli - kuten aina - riittävän väljä, jotta aluspaidan kaunis pitsinen reuna näkyi. Ihana, turhamainen äitini :)

Ollessaan hoivakodissa äiti tavallisesti soittaa vuorotellen minulle ja Siskolle monta kertaa päivässä: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” Kerromme, että hän on hoivakodissa, jossa hoitajat pitävät hänestä huolta ja antavat lääkkeet ja tuovat ruokaa. Ja että minä (tai Sisko) kävin häntä aiemmin päivällä katsomassa, ja että Jussi tulee seuraavana päivänä. ”Ihanko totta? Ei täällä kukaan ole käynyt.” Ja että parin päivän päästä haemme hänet takaisin kotiin Tapiolaan Jussin luokse. 

Tämän kaiken kuultuaan äiti useimmiten rauhoittuu: ”Jaha, hyvä.” Ja sulkee tyytyväisenä puhelimen. Soittaen taas kymmenen minuutin tai kolmen tunnin päästä uudelleen: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” 

Rakas, muistisairas äitini :)

Muori yökylässä

Äitimuorin ja Poikakaverin asunnossa on alkukesästä lähtien tehty mittavaa julkisivuremonttia. Tällä viikolla oli vuorossa kolmion kaikkien ikkunoiden vaihto. Sovimme Poikakaverin kanssa, että Äitimuori tulee täksi ajaksi asumaan minun luokseni eli muuttaa hetkeksi Tapiolasta Punavuoreen. 

Kaksi päivää ja kaksi yötä yökylässä on mennyt yllättävän hyvin. Kumpikin olemme tykänneet, ja (pääosin) nauttineet. 

Pidempi aika toisi varmasti ongelmia, sillä muistisairas Äitimuori ei pärjää pitkään yksin. Puolituntiset koiralenkkini ovat ehdoton maksimi. Tosin jo lyhyen lenkinkin aikana hän saattaa soittaa Siskolle tai Poikakaverille ihmetellen, että missä hän on ja miksi. 

Kun tuttu ihminen - Poikakaveri, Sisko tai minä - on paikalla ja vieressä, nuo sairauteen liittyvät väliin pelottavatkin ”vieraustunteet” katoavat nopeasti, kun hän tunnistaa tutun ihmisen ja hänelle selitetään uudelleen ja uudelleen, missä hän on ja miksi. 

Koko kyläilyn ajan Äitimuori on ollut tosi hyvällä tuulella. Olemme herkutelleet äidin herkkuleivillä: ruisleivän päällä paljon pehmeää avokadoa ja kermaista juustoa. Ja lämpimällä glögillä. Ihastelleet olohuoneen ikkunasta näkyvää syksyistä kaupunkinäkymää. Ja parvekkeellani kukkivia valkoisia pelargonioita (edelleen täydessä tikissä). Äitimuori on jaksanut ihmetellä ja kehua, miten kaunis, viihtyisä, tyylikäs ja kodikas asuntoni on. Yllättäen hän on muistanut ja keksinyt roppakaupalla asuntoani kehuvia adjektiiveja :)

Olemme katsoneet myös paljon telkkaria. En tosin tiedä, kuinka paljon Äitimuori on ohjelmista kuullut, sillä koko ajan telkun ääntä olisi pitänyt panna suuremmalle, mutta lopulta en ole enää naapurien takia kehdannut lisätä ääntä…

Olemme nauraneet ja paijailleet toisiamme paljon. Tosi paljon :) Ja nukkuneet molemmat hyvin. Yllättävän hyvin :) Leveässä parisängyssä. 

Kummallakin oma litteä lastentyyny. Ei omena kauas puusta putoa :):)

Piipahdin messuilla

Keltainen keittiö suomalaiselta Arkkenilta.

En ole yhtään messuihminen. Inhoan ahtautta ja väkijoukkoja - näin on ollut jo kauan ennen korona-aikaa. 

Mutta perjantaina piti piipahtaa Habitaren sisustusmessuilla Helsingin Messukeskuksessa, sillä näytteilleasettajien esittelypisteillä oli työssä kaksi sukulaista - toinen Arkkenilla ja toinen Finartella. Arkken valmistaa suomalaisia mittatilauskeittiöitä ja muita kodin kalusteita. Finarte taas on räsymatoistaan tunnetun tekstiilitaiteilijan Eija Rasinmäen (s.1945) perustama yritys, joka keskittyy edelleen designmattoihin. 

Arkkenilla ihailin yrityksen raikasta täyskeltaista esittelytilaa ja Finartella heidän uuteen mallistoonsa kuuluvaa metsänvihreää mattoa. Ja tietty tapasin innokkaasti tuotteista kertovat sukulaisnaiseni :)

Sitten olikin jo kiire takaisin kotiin. Vaikka messureissu yllätti minut positiivisesti: Perjantai-iltapäivänä Messukeskuksessa oli mukavasti tilaa ja väljyyttä kävellä ja tutustua esillä oleviin tuotteisiin. Kukaan ei töninyt eikä kukaan tuputtanut mitään. Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta tällä kertaa eläkeläisellä oli kiirus toisaalle :):)

Yksi juttu tarttui messuilta mukaan. Ostin Ha-nimisen japanilaisen yrityksen ohuesta keramiikasta valmistaman Fruit-nimisen pikkuruisen maljakon, jonka oli suunnitellut brittiläinen teollinen muotoilija Sebastian Bergne (1966).

Messureissu ei sittenkään ollut niin kauhea kokemus kuin muistin menneiltä vuosilta ja ennakkoon olin pelännyt. Ja Fruitkin löysin heti paikkansa kaksioni ikkunalaudalta :)

Han minimaljakko Fruit 

 

Finarten ihania uutuusmattoja