Alttariveistoksesta siniristilippuun

Tykkään lähikirkostani - Helsingin Tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluvasta Mikael Agricolan kirkosta. Sen suunnitteli aikansa julkkisarkkitehti Lars Sonck (1870-1956) ja se valmistui maailmansotien välissä vuonna 1934 äitini ollessa kuusivuotias töölöläistyttö.

Kävelen lähes päivittäin kirkon ohi tai ympäri, joten olen aiemmin julkaissut siitä sekä valokuvia (täällä, täällä) että kirjoittanut pari juttuakin (täällä, täällä). Mutta taas tuli halu ottaa pari kuvaa ja vähän kirjoittaakin…

Kirkon ovet ovat päivisin avoinna ohikulkijoille, joten pistäydyn taas sisällä. Istun lähes tyhjän kirkon etuosaan - vain pari ulkomaalaista turistia piipahtaa sisällä. Riisun toppaliivin ja kaulahuivin, ja jännittyneet hartiat alkavat rentoutua. Hengitän rauhassa sisään - ulos, sisään - ulos. Katseeni kiertelee kirkon korkeaa ja kapeaa, lempeän punaiseksi maalattua kuoriosaa ja pysähtyy sen alaosassa olevaan värikkääseen alttariteokseen. Rauhoitun.

Väliin katselen kiinnostuneena ympärilleni. Vasemmalla on yksinkertainen ja tyylikkään pyöreä saarnatuoli, kun taas kirkkosalin oikeaa kulmaa peittää valtava diakangas. Ymmärrän, että nykytekniikka vaatii monenlaisia vempaimia, mutta harmittaa että sen pitää pilata rauhoittava kirkkonäkymä. Mutta minkäs voit - koetan kestää :)

Alttaripöydällä on pienehkö metallinen krusifiksi - Heikki Varjan (1918-1986) vuonna 1968 suunnittelema kärsineen näköinen laiheliini. Pellavaiset kirkkotekstiilit taas ovat Päikki Prihan (s.1948) suunnittelemia ja monikerroksiset messinkiset kattokruunut Arvo Muroman (1892-2950) käsialaa. Mieluisia kaikki :)

Jännin tarina paljastuu kuitenkin alttariteoksen takaa. Alttariteos tai alttariveistos, kuten sitä kohokuvana tunnutaan nimittävän, on taide- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen (1891-1979) vuonna 1935 tekemä Jeesuksen hautaaminen. Tykkään, vaikka en teosta ympäröivästä kehysviritelmästä niin välitäkään. 

Etsiessäni kotona tietoa Brunosta törmäsin tietoon, että Bruno Tuukkanen - yhdessä taiteilija Eero Snellmanin (1890-1951) kanssa - laati keväällä 1918 lopullisen luonnoksen itsenäistyneen Suomen valtion lipuksi. Alkuperäinen ajatus oli ollut, että Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) olisi suunnitellut lipun, mutta hän ei suostunut toteuttamaan perustuslakivaliokunnan toivetta sinivalkoisesta lipusta, vaan kannatti punakeltaista vaihtoehtoa. Näin suunnittelu jäi kahden alle 30-vuotiaita taiteilijanalun tehtäväksi ja vain siksi, että he sattuivat työskentelemään tuon arvostetun taiteilijan apulaisina pääesikunnan piirustuskonttorissa. 

Myöhemmin sekä Tuukkasesta että Snellmanista tuli toki itsestäänkin arvostettuja taiteilijoita. Tuukkanen mm. suunnitteli useisiin julkisiin rakennuksiin ja kirkkoihin lasimaalauksia ja vastasi vuonna 1931 valmistuneen Eduskuntatalon kattomaalauksista. 

Päädyin Suomen historian käännekohtiin, vaikka aloitin istumalla kirkon penkille - rauhoittumaan. Nuoren Katri-Helenan sanoin Minne tuuli tytön kuljettaa…

Alttaripöydällä oli Heikki Varjan metallinen pieni krusifiksi.

Saarnatuolin kirjatelineellä käytettävää pientä liinaa kutsutaan kirjaliinaksi.

Arvo Muroman kattokruunuja

Bruno Tuukkanen: Jeesuksen hautaaminen, 1935

Hautakappelin kertomaa

Mustion kirkon (täällä) edessä oli rapattu vanha hautakappeli. Sen rakennutti Mustion ruukin patruunan Magnus Linder II:n leski Fredrika Sofia Baer vuonna 1803 - pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen.

Magnus Linder II (1751-1801) oli osin perinyt ja osin lunastanut Mustion ruukin kokonaan itselleen vuonna 1782. Seuraavana vuonna hän alkoi rakentaa uutta päärakennusta, joka nykyään tunnetaan Mustion linnana. Rakennus valmistui vasta vuonna 1792, ja tätä ennen hän ehti mennä naimisiin Fredrika Sofia Baerin (1756-1814) kanssa. Ja pariskunnan esikoinen Magnus Linder (1792-1863) syntyi samana vuonna, kun uusi rakennus valmistui. Perheeseen syntyi vielä tytär Anna Frederika (1793-1894), joka kuoli puolen vuoden ikäisenä, ja toinen poika Karl Anton (1796-1866). 

Hautakappelin alle rakennettuun kryptaan on Magnus Linder II:n lisäksi laskettu hänen elokuussa 1793 syntyneen ja maaliskuussa 1794 kuolleen tyttövauvan Anna Frederikan arkku. Ymmärtääkseni krypatassa ei ole muita arkkuja, mutta kappelin seinällä olevissa muistolaatoissa on 13 muun Linderin suvun jäsenen nimet. Viimeksi 2000-luvulla hautakammion seinään on lisätty Magnus Linder IV:n (1929-2016) ja hänen vaimonsa Juanita Wilhelminan (1929-2023) muistolaatat. 

Tehtyään elämäntyönsä äitinsä sukuyhtiössä Fazerilla Magnus Linder IV osti 1980-luvulla takaisin lapsuuden kotinsa eli Mustion linnan. Vuonna 1941, jolloin Magnus oli ollut vain kymmenen vuotias, linna puutarhoineen oli myyty suvun ulkopuolelle. Magnus aloitti välittömästi kunnostaa ja entisöidä linnaa ja sen puutarhaa, jotka molemmat olivat päässeet rappiotilaan - lähes purkukuntoon. 

Magnus Linder IV onnistui tekemään entisestä sukutilastaan menestyvän liikeyrityksen. Nykyään säätiöityä linna-aluetta hoitaa Magnuksen poika arkkitehti Filip Linder, jonka puoliso saksalainen kreivitär Christine aloitti Mustion toimitusjohtajana vuonna 2010. 

Pari sataa vuotta vanha hautakappeli toimii edelleen Linderin suvun hautakappelina. Ja kertoo kävijälle suvun kiehtovaa historiaa…

Viljaa varastoon

Ihaillessani viime viikolla Sammatin kirkkoa (täällä) silmäni nauliutuivat myös tapulin vieressä olevaan vanhaan latoon - kauniisti harmaantuneeseen ja hyvin pidettyyn hirsirakennukseen.  Mikä tuo varasto kirkon kyljessä on oikein ollut?

Kyseessä on 1700-luvulla rakennettu vilja- eli lainamakasiini, jota on kutsuttu myös lainajyvästöksi. Aikoinaan jokaisen seurakunnan piti perustaa oma lainamakasiini, johon hyvinä viljavuosina tallennettiin viljaa, jota sitten katovuosina voitiin käyttää. Viljaa saatettiin myös lainata korkoa vastaan eli systeemi toimi vähän nykyisten pankkien tapaan. Järjestely loppui 1900-luvun alussa, mutta joissakin seurakunnissa, kuten Sammatissa, vanhat makasiinit on säilytetty. 

Puisiin makasiineihin tehtiin yleensä kaksinkertaiset, tyhjän tilan erottamat seinät, jotta niistä ei voinut varastaa viljaa. Oli nimittäin yleistä, että yksinkertaisiin seiniin porattiin reikiä, joista viljaa valutettiin salaa ulos.

Nykyään Sammatin makasiinissa järjestetään kesäisin pienimuotoisia näyttelyitä. Mutta mielestäni makasiini on ennen kaikkea uskomattoman kaunis ja tasapainoinen puurakennus - muisto menneestä.

Voiko kauniimpaa taideteosta olla kuin taidokkaasti kaiverrettu puuovi…

Vanhoissa ladon ovissa oli usein ns. kissaluukku, kuten tässäkin.

Koti 1800-luvulta

Viikonloppuna tutustuin Lönnrotin lapsuudenkotiin Paikkarin torppaan Sammatissa. Toistamiseen, sillä joskus yli parikymmentä vuotta sitten olen käynyt siellä ensimmäisen kerran. Tämä tosin palautui mieleeni vasta, kun ajoin autolla museoidun torpan parkkipaikalle :)

Vanhan riukuaidan ympäröimä pikkuruinen torppa parin omenapuun ja luonnonvaraisen niityn keskellä sekä taustalla välkkyvä Valkjärvi oli niin kaunista katseltavaa, että sitä kelpasi katsella toisenkin kerran. Paikasta välittyi jotain hyvin rauhallista ja levollista. Oli jopa vaikea kuvitella, että tosiasiassa torpassa 1800-luvun alkuvuosina elettiin usein puutteessa ja jopa nälässä. 

Elias Lönnrot (1802-1884), josta myöhemmin tuli merkittävä suomalaisen kansanrunouden kerääjä ja Kalevala-eepoksen kokoaja sekä Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori, syntyi vuonna 1802 räätäli Fredrik Johan Lönnrotin (1765-1851) ja hänen vaimonsa Ulrikan (1773-1859) neljänneksi lapseksi. 

Fredrik-isä oli pari vuotta aiemmin rakentanut kasvavalle perheelleen Paikkarin taloon kuuluvan, yksihuoneisen torpan, jossa Eliaksen syntyessä asuivat vanhempien ja vastasyntyneen lisäksi kolme isoveljeä: Henrik (9v), Adolf (6v) ja Gustaf (3v). Eliaksen jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme tytärtä: Ulrika, Johanna ja Henrika. Asumisen lisäksi tupa toimi räätäli-isän työpajana, mistä muistutti seinälle ripustetut isälle kuuluneet valtavat sakset.

Poikkeuksellisten suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta sekä Henrik-veljensä tukemana Elias lähti 12-vuotiaana kouluun ensin Tammisaareen ja sitten Turkuun. Vuonna 1822 hänet hyväksyttiin opiskelemaan Turun Akatemiaan, josta hän 30-vuotiaana valmistui lääkäriksi. 

Sekä Eliaksen vanhemmat että hänen sisaruksensa - neljävuotiaana kuollutta Henrikaa lukuunottamatta - elivät aikakaudelle epätyypillisen vanhoiksi. Elias Lönnrotkin kuoli vasta yli 80-vuotiaana synnyinpitäjässään Sammatissa, jonne hän oli palannut vuonna 1862 asuttuaan perheineen sitä ennen eri puolilla Suomea.

Sen sijaan Eliaksen vaimo Maria (1823-1868), jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1848, kuoli jo 45-vuotiaana. Ja pariskunnan viidestä lapsesta - Elias (1850-1852), Maria (1852-1874), Ida (1855-1915), Elina (1858-1876) ja Tekla (1860-1879) - vain Ida eli yli 25-vuotiaaksi. Elinaikanaan Elias joutui siis hautaamaan vaimonsa lisäksi myös neljä lastaan, jotka - kaksivuotiaana kuollutta Eliasta lukuunottamatta - haudattiin Sammatin hautausmaalle. 

Vuonna 1858 perhe täydentyi vielä kahdella kasvattityttärellä, kun Elias alkoi huolehtia 7-vuotiaasta Annasta ja 5-vuotiaasta Evasta. Tytöt olivat jääneet täysorvoiksi, kun Eliaksen ystävä ja lääkärikollega Erik Aleksander Ingman oli kuollut syöpään alle 50-vuotiaana.

Vain jokunen vuosi Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen Suomen senaatti teki päätöksen, että Paikkarin torppa tulee säilyttää muuttumattomana muistona suurmiehen varhaisvaiheista. Torppa avattiin yleisölle museona jo vuonna 1887 eli lähes 150 vuotta sitten. 

Elias Lönnrotin lapsuudessa torpassa oli vain yksi huone eli tupa isoine leivinuuneineen. Myöhemmin Eliaksen vanhin veli Henrik osti torpan isältään ja rakensi siihen eteisen ja pikkukamarin. Museotorpan esineistä alkuperäisiä Eliaksen lapsuudenperheen esineitä ovat ainakin tuvassa oleva kehto ja seinällä oleva pieni puinen lusikkahäkki eli -teline. Penkillä oleva mustaksi petsattu kantele on kuulunut Eliakselle, samoin kuin kamarin pöydällä olevat puiset kirjoitustelineet. Useimmat muista kalusteista ja esineistä on kuulunut Lönnrotin lähisukulaisille, vaikka eivät alkuperäistä torpan esineistöä olekaan. 

On kiehtovaa, että Paikkarin torppa ympäristöineen on näihin päiviin asti säilynyt ja säilytetty 1800-luvun alun asussaan - maalaamattomana ja malkakattoisena. Mielenkiintoinen muisto vaatimattoman torppariperheen elämästä ja suurmiehen lapsuudesta entisessä Varsinais-Suomessa.

Edessä Lönnrotin vanha kehto ja takana hänen käyttämänsä kannel.

Seinällä ikkunan vieressä puinen lusikkahäkki.

Huom!

Seiniin piirtäminen 

ja kirjoittaminen edesvastuun 

uhalla kielletty.

Taustalla pilkottaa Valkjärvi.

Elias ja Maria Lönnrot ja heidän neljä tytärtään 1860-luvulla.

Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Fredrika ikkunassa

Aboa Vetus Ars Nova -museon (täällä) joen puoleisessa ulkomuurissa on turkulaisen taiteilijan Jan-Erik Anderssonin (s.1954) valotaideteos Fredrika Runeberg ja piste. Teos on tehty pleksilasista, lehtikullasta ja vanerista. Siinä pitäisi vilkkua yli sata pientä punaista ja sinistä valopistettä, joita minä en kuitenkaan kuvaushetkellä huomannut. Ehkä valopisteet eivät näy kirkkaassa auringon paisteessa…

Ulkomuuriin vuonna 2007 upotettu taideteos on muistomerkki kirjailija ja toimittaja Fredrika Runebergille (1807-1879), joka asui lapsuutensa ja nuoruutensa vuosina 1809-1827 Turussa. Edelleen muurin takana on jäänteitä kellarista - nykyään osana Aboa Vetus -museota - joka kuului aikoinaan Fredrikan kotitaloon. 

Fredrikan lapsuudenkoti tuhoutui Turun palossa 1927, minkä jälkeen hän muutti yhdessä leskeksi jääneen äitinsä kanssa Paraisille - taloon, jossa nykyään toimii kesäkahvila (täällä). Paraisilla Fredrika (o.s. Tengström) tapasi tulevan aviomiehensä, pikkuserkkunsa Johan Ludvig Runebergin (1804-1877). He menivät naimisiin vuonna 1831 ja muuttivat Helsingin kautta Porvooseen. Kaupunkiin, jossa Fredrika asui pääosan aikuiselämästään ja jossa heidän kotitalonsa on jo lähes 150 vuotta toiminut museona - vuodesta 1882 lähtien. 

Turun muistomerkin lisäksi Fredrikan muistoksi on pystytetty yksi pienehkö rintakuva Porvooseen, kun taas kansallisrunoilijaksikin kutsutun aviomiehen patsaita ja muistomerkkejä löytyy eri puolilla Suomea ainakin kymmenkunta. Juuri toukokuussa hämmästelin Esplanadin puistossa Helsingissä näistä ehkä merkittävintä - pariskunnan pojan Walter Runebergin (1838-1920) veistämää, lähes kahdeksanmetristä kivipaasia (täällä).

Aikoinaan Fredrika Runeberg jäi usein kuuluisan ja juhlitun miehensä varjoon. Hän kuitenkin ansaitsee tulla muistetuksi. Olihan hän yksi harvoja 1800-luvun naiskirjailijoita maassamme ja myös merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Fredrika Runeberg 68-vuotiaana 

poikansa, lääkäri Fredrik Runebergin (1850-1884) valokuvaamana vuonna 1875.

Fresko museon lattialla

Porin taidemuseossa on parhaillaan näyttely, jonka nimi on Contra conservatio. Nimi on latinaa ja kääntyy suomeksi osapuilleen Säilyttämistä vastaan. Näyttely käsittelee (taiteen) säilymistä, säilyttämistä ja entisöintiä sekä kaiken vääjäämätöntä muuttumista - tausta-ajatuksena ”toisen roska on toisen aarre”. 

Näin osapuilleen ymmärsin näyttelyn johdannosta, vaikka en jutun juonta pohjimmiltaan oikein ymmärtänytkään. Esittelytekstin täysi ymmärtäminen olisi mielestäni vaatinut enemmän taiteen ja taiteen historian tuntemusta kuin minulla perusmummona on :)

Ymmärtämättömyydestäni huolimatta olin tosi kiinnostunut ja innostunut näyttelyhallin lattialle kootusta ”freskopalapelistä”, en niinkään freskon palasten lisäksi hallissa esillä olleiden neljän minulle tuntemattoman nykytaiteilijan teoksista. Minulle riitti pelkkä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) alkuperäisen Juseliuksen mausoleumin (täällä) kattofreskon ihmettely ja siihen maalattujen suomalaisten puiden sekä niiden oksa- ja juurikiemuroiden tutkiminen. 

Juseliuksen mausoleumissa joulukuussa 1931 tapahtuneen tulipalon jälkeen lähes 200 Akseli Gallen-Kallelan 1900-luvun alkuvuosina maalaaman kattofreskon palasta irroitettiin mausoleumin katon sisäpinnalta (täällä). Sensijaan rakennuksen alkuperäisiä seinäfreskoja ei saatu pelastettua edes palasina. 

Kattofreskon palaset varastoitiin Satakunnan museon kokoelmiin - varaston vihonviimeiseen nurkkaan, jonne ne unohdettiin lähes sadaksi vuodeksi. Alkuperäinen kattofresko muuttui ”käyttökelvottomaksi jäänteeksi”, kuten esitetekstissä sanotaan - ja Juseliuksen mausoleumin katossa Akselin maalaaman freskon korvasi siitä taidokkaasti maalattu toisinto. 

Akseli Gallen-Kallelan alkuperäinen kattofresko - joskin palasista koottuna - on nyt ensi kertaa tulipalon jälkeen yleisön nähtävänä. Juseliuksen mausoleumin kattofreskoja on siis elokuun loppuun asti nähtävillä kaksin kappalein. Toinen eli Jorma Gallen-Kallelan (1898-1939) maalaama toisinto on omalla paikallaan hautakappelin katossa ja toinen eli alkuperäinen palasista koottuna taidemuseon lattialla.

Jos kesällä sattuu käymään Juselieksen mausoleumissa, kannattaa samalla pistäytyä myös Porin taidemuseossa :) Ja ihmetellä itsekseen, kumpi fresko on ”enemmän” taidetta…

Juseliuksen mausoleumin nykyinen holvikatto uudelleen maalattuine freskoineen. 

Yksityiskohta nykyisestä kattofreskosta.

Vasemmalla mänty, jonka runkoa nakuttaa kuolemankolkuttaja palokärki ja 

jonka juurakkoon kätkeytyy pääkallo.

Sama yksityiskohta alkuperäisessä kattofreskossa.

Bussilla Poriin

Eilen eli lauantaina olin mukana Gallen-Kallelan museon ystävien järjestämällä bussimatkalla Poriin, jonka päätarkoitus oli vierailla Juseliuksen mausoleumissa. Väliin rankastakin sateesta huolimatta koko päivän kestänyt reissu oli ehdottomasti matkan väärtti :)

Pohjoismaiden ainoan mausoleumin rakennutti varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä Sigridin (1887-1898) hautakappeliksi. Käppärän hautausmaalla oleva, ulkoapäin pientä kirkkoa muistuttava rakennus valmistui keväällä 1902 ja sen suunnitteli tunnettu kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929). 

Vaikka ”kirkkorakennukseksi” mausoleumi oli pieni, niin hautamuistomerkiksi se oli hämmentävän suuri - huomattavasti suurempi kuin olin odottanut. Wikipediasta luin, että mausoleumi on ”hautarakennus, joka on pystytetty rikkaalle tai merkittävälle henkilölle”. Hautakappeliksi taas kutsutaan ”hautausmaalla sijaitsevaa erillistä pientä rakennusta, jonka holviin on haudattu usein saman suvun jäseniä” :) Nykyään Porin mausoleumia ylläpitää Sigrid Juseliuksen säätiö.

Merkittävän Juseliuksen mausoleumista tekee ainakin kaksi asiaa. Se pystytettiin nuoren tytön eikä suurmiehen - kuten useimmat mausoleumit - muistoksi ja sen sisällä voi ihailla Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) suunnittelemia upeita seinä- ja kattofreskoja. 

Vuosina 1901-1903 Akseli avustajineen maalasi rakennuksen seinille kuusi suunnittelemaansa freskomaalausta. Taiteilijan kerrotaan sanoneen, että maalaukset kuvaavat ”Suomen kansan kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin”. Jokaisessa freskoissa esiintyy myös jokin kuolemaa symbolisoiva hahmo. Freskot ovat rakennusten seiniin tai kattoon maalattavia kuvia, joissa väriaine sivellään suoraan pinnan kosteaan laastiin. Näin maalauksesta tulee ikäänkuin pysyvä osa rakennusta.

Gallen-Kallela suunnitteli ja maalasi myös mausoleumin keskihuoneen yläseinissä olevat Paratiisi- ja Kosmos-nimiset freskot sekä kahdeksansakaraisen, luontoaiheisen kattofreskon, joka maalattiin yli kymmenen metrin korkeuteen.

Gallen-Kallelan suureksi pettymykseksi ja kauppaneuvos Juseliuksen harmiksi uudet freskot alkoivat rapistua lähes heti niiden valmistumisen jälkeen. Tämän sekä rakennuksen laajojen kosteusvaurioiden takia mausoleumia alettiin korjata 1930-luvun alussa. Korjaustöiden yhteydessä syttyi kuitenkin kohtalokas tulipalo, joka tuhosi hautakappelin sisäosat lähes täysin eikä seinille maalattuja freskoja saatu pelastettua. Tulipalo syttyi Akselin kuolinvuonna 1931, mutta ehkä hänen onnekseen vasta taiteilijan (ja myös Juseliuksen) kuoleman jälkeen :)

Lähes välittömästi Sigrid Juseliuksen säätiö päätti ryhtyä kunnostamaan tuhoutunutta mausoleumia alkuperäiseen asuunsa. Seinäfreskojen toisinnot maalasi Akseli Gallen-Kallelan poika taidemaalari Jorma Gallen-Kallela (1898-1939) isänsä lukuisten säilyneiden luonnosten perusteella. Toisinnot toteutettiin irtofreskoina, jotka Jorma maalasi Lallukan taiteilijakodissa (täällä) sijaitsevassa ateljeessaan Helsingissä.

Uudet kattofreskot maalasi taiteilijat Oskari Niemi (1886-1964) ja Paavo Leinonen (1894-1964) alkuperäisiä jäljitellen. Ja Gallen-Kallelan oppilas, apulainen ja ystävä kuvanveistäjä Alpo Sailo (1877-1955) toteutti pronssisen ulko-oven Akselin vuonna 1917 laatiman, mutta silloin toteuttamatta jääneen suunnitelman mukaan.

Ikkunoissa nykyään olevat yksinkertaiset lasimaalaukset suunnitteli ja toteutti Bruno Tuukkanen (1891-1979). Sen sijaan hautakappelin eteisessä alkujaan olleita Pekka Halosen (1865-1933) suunnittelemia ja maalaamia freskoja ei tulipalon jälkeen enää maalattu uudelleen.

Juseliuksen mausoleumi hämmentää ja ihmetyttää. Koristellun pronssisen ulko-oven ja hämärän eteisen kautta astutaan kryptan yläpuoliseen tilaan - keskihuoneeseen, jonka lattiassa on viisimetrinen pyöreä aukko. Vaalean marmoriaidan reunustamasta aukosta näkyy alas kryptaan eli hautaholviin, jonka keskellä on valkoisesta marmorista valmistettu sarkofagi. Sarkofagin (hauta-arkun uloin kuori) koosta ei voisi päätellä, että sen sisällä lepää vain 11-vuotiaan tytön balsamoitu ruumis.

Pienessä hautakappelissa kävellessä ja katsellessa aistii paljon kauneutta, mutta tuntee myös suuren surun - kahden nuoren isän tuskan pienten tyttäriensä kuolemasta. Nelikymppinen Fritz oli juuri menettänyt Sigridin - ainoan elossa olleen lapsensa - ja pari vuotta aiemmin vain kolmekymppinen Akseli oli joutunut hyvästelemään neljävuotiaan esikoistyttärensä Marjatan. 

Jos vain mahdollista, mausoleumiin kannattaa tutustua yksin tai pikkuporukalla eikä ison ryhmän kanssa, kuten minä tein. Kolmisenkymmentä ihmistä täyttää herkästi pienen hautakappelin kokonaan, jolloin freskoja on vaikea esteettä nähdä ja rauhakin on herkästi tipotiessään. Huolimatta siitä, että kaikki yrittävät liikkua ja jutella hiljaa ja häiritsemättä. 

Kaikkinensa Sigridin mausoleumi on upea kokonaistaideteos, jonka takia kannattaa ainakin kerran elämässä matkustaa vaikka Helsingistä Poriin :)

Sisääntulon yläpuolella oleva Kosmos-niminen fresko

Pohjakerroksen kryptassa olevan marmoriarkun päälle 

on tikkukirjaimin kirjoitettu SIGRID.

Kuoriosan yläpuolella oleva Paratiisi-niminen fresko

Näkymä kappelin kuorihuoneesta. 

Keskellä oleva marmorikaide ympäröi aukkoa, josta näkyy alas kryptaan ja Sigridin sarkofagi.

Valokuvasta näkee, miten vaikea seinäfreskoja oli valokuvata kännykällä. 

Valokuvasi niitä mistä suunnasta tahansa, 

kuvissa näkyi aina heijastuksia ihmisistä ja/tai ikkunoista tai muista rakenteista.

Vas. olevan freskon oikeaan reunaan taiteilija on maalannut itsensä muurauslasta kädessä.

Yhden seinäfreskon nurkkaan on maalattu 

Akseli Gallen-Kallelan lapset Kirsti (1896-1989) ja Jorma (1898-1939).

Toisen seinäfreskon alareunasta löytyy silinterihattuinen kuolema.

Alpo Sailo työsti pronssiset ulko-ovet Gallen-Kallelan alkuperäisten luonnosten pohjalta.

Sigrid 11-vuotiaana vuonna 1898. Valokuva: Åbo Akademin arkisto

Akseli Gallen-Kallela avustajineen maalaamassa yhtä kuudesta seinäfreskosta.

Valokuva: Satakunnan museo

Rämö Salossa

Kyse ei ole kirjailija Satu Rämöstä Islannista, vaan kuvataiteilija Outi Rämöstä Forssasta :) Salon Taiteilijaseuran galleriassa Salossa oli vielä huhtikuun ensimmäisen viikon esillä kymmenkunta Outi Rämön (s.1963) öljy- ja akryylimaalauksia pääosin tältä ja viime vuodelta. Rämö mukaan Tutkimusmatka-nimisen näyttelyn teoksissa hän kuvasi horisonttia eri näkökulmista. 

Löysin Galleria Joutsenen, kun etsin netistä josko Salon keskustassa voisi nähdä taidetta muuallakin kuin Salon Taidemuseossa (täällä). Viime viikolla vierailin ensi kertaa Tehdaskadulla olevassa Taiteilijaseuran galleriassa. Esillä olleet Outi Rämön maalaukset olivat ihan ok, mutta eivät mieleni pankkia räjäyttäneet. 

Tästä huolimatta tulen käymään gallerian kuukausittain vaihtuvissa näyttelyissä uudelleen, sillä ihastuin sen yhteydessä olevaan kehystämö Fritziin, jossa oli kaksi ystävällistä ja kivasti puhelevaa myyjää sekä kehystettyä taidetta ja julisteita. Yksi julisteista lähti jopa mummin matkaan :)

Kiintoisa uusi tuttavuus oli myös gallerian ja kehystämön ympäristö - Anjalan kaupunginosa, josta en aiemmin ollut kuullutkaan. Ränsistyvää vanhaa teollisuusaluetta Uskelanjoen rannalla - aluetta, jonne on alettu rakentaa vuoden 2028 Asuntomessuja. 

Tulevien asuntomessujen keskiössä tulee olemaan entisen Salon Koulukalusteen tehdasrakennukset, joissa kalustetuotanto on loppunut jo 1990~luvulla. Koulukaluste oli Suomen ensimmäinen tehdas, joka valmisti kouluissa tarvittavia huonekaluja - alkuun pääosin pulpetteja - ja opetusvälineitä. Kalustetehtaan perusti salolainen opettaja Fridolf Salola vuonna 1910 ja sen ensimmäinen pitkäaikainen johtaja oli Gustaf Sigfrid Sonntag (1878-1958), jota seurasi hänen poikansa Sven Sonntag (1912-1989). Vuonna 1990 Koulukalusteen liiketoiminta yhdistyi Iskuun ja pikkuhiljaa koko tuotanto siirrettiin Lahteen. 

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, millaisia uusia asuintaloja Anjalan teollisuusalueelle rakennetaan ja miten osin suojellut tehdasrakennukset saneerataan nykyaikaisiksi asunnoiksi. Messualueelle on kuulema valmistumassa yhteensä yli 150 (messu)asuntoa. 

Kehystämö ja taidegalleria saavat kuitenkin jatkaa toimintaansa vuonna 1936 valmistuneessa entisen tehtaan konttorirakennuksessa. Joten alue jää käyntilistalleni…

Outi Rämö: Aurinko tippuu mereen, 2026

Vuoden 2028 asuntomessualuetta Salossa 

Kirjailijan kuva

Selailin alkuvuodesta ottamia valokuviani. Yhä uudelleen pysähdyin yhden muotokuvan kohdalle. Kyseessä oli Ateneumin kokoelmanäyttelyssä (täällä) tammikuussa ikuistamani valokuva Johan Erik Lindhin maalauksesta Kirjailija Sara Wacklinin muotokuva vuodelta 1840.

Ajatukseni lähtivät juoksemaan ja kyselemään : ”Kuka oikein oli tuo lähes 200 vuotta sitten elänyt naiskirjailija? No, sehän minun täytyi selvittää :)

Sara Wacklin syntyi 1790 Oulussa vauraaseen perheeseen kahden veljen pikkusiskoksi. Isä - kauppias- ja laivanvarustajasukuun kuulunut Zacharias Wacklin - kuoli Saran ollessa 3-vuotias ja äiti jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Tämän jälkeen isätön perhe eli vaatimatonta ja köyhää elämään pääosin sukulaisten avustusten varassa. 

Opinhaluinen ja oppivainen Sara alkoi jo 16-vuotiaana toimia apuopettajana ensin Oulussa ja myöhemmin Turussa, jossa hän myös opiskeli ranskan kieltä ja musiikkia. Toimittuaan tämän jälkeen vuosia varakkaiden perheiden kotiopettajana ympäri Etelä-Suomea hän perusti vuonna 1819 ensimmäisen oman tyttökoulunsa Ouluun. 

Lähes parikymmentä vuotta Sara opetti lähinnä tyttöjä eri puolilla Suomea omissa ja muiden johtamissa kouluissa, kunnes 45~vuotiaana kesällä 1835 hän oli saanut sen verran rahaa säästöön, että päätti lähteä opiskelemaan Ranskaan. Sorbonnen yliopistossa Pariisissa Sara suoritti ensimmäisenä suomalaisnaisena opettajan diplomin.

Ranskan vuoden jälkeen Sara palasi opettamaan Suomeen, mutta vuonna 1843 hän päätti jättää opettajan työt, muuttaa pysyvästi Tukholmaan ja alkaa työkseen kirjoittaa. Ennen kuolemaansa vuonna 1846 hän ehti julkaista joitakin kirjoja, joista luetuimmaksi ja tunnetuimmaksi jäi Sata muistelmaa Pohjanmaalta, joka sisälsi lyhyitä tarinoita kirjailijan kotikaupungista ja sen ihmisistä. 

Kuoleman jälkeen Tukholmaan haudatun Saran pitkä ja merkittävä elämäntyö tyttöjen opetuksen uudistajana ”unohtui” useiksi vuosikymmeniksi. Vähitellen - aluksi Oulussa ja myöhemmin koko maassa - alettiin kuitenkin nähdä ja ymmärtää Sara Wacklinin merkitys Suomen tyttöjen kouluttajana. Wacklinin kouluissahan myös tytöille alettiin opettaa matikkaa, historiaa ja kieliä eli samoja aineita kuin pojille eikä vain ”tytöille sopivia” koti- ja seurustelutaitoja, kuten siihen asti oli tehty.

Lopulta vuonna 1981 Sara Wacklin valittiin jopa Oulun ”vuoden naiseksi” ja vuonna 2005 hän voitti sanomalehti Kalevan järjestämän äänestyksen kaikkien aikojen oululaiseksi :)

Pienellä etsimisellä tämänkin muotokuvan takaa löytyi roppakaupalla mielenkiintoista tarinaa, kuten useimpien muotokuvien ympäriltä. Siksi muotokuvat ovatkin - mahdollisten taiteellisten ansioidensa lisäksi - niin jänniä ja kiinnostavia…

Huojuva talo

Kansallisteatteri onnistui taas, toistamiseen tänä syksynä :) Kävin eilen Lontoontytön kanssa katsomassa kirjailija Anneli Kanton ja ohjaaja-dramaturgi Heini Tolan yhteistyönä kirjoittaman ja Tolan ohjaaman Jotunin. Ja ihastuin, kuten runsas kuukausi sitten ihastuin teatterin Täällä Pohjantähden alla -esitykseen (täällä). 

Näytelmä on fiktiota, mutta se perustuu historiallisiin tosiasioihin. Se kertoo kirjailija Maria Jotunista (1880-1943) ja hänen riitaisesta ja onnettomasta avioliitostaan kirjallisuudentutkija ja kotimaisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisen (1879-1951) kanssa. Kaksi tyystin erilaista ihmistä ja kaksi aikansa julkkista, jotka menivät kolmekymppisinä naimisiin, kun Jotuni huomasi olevansa raskaana. 

Seuraavana vuonna he saivat jopa kaksi poikaa - Jukan, joka syntyi alkuvuodesta ja Tutun, joka syntyi joulukuussa 1912. Kahden työhönsä intohimoisesti suhtautuvan uraihmisen perhe-elämä oli jatkuvaa valtataistelua sekä loputonta fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Näytelmä kuvaa avioparin ja perheen elämää 30 vuoden ajalta avioliiton solmimisesta 63-vuotiaan Jotunin kuolemaan vuonna 1943. 

Avioliiton aikana Maria Jotuni kirjoitti väkivaltaista perhe-elämää kuvaavan klassikkoromaaninsa Huojuva talo, jonka kirjoittamisen hän salasi mieheltään ja jonka hän toivoi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen. Tosin Jotuni ei varmaan kuvitellut, että teos näkisi päivänvalon vasta 1963 eli 30 vuotta sen kirjoittamisen ja 20 vuotta kirjoittajan kuoleman jälkeen. 

Sari Puumalainen Jotunina ja Antti Pääkkönen Tarkiaisena olivat loistavia. Ja Katri Rentton lavastus ja muusikko Salla Markkasen live-musiikki olivat erottamaton osa näyttämön tapahtumia.

Ainoa miinus esityksessä oli istumapaikat. Näytelmä esitettiin pienellä näyttämöllä ja meillä oli paikat ensimmäisellä rivillä. Olin mennessä paikoista innostunut, mutta esityksen edetessä silmät alkoivat harittaa ja niska väsyä, kun jouduin katsomaan näyttelijöitä alhaalta ylös. Pienen näyttämön ensimmäinen rivi on nimittäin osittain näyttämön alapuolella, mitä en ollut tajunnut. Toisin on esim Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, jossa näyttämö ja katsomon eka rivi ovat samassa tasossa, jolloin rakastan istua edessä. Jatkossa tämä pitää muistaa lippuja ostaessa…

Kansallisteatterin edessä on kirjailija Aleksis Kiven patsas, josta kirjoitin maaliskuussa 2023 (täällä). Tämä sopi hyvin Jotuni-näytelmän teemaan, sillä Viljo Tarkiaisen väitöskirjan aihe vuonna 1917 oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä :)

Pienen näyttämön eteisaulassa on Essi Renvallin (1911-1979) rintakuva 

Antti ja Rakel Wihurista vuodelta 1954. 

Wihurin perhe ja Säätiö ovat tukeneet ja tukevat edelleen 

merkittävästi Kansallisteatterin toimintaa.

Käsin tehty

Runeberginkatu halkaisee Töölön klassikoiden - Eliten ravintolan ja Mehiläisen sairaalan - kohdalla pitkulaisen ja vehreän Hesperianesplanadi-puiston. Puistossa ravintolan ja sairaalan välissä, orapihlaja-aidan suojassa ja hevoskastanjapuiden alla on lähes 30 vuotta könöttänyt neljä isoa ja vähän outoa graniittikuutiota.

Kymmeniä kertoja olen kävellyt kuutioiden ohi niitä sen kummemmin huomioimatta. Väliin olen ehkä ajatellut: ”Mitähän varastolaatikoita tohonkin on ilmestynyt? Onneksi ne jää noin hyvin noiden puiden suojaan.”

Viimein viime viikolla pysähdyin tutkimaan ”laatikoita” tarkemmin. ”Oudot laatikot” olivatkin oikeastaan aika hienoja. Neljä symmetristä, yli kaksimetristä punagraniitista hakattua kuutiota, joiden pintaan oli uurrettu teräväkärkisiä, noin kymmenen senttiä syviä uria. Ja kuutiot oli aseteltu rinnakkain siten, että vierekkäisten kuutioiden pintaurat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. 

Graniittikuutiot ovat muistomerkki Lauri Kristian Relanderille (1883-1942), joka toimi tasavallan presidenttinä vuosina 1925-1931. Hän oli itsenäisen Suomen toinen presidentti - Kaarlo Juho Ståhlbergin (1865-1952) jälkeen - ja maamme kaikkien aikojen nuorin presidentti. Virkaan valittaessa Relander oli vasta 41-vuotias agronomi ja kahden 15- ja 18-vuotiaan nuoren isä. 

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s.1952) työsi Relanderin muistomerkkiä kaksi vuotta ja valmistuttuaan vuonna 1996 se pystytettiin matalalle kivialustalle Hesperianesplanadille. Peltokangas uursi graniittikivet käsin apunaan vain hakku ja oma poika. 

Teoksen virallinen nimi on Relander-muistomerkki, mutta se tunnetaan myös työnimellä Alhaalta ylös, sisältä ulos. Kiva nimi, joka kuvaa hyvin ensimmäisiä vuosikymmeniään elävän maan tavoitteita - suomalaisen sananlaskun mukaan: Maasta se pienikin ponnistaa :)

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas oli minulle tuttu viime kesästä, jolloin Naantalin Kultarannan puutarhassa tykästyin Peltokankaan Merkillinen sade viime yönä -installaatioon vuodelta 2007 (täällä).

Relander-muistomerkin lähellä, lyhyen kävelymatkan päässä on myös pari muuta tutustumisen arvoista muistomerkkiä: Veikko Myllerin presidentti Risto Rytin muistoksi tekemä teos (täällä) sekä Veikko Hirvimäen kirjailija Mika Waltarin muistoa kunnioittava teos (täällä). Siis ainakin nämä, sillä patsaita ja muistomerkkejä pääkaupunkiseudulla riittää.

Blogiinikin on kertynyt juttua aika monesta pääkaupunkiseudun - ja myös muun Suomen - veistoksesta ja patsaasta :) Ja ketä kiinnostaa, niin jutut löytyvät tunnisteen patsaat/veistokset alta…

Kylässä kartanossa

Halikon kuuluilla kurpitsaviikoilla jätin kurpitsapellot ja muut kurpitsajutut väliin - pääosin pelkäämieni ruuhkien takia - mutta viime lauantaina osallistuin opastetulle kierrokselle Wiurilan kartanon päärakennuksessa. Wiurulassa on tullut käytyä mm. heinäkuussa 2019 (täällä ja täällä), mutta päärakennus ei silloin ollut avoinna yleisölle.

Poikkeuksena monesta muusta yleisölle avoinna olevasta suomalaiskartanosta Wiurila on edelleen asuttuna ja yksityisomistuksessa. Nykyään kartanossa asuu Anne Marie Aminoff ja hänen äitinsä Anna Louise (Anna Lisa) Standerskjöld-Bruninghaus (s.1930). Anna Lisa vastasi kartanon hoidosta vuosina 1951-1989 ja Anne Marie äitinsä jälkeen vuosina 1989-2024. Viime vuonna Anne Marie luovutti vetovastuun nelikymppiselle pojalleen Aleksander Aminoffille. 

Wiurila on palvellut aateliskartanona jo 1400-luvulla. Armfeltin suvun hallussa kartano on ollut vuodesta 1787, jolloin sen osti vapaaherra, kenraalimajuri Magnus Wilhelm Armfelt (1725-1795). Nykyisen päärakennuksen rakennutti Magnus Wilhelmin poika August Philip Armfelt (1768-1839) ja se valmistui vuonna 1811.

Anna Lisa Standerskjöld-Bruninghausin isoisä Carl August Armfelt (1862-1942) oli Wiurilan viimeinen Armfelt-niminen isäntä ja myös viimeinen kreivi. Aatelisarvo periytyy pääsääntöisesti isältä pojalle ja Carl Augustin jälkeen kartanossa on ollut naispuolisten emäntien vuoro: ensin tyttärentytär Anna Lisa ja sitten tyttärentyttärentytär Anne Marie. Kunnes viime vuonna isännäksi ryhtyi jälkimmäisen poika Aleksander Aminoff. 

Oppaanamme runsaan tunnin kestäneellä kartanokierroksella oli kartanon toiminnasta yli 30 vuotta vastannut Anne Marie Aminoff - viimeisen kreivin tyttärentyttären tytär. Ymmärrettävästi hänellä riitti paljon mielenkiintoista juttua - totta ja tarinaa - niin kartanosta ja sen päärakennuksesta kuin Armfeltin aatelissuvun jännittävistä vaiheista. Oppaamme Anne Marien äidinäitihän - Louise Standerskjöld (1899-1931) - oli omaa sukua Armfelf. 

Louise Standerskjöld kuoli jo 31-vuotiaana, jolloin hänen ainoa lapsensa, pieni Anna Lisa -tytär - oppaamme Anne Marien äiti - jäi asumaan Louisen vanhempien kreivi ja kreivitär Carl ja Juliane Armfeltin luokse Wiurilan kartanoon. Oikeastaan pieni tyttö oli muuttanut kartanoon jo puolivuotiaana Louise-äidin tällöin alkaneen vakavan sairauden takia. 

Kymmenen vuoden kuluttua kuolivat myös sekä Anna Lisan isä Georg Standerskjöld (1884-1941), joka oli pitänyt vain vähän yhteyttä pieneen tyttäreensä, että tytön isoisä Carl Armfelt (1862-1942). Tämän jälkeen Anna Lisa jäi pysyvästi asumaan Wiurilan isoon kartanoon tanskalaissyntyisen isoäitinsä kreivitär Julianen (1873-1967) kanssa ja pääosin lukuisten palvelijoiden ja kotiopettajien kasvattamaksi. 

Miehensä kuoleman jälkeen kreivitär eli kartanossa vielä 25 vuotta ja kuoli vasta 94-vuotiaana. Vuonna 1951 hänen tyttärentyttärensä parikymppinen Anna Lisa Standerskjöld ryhtyi päätoimiseksi ”kartanon rouvaksi”.

Nykyään 95-vuotias Anna Lisa asuu kartanon päärakennuksen alakerrassa ja myös hänen tyttärensä Anne Marien koti on kartanon mailla. Lähestyessämme päärakennusta valkotukkainen Anna Lisa käveli hiljakseen kartanon puutarhassa ja hänen vanha, kuuro koiransa köpötti haistelemaan outoja vieraita :)

Päärakennuksessa on kellarikerroksen lisäksi kaksi kerrosta ja 20 huonetta. Opaskierroksen aikana näimme toisen kerroksen kymmenkunta museoitua huonetta, jotka oli pyritty entisöimään 1800-luvun asuun. Komein oli punasävyinen pääsalonki flyygeleineen ja mielenkiintoisin sen vieressä oleva emännän makuuhuone vauvan sänkyineen ja salaovineen.

Huoneiden seinät olivat täynnä aatelismiesten ja -naisten muotokuvia, joiden nimissä ja historioissa en pysynyt perässä. Kaikki näytti aika samanlaisilta ja lähes kaikki olivat ilmeisesti Armfeltejä, joiden omistuksessa kartano tiluksineen on ollut viimeiset pari sataa vuotta. 

Kierros kartanossa ja emännän opastus olivat sinänsä mielenkiintoisia ja mukavasti esitettyjä, mutta kartanon ja Armfeltien historia on niin monitahoista ja jopa monimutkaisista, että minulle kävi samoin kuin muotokuvien kanssa. Sekosin lähes samannimisissä ihmisissä ja heidän kohtaloissaan, enkä oikein lopussa jaksanut enää keskittyä kuuntelemaan…

Lisää juttua Wiurilan ja Armfeltien historiasta mm. Ylen sivuilla julkaistusta Sini Sovijärven selkeästä artikkelista vuodelta 2019 (täällä).

Toisen kerroksen pääsalonki

Pääsalongin käsinmaalattu tapetti oli 1830-luvulta, kuten muukin sisustus.

Salongin uutta kattomaalausta ja jäänteitä vanhasta.

Emännän makuuhuone

Kirjasto oli Anna Lisan isoisän Carl August Armfeltin työhuone

Igor Muslinov (s.1965) maalaama muotokuva 69-vuotiaasta 

Anna Louise Standerfskjöld-Bruninghausista (s.1930) vuodelta 1999.