Kumiseva kello

Käydessäni toukokuussa Tammisaaressa hämmästyin, kun äkkäsin että pienessä kaupungissa oli kaksi Helene Schjerfbeckin kunniaksi pystytettyä muistomerkkiä. Keväisellä käynnillä näin näistä vanhemman, vaatimattomamman ja proosallisemman - Chappe-museon lähellä Kustaa Vaasan kadulla olevan ”maalaustelineen” (täällä). Toinen - vuonna 2011 Skepparträdgårdenin puistossa paljastettu muistomerkki - jäi tuolloin näkemättä.

Heinäkuisella Tammisaaren reissulla (täällä) päätin korjata asian. Lähdin Chappe-museolta kävelemään kohti merenrantaa ja Skepparträdgårdenin puistoa, joka muuten suomentuu Laivurinpuistoksi :) Puiston kerrotaan olleen yksi Helenen mielipaikkoja 1920- ja 1930-luvulla kaupungissa. 

Harhailin puistossa pitkään ja etsin muistomerkkiä. Vasta seistessäni lähes teoksen keskellä, tajusin saapuneeni perille…

The Finnish Untuned Bell (Suomalainen epävireinen kello) -niminen muistomerkki koostui kahdesta 20 metrin korkuisesta teräspylväästä ja näiden väliin viritetystä vanhasta kirkonkellosta sekä rakennelman ympärille asetelluista kahdeksasta tammipenkistä. Seisoin siis toisen teräspylvään vieressä, katsoin ylös ja näin kellon. Jees - perillä :)

Muistomerkin on suunnittellut norjalainen nykytaiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953) vuonna 2011. Itse kello on valettu Lontoossa jo vuonna 1811 ja siitä lähtien se on ollut Essexissä Writtle Church -nimisen kirkon tornissa. Vuonna 2003 se päätettiin kuitenkin poistaa tornista, koska se ei soinut harmonisesti kirkon muiden kellojen kanssa. Tuolloin Anne Dolven pelasti kellon tuhoamiselta ja suunnitteli käyttävänsä sitä jossain tulevassa taideteoksessaan. 

Vedän teräspylvääseen kiinnitetystä massiivisesta puukahvasta. Parinkymmenen metrin korkeudessa oleva kello kumisee komeasti. En osaa kuulla mitään epävireisyyttä, ainoastaan kaunista, hieman vaimennettua kirkonkellon soittoa :)

Teoksen tekijän mukaan epävireisyys on kuitenkin teoksen Juttu: ”Epävireisyys muistuttaa niistä epätäydellisyyksistä joita meissä kaikissa on.”

Toisessa pylväässä oli puinen kahva, josta vetämällä kello alkoi soida.

Kuvassa Helene 65-vuotiaana vuonna 1927. 

Valokuva: Harald Holmström, Kansallisgallerian valokuvakokoelma

Tammisaarelainen valokuvaaja Harald Holmström (1901-1984) otti Helene Schjerfbeckistä

lukuisia valokuvia tämän asuessa Tammisaaressa 1920- ja 1930-luvuilla.

PS. Jos haluaa tietää Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) hieman enemmän kuin mitä löytyy tekoälyn tiivistelmästä tai Wikipediasta, mutta ei kuitenkaan jaksa lukua elämänkertoja, niin suosittelen Marko Ylitalon kirjoittamaa Hesarin artikkelia Taiteilija, jota ei pysäyttänyt mikään (HS 10.7.2019).

Minulle artikkelissa uutta oli mm. tieto, että Helene pääsi jo 11-vuotiaana opiskelemaan - vapaaoppilaana - Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. 

Carl de Mumma kiehtoi

Jos Tammisaaren museokeskittymän vaatimaton kahvila ei tyydytä (täällä), niin kannattaa kävellä muutama sata metriä läheiselle Raatihuoneentorille, jossa löytyy parikin kahvilaa. Keväällä kokeilin Schjerfbeckin nimeä kantavaa vanhanajan kahvilaa (täällä) ja kesäreissulla (täällä) päätin testata viereisen Carl de Mumma -nimisen leipomokahvilan. 

Kahvilaan minut veti ensisijaisesti sen nimi, joka oli hauska sanaleikki. Carl de Mumma viittaa kardemummaan, jota käytetään mm. korvapuustien maustamiseen. Samalla sanaleikillä leikitteli aikoinaan jo tunnettu ruotsalainen kirjailija ja pakinoitsija Erik Zetterström (1904-1997), joka käytti nimimerkkiä Kar de Mumma.

Kuppilassa oli kolmisen kymmentä paikkaa sisällä ja saman verran eteen rakennetulla lasitetulla terassilla, joka sinänsä oli aika mauttoman näköinen. Tarjoilut oli ihan jees. Sanotaan, että ei valittamista, mutta ei hurraa-huutojakaan :) Ja palvelu ystävällistä. Selväti ruotsinkielinen nuori palveli minua ystävällisesti suomen kielellä, vakka se ei hänelle helppoa ollutkaan…

Tykkäsin kahvilan rennosta ja mutkattomasta tunnelmasta, joten saattaisin palata toistekin…

Tammisaarelainen porvariskoti

Vasemmalta oikealle musta Chappe, punainen ns. Bloombergin talo (ei yleisölle), 

keltainen Porvariskotimuseo ja sen punainen varastorakennus.

Raaseporin museokompleksin (täällä) vanhin talo on eittämättä kaksikerroksinen, viereiseen Kustaa Vaasan katuun lähes kiinni rakennettu puutalo. Kadulta pihalle tullessa tuon keltaiseksi maalatun rakennuksen kyljessä näkyy vielä vanha Museo-kyltti. 

Talon ja sen asukkaiden historiasta löysin aika vähän tietoa. Talo on rakennettu 1790-luvulla. Vuonna 1857 sen osti kelloseppämestari Anders Johan Blomqvist, joka asui siinä kuolemaansa eli vuoteen 1908 asti. Vuonna 1947 Andersin tytär Alfrid myi talon Tammisaaren kaupungille, ja pari vuotta myöhemmin 1949 se avattiin yleisölle kotimuseona. 

Ymmärtääkseni suurin osa museotalon nykyistä irtaimistoa ei ole alkuperäistä, vaan on kerätty lähiseudulta ja järjestetty eri huoneisiin historiallisten sisustustyylien mukaan. Kunkin huoneen ovenkarmin yläpuolelle oli kirjoitettu: kustavilaistyylinen (noin 1790-1810) sali, Biedermeier-tyylinen (noin 1840-1850) kammari, uusrokokootyylinen (noin 1850-1870) förmaaki ja keittiö (noin 1790-1900). 

Ihan mielenkiintoista, mutta jäin kaipaamaan enemmän persoonallisuutta. Jotakin, mikä olisi liittänyt kalusteita vanhaan Tammisaareen tai sen asukkaisiin. 

Kauneinta rakennuksessa oli alakerran eteishalli ja yläkerran luonnonvalon täyttämä porrasaula. Ja keittiön kauniisti koristemaalattu puinen astiakaappi :)

Ja mielenkiintoisinta oli pihaa reunustava vanha ulkorakennusrivistö vuodelta 1824. Rivissä oli peräti yhdeksän, eri toimintoihin tarkoitettua tilaa/huonetta, joihin useimpiin mentiin sisään oman ulko-oven kautta: Kellari, renkitupa, leivintupa, ruoka-aitta, puuliiteri, vaunuvaja, talli, navetta ja vielä viimeisenä, korkeiden portaiden päässä ulkokäymälä. Hämmentävää, miten paljon keskiluokkaisessakin perheessä asioita hoidettiin palvelijoiden avulla päärakennuksen ulkopuolella ja ikäänkuin asukkailta salaa.

Tällä kertaa ulkorakennukset jäivät minulta pääosin väliin, minkä oikeastaan äkkäsin vasta kotona :) Viime viisitillä toki tutustuin niihin paremmin ja tykkäsin (täällä), mutta nyt huomasin, että jäin oikeastaan kaipaamaan niiden näkemistä.

Eli vielä on jotain Tammisaaren museoissa tutkimatta…

Alakerran eteinen ja porrasaula

Kauniisti koristeltu astiakaappi

Uusrokokoo-tyylinen (1850-1870) förmaaki eli arkiolohuone

Uusrokokoo näkyi myös verhonpidikkeissä :)

Biedermeier-tyylinen (1840-1850) kammari

Toisen kerroksen valoisaa porrasaulaa

Toukokuussa valokuvasin taloa kadun puolelta. 

Tammisaaren Helene

Tammisaaressa on viihtyisä pieni museokeskittymä, jossa samasta pihapiiristä löytyy nykytaiteen museo Chappe (täällä), kulttuurihistoriallinen Raaseporin museo (täällä) ja porvarisperheen kotimuseo sekä pieni kahvila ulkopöytineen. Onnistunut ja viihtyisä kokonaisuus, joskin kahvilalta olisin toivonut enrmmän.

Raaseporin museon tilat on sitten viime käynnin uusittu, samoin kuin museon ns. pysyvä Schjerfbeck-näyttely (täällä). Uuden Tammisaaren Helene -nimisen näyttelyn on käsikirjoittanut taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen. Näyttely kertoo Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämästä Tammisaaressa vuosina 1918-1941, tosin vakituisesti hän asui kaupungissa vasta vuodesta 1925 lähtien. 

Helene syntyi Helsingissä, mutta 40-vuotiaana - opiskeltuaan ja työskenneltyään sekä Suomessa että Keski-Euroopassa - hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jossa hän asui vuodet 1902-1925. Lääkäreiden mielestä tämän kaupungin kuiva ilmanala saattaisi lievittää hänen sydän- ja hengitystievaivojaan. Vasta yli 60-vuotiaana - äidin kuoltua - hän muutti Tammisaareen, jonka ympäristössä - mm. Sjundbyn kartanossa Siuntiossa - asui hänen äidinpuoleista sukua (täällä).

Helenellä oli taidemaailmassa ainakin kaksi merkittävää tukijaa ja kannustajaa: arvostettu taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman (1888-1947) sekä taidemaalari ja -kriitikko, kirjailija Einar Reuter (1881-1968), joka varsinaiselta ammatiltaan oli metsänhoitaja. Esimerkiksi Stenman järjesti Helenen ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin, ja muutenkin hän edisti taiteilijan tunnettavuutta merkittävästi sekä Suomessa että Ruotsissa. 

Tammisaaressa Helene maalasi aktiivisesti mm. muotokuvia ja omakuvia ja monet hänen tunnetuista maalauksistaan ovatkin syntyneet siellä. Noina vuosina hän - Stenmanin kehotuksesta - teki myös useita toisintoja aiemmin tekemistään maalauksista.

Tammisaaren vuosina Helene maalasi mm. neljä muotokuvaa ihailijasta ystäväksi muuttuneesta Einar Reuterista. Huhuttiin, että Helene olisi ollut rakastunut tähän häntä parikymmentä vuotta nuorempaan, hänen taidettaan rakastavaan mieheen ja että hän olisi järkyttynyt, kun Einar vuonna 1919 meni kihloihin ruotsalaisen naisen kanssa. Kihlauksesta huolimatta heidän ystävyytensä jatkui Helenen kuolemaan asti, mitä todistaa mm. nykypäiviin säilyneet, Helenen miehelle lähettämät yli tuhat kirjettä ja postikorttia.

Tammisaaren näyttely oli rakennettu yhteen isoon, ikkunattomaan näyttelysaliin, jossa yksittäisten tavaroiden ja valokuvien avulla pyrittiin kuvaamaan Schjerfbeckin Tammisaaren vuosia - noita peräti pariakymmentä taiteellisesti tuottoisaa vuotta. Esillä oli muun muassa Helenen maalausteline ja keinutuoli sekä yksi taiteilijan monista kävelykepeistä, sillä hän kärsi koko elämänsä lapsuuden tapaturman aiheuttamasta lonkkavaivasta.

Mielenkiintoisin esillä olleista vähäisistä alkuperäisesineistä oli nuoren Helenen luonnosvihko, jossa oli hänen lyijykynäpiirroksiaan vuosilta 1875-1876. Ymmärrettävästi vanha vihko oli suojassa vitriinissä, mutta piirroksia saattoi katsella seinälle heijastetusta kuvasarja, jonka oli kuvannut valokuvaaja Ahmed Alalousi. Pikkutarkkoja ja taitavia piirroksia, joissa näkyi myös 13-14 -vuotiaan tytön huumoria. 

Eniten minua kuitenkin kiinnosti esillä olleet kymmenkunta Schjerfbeckin maalausta, joista tosin pari oli maalattu jo ennen Tammisaaren vuosia. Maalauksista vain yksi - herkkä Omakuva 33-vuotiaasta taiteilijasta vuodelta 1895 - oli Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin museon omistuksessa. Muut olivat lainassa muista museoista tai yksityiskokoelmista. 

Yksi mielenkiintoisimmista oli yksityiskokoelmasta lainattu Talonpoikaistyttö (1878), jonka valmistuessa Helene oli vasta 16-vuotias taideopiskelija Helsingissä. Miten hyvin hän jo tuolloin sai ikuistettua nuoren tytön avoimen ja intensiivisen katseen. 

Tyypillistä 1920- ja 1930-lukujen Schjerfbeckiä - terävine piirteineen ja synkkine ilmeineen - edustivat Vuokraisäntä nuorena (1926), Ompelijatar (1927) ja Naisen profiilikuva (1930). Mustalaisnaisen (1919) taas kerrottiin olleen ensimmäinen teos, jonka Helene kykeni maalaamaan kuultuaan, että Einar Reuter oli kihlautunut. 

Näyttelyyn oli myös rakennettu pieniä ”kokonaisuuksia” Helene Schjerfbeckin elämän osa-alueista. Esimerkiksi yhdessä pyrittiin kuvaamaan hänen elämää rasittavia sairauksia esittelemällä aikakauden sairaalasänkyä ja sata vuotta sitten käytettyjä kasvirohtoja. Hämmentävin esineistä oli sängylle asetettu, läheisestä sairaalamuseosta lainattu, aidon näköinen ihmisen sydän :) Sinänsä kauniin näköinen kokonaisuus, mutta ei mielestäni hirveästi lisännyt tietoa Helenen elämästä. 

Museon näyttelysali oli rakennettu tummaksi ja vähän arvoitukselliseksi. Varsinkin sisääntulo keskikesän kirkkaasta auringosta oli vaikuttava ja kiinnostusta herättävä. Alkuun ihastuinkin kovasti, mutta loppujen lopuksi jälkimaku näyttelystä jäi aika vaisuksi. Tuli vähän tunne, että väen väkisin oli kerätty kaikki ne Schjefbeckin maalaukset, jotka vain oli saatu lainaksi…

Mutta käymättä en olisi jättänyt. Saatanpa jopa mennä uudelleen syksyn pimetessä, kun kesäruuhkat vähän hellittävät…

Omakuva, 1895

Talonpoikaistyttö, 1878 

Kirje, 1894

Mustalaisnainen, 1919 

Vuokraisäntä nuorena, 1926 

Ompelijatar, puolivartalokuva (Työläisnainen), 1927 

Naisen profiilikuva (Laulajatar), 1930 

Nuoren Helenen piirroksia valokuvaaja Ahmed Alalousin ikuistamana.

Helenen perässä - taas

Tammisaaren museoreissulla (täällä) olin ajatellut käydä myös Raaseporin museon uusitussa Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovassa näyttelyssä. Olinhan käynyt museon edellisessä, taiteilijan töitä ja elämää esittelevässä pienessä näyttelyssä kesällä 2021 (täällä). Mutta vasta paikan päällä huomasin, että Tammisaaren Helene -niminen näyttely aukeaa vasta kesäkuussa…

Näyttelyn sijaan pistäydyin lyhyen kävelymatkan päässä Chappe-museosta olevassa Cafe Schjerfbeckissä. Vanhassa puutalossa oleva kaksihuoneinen kuppila oli pyritty sisustamaan vanhanajan tyyliin - kaakeliuuneja, pitsiverhoja ja seinäryijyjä sekä Schjerfbeckin kuvia. Kodikas paikka, jossa tarjolla olevat pullat ja sämpylät eivät kuitenkaan minua puhutelleet - normi huoltoasema-tasoa. Tästä huolimatta viihdyin teetä nauttien suomenruotsalaisen puheensorinan keskellä :)

Muistin myös lukeneeni, että Chappe-museon lähellä olisi kahvilan lisäksi Schjerfbeckin muistomerkki. Ja se löytyikin yllättävän läheltä - Kustaa Vaasan kadun ja Pitkäkadun risteyksestä - Helene Schjerfbeckin puistikosta - vastapäätä tonttia, jossa taiteilija oli aikoinaan asunut. Tämän maalaustelinettä muistuttavan muistomerkin oli suunnitellut raaseporilainen Leif Stenwall vuonna 1996. 

Vasta mökille palattuani äkkäsin, että pienessä Tammisaaren kaupungissa on kaksi erillistä Schjerfbeckin muistomerkkiä, mikä on outoa. Kymmenisen vuotta maalaustelinettä kuvaavan muistomerkin pystyttämisen jälkeen kaupungissa alettiin puuhata modernimpaa muistomerkkiä Skepparträdgårdenin puistoon. Kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti norjalainen kuvataiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953), jonka suunnittelema The Finnish Untuned Bell (Suomalainen virittämätön kello) -niminen veistos paljastettiin puistossa vuonna 2011. 

Eli kesäkuussa minulla on tiedossa uusi retki Tammisaareen, joka tosin ei enää ole itsenäinen kaupunki, vaan laajemman Raaseporin kaupungin kaupunginosa. Mutta minulle edelleen tutumpi nimi on Tammisaari, jossa minua siis odottaa uusittu Helene Schjerfbeckin näyttely ja The Finnish Untuned Bell :)

Chappe löysi paikkansa

Chappen taidemuseo (täällä) valmistui Tammisaaren kaupunkiin puutalojen keskelle vuonna 2023. Sen suunnitteli - arkkitehtikilpailun jälkeen - JKMM-arkkitehdit pääsuunnittelijana Asmo Jaaksi (s.1966). Kaksikerroksinen ja tummapintainen museo sopii hyvin vanhan kulttuuri- ja museokorttelin osaksi - Raaseporin museon ja Galleria Elverketin jatkeeksi - kuten totesin jo kesällä 2023, jolloin ensi kertaa vierailin museossa (täällä). 

Edelleen parasta museorakennuksessa oli erikokoiset ja taitavasti sijoitellut ikkunat sekä ympäristöön sopiva tumma puuverhoilu, mikä muuten muistutti vähän Ukin Salon mökkiä :) Luonnonvalo teki näyttelysaleista eläviä ja sisällä oleville museovieraille avautui kiinnostavia näkymiä niin korttelin sisäpihalle kuin rakennusta ympäröivään vanhaan puukaupunkiin. Ja olipa ikkuna-aukkoja avattu myös huoneesta toiseen…

Tylsintä rakennuksessa oli alimpaan kerrokseen johtavat aneemiset portaat ja yhdyskäytävä, joka sitoi Chappen viereiseen Raaseporin museoon. Sinänsä käytävä oli toimiva ja tarpeellinen, mutta mielestäni tylsästi toteutettu. 

Kun museokorttia näyttäessäni kehuin ulkoa pieneltä vaikuttavan rakennuksen valoisuutta ja avaruutta, niin lipunmyyjä kertoi, että rakennuksen tavoite oli ollutkin olla taideteos jo itsessään. Ja sitä se (lähes) olikin :)

Näkymä ensimmäisen kerroksen näyttelysalista vieressä olevalle Elverketin gallerialle.

Ensimmäisen kerroksen näyttelysalista aukeaa iso ikkuna myös 

puolikerrosta ylempänä olevaan eteisaulaan.

Salmiakinmuotoinen Chappe (1) asettuu vanhan museopihan yhteen nurkkaan.

Taidemuseon sisäänkäynti Kustaa Vaasan kadulla. 

Katja Klovharussa

Havstulpan på Klovharun (Meritulppaaneja Klovharussa), 2025-2026

Kuvataiteilija Erika Adamssonin seurana niin Tammisaaren taidenäyttelyssä (täällä) kuin Klovharun saarella oli Adamssonin ystävä, ikätoveri ja kollega Katja Syrjä (s. 1973). Syrjän teokset keskittyvät luontoon, ja useissa näyttelyssä esillä olleissa teoksissa hän oli myös yhdistänyt kivilitografioihin itse valmistamiaan luonnonväripigmenttejä. 

Tykkäsin Katja Syrjän kivipiirroksista, joita tehdessä hän oli litografian ja kasvivärien lisäksi käyttänyt etsausta ja ompelua. Esimerkiksi Kärleksört-niminen litografia, joka kuvasi Klovharun saarella villisti kasvavaa isomaksaruohoa (Sedum Telephium), oli toteutettu tällä sekatekniikalla. Ja lopputulos oli hurmaava :)

Osassa litografioista Syrjä oli käyttänyt paperia, jonka hän oli käsin tehnyt Klovharun vesissä kasvavista levistä ja vesikasveista. Samaisesta paperista taiteilija oli työstänyt myös pöydällisen kirjeitä ja kirjekuoria. Ne olivat osa näyttelyn audioteosta Brev från öarna (Kirjeitä saarilta), joka oli toteutettu yhdessä yleisen kirjallisuustieteen dosentin Sanna Nyqvistin kanssa. 

Katja Syrjän kivilitografiat olivat kiehtova lisä Chappen taidemuseon Klovharun saarella - Toven ja Tuulikin lumoissa -näyttelyssä (täällä). Tai ei vain ”lisä”, vaan tasaveroinen kilpailija Erika Adamssonin öljymaalauksille :)

Kärleksört (Sedum Telephium) - Klovharun, 2020-2025

Erika Chappessa

Väntan (Odotus), 2025

Viime kesänä ihastuin kuvataiteilija Erika Adamssonin (s.1973) pääosin kotimuseoiden interiööreistä tekemiin maalauksiin, joissa mukavasti sekoittui mennyt ja nykyisyys (täällä ja täällä). Kun tällä viikolla huomasin, että Tammisaaren Chappe-museossa on parhaillaan esillä Erikan teoksia, viikonlopun retkikohteeni oli selvä: Tammisaari, jonne Salon mökiltä on runsaan tunnin ajomatka Mustion tai Fiskarsin kautta :)

Chappe-museon Klovharun saarella - Toven ja Tuulikin lumoissa -niminen kesänäyttely vaikutti muutenkin mielenkiintoiselta. Olinhan kesällä 2018 vieraillut Porvoon ulkosaaristossa Pellingissä olevalla Klovharun kalliosaarella ja ihastunut (täällä ja täällä). Ja toki myös 2000-luvun alussa lähes 90-vuotiaana kuolleen kuvataiteilija Tove Janssonin ja hänen puolisonsa Tuulikki Pietilän saarielämä kiinnosti. Siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - että Toven taiteeseen ja elämään tuntuu nyt törmäävän monessa yhteydessä, kuten minäkin Hamin taidemuseossa (täällä) ja Arkkitehtuuri- ja designmuseossa (täällä).

Nykyään Toven ja Tuulikin entistä Klovharun mökkiä vuokrataan taiteilijaresidenssinä ja Erika on vieraillut saarella useina kesinä. Chappen taidemuseon toisessa kerroksessa oli esillä Adamssonin viime vuosina - lähinnä viime kesänä - Klovharussa maalaamia öljymaalauksia ja joitakin akvarelleja. Etupäässä Erikalle tyypillisiä sisäkuvia, jotka oli maalattu öljyväreillä alumiinilevylle ja joista saattoi tunnistaa sekä taiteilijan itsensä että Toven tai Tuulikin, ja välähdyksiä myös Erikan omasta saarimökistä Brändössä.

Erikan teosten lisäksi näyttelyssä oli esillä joitakin Tove Janssonin ( 1914-2001) omia maalauksia, kuten omakuva vuodelta 1941, ja Tuulikki Pietilän (1917-2017) pienen mökkisaaren luontoa kuvaavaa grafiikkaa. Ja tietty myös Erikan ystävän, kuvataiteilija Katja Syrjän (s.1973) saariluontoon keskittyviä taideteoksia, joista lisää huomenna :)

Sunnuntairetken arvoinen näyttely, vaikka kokonaisuus olikin vähän sekava. Kahteen näyttelysaliin oli nimittäin ahdettu Erika Adamssonin maalausten lisäksi Katja Syrjän teoksia sekä Toven ja Tuulikin itsensä tekemää taidetta.

Mutta en muista, koska olisin katunut yhtäkään museossa tai taidenäyttelyssä käyntiä. Enkä nytkään :)

I grön morgonrock I (Vihreässä aamutakissa I), 2025

Grön anorak (Vihreä anorakki), 2025

 Pieni akvarelli Adamssonin suuremmasta teoskokonaisuudesta 

En vecka på ön (Viikko saarella), 2025

Tove Jansson: Stilleben (Asetelma), 1958

Tuulikki Pietilä: Klippor (Kivikkoa), 1978

Oikealla Tove Janssonin omakuva vuodelta 1941

Kiviristi kutsui

Ihmettelen kirkon lattialla, alttarin oikealla puolella olevaa kivistä tehtyä ristiä. Lähestyn noin kymmensenttisistä kivineliöistä rakennettua ristiä ja huomaan, että jokaisen kivineliön päälle on aseteltu erimuotoisia ja erivärisiä pikkukiviä. Äkkään, että viereisellä pöydällä on kori, jossa on lisää pikkukiviä, ja seinällä lappu jossa lukee: 

”Ota kivi korista. Siirrä ajatuksesi kiveen. 

Laita kivi jollekin ristin kivistä. Kivesi on nyt kuin rukous Jumalalle.”

Valitsen korista sileäpintaisen meren rannan kiven, puristan pientä kiveä kämmenessäni ja mielessäni käy ajatus erään läheiseni puolesta. Lasken kiven hellästi kahden muun pikkukiven viereen ristin sakaraa muodostavan ison neliökiven päälle. Seison pitkään ajatellen läheistäni, toivettani, rukoustani…

Piipahdin Tammisaaren kivikirkossa, kun matkaseurana olleet Ukki ja Pikkupojat odottivat autossa. Kiitos miehet kärsivällisyydestänne :) Kirkko valmistui alkujaan 1670-luvulla, mutta tuhoutui pahoin tulipalossa 1821. Rakennus korjattiin arkkitehti Charles Bassin (1772-1849) avustuksella ja uudistettu uusklassismia edustava kirkko valmistui 1842. 

Sisältä valkeaksi maalatussa kirkossa oli kaunis ja levollinen barokkikehyksinen alttaritaulu. Tykkäsin, vaikka yleensä vierastan kromeluisia alttaritauluja. Ruotsalaisen taidemaalari Lorentz Pasch nuoremman (1733-1805) Ristiltä otto -niminen teos on toisinto hollantilaisen Cornelius de Vos’in (1584-1651) öljymaalauksesta ja ostettu Tammisaaren kirkkoon Tukholmasta 1797.

Helposti lähestyttävä ja kutsuva kirkko, jossa käydessäni juoksi - häiritsemättä - pari leikki-ikäistä lasta äitinsä kanssa etsien kirkon sisälle piilotettuja pieniä pehmoeläimiä. Lähtiessään toinen lapsista lauloi ovella heleällä äänellä:

”Jo joutui armas aika

ja suvi suloinen.

Kauniisti joka paikkaa

koristaa kukkanen.”

M:

Lorentz Pasch (nuor.): Ristiltä otto

Pitsaa ja jätskiä

Baywatchin pitsaa 

Chappen (täällä) ja Schildtin (täällä) jälkeen koko porukalla - Ukilla, Pikkupojilla ja minulla - olikin jo nälkä. Päätimme herkutella italialaisittain eli ensin pitsaa ja sitten italialaista jätskiä :)

Juhannusviikolla Tammisaaren rantabulevardilla oli paljon autoja, ja ihmisiäkin jopa ruuhkaksi asti - ainakin iltapäivän ruoka-aikaan. Onneksi löysimme vapaan neljän hengen pöydän satamasta aivan meren rannalta Baywatch-nimiseltä satamaterassilta. Huvittavasta nimestään huolimatta pikkukuppilassa sai hyviä peruspitsoja, ainakin minun parmakinkku-rucolapitsani osui juuri omaan makuhermooni. Ulkoterassi, varjopöytä ja merinäköala purjeveneineen sekä Murut sallittu - täydellinen ruokapaikka meidän porukalle. 

Jälkkäriä varten kävelimme rantaa eteenpäin noin sata metriä Arni’s Italian ice cream -jätskikioskille, josta sai herkkujätskiä. Ukille ja minulle ns. pikkupallot, jotka juuri ja juuri jaksoimme syödä, ja Pikkupojille ns. isot pallot eli käytännössä jättisuuret, jotka oli pakko ottaa purkkiin koska eivät mitenkään mahtuneet töttöröön.

Vatsat täyttyivät, mielet lepäsivät ja kesä helli. Tykästyin pikkuruiseen kesä-Tammisaareen :)

Arnin jätskiä - suklaata, pistaasia ja rommirusinaa