Mökin mimmi

Maisa Majakka: Duck dress II, 2023

Viime kesänä Taattisten tilan kesänäyttelyssä oli esillä mm. keraamikko Maisa Majakan ihmisfigureja, joita hän oli työstänyt Tilan kesäkuisessa taideresidenssissä (täällä). Residenssin kolme taiteilijaa käyttivät tilalla ollessaan pääosin kotimaista savea, mm. viereisestä Taattistenjärvestä nostettua sinisavea (täällä). 

Tykästyin Maisan savineitoihin, joita viime keväänä oli esillä myös Taidehallin Nuoret 2023 -näyttelyssä Helsingissä. Lopulta päätin ostaa yhden Taattistenjärven savesta tehdyn, noin 30 senttiä korkean keramiikkapystin. Valitsin Duck Dress II -nimisen teoksen, joka kuvasi pitkätukkaista nuorta naista, jonka ympärille oli puettu ankan höyhenpuku ja kaulaan kiedottu ankan pää keltaisin nokkineen - ikäänkuin myös muistoksi Tilalla vapaasti taapertavista ankoista. 

Nyt höyhenpukuinen nainen tuijottaa minua takan reunalta mökkiaamuisin, kun istun vastapäisen sohvan nurkassa lueskellen hesaria ja odotellen aamun valkenemista. Ja edelleen karkeatekoinen savineito viehättää minua - ja muistuttaa Tyttärien Tilasta :)

Lunta näkyvissä

Salon mökille saatiin ensilumi. Aamulla hentoinen lumi peitti pihanurmikon ja mökkitien. Ja oli asettunut kevyesti puiden oksille ja vielä pystyssä olevien syyskukkien lehdille ja kukinnoille.

Kaunista, hiljaista ja rauhoittavaa. Joulua kohti mennään :) 

Iloa kuusta

Täysikuu killitteli täysillä vielä aamulenkillä, joka mökillä tarkoittaa lyhyttä kävelyä pihapiirissä - toisin sanoen Ukin uuden maisemalenkin kiertämistä. Pidempi aamulenkki Murun kanssa koittaa vasta myöhemmin rauhallisen aamupalan ja Hesarin lukemisen jälkeen. 

Kalenterin mukaan lokakuun täysikuu osui eiliselle, joten tänä aamuna kuu näytti komealta. Illalla Suomessa näkyi osittainen kuun pimennys, mutta Salossa oli pilvistä, joten täällä sitä ei seurattu.

Kuu ja sen koon muutokset ja liikkeet taivaalla ovat aina kiinnostaneet minua. Kun taivas on pilvetön, yritän aina kurkkailla mistä päin ja milloin kuu illalla tai iltapäivällä nousee ja vastaavasti minne ja mihin aikaan se aamulla tai aamupäivällä laskee. Ja minkä kokoisena ja minkä muotoisena. Etenkin talvikuukausina kuun seuraaminen kiehtoo, kun se sekä nousee että laskee lähes keskellä päivää. 

Samalla tulee usein huomattua, jos joku poikkeuksellisen kirkas tähti näkyy kuun läheisyydessä tai muualla taivaalla. Mutta tähän astronomiset tietoni ja taitoni loppuvatkin. 

Mutta jo yksin kuun seuraaminen tuo päiviini yllättävästi iloa :)

PS. Lisäsin vielä sunnuntaina mökin ikkunasta alkuillasta otetun valokuvan, jossa näkyy miten upeasti täysikuu nousee järven toisella puolella olevan metsän takaa.

Sunnuntaina klo 16.58

Vaikutelmia Ateneumissa

Tyko Sallinen (1879-1955): Kalpea aurinko, 1911

Tiistai-iltana viihdyin Ateneumissa. Ihanaa, että museo on nykyään arki-iltaisin auki puoli ysiin asti. Ja viime viikolla museon kolmanteen eli vaihtelevien näyttelyiden kerrokseen - rappuja vastapäätä olevaan korkeaan ja kauniiseen ”hukkatilaan” - avattiin vielä ilokseni uusi kahvila. Kahvila Höijer, joka on nimetty rakennuksen suunnitelleen arkkitehti Theodor Höijerin (1843-1910) mukaan.

Kiertelin Valoa & väriä -näyttelyä, jonka valmistelu aloitettiin jo ennen koronaa ja joka nyt levittäytyy Ateneumin kolmannen kerroksen seitsemään näyttelyhuoneeseen. Kivasti aihepiireittäin ja ihanan väljästi ripustettuna - impressionistien teoksia puutarha- ja kaupunkimaisemista muotokuviin ja alastonmalleihin. Ranskalaisia klassikkomaalareita rintarinnan 1900-luvun alun nuorten suomalaistaiteilijoiden kanssa. 

Sain ihailla impressionismin isäksi kutsutun Claude Monetin (1840-1926), Pierre-Auguste Renoirin (1841-1919) ja Camille Pissarron (1830-1903) upeita maalauksia, jotka oli lainattu d’Orsay-museosta Pariisista. Sekä suomalaisten taitureiden, kuten Magnus Enckellin (1870-1925) ja Ellen Thesleffin (1869-1954), valoisia ja värikkäitä teoksia. 

Upeaa, että joukon ainoa naistaiteilija oli suomalainen Ellen Thesleff. Tykkäsin hänen 1911 maalaamastaan Ihmisiä luonnossa -nimisestä teoksesta, josta joutui etsimään ihmisiä. Impressionismia tai ennemmin ehkä uusimpressionismia parhaimmillaan - vaikka en niiden eroa niin ymmärtänytkään. Yksityiskohdista ja ihmisistä viis. Tärkeintä oli valon ja värin eli hetkellisen vaikutelman vangitseminen kankaalle kirkkailla väreillä. Mahdollisimman nopeasti ja mieluummin vielä ulkoilmassa kuin sisällä studiossa. 

Impressionismin tyylisuunta kehittyi 1870-luvun alussa Ranskassa. Pyrkimys oli vallankumouksellisesti rikkoa maalaustaiteen tiukkoja sääntöjä mm. sen täsmällisiä muotoja ja tarkasti määrättyä värien käyttöä. 

Tuolloin tyylisuunta ei vielä innostanut suomalaisia taiteilijoita. Vasta 1910-luvulla etenkin nuoren polven maalarit kiinnostuivat impressionismista tai ennemminkin ns. uusimpressionismista. jossa käytetään myös ns. pistemaalausta eli pointillismia, mikä tarkoittaa että pääväreillä tehdään kankaalle pieniä pisteitä ja värit sekoittuivat vasta maalausta katsoessa katsojan mielessä.

Tykkäsin useimmista näyttelyn maalauksista. Ranskalaisen Claude Monetin klassikkomaalauksen Jäiden lähtö Seinestä (1880) lisäksi miellyin Camille Pissarron Punaisia kattoja -nimiseen teokseen (1877), jota on kutsuttu myös nimillä Kylän laidalla ja Talvi, sekä Pierre-Auguste Renoirin pikkuruiseen tutkielmaan Alaston auringonvalossa vuodelta 1876.

Myös suomalaisen Tyko Sallisen Kalpeaa aurinkoa (1911) katsoessa nautin lilan, keltaisen ja vihreän värileikistä. Samanaikaisesti lempeää ja kalpeaa - ja värikästä. Jännää oli myös huomata, miten suomalaisen Magnus Enckellin 1910 maalaamassa Tyra Hasselblattin (1875-1930) muotokuvassa naisen tummiin hiuksiin oli sekoitettu kirkkailta väritäpliä, koska impressionismissa pyrittiin välttämään tummia värejä, ja etenkin mustaa.

Impressio on latinaa ja tarkoittaa vaikutelmaa. Hetken hurman aistimista. Valon, värin, lämmön ja tuulen näkemistä ja tuntemista. Ympäristön kokemista - läsnäollen. Tämä välittyi Ateneumin kolmannen kerroksen maalauksissa :) 

Camille Pissarro (1830-1903): Punaisia kattoja, kylän laidalla, talvi, 1877

Pierre-Auguste Renoir (1841-1919): Polku korkeassa heinikossa, n.1875

Ellen Thesleff (1869-1954): Ihmisiä luonnossa, 1911

Pierre-Auguste Renoir: Alaston auringonvalossa (tutkielma), n.1876

Yksityiskohta Magnus Enckellin (1870-1925) maalaamasta Tyra Hasselblattin muotokuvasta (1910)

Syksy kirsikkapuistossa

Viime viikolla kirjoitin, että odotan vielä kunnon ruskaa pääkaupunkiseudulle (täällä). Tällä viikolla löysin sitä Roihuvuoren Japanilaistyylisestä puutarhasta, jota myös kirsikkapuistoksi kutsutaan.

Roihuvuoressa on kaksi, vajaa kilometrin etäisyydellä toisistaan olevaa puistoa, joissa molemmissa kasvaa kymmeniä kirsikkapuita ja joita molempia on kutsuttu kirsikkapuistoksi. Virallisesti Roihuvuorentien varrella oleva puisto on nimeltään Japanilaistyylinen puutarha ja Abraham Wetterintien ja Sahaajankadun kulmassa olevan, 2008 avatun puiston nimi on Kirsikkapuisto. 

Japanilaistyylinen puutarha, johon tällä viikolla tutustuin, rakennettiin 1990-luvun laman aikana työllistämisvaroin palkattujen ihmisten voimin - ja se avattiin yleisölle 1998. Alkujaan puisto oli tarkoitus omistaa Neuvostoliiton silloiselle johtajalle Mihail Gorbatsoville - Alppilan Leninpuiston malliin. Projektin aikana Neuvostoliitto kuitenkin hajosi ja Gorbatsov syrjäytettiin, joten lopulta puisto nimettiin Japanilaistyyliseksi puutarhaksi. Nimiehdotusta puolsi mm. se, että puutarhan toteutuksessa oli käytetty hyväksi aiemmin paikalla olleen liuskekivikaivoksen kalliomuotoja, mikä loi puistoon japanilaisten puutarhojen henkeä.

Puutarha on jaettu neljään osaan itämaisen puutarhasuunnittelun mukaan. Sieltä löytyy Pienen sinisen lohikäärmeen puutarha, Punaisen feeniks-linnun puutarha sekä Valkoisen tiikerin ja Mustan kilpikonnan puutarhat. Erilaisia kasveiltaan ja maastoltaan, mutta jokainen oli kaunis ja kiinnostava.

Roihuvuoren Kirsikkapuisto sen sijaan perustettiin Helsingissä asuvan yrittäjä Norio Tomidan ehdotuksesta. Puistoon istutettiin vuosien 2007-2009 aikana yli 150 kirsikkapuuta, jotka olivat Helsingissä asuvien japanilaisten ja täällä toimivien japanilaisyritysten lahjoittamia. Kirsikkapuistossa on vuodesta 2008 vietetty joka kevät Hanami-juhlaa, jonne kirsikkapuiden kukkiessa kerääntyy tuhansia ihmisiä. Japanin sana hanami tarkoittaa kukkien katselemista.

Käydessäni Japanilaistyylisessä puutarhassa yllätyin, ilostuin ja hullaannuin. Yllätyin siitä, miten kauniisti puutarhan kirsikkapuut olivat punastuneet, ja näin ihanaa ruskaa. Väri oli edelleen lumoava, vaikka puiden parhaimmat ruskapäivät olivat ilmeisesti jo ohi menossa. 

Ilostuin siitä, miten rauhallista puutarhassa oli - vain jokunen satunnainen ohikulkija. Olen nimittäin monesti vuosien aikana harkinnut vierailua kirsikkapuistossa keväisten hanami-juhlien aikaan. Mutta olen aina perääntynyt, sillä kammoksun ruuhkaisia ihmismassoja. Mutta nyt oli toisin :)

Hullaannuin puutarhaan kokonaisuudessaan. Lohikäärme-osion värikkäiden kirsikkapuiden lisäksi ihastuin feeniks-linnun, tiikerin ja kilpikonnan puutarhojen rauhoittaviin sammalmättäisiin, jylhiin kallio- ja kivimuodostelmiin ja söpöihin koristelampiin. 

Onneksi ehdin käydä kirsikkapuistossa ”hyvän sään aikana”, ja samalla vaihdatuttaa talvirenkaat. Sillä nyt Punavuoressakin sataa lunta :)

PS. Alppilan Leninpuiston nimi ollaan muuttamassa. Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi nimen muutoksen kesäkuussa 2023 ja uusi, vielä tuntematon nimi tullee käyttöön ensi vuonna. 

 

Pienen sinisen lohikäärmeen puutarha

Profeetan kuvia ja ikivanhoja hautakiviä

Heinäkuisen kirkkokierroksen (täällä) seitsemäs eli viimeinen kirkko oli Raisiossa. Tuolloin lupailin, että kirjoitan kierroksen kirkoista ”lähipäivinä”. Viime viikolla huomasin, että juttu Raision kirkosta jäi tuolloin julkaisematta, joten tässä se viimein tulee :)

Pyhän Martin (Martinuksen) mukaan nimetty kivikirkko on nykytiedon mukaan rakennettu 1500-luvulla, eikä 1300-luvun alkuvuosina, kuten sitkeästi elävä perimätieto kertoo. Vuosisatojen aikana Raision kirkkoa on kuitenkin korjattu ja muutettu lukuisia kertoja. 

Kirkon sisäosiin tehtiin suuria, runsaasti keskustelua ja jopa eripuraa herättäviä muutoksia 1960-luvun lopulla. Tällöin mm. vanhat seinämaalaukset peitettiin ja sisääntulo siirrettiin nykyiselle paikalle kirkon länsipäätyyn. Samalla hovimaalari Robert Ekmanin (1808-1873) maalaama alttaritaulu siirrettiin kuorin pohjoisseinälle ja taulun paikalle aukaistiin aiemmin umpeen muurattu ikkuna-aukko. Nykyään kuoriikkunaa koristaa lasitaiteilija ja teologi Hannu Konolan (1943-2020) lasimaalaus, joka asennettiin paikoilleen vuonna 2001.

Edellä mainitun remontin yhteydessä myös kirkossa olleet keskiaikaiset pyhimyspatsaat vietiin Museoviraston toimesta konservoitaviksi. ”Ja sille tielle ne ovat jääneet”, pettyneet seurakuntalaiset ovat todenneet. Myös takaparven etulevyihin 1772 maalatut 16 profeetan kuvaa poistettiin ja säilöttiin pappilan navetan vintille. Vasta 1990-luvulla ne vaivihkaa palautettiin takaisin kirkkoon. Ja nyt nämä vanhat maalaukset koristavat kirkkosalin takaseinää ja parvelle johtavaa portaikkoa. 

Kirkon esineistä jotkut ovat jopa vanhempia kuin nykyinen kirkkorakennus. Esimerkiksi kaksi eteisessä seisovaa, parimetristä hautakiveä ovat 1200-luvun alusta. Niiden historia on mielenkiintoinen, sillä ne löytyivät vanhan kivikirkon rakenteista 1960-luvun lopussa edellä mainitun remontin yhteydessä. Näitä isoja graniittimöhkäleitä oli ikään kuin ”uusiokäytettty” kivikirkon kynnyskivinä, ja vasta tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että alkujaan kivet olivat olleet hautakiviä.

Vanhaa eli 1300-luvulta peräisin on myös kuorin ja kirkkosalin välissä riippuva ns. Liedon mestarin valmistama hieno krusifiksi. Omintakeinen puinen tynnyriholvikatto ja värikäs saarnatuoli erikoisine ”portteineen” ovat molemmat taas 1600-luvulta. 

Tutustumisen arvoinen ja viehättävä vanha kivikirkko keskellä vilkasta ja kasvavaa kaupunkia. Sopiva päätös seitsemän kirkon kesäkierrokselle :)

Keskellä kalkkikivinen alttari, jonka päällä Hannu Konolan lasimaalaus (2001). 

Ikkunan reunoja koristaa pitsikuviot, jotka maalattiin 1960-luvun remontin yhteydessä.

Vasemmalla Robert Ekmanin maalaama entinen alttaritaulu 1860-luvulta. 

Edessä Suomessa 1300-luvulla valmistettu komea krusifiksi.

Profeetoiden kuvia 1700-luvulta

Latviassa valmistettu värikäs saarnatuoli 1600-luvulta

Ikivanhat hautakivet 1200-luvulta

Kuvassa näkyy osa kirkon komeaa puista tynnyriholvikattoa.

Tarpeetonta, mutta…

Holebrookin vuoreton villasekoitejakku 9 euroa

Minulla on vaatteita riittävästi, ja lähes joka lähtöön :) Onneksi nykyisessä kaksiossani on vaatekaappeja vain sopivasti - ei liikaa, ja ne ovat aika täynnä. Onneksi siksi, että kaappeihin ei oikein enää mahdu uusia vaatteita. Joten jos jotain kuitenkin ostan, jostain vanhasta pitää luopua.

Koronan aikana ja sen jälkeen meni pitkään, että en ostanut yhtään vaatetta. Tämän vuoden aikana olen taas jotain ostellut. Lähes kaikki kirpparilta - harvoin kuitenkaan tarpeeseen (mm. täällä). Mutta useimmat ostoksista ovat olleet kivoja ja tulleet käyttöön.

Viime viikolla ostin Punavuoren patinasta Holebrookin villaisen takin ja Anna Ruohosen pellavajakun sekä Fredan Relovesta Gapin toppaliivin. Kaikki siistejä ja hyväkuntoisia. Ja omannäköisiä :)

Ja nyt pitäisi tehdä vielä se vanhojen vaatteiden karsinta. Saa nähdä, tuleeko sittenkään tehdyksi… Ostin nimittäin lisää henkareita :)

Gapin kevytliivi 18 euroa

Anna Ruohosen pellavajakku 30 euroa

Kukkia kotona

Orkidea Hakaniemen Hallin kukasta

Tykkään kukista. Tai voisin jopa sanoa, että rakastan kukkia. Eikä niiden tarvitse olla kukkivia kukkia, sillä rakastan (lähes) kaikkia kasveja. Luonnossa ja  puutarhassa - ulkona ja sisällä - isoja ja pieniä. Mutta tekokukkia kammoksun…

Entisten viherkasvien lisäksi tällä hetkellä kaksiotani kaunistaa kolme uutta kukkajuttua. Olohuoneen kivisellä ikkunalaudalla hehkuu keskikokoinen orkidea, jonka ostin Hakaniemen hallista Hallin kukka -nimisestä kukkakaupasta. Hallin kukka on pitkään ollut yksi suosikkikukkakaupoista, kuten helmikuussa 2022 kirjoitin (täällä). Kaunista, hyvälaatuista ja tuoretta.

Olen useamman kerran ostanut samanlaisen orkidean kotiin tai lahjaksi. Se on suht hintava - 40 euroa - mutta tosi tanakka, kaunis ja runsaskukkainen. Ja ennen kaikkea se kukkii komeasti yleensä vähintään kolme kuukautta putkeen. Eli hintansa väärtti :)

Ruokapöydällä on syksyinen leikkokukkakimppu, jonka ostin kävelyretkellä tutusta Eiran kukkakioskista Eiran sairaalan vieressä (täällä). Erityisesti Muru on ihastunut kioskiin eikä sitä koskaan ohiteta pysähtymättä. Myyjiltä nimittäin löytyy taskuista tai laatikoista aina joku herkkupala ohikulkeville nelijalkaisille :)

Kolmas uusi kukkajuttuni on jonkinsortin lehtikaktus, jonka ostin syyskuussa Salon Secondhandmarket-kirpputorilta 6,5 eurolla. Se sopii loistavasti muiden jukkapalmujeni ja kirppari-kaktusteni joukkoon. 

Kunnon ruskaa odotellessa. Toistaiseksi on näkynyt vain keltaista ja vaisua ruskeaa, mutta ehkä komea punainen ehtii vielä mukaan ruskakisaan…

Syyskimppu Eiran kukkakioskilta

Lehtikaktus Salon Secondhandmarket-kirpputorilta

Veistoksia savesta, pronssista ja teräksestä

Seisova Chinesco-hahmo savesta, 200 BC - AD 500

Palaan vielä vierailuuni Didrichsenin taidemuseossa, jossa ihailin Rafael Wardin värejä, kuten moni muukin museovieras - jopa harmittavaksi ruuhkaksi asti (täällä). Osin ruuhkan takia - ja osin muuten - jäin väliin katselemaan myös taidemuseon omiin kokoelmiin kuuluvia veistoksia. Minusta on runsaassa vuodessa kuoriutumassa oikea veistos-fani :) Ateneumissa maaliskuussa 2022 saamani herätyksen (täällä) jälkeen…

Didrichsenin museossa veistoksia löytyy niin sisältä kuin rakennusta ympäröivältä puistomaiselta pihalta. Veistospuistoksi kutsutussa puutarhassa on pysyvästi esillä toistakymmentä teosta, mm. useita Eila Hiltusen ja Henry Mooren teoksia. 

Perjantaina huomasin ensi kertaa parkkipaikan vieressä olevan Eila Hiltusen teräksestä ja muovista 1980 tekemän Turbulenssi-teoksen, jonka iltapäivän auringonsäteet saivat ikään kuin hehkumaan ja heräämään eloon. Vuosi sitten lokakuussa Didrichsenillä oli esillä roppakaupalla Eila Hiltusen teoksia, joista etenkin tanssiaiheiset veistokset kutkuttivat mielikuvitustani (täällä). Silloin arvuuttelin, mistä taiteilijan tanssikiinnostus oli peräisin, ja sain ystävällisen vastauksen museonjohtaja Maria Didrichseniltä. Kiitos vielä siitä :) Didrichsen kertoi, että Eila Hiltunen toimi jo 1950-luvun alussa Uuden Suomen balettikriitikkona ja kävi katsomassa balettiesityksiä mm. Aleksanterin teatterissa. 

Museon sisäänkäynnin vieressä ei voi olla huomaamatta Henry Mooren massiivista Lepäävää hahmoa vuodelta 1960. Museon perustajat Gunnar ja Marie-Louise Didrichsen hankkivat pronssisen hahmon 1961 arkkitehti Viljo Revellin suosituksesta. Vuosien kuluessa pariskunta ystävystyi brittiläisen Mooren kanssa, mikä seurauksena museon kokoelmiin kuuluu nykyään merkittävä määrä Mooren teoksia. 

Nettisivujen mukaan museolla on Suomen ainoa esikolumbiaaninen kokoelma, joka sisältää ainutlaatuisia esineitä mm. Meksikon alueelta. Joitakin näistä oli nytkin esillä alakerran vitriineissä. Ihastuin etenkin savesta tehtyyn, noin 40-senttiseen seisovaan ihmishahmoon, joskin myös vitriinin muut pikkupatsaat ja naamiot todistivat miten upeaa käsityötä tehtiin jo 2000 vuotta sitten. 

Didrichsen pysyy edelleen yhtenä suosikkimuseoistani. Ja plussana metsäinen puutarha, joka viettää kauniisti merelle :)

Henry Moore (1898-1986): Reclining figure on pedestal (Lepäävä hahmo jalustalla), 1960 

Eila Hiltunen (1922-2003): Turbulenssi, 1980

Keltainen ja valkoinen

Mökkitiellä tuli lauantaina vastaan kaunis keltainen vaahtera, jota sateen jälkeinen aurinko ehti hetken valaista - perjantaisen Wardin näyttelyn (täällä) muistoksi :)

Tänään törmäsin Pihlajatiellä Helsingin Meilahdessa valkoiseen pihlajaan. Juuri kun olin ihmeissäni kuunnellut Radio Suomen tuttuäänisiä luontojuontajia, jotka juttelivat erikoispihlajista, joiden valkoiset marjat eivät maistu edes linnuille.

Eli viikonloppuni värejä olivat keltainen ja valkoinen - ei Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen…

Wardin värejä

Juhlapöytä, 2021

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa on tammikuuhun asti esillä kuvataiteilija Rafael Wardin (1928-2021) maalauksia. Näytillä on ainakin pari maalausta lähes joka vuosikymmeneltä 1940-luvulta alkaen, mutta lukumääräisesti eniten taiteilijan viimeisiltä elinvuosilta. Vajaa kymmenen maalausta on taiteilijan kuolinvuodelta 2021 eli 93-vuotiaana kuollut Wardi oli tuottoisa viimeisiin elinpäiviinsä asti. Seitsemänkymppiselle eläkeläiselle rohkaisevaa :)

Rafael Wardista tulee ensimmäisenä mieleen keltainen ja Halosen Tarja. Eli taiteilijan useissa tauluissa esiintyvä intensiivinen keltainen öljyväri sekä hänen 2002 maalaama presidentti Tarja Halosen muotokuva. Kirjoitin Halosen Tarja siksi, että viralliseksi muotokuvaksi Wardin maalaus on tosi arkinen kuva tyytyväisen tuntuisesta naisesta keltaisuuden keskellä. Muistan tykänneeni tuosta Tarja Tavallisesta kaksine termoskannuineen, kun valmistumisvuonna näin sen Ateneumissa. Nykyään maalaus on muiden entisten presidenttien muotokuvien tavoin kansalta piilossa Valtioneuvoston linnassa. 

Rafael Wardi (1928-2021) kasvoi monikultuurisuuden ja ortodoksijuutalaisuuden ympäröimänä. Hänen isänsä Isak Waprinsky (1890-1934) ja äitinsä Riko Lea Sribnik (1895-1946) muuttivat lapsena vanhempiensa kanssa Suomeen - isä nykyisen Valko-Venäjän ja äiti nykyisen Latvian alueelta. 

Wardi oli tuottoisa taiteilija, mutta myös muilla tavoin kiinnostunut ihmisistä ja elämästä. Hän mm. aloitti taideterapiatoiminnan Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän työskenteli vuodesta 1959 aina 1970-luvulle asti. Hän myös tutustui hoitokoteihin ja muistisairaisiin ihmisiin, kun hänen Reeta-vaimonsa sairastui Alzheimerin tautiin vuoden 1995 tienoilla. Wardi toimi Reetan omaishoitajana ja vietti tämän kanssa pitkiä aikoja hoitokodeissa ennen vaimon kuolemaa vuonna 2001.

”Ihminen on kuin taulu: me katsomme ja päätämme, mikä siinä on kaunista. Ennen kaikkea muistisairaskin on vielä ihminen. Aivan viimeiseen saakka.”, muistutti Wardi vuonna 2009 Ylen artikkelissa Taide aktivoi muistia (täällä). Ja jatkoi: ”Luulen, että tärkeää on, että sairauden määritelmä ainakin omaisen mielessä murtuu ja esiin nousee läheisen ihmisen syvempi olemus, pysyvämpi minä - se joka pisimpään yrittää tulla kuulluksi.”

Taiteilijan ystävystyessä pyörätuolissa istuvan tanssitaiteilija Maija Karhusen kanssa tämä opetti yli kahdensankymppisen Wardin tanssimaan: ”Tunsin itseni vanhaksi puuksi, mutta nyt siihen puhkesi uusia silmuja.” Ja lopputuloksena Karhusen ja Wardin yhteinen tanssiteos Hymyilevät kädet sai ensi-iltansa vuonna 2014 Ateneum-salissa. 

Keltaista ja kujeilua. Valoa ja viisautta. Ja väriä. Se on Wardia se :)

Tartuffe Asko Sarkolan esittämänä, 2017

Sarkola oli Helsingin Kaupunginteatterin johtaja 1998-2016.

Satama auringossa 1981

Daavid ja Goljat III, 2021

Informalistinen sommitelma -teoksen taiteilija maalasi 21-vuotiaana vuonna 1949, 

kun hän oli juuri valmistunut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta (Ateneumista).

Huomenia kotomaasta

Bukarest jäi väliin

Seitsemännen risteilypäivän eli maanantai aamuna tunsin itseni yllättäen flunssaiseksi ja kuumeiseksi. Päätin luopua päivän bussiretkestä Bukarestiin ja jäädä lepäämään hyttiin. 

Hyvä näin, sillä flunssa yltyi päivän aikana, ja jätin myös yhteiset ruokailut väliin. Laiva seisoi koko päivän Oltenitan jokisatamassa, joten maisemaikkuinoistakaan ei ollut paljon iloa. Onneksi olimme jo ihmisten ilmoilla ja netti toimi, joten saatoin katsella suoratoistopalvelujen sarjoja :)

Bukarest olisi kiinnostanut, mutta ilmeisesti en sittenkään paljon menettänyt, sillä bussiretkeläiset kertoivat juuttuneensa Romanian ja etenkin Bukarestin karmeisiin liikenneruuhkiin. Ja bussissa oli kuulemma kulunut aikaa kolme kertaa enempi kuin tavallisesti, ja aika pääkaupungissa jäi minimiin.

Ja tiistaina lensimme Bukarestista Munchenin kautta kotiin (täällä).

Arjen arkeologiaa

Lasisia vauvan tuttipulloja

Päiväni Constantassa (täällä) pelasti kaupungin historiallinen ja arkeologinen museo (History and Archaeology Museum), vaikka sitä ei olisi ehkä heti arvannut. Varsinkaan, jos muistaa tietämättömyyteni ja ennakkoluuloni arkeologiaa kohtaan (täällä). 

Romanialainen paikallisopas vei suomalaisryhmän kaupungin keskustassa olevaan komeaan, sata vuotta vanhaan museorakennukseen ja sen ensimmäisen kerroksen arkeologiselle osastolle. Kaksi huonetta, joiden vitriineissä oli kymmeniä - ehkä satoja - pieniä arjen esineitä, mm. erilaisia lasiastioita ja jalometalleista tehtyjä koruja. Kaikki ehjiä ja lähes priimakunnossa. Jonkun koruista olisin jopa voinut heti napata omaan käyttööni. Ehkä esineistä mielenkiintoisimpia olivat kuitenkin lasiset pienet ”tuttipullot”, joita oli käytetty vauvojen ruokkimiseen.

Hämmentävää, että vitriineissä olevia esineitä olivat käyttäneet ihmiset, jotka olivat asuneet alueella kaksi tuhatta - 2000 - vuotta sitten eli raamatun Jeesuksen syntymäaikoihin. Pienten esineiden lisäksi museossa oli esillä 24 patsasta - osa hyvin säilyneitä päitä, osa kokonaisia ihmisfigureja. 

Kokonaisuudessaan upea kokoelma, jonka kaikki esineet ja patsaat ovat löytyneet sattumalta Constantan kaupungista tai sen lähistöltä uusien kerrostalojen rakentamisen yhteydessä 1960- ja 1980-luvuilla. Vanhaa Rooman vallan aluetta, mistä maan nimikin Romania juontaa juurensa.

Ainoa museo, jonne ryhmämme koko risteilyn aikana vietiin. Ja se osui nappiin :):)

Hienosti säilyneet korvakorut

Vanha taskupeili

Museorakennus oli valmistunut 1921

Sunnuntaina Mustallemerelle

Constantan satamaa ja osa vanhaa kasinoa

Kuudes risteilypäivä eli sunnuntai vei meidät viimein Mustanmeren rannalle Romanian Constantaan. Laiva pysähtyi Tonavan rannalla olevaan pieneen Fetestin kaupunkiin, josta jatkoimme pari tuntia bussilla Constantaan. 

Constanta on perustettu antiikin kreikkalaisten aikana ja saanut nimensä Rooman keisari Konstantinus Suuren mukaan. Keskustassa oleva satama on Mustanmeren suurin ja se levittäytyy 40 neliökilometrin alueelle vallaten yli 30 kilometriä kaupungin rantaa. 

Mielenkiintoinen, vanha kaupunki, jossa nykyään on 300 000 asukasta. Näimme kaupungista vain pienen siivun. Auringossa kimaltelevan rannan, kulman valtavaa satamaa nostokurkineen, rannassa olevan komean, vanhan kasinon ja ortodoksisen kirkon, jonne kaupunkilaiset olivat kokoontuneet sunnuntain jumalanpalvelukseen. 

Olisin halunnut kävellä pidempään jännän vanhanaikaisella rannalla, jossa oli niin rantabulevardia kuin hiekkarantaa ja tutustua tarkemmin myös kaupunkiin. Ja katsellut pitkästä aikaa merta - joen sijaan :) Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä bussi lähti (taas) nopeasti kiidättämään meitä lähistön jättimäiselle viinitilalle, jossa odotti lounas ja viininmaistelu. Mutta jossa me suomalaiset jouduimme tyhjänpanttina odottamaan ranskalaisryhmää, joka myöhästyi lähes tunnin. Eikä pakollinen viinien maistaminenkaan minua pahemmin kiinnostanut… 

Tässä matkan järjestelyt pettivät. Tyhjää odotusta eikä mitään katsomista. Uskon, että useimmat suomalaiset olisivat mieluummin kävelleen vanhan Constantan rantoja ja katuja…

Ortodoksinen Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin katedraali kävi sunnuntaina ahtaaksi, 

ja kaupunkilaiset kuuntelivat jumalanpalvelusta myös kovaäänisistä 

kirkon ulkopuolella, jonne oli asetettu tuoleja ja aurinkokatoksia.

Matkanjärjestäjällä oli kiire viedä meidät viininmaistajaisiin,

vaikka vaihtoehtona olisi ollut aurinko ja meri