Muistoja mummolasta

Meritalon yhdistetyssä koulu- ja kotimuseossa (täällä) törmäsin pariin tuttuun esineeseen, jotka herättivät muistoja lapsuuteni mummolasta Karkussa (täällä). Opettaja Kallion työhuoneessa oli samannäköinen valtava puinen kassakaappi kuin aikoinaan oli taatan työhuoneessa. Kaapissa olleen laatan mukaan kassakaappi oli valmistettu Grundströmin Kassakaappitehtaalla Tampereella eli lähellä Karkkua :)

Tutun näköinen oli myös opettajaperheen olohuoneessa ollut oksista taivuteltu ja valkoiseksi maalattu rottinkituoli. Tällaisia aivan identtisiä tuoleja oli mummolan pihanpuoleisella terassilla useampi - taatan ison keinutuolin lisäksi :) Pari tuolia ehti kulkeutua meillekin Salon mökille, mutta ovat jo vuosia sitten hajonneet ja päätyneet kaatopaikalle.

Kolmas tuttu juttu oli Kaarina-paperinukkearkki, joka näkyi museon vanhojen lelujen joukossa. Arkki oli enemmän kuin tuttu. Presiis samanlaisen ostimme Siskon kanssa mummolan viereisessä olleesta pienestä paperikaupasta, ja Kaarinalla leikittiin useita vuosia…

Lisää juttua Karkun taatasta (täällä) ja mummista (täällä) - isäni 1890-luvulla syntyneistä vanhemmista. 

Rakennus, jossa isovanhempani asuivat 1920-luvulta 1970-luvulle, on edelleen hyväkuntoinen ja hyvinhoidettu - tosin ei enää kenenkään sukulaisen omistuksessa.

Entinen mummola valokuvattuna syyskuun alussa 2025.

Kauppa ja koti - Martan valtakuntaa

Amurin museokorttelin (täällä) osuuskauppa vuodelta 1934 ja kaupan yhteyteen sisustettu kuvitteellisen kaupanhoitajan - 54-vuotiaan Martan - koti herättivät nostalgisia muistoja lapsuudestani. Isäni isä, jota kutsuimme Karkun taataksi (täällä), omisti sekatavarakaupan Karkun keskustassa nykyisen Vammalan alueella Sastamalan kaupungissa. 

Taata hoiti kauppaa lähes viisikymmentä vuotta 1920-luvun lopusta 1970-luvun puoliväliin asti. Kyseessä ei ollut Amurin tapaan osuuskauppa, vaan yksityisomisteinen ”porvariskauppa”. Taata oli omistaja ja kauppias ja lähes aina itse paikalla palvelemassa asiakkaitaan. Vuosien varrella hänellä ehti olla myös useita kauppa-apulaisia, joista osa asui kaupan vintille rakennetussa kamarissa. Taata puolestaan asui Martta-vaimonsa sekä Esko-isäni ja Essi-tätini kanssa ison rakennuksen toisessa päässä (täällä). 

Museokaupassa lähes kaikki muistutti minua Karkun kaupasta, joka tosin oli isompi kuin Amurin osuuskauppa. Lasi-ikkunaiset laatikot, joissa Karkussa säilytettiin mm. keksejä ja korppuja sekä isot peltipurkit kauhoineen kahvipapuja ja kaakaota varten. Monen kokoiset maitotonkat ja mittakauhat sekä valtava kassakone. Ja ennen muuta kaupanhoitajan asunnon ovenpielessä roikkuvat valkoiset takit, jollaisen myös Taata veti aina arkivaatteiden päälle siirtyessään asunnon puolelta kaupan puolelle.

Iltaisin saimme Siskon kanssa luvan hiipiä pimeään kauppaan ja valita iltanamuiksi irtokarkkeja. Otanko Fazerin maitosuklaanappeja, kovakuorisia raskanpastilleja, soikeita piparminttukarkkeja vai kovia keltaisia hedelmärenkaita? Vai rohkenisinko valita pari jokaista? 

Siinäpä pulmaa 1960-luvun pikkutytöille :)

Erikokoisia maito-, piimä- ja kermatonkkia ja -mittoja.

Kaupanhoitaja käytti työssään aina valkoista takkia. 

Kodin puolen keittiötä.

Martan kirjanpitoa - ja käsveska :)

Siskon letittämä

Sisko kävi Tilalla ja vietti yhden vuorokauden kanssani. Käveltiin pari kertaa tuttu metsälenkki (täällä), tehtiin yhdessä ranskalaista salviakeittoa ja herkuteltiin Siskon tuomilla Pandan suklaa-salmiakkipalloilla. 

Ja muisteltiin mm. sitä, miten kutkuttavaa oli valita iltakarkit - karkki kerrallaan - Karkun taatan (täällä) kaupassa lasisista irtokarkkikoteloista, joissa oli pyöreä alumiinikansi. Näin 1960-luvulla eli lähes 60 vuotta sitten, kun kumpikin olimme noin kymmenvuotiaita innokkaita pikkutyttöjä. Edelleen olemme innokkaita - ja väliin pikkutyttöjäkin :)

Salviakeitto oli muuten hyvää. Ohjeen kourallinen tuoreita salvianlehtiä tuotti meille kuitenkin ongelmia :) Mietimme, puristammeko lehdet nyrkissä tiukkaan vai ei, koska ”tiukasti” puristettuina lehtiä oli lähes kaksi kertaa enemmän kuin ”löysästi” puristettuina :) Päädyimme löysään nyrkkiin, mikä osoittautui liian vähäksi, joten kun teen uudelleen keittoa, laitan 1,5-2 kaupan tuoreruukkua. 

Ranskalaisen keiton valmistuessa - ”keitetään vähintään kaksi tuntia” - Sisko tarjoutui letittämään ylipitkät hiukseni. Tukan kampaaminen ja letittäminen tuntui ihanalta, ja lopputuloksena syntynyt ns. ranskalainen letti oli tosi kaunis. Mukavasti harmaantuneet hiukseni näyttivät viehättäviltä tyttömäisesti letitettynä. 

Kiitos Sisko seurasta. Ja lempeästä letityksestä :)

Bitte Westerlundin ranskalainen salviakeitto (neljälle)  Hesarin kuukausiliite 9/2023:

1,5 - 2 nippua/ruukkua tuoreita salvianlehtiä

1/2 nippua/ruukkua tuoretta timjamia

3 porkkanaa

2 pussia pakasteherneitä

2 salottisipulia

3 dl kermaa

4 palaa hapanjuurileipää

muutama oksa tuoretta lehtipersiljaa

voita ja öljyä paistamiseen

Kuori ja pilko porkkanat. Pane kasvikset ja yrtit kattilaan ja lisää vettä niin että ne peittyvät. Keitä miedolla lämmöllä vähintään kaksi tuntia. Lisää välillä tarvittaessa vettä. 

Soseuta keitto. Lisää suolaa, pippuria ja kasvislientä. Anna kiehahtaa ja lisää kerma. 

Leikkaa leipä palasiksi. Laita paistinpannuun 1 rkl voita ja 1 rkl öljyä. Lisää muutamia lehtipersiljan oksia. Paista krutongit rapeiksi.

Tuttua ja nostalgista

Lohjan museoalueella (täällä) tilanhoitajan eli pehtoorin asunnon takana oli entinen muonamiehen asunto omalla sisäänkäynnillä. Eteisen, keittiön, kylmäkomeron ja kamarin käsittävä asunto oli kalustettu 1950-luvun työläisasunnon tyyliin.

Kun astuin asunnon pieneen eteiseen, kaikki tuntui heti tutulta. Vaikka olen kasvanut pääkaupungissa keskiluokkaisessa virkamiesperheessä eivätkä isovanhempanikaan kuuluneet työväenluokkaan, niin tuossa 1950-luvun asunnossa oli valtavasti tuttuuden tunnetta. 

Muonamiehen perheen asunto palautti mieleeni 1960-luvun kesiä, joita Siskon kanssa vietimme isämme lapsuuden kodissa Karkussa mummin ja taatan luona Tampereen lähellä (täällä). Museoasunnon eteisessä oli tutunnäköinen puinen naulakko, jossa näytti roikkuvan Karkun mummin hattu. Keittiössä tuttuus tuntui vielä vahvemmin: Högforsin puuliesi, vihreäksi maalatut kaapit, oranssin punainen emalinen vesiämpäri, iso aluminikattila ja -kauha, kaapin ovessa oleva kankainen lokerikko säästettävälle käytetylle paperille, narulle ym. Kuin suoraan Karkun mummin keittiöstä 1960-luvulta. Kammarin kulmassa oli tutunnäköinen uuni ja ”Taatan potta”. Potta, jota hän käytti öisin pitkälle 1960-luvulle. Sekä tuttuakin tutumpi ruskehtava ohut ”riepu” sängyn suojana ja sen yläpuolella aikakauteen kuulunut ruskea ryijy. 

Ihanan nostalgista. Kiitos - osui suoraan lapsuuteni muistoihin :)

Karkun mummi hattu tutussa naulakossa :)

Högforsin puuliesi ja kaappien ovissa tuttua vihreää

Ruskeahtava, ohut päiväpeitto - tuttuakin tutumpaa :)

Isän haudalla

Helsingissä käydessäni pistäydyin myös isän haudalla Kulosaaren hautausmaalla. Menin aika kiireessä muuttosiivouksen lomassa, mutta - kuten aina - lyhytkin kävely pienellä ja kauniilla Leposaaren hautausmaalla rauhoittaa, rentouttaa ja lohduttaa. Yksi lempipaikkojani Itä-Helsingissä.

Leposaari antoi taas parastaan: Sopusuhtainen ja pieni kappeli vehreällä pikkusaarella. Kymmenet rodot olivat juuri aloittamassa kukintaansa ja tiheä, täysvalkoinen narsissimatto reunusti lyhyttä sankarihautariviä. Tällä kertaa saaren ehdoton kaunotar oli kuitenkin koristeomenapuu, jonka upeista, purppuran värisistä kukista en pystynyt irroittamaan katsettani.

Vasemmalla isän äiti Martta ja hänen lapsuuden perhettään vuonna 1913:

Martasta oikealle Vieno-sisko (1902-15), Ida-äiti (1863-1924), 

Eino-veli (1897-1918) ja Emil- eli Eemeli-isä (1866-1923). 

Kuvasta puuttuu Lammille muuttanut Vilho-veli.

Isä lepäsi tutulla paikallaan kappelin takana meren rannalla. Haudalla mieleeni tuli valokuva, jonka vanhaa kotiamme raivatessa olin löytänyt. Isäni Emil-isoisä oli ajan tavan mukaan lähettänyt valokuvan postikorttina opettajana työskennelleelle Signe-sisarelleen.

Kuvassa isäni 18-vuotias Martta-äiti (täällä) seisoo lapsuuden perheensä kanssa kotitalonsa edessä Karkussa. Eipä Martta aavistanut, että kymmenen vuoden kuluttua sekä vanhemmat että molemmat sisarukset ovat kuolleet kulkutauteihin.

Isäni syntyi vuonna 1926 yli 30-vuotiaan Martan esikoisena. Mieleen tulee, että Martta - joka oli nuorena menettänyt lähes kaikki läheisensä - ladannee aikamoista tunneskaalaa pieneen poikaansa. Karkun mummon raskaista menetyksistä ei koskaan perheessämme puhuttu, ei mummin eikä isäni kanssa. Vasta heidän kuoltua 1980-luvulla kuulin kuolemista ensimmäistä kertaa. Tietyn pinnan alla uinuvan surumielisyyden ja alistuvuuden olen sekä mummissa että isässäni aina vaistonnut. Toki niihin vaikutti monet asiat...

Serkut salaatilla

Viikolla muistelimme Tuula-serkun ja Siskon kanssa Karkkua, joka oli 1960- ja 1970-luvuilla viiden lapsen - Annin, Riitan, Jukan, Pertin ja Tuulan - mummola Tampereen kyljessä (täällä).

Kuka oli helteisenä kesäpäivänä kävellyt mummin kanssa Karkun aseman viereiselle mäelle keräämään isoja ahomansikoita, jotka timotein varteen pujotettuna kannettiin mummolan keittiöön mansikkamaitoa varten. Kuka oli taatan kaupassa saanut annostella peltisellä desin mitalla hinkistä kermaa asiakkaiden mukanaan tuomiin pieniin lasipulloihin. Kuka oli salaa napsinut Fazerin suklaanappeja kaupan lasisista karkkilaatikoista. Kuka oli saanut jauhaa pavuista kahvia ja kopisuttanut puisella kepillä myllynsuuta, jotta jokainen kallisarvoinen herkkuhitunen saatiin varmasti talteen. Kuka oli ostanut paperinukkearkin kylän paperikaupasta. Kuka oli oudoksunut salin seinällä urkuharmonin vieressä olevaa painokuvaa, jossa pieni tyttö ja poika käsikädessä vaeltavat yksin pimeässä metsässä. Kuka oli mummin vaatekaapin pohjalta kaivanut vanhoja Suomen Kuvalehtiä (1916-) ja Hopeapeilejä (1936-71), joista luettiin Helmi ja Heikki -sarjakuvia ja leikeltiin talteen kuninkaallisten valokuvia.

Kuka oli pelännyt nukkua yksin mummin ja taatan isossa salissa, jota valaisivat vain harvakseltaan ohiajavien autojen valot, jotka hitaasti vaelsivat salin seinältä toiselle. Kuka oli yön pimeydessä hiipinyt Karkun mummin viereen - hipihiljaa, jottei viereisessä sängyssä nukkuva taata vaan heräisi. Kuka oli yöllä ihmeissään kuunnellut, kun taata viereisessä huoneessa pissasi loristen aikuisten isoon emalipottaan,

Pitkästä, pitkästä aikaa tapasimme serkkuamme Tuulaa, jonka Essi-äidin pienissä ja lämminhenkisissä hautajaisissa olimme Siskon kanssa kuukausi sitten. Vajaa 90-vuotiaana kuollut Essi Johanna (1931-2020) oli 1980-luvulla kuolleen isäni pikkusisko ja Karkun mummin ja taatan toinen lapsi.

Me kolme tapasimme Punavuoren kupeessa olevassa ravintola Pontuksessa (täällä), jossa muistojen ja muistelun - naurun ja kyynelten - lomassa söimme ruokaiset salaattiannokset. Sovittiin, että seuraava tapaaminen on puolen vuoden, ei kymmenen vuoden, kuluttua :):)

Essi (kuvassa keskellä) opiskeli 1950-luvulla Tampereella sairaanhoitajaksi.

Kahvia asemalla

Istun keltaiseksi maalatun puurakennuksen seinustalla. Rakennus hohkaa auringon lämpöä ja suojaa kaupungilta kantautuvilta liikenteen ja ihmisten ääniltä. Edessä kivinen asemalaituri ja parit raiteet, joiden yläpuolella oleva ilma väreilee lämmössä. Raiteiden takana kookkaita puupinoja, joiden edessä ja väleissä huojuu pitkiä maitohorsmia. Ihmisiä matkalaukkuineen valuu pikkuhiljaa laiturille odottamaan Helsinkiin ja Turkuun matkaavia junia, jotka pysähtyvät Salon asemalla.

Pistäydyin perjantain Salo-reissulla Salon asemalla olevassa Asema-kahvilassa Classic-jätskillä ja lepuuttamassa jalkojani. Yllättäen aseman raukea tunnelma vei minut lapsuuteeni ja Karkun asemalle.

Karkku ja sen asema tulivat tutuksi 1960-luvun alussa, kun Siskon kanssa matkustimme lomilla junalla Helsingistä Tampereen kautta Karkkuun ja takaisin Taatan ja Mummin luokse (täällä). Alkuun kolmisin Mummin seurassa ja myöhemmin kaksin Siskon kanssa. Aina mukana polakkaa tai ranskanleipää kinkulla ja hiilihapotonta keltaista Step- tai Siesta-limonadia.

Kiva rauhallinen hetki muistojen keskellä.

Yllätys Karkusta

Syksyiseen postaukseeni, jossa kerroin käynnistäni isäni lapsuudenkodin pihalla Karkussa, ilmestyi viikko sitten yllättävä ja ilahduttava kommentti (täällä). Pusatar kirjoitti, että hän osti talon miehensä kanssa vuonna 1990 - 15 vuotta talon myymisen jälkeen - ja asui siinä perheineen 14 vuotta. Nykyään talon omistaa hänen 26-vuotias tyttärensä, joka kunnostaa sitä kodikseen. Lisäksi Pusatar kertoi, että talosta ja sen nykyisistä asukkaista on tehty viime keväänä juttu Meidän talo -lehteen.

Siltä istumalta avasin netin ja löysin Meidän koti nro 4/2016 -lehden Vähän käytetty -nimiseltä nettikirpputorilta (joka muuten toimi moitteettomasti). Tänään hain ostamani lehden postista. Ja siinähän se Karkun mummin ja taatan talo oli lehden etusivulla komeana ja kauniina - tai oikeammin puolikas talosta.

Kuten lehtijutussa kerrotaan talon oikea puoli oli isovanhempieni aikana sekatavarakauppa, jota isäni isä eli taata hoiti talon myymiseen eli vuoteen 1975 asti. Nostalgista nähdä, että talon toisen puolen eli asuinhuoneiston seiniä ei ole ollenkaan muunneltu. 1960-luvulla taloon rakennettu sisävessakin on säilytetty omalla paikallaan. Tosin huonejärjestystä on muutettu siten, että keittiö oli aiemmin vasemmassa alanurkassa nykyisen makuuhuoneen tilalla ja nykyisen keittiön tilalla oli arkiolohuone. Nykyinen olohuone oli sali, jota käytettiin vain harvoin arvovieraiden kyläillessä. Tosin minä ja sisarukseni nukuimme salissa mummin ja taatan luona käydessämme. 

"Uuden puolen" nykyinen kodinhoitohuone oli aikoinaan ahkerassa käytössä taatan työhuoneena, jonne oli käynti nykyisestä keittiöstä ja edelleen ovi kaupan puolelle. Työhuoneessa oli kirjoituspöytä, valtava puinen kassakaappi ja talon ainoa puhelin.

Kaikkea sitä blogin kautta löytyy...

Sisäänkäynti eteiseen pihan puolelta verannan kautta on edelleen samassa paikassa kuin lapsuuteni mummolassa 1950- ja 1960-luvuilla. Eteisestä yläkertaan vievät valkoiset portaat samoin, kuten alakuvassa näkyy. Aikoinaan 1940-luvulla portaat johtivat yläkerran pikkuhuoneeseen, jossa isäni asui teini-ikäisenä. Yläkerrassa oli myös koko talon kattava valtava vintti täynnä "säilytettävää" tavaraa.

Hetki hautuumaalla

Torstaina ajettiin Ukin kanssa yli 200 kilometriä Helsingistä Vammalan Karkkuun nähdäksemme vielä pystyssä olevan Karkun mummin kotitalon Palvialan kylässä (täällä). Reissun aattona äkkäsin, että voisimme käydä myös isovanhempieni haudalla. Vammalan seudulla on monta kirkkoa ja hautausmaata, mutta Pertti-serkulta sain hautapaikan tarkat koordinaatit: Karkun hautausmaa, sankarihautojen alapuolella, pari riviä järvelle päin.

Ja sieltähän hauta löytyi - siistinä ja hyväkuntoisena. Yli 80-vuotias Essi-täti on kuulemma käynyt haudalla viime kesää lukuunottamatta joka kesä. Pertin vinkistä löysin lähistöltä myös isoisovanhempieni haudan.

Kaunis pieni hautausmaa ja komea satavuotias kivikirkko, jonka dramaattiseen historiaan kuuluu toimiminen punaisten linnakkeena sisällissodan aikana huhtikuussa 1918. Hienot näkymät kahdelle eri järvelle. Siellä Aarne ja Martta lepäsivät vierekkäin ohikiitävien junien pauhatessa, kuten olivat eläneetkin Karkun aseman kupeessa.

Mieleenpainuva hyvä hetki hiljaisella hautuumaalla.

Isäni äidin eli Karkun mummin vanhemmat 

kauppias Emil (1866-1923) ja waimonsa Ida (1863-1924) Wainio

Isäni vanhemmat Aarno (1897-1976) ja Martta (1894-1975) 

Karkku

Karkku on minulle Karkun mummi ja taata sekä isäni kotitalo, jossa hän syntyi 1926, josta hän lähti Helsinkiin opiskelemaan 1946 ja jossa hänen vanhempansa asuivat mummin kuolemaan asti eli vuoteen 1975.

Minä vietin 1960-luvulla Siskon kanssa aurinkoisia lomia Karkun syreenien reunustamalla pihalla, Taatan kaupan tiskin takana ja ylämaan leikkimökillä (täällä). Kaupunkilaistyttöinä olimme innoissamme, kun saimme pumpata vettä pihakaivosta, ihmetellä vintiltä löytyneitä Essi-tädin vanhoja mustia nukenvaunuja ja lukea Poikien seikkailukirjaston kirjoja isämme lapsuuden ajalta.

Taatan kuoleman jälkeen 1976 talo kauppoineen huutokaupattiin, enkä ole käynyt talolla sen jälkeen. Tänään käytiin Ukin kanssa. Talon toinen pääty oli tyhjillään, toinen selvästi asuttuna - ja siistimpi. Pihanpuolen iso veranta oli tallella, vaikka sisäänkäynti tieltä pihalle oli siirretty. Upeat syreenit olivat poissa, samoin kadunpuoleiset pensasaidat, mutta tien toisella puolella oleva hevospaalu oli tallella :):) Iso talo oli kaikinpuolin pienempi ja vaatimattomampi kuin lapsuuden muistikuvissani.

Tuttua oli ohikiitävän junan ääni, joka palautti mieleen Karkun mummin omintakeisen hiljaisen ja lempeän yninän, joka ilmaisi hänen keskittyneen omiin arkipuuhiinsa.

Karkun taata 22.9

Isäni isä Arnold (Aarno) Johannes eli Karkun taata syntyi Perniössä Länsi-Suomessa Lydia Viktorian ja Johan Augustin viidentenä lapsena 22.9.1897. Perheen esikoisina vuonna 1892 syntyneet pienet kaksostytöt olivat molemmat kuolleet parin päivän ikäisinä. Arnoldin syntyessä perheessä oli jo kaksi pikkutyttöä: 5-vuotias Helmi ja 1,5-vuotias Anna, ja Arnoldin jälkeen perheeseen syntyi vielä neljä lasta.

Arnoldin/Aarnon isä Johan August oli ammatiltaan seppä. Hän kuoli kesäkuussa 1918, jolloin Arnold/Aarno oli 21-vuotias ja perheen nuorimmainen Ranghild vasta 8-vuotias. Arnoldin äiti Lydia Viktoria eli koko elämänsä Perniössä ja kuoli 89-vuotiaana vuonna 1963. Minäkin muistan tavanneeni pienikokoisen ja pirteän Lydia-mummon Perniön Mathildedahlissa, jonne hänet on myös haudattu.

Isänsä kuoleman jälkeen Aarno elätti itsensä kauppamiehenä toimien mm. kiertävänä kulkukauppiaana. Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1925 Aarno avioitui karkkulaisen 30-vuotiaan postineidin Martta Johannan (täällä) kanssa. Karkussa Aarno jatkoi Martan äskettäin kuolleen isän sekatavarakaupan hoitamista toimien myöhemmin vuosia myös pankinjohtajana Karkun Säästöpankissa.

Vaimonsa kuoleman (1975) jälkeen Karkun taata asui runsaan vuoden poikansa ja miniänsä eli vanhempieni luona Helsingissä. Taata kuoli 10.7.1976, jolloin olin opiskelijavaihdossa Unkarissa enkä päässyt hautajaisiin.

Muistan Taatan hieman kumaraisena (ilmeisesti hän oli sairastanut selkärankatubin), piippua tupruttavana ja kaupassaan alituiseen häärivänä myhäilevänä miehenä. Taatan työhuoneessa oli valtava paksuseinäinen kassakaappi (joka nykyään on Veljelläni), iso kirjoituspöytä ja käsikäyttöinen puhelin (puh nro oli 28 !), josta vain hätätapauksissa soitettiin Helsinkiin ja silloinkin keskuksen kautta. Työhuoneen viereisessä tuvassa Taata istui aina kaminan edessä olevassa keinutuolissa piippua poltellen ja keinuttaen hiljakseen tuolia oikealla jalallaan.

Kesäisin Karkussa käydessämme Taatan, Siskon ja minun yhteinen iltailo oli jätskiretki. Kävelimme käsikädessä maantien vierttä ensin pari sataa metriä aseman suuntaan, sitten pankin kohdalla ylitimme pölyävän maantien ja kiipesimme pari porrasta uuteen Baariin. Baarissa Taata tervehti tuttuja ja osti Siskolle ja minulle aina eskimot, joissa oli paksu suklaapäällys ja huppumainen muovikääre. Taatan omaan kauppaan pakasteallas ja jäätelöt tulivat vasta vuosia myöhemmin.

Karkun taata ja mummi on haudattu Sastamalan seurakunnan hautausmaalle. En muista mille niistä, sillä nykyisellä suurseurakunnalla on yksitoista kirkkoa, mm. Sastamalan keskiaikainen kirkko, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko ja Vammaskosken rannalla sijaitseva kaksitorninen Tyrvään kirkko. Asia pitääkin nyt selvittää. 

Olen vuosia suunnitellut toteuttavani Sastamalan seudun kirkkokierroksen (täällä) yksin tai Siskon kanssa. Karkkulaisen Wanha-Harsun järjestämä vaellus tuli taas mieleeni ja toivotaan, että toiveeni toteutuu lähi vuosina. Karkun Taatan ja Mummin kotitalokin on vielä pystyssä, vaikka se tyhjennettiin ja myytiin pian Taatan kuoleman jälkeen.

Karkun mummi 10.9

Mummi nuorena kotitalonsa pihalla Karkussa.

Isäni äiti Martta Johanna eli Karkun mummi syntyi 10. syyskuuta 1894 eli 119 vuotta sitten Lammilla Kanta-Hämeessä (Paimiossa?). Martta oli Iita (Ida) Johanna ja Kustaa Emil Wainion ensimmäinen lapsi. Myöhemmin perhe muutti Karkun Palvialaan, jossa Kustaa Emil piti sekatavarakauppaa. Martalla oli 13-vuotiaana kuollut Vieno-sisko (1902-15) ja kaksi veljeä: 21-vuotiaana ylioppilaana kuollut Eino (1897-1918) ja Vilho, joka eli poikamiehenä pitkän elämän Lammilla.

Vanhemmat kuolivat kulkutautiin (?) yhdeksän päivän välein vuodenvaihteessa 1923-24, jolloin Martta asui vielä kotona ja oli 29-vuotias ns. vanhapiika (yli 24v). Hän hoiti työkseen kaupan yhteydessä toimivaa postia, mutta Kustaa Emilin kuollessa kauppa jäi ilman vakinaista hoitajaa. Isäni muistiinpanojen mukaan molemmat vanhemmat haudattiin 12.1.1924, jolloin Martta oli keuhkokuumeessa.

Vuoden päästä (1.1.1925) Martta avioitui itseään kolme vuotta nuoremman Arnold (Aarno) Johanneksen kanssa. Isäni mukaan Aarno tutustui Marttaan vasta tämän vanhempien kuoleman jälkeen. Aarno oli kiertävä kulkukauppias, joka naimisiin mentyään jatkoi menestyksellisesti kuolleen appensa kaupan hoitamista toimien myöhemmin vuosia myös pankinjohtajana Karkun Säästöpankissa.

Isäni Esko syntyi maaliskuussa 1928 ja Essi-sisko elokuussa 1931. Martta eli loppu elämänsä Karkussa, jossa hän helmikuussa 1975 kuoli 80-vuotiaana. Naimisiin mentyään hän jatkoi vielä vuosia postinhoitajana, minkä lisäksi hän auttoi miestään kaupassa sekä hoiti kodin ja lapset.

Minä olin Karkun mummin kuollessa 22-vuotias opiskelija. Muistan mummin lähinnä lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta, jolloin Siskon kanssa kävimme kesäisin ja joskus talvilomilla Karkussa. Muistan mummin sivussapysyvänä, hiljaisena tarkkailijana, joka tuntui arastelevan äitini kaupunkilaisuutta. Mummi oli lämmin ja herkkä ihminen, joka huolehti ja huolestui herkästi. Hän oli kiinnostunut yhteiskunnan asioista ja paikkakunnan tapahtumista - lehdet luettiin antaumuksella ja radiota kuunneltiin ahkerasti ja keskittyneesti.

Karkun mummi täytti 50 vuotta syksyllä 1944, jolloin paikallislehdessä häntä onniteltiin seuraavasti: