Kukkia aamuun

Partsilla pelarkuita - kuten aina - ja sisällä Alepan upeita ruusuja. 

 

Heleää heinäkuuta

Punavuoren kaksion parvekkeelle istutin taas tänä vuonna cascada-riippapelarkuita ja vaaleanpunaisia silkkitassuja. Ja hyvin ovat kasvaneet ja viihtyneet - jopa ilman emännän jatkuvaa hoivaamista.

Etenkin cascadat ovat vuosia olleet lemppareitani. Ne kestävät hyvin monenlaista säätä, niin kuivuutta kuin sadetta. Kasvavat kovasti ja kukkivat aina runsaasti, kunhan viitsii katkaista kuihtuneet kukinnat. Ja väliin vähän lannoittaa.

Cascadat sopivat joka paikkaan - yksinään tai yhdistettynä muihin kesäkukkiin. Ja jokaiselle - niin aloittelevalle kuin kokeneemmalle puutarhurille. Harmi, etten tänä vuonna ”ehtinyt” laittaa niitä myös Ukin mökille lasikon eteen, jossa neljä kukkalaatikkoa odottaa edelleen tyhjinä - kevään narsissien (täällä) jälkeen…

Hylätty Hanken

Merimiehenkatu 11

Asun Helsingissä ollessani Punavuoressa ja kävelen usein yksin tai Muru-koiran kanssa alueella Punavuori-Ullanlinna-Eira-Kaivopuisto-Kaartinkaupunki. Retkilläni saan ihailla sekä merenrantaa (mm. täällä), vehreitä kaupunkipuistoja (mm. täällä) että alueen lukuisia vanhoja ja kauniita rakennuksia (mm. täällä).

Olen usein jäänyt ihastelemaan mm. Merimeihenkadun ja Laivurinrinteenn risteyksessä olevaa rosanväristä nelikerroksista kivitaloa. Ja ihmetellyt, mikä tuo kauniisti entisöity rakennus on tai on ollut. 

Asia selvisi tietenkin netistä. Rakennus valmistui vuonna 1915 kauppakouluksi. Vuosina 1915-1953 siinä toimi Ruotsalainen kauppakorkeakoulu ja tämän edeltäjä Högre Svenska Handelsläroverket, josta vuonna 1927 tuli virallinen korkeakoulu eli Svenska handelshögskolan. Puhekielessä koulu tunnettiin ja tunnetaan edelleen nimellä Hanken - nimi, joka vuonna 1997 virallistettiin osaksi sen nimeä eli Hanken Svenska handelshögskolan.

Rakennuksen suunnitteli arkkitehdit Emil Fabritius (1874-1949) ja Valter Jung (1879-1946). Jälkimmäisen veli oli myös (ehkä pikkuveljeään tunnetumpi) arkkitehti Bertel Jung (1872-1946) ja tytär tunnettu tekstiilitaiteilija Dora Jung (1906-1980). 

Hankenin muutettua nykyiselle paikalleen Etu-Töölöön Runeberginkadulle Punavuoren rakennus on ollut muun muassa suojelupoliisin käytössä.Tämän enempää en sen nykytilanteesta saanut selville ja tänä päivänä entinen Hanken näyttää ihmeen autiolta ja tyhjältä. Mitä lie kätkee sisäänsä…

Muotokuvia ja miniatyyreja

Käydessäni Sinebrychoffin taidemuseossa (täällä) jäin pitkästä aikaa kiertelemään myös rakennuksen toiseen kerrokseen eli kotimuseon puolelle. Tavallisesti olen käynyt katsomassa vain museon vaihtuvia näyttelyitä, jotka ovat aina olleet esillä rakennuksen ensimmäisessä eli sisääntulokerroksessa ja/tai alimmassa eli kellarikerroksessa. 

Rakennuksen ensimmäiset asukkaat olivat Paul vanhempi (1799-1883) ja Anna (1830-1904) Sinebrychoff neljän lapsensa kanssa (täällä) ja heidän kuoltuaan perheen nuorin poika Paul nuorempi (1859-1917) Fanny-vaimonsa (1862-1921) kanssa (täällä). Kun Fanny ja Paul olivat kuolleet, Sinebrychoffien entinen kotitalo avattiin museona.

Nykyään museoidun rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa on taidemuseo ja toisen kerroksen viisi kadunpuoleista huonetta on entisöity suvun kotimuseoksi muiden huoneiden toimiessa näyttelytiloina. Sinebrychoffien aikaan ensimmäisessä kerroksessa oli sekä panimon konttoritiloja että asuinhuoneita ja toisen kerroksen kadunpuoleiset huoneet toimivat edustustiloina ja pihanpuoleisissa huoneissa oli mm. arkiolohuone ja makuuhuoneita.

Kotimuseon huoneista ehdottomasti upein on tilava sali, johon valo tulvii useista isoista ikkunoista ja kahdesta eri ilmansuunnasta. Salin mielenkiintoisesti koristellut huonekalut ovat alkuperäisiä ja ne on hankittu 1850-luvulla, kun Paul vanhempi ja Anna asuivat talossa. Empiresalin lisäksi ihastuin asunnon taidokkaasti maalattuihin sisäkattoihin, jota voi ihailla mm. punaseinäisessä salissa.

Erikoisinta museossa oli kymmenet maalatut muotokuvat, joita oli joka huoneessa ja jotka tuntuivat täyttävän kaiken tyhjän seinätilan :) Selitys tälle oli se, että Paul ja Fanny olivat keränneet maalattuja muotokuvia - lähinnä 1800-luvun ruotsalaisia muotokuvia, joita he olivat pääosin ostaneet Bukowskin huutokaupasta Tukholmasta.

Useimmat esillä olevista muotokuvista olivat enemmän tai vähemmän tunnettujen taiteilijoiden maalaamia rintakuvia ruotsalaisista miehistä ja naisista, joista lähes kaikki olivat olleet vieraita Paulille ja Fannylle - eivät sukulaisia, ystäviä eivätkä tuttavia. Osa malleista oli ollut aikansa julkkiksia, osa ihan taviksia. Muotokuvien joukossa oli myös joitakin kuvia lapsista. Esimerkkinä Carl Fredrik de Bredan 1800-luvun alussa maalaama muotokuva kolmevuotiaasta ruotsalaisesta Jean Martin de Ronista (1789-1817) - tulevasta säveltäjästä ja klarinetistista, joka oli kuollut alle 30-vuotiaana. 

Mielenkiintoista toisessa kerroksessa oli myös ns. miniatyyrikäytävä, jonka aluksi meinasin jättää väliin ”ei kiinnostavana”. Mutta onneksi poikkesin katsomaan, sillä ihmeteltävää riitti - ja tykkäsin. 

Käytävän vitriineissä oli esillä ehkä satakunta teosta Paul Sinebrychoffin keräämästä runsaan 300 teoksen miniatyyrikokoelmasta. Miniatyyrit olivat pienikokoisia, 1-5 cm:n maalauksia, jotka yleensä oli toteutettu vesiväreillä pergamentille tai norsunluusta leikatulle ohuelle levylle. Aikoinaan ne olivat mm. suosittuja lahjoja.

Paulin miniatyyreistä suurin osa oli ruotsalaisten tekijöiden - osa tuntemattomien, osa tunnetuimpien - maalaamia minimuotokuvia 1600-1800-luvuilta. Yllättävän mielenkiintoisia, kuten esim. tuntemattoman tekijän ampiaisvyöteröinen minimuotokuva Itävallan keisarinna Maria Teresasta tai pikkuriikkinen, vain parin sentin kokoinen vuonna 1779 maalattu muotokuva kahdeksankuukautisesta Ruotsin kruununprinssi Kustaa IV Adolfista. 

Yksi miniatyyrimuotokuva näkyy jännästi myös taidemuseon puolella olevassa Henri Francois Riesenerin maalaamassa kaksoismuotokuvassa (täällä). Isokokoisessa maalauksessa tytär hypistelee pientä korukuvaa, joka roikkuu ketjussa vieressä olevan äidin kaulassa :) 

Lopuksi palaan vielä minulle yllättävän rakkaaksi tulleeseen Ateneumin taidemuseoon :) Upeassa Elina Brotheruksen ja Hannele Rantalan Vuoropuhelua-näyttelyssä vuonna 2022 oli ihana valokuvateos (täällä), jonka he olivat kuvanneet juuri Sinebrychoffin kotimuseossa :):)

Eli Bulevardin museossa on kävijöitä joka lähtöön…

Fanny ja Paul Sinebrychoffin kihlajaiskuva 1883. Kuva: Johannes Jaeger

Eero Järnefelt (1863-1937): Nicolas Sinebrychoff (1856-1896)

Nicolas oli Annan poika ja Paulin isoveli.

Carl Fredrik von Breda (1759-1817): Jean Martin de Ron (1789-1817), 1802

Tuntemattoman tekijän miniatyyrimaalaus Itävallan keisarinna Maria Teresiasta

Leonhard Örnbeckin (1736-1789) miniatyyrimaalaus

Ruotsin kruununprinssi Kustaa IV Adolfista (1778-1837) kahdeksan kuukauden ikäisenä.

Kaksikerroksisen museorakennuksen portaikkoa.

Baretti päässä

Lucas Granach vanhempi (1472-1553): Nuoren naisen muotokuva, 1525

Rembrandtin Lukeva munkki -öljymaalauksen (täällä) lisäksi Sinebrychoffin taidemuseon toisen kerroksen pihanpuoleisissa huoneissa on esillä muitakin vanhoja eurooppalaisia maalauksia - muotokuvia, maisemia ja asetelmia - kaikki Suomen valtion eli Kansallisgallerian kokoelmista. 

Ihastelin etenkin saksalaisen renesanssimaalarin Lucas Granachin punaruskeaa Nuoren naisen muotokuvaa. Tykästyin Granachin teoksiin jo lokakuussa 2019, jolloin niitä Sinebrychoffin taidemuseon Renesanssin kaunottaret -nimisessä näyttelyssä oli lainassa myös ulkomaalaisista museoista (täällä). 

Kyseinen Granachin maalaama muotokuva vuodelta 1525 kuului Otto Wilhelm Klinckowströmin (1778-1850) taidekokoelmaan. Vapaaherra ja taiteenkerääjä Klinckowström syntyi Tukholmassa, mutta muutti perheensä kanssa Suomeen vuonna 1816. Vapaaherran kuoltua Venäjän suurruhtinas ja tuleva keisari Aleksanteri II osti taidekokoelman merkittävimmät teokset, jotka hän myöhemmin lahjoitti vasta perustetulle Suomen Taideyhdistykselle - joukossa myös Sinebrychoffin taidemuseon toisessa kerroksessa ihastelemani Granachin Nuoren naisen muotokuva. 

Olen ainakin pari-kolme kertaa katsellut kyseistä maalausta, mutta vasta tällä kerralla katsoin sitä sellaisesta suunnasta, että erotin naisen pään yläpuolella heikosti näkyvän valkoisen soikean ääriviivan. Alkuun ajattelin sen olevan joku ympäristön heijastus, mutta onneksi jäin lukemaan ikkunalaudalla olevaa esitetekstiä. Siitä selvisi, että ”Vuorillisen hiusverkon lisäksi naisella on päässään matalareunainen ja leveälierinen baretti, jota on melko vaikea havaita teoksesta.” Bingo :) 

Tällä kertaa minua kiehtoi myös ranskalaisen Henri Francois Riesenerin 1800-luvun alussa maalaama muotokuva äidistä ja hänen tyttärestään sekä Italiassa 1300-luvulla työskennelleen Goodhartin mestarin puulle maalaama, valtaistuimella istuva Madonna Jeesus-lapsi sylissään. Museon neljässä pihanpuoleisessa näyttelyhuoneessa oli esillä myös vanhoja maalauksia maisemista ja ihmisjoukoista, mutta tällä kertaa ne eivät puhutelleet minua.

Jännä, miten joka muoseokäynnillä huomaa jotain uutta. Ja miten väliin ihastuu uudelleen samoihin, jo aiemmin näkemiinsä teoksiin ja väliin taas uusiin, sellaisiin teoksiin, jotka edellisillä kerroilla on kiinnostumatta ohittanut…

Henri Francois Riesener (1767-1828): Muotokuva äidistä tyttärensä kanssa, 1816-1823

Goodhartin mestari: Madonna ja lapsi valtaistuimella, 1300-luku

Lukeva munkki

Kun viimeksi kirjoitin käynnistäni Sinebrychoffin taidemuseossa (täällä), tuntematon kommentoi, miksi en jutussani maininnut ollenkaan museon arvokkainta taulua Lukeva munkki. Jäin itsekin ihmettelemään, miten Suomen ainoa Rembrandtin öljymaalaus oli jäänyt minulta huomaamatta.

Päätin viikonloppuna palata museoon ja etsiä tuon kuuluisan rembrandtin. Lippukassalla kysyessä minulle selvisi, miksi en viimeksi ollut sitä huomannut.

Lukeva munkki on esillä museon toisessa kerroksessa, heti portaiden vieressä olevan pihanpuoleisen huoneen seinällä. Eli - kuten vähän arvelinkin - kotimuseon puolella, eikä ensimmäisessä kerroksessa olevassa Yö-näyttelyssä, jossa minä vierailin (täällä). Mutta nyt menin vartavasten ja suoraan toiseen kerrokseen, ja törmäsin heti etsimääni.

Rembrandtin maalaus oli hieno nähdä. Aistin hämäryyttä, rauhaa ja hiljaisuutta. Ihmettelin maalauksen tummuutta, mikä toisaalta oli kiehtovaa. Hämmennyin miehen kädessä olevasta paperikääröstä heijastuvasta valosta, joka melkein puski ulos taulusta. Joskin taidemakuni ja -ymmärrykseni on niin kehittymätön, että en tuon arvoteoksen kaikkea hienoutta varmaan tavoittanut. 

Hollantilainen Rembrandt van Rijn (1606-1669) on maalannut Lukevan munkin ilmeisesti vuonna 1661. Alkuun maalaus oli ranskalaisen kreivin omistuksessa, kunnes 1700-luvulla se huutokaupattiin Skotlantiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainigeissa skottisuku joutui luopumaan maalauksesta ja suomalainen kamariherra, suurmaanomistaja ja taidekeräilijä Hjalmar Linder (1862-1921) osti teoksen vuonna 1919 lontoolaiselta välitystoimistolta. Jo seuraavana vuonna 1920 Linder - osin olosuhteiden pakosta - lahjoitti Suomen Taideyhdistykselle osan taidekokoelmastaan - joukossa myös tämä nykyään mittaamattoman arvokas Rembrandtin Lukeva munkki. 

Vuonna 1990 Taideyhdistyksen kokoelmat siirtyivät Suomen valtiolle ja niitä hallitsee Kansallisgalleria, jonka museoihin - Ateneumin ja Kiasman lisäksi - myös Sinebrychoffin taidemuseo kuuluu. Aikansa rikkaimmasta suomalaisesta Hjalmar Linderistä olen kirjoittanut enemmän joulukuussa 2021 käytyäni Sinebrychoffin taidemuseon Mesenaattien matkassa -nimisessä näyttelyssä (täällä). 

Kiitos kommentista ja vinkistä, Tuntematon :)

Rembrandt van Rijn: Lukeva munkki

Byroo rauhoitti

Olin ollut yön kissavahtina Vallilassa. Kissa ja minä nukuimme kumpikin hyvin, mutta silti herätessä mieleni harhaili. Ajatukset pyörivät kiemuraisissa ihmissuhteissa…

Aamupäivällä jätin kissan yksikseen odottamaan emäntänsä paluuta ja suuntasin Punavuoreen hakemaan autoa ajaakseni takaisin mökin rauhaan :) Mieli harhaili edelleen…. Teki mieli istahtaa johonkin rauhaisaan kahvilaan.

Fredan ja Viiskulman ympäristössä kahviloita riittää, mutta tällä kertaa olin kranttu. Ei kelvannut boheemi Andante (täällä), ei ketjukahvila Espresso House (täällä) eikä Reloven tyylikäs kirppiskuppila (täällä). Ja Levain (täällä), Kaffa Roastery (täällä), Kanniston leipomo (täällä) sekä Designmuseon kahvila (täällä) olivat kaikki tuohon hetkeen liian kaukana. 

Hetken mietittyäni päädyin Byroo-nimiseen pieneen kahvilaan Viiskulmassa. Olen usein kävellyt tuon Laivurinrinteellä runsaan vuoden olleen kahvilan ohi ja kurkistanut sisään. Mutta vasta nyt päätin astua sisään.

Minut toivotti tervetulleeksi lämpimän hymyn lisäksi ystävällinen lausahdus: ”Meillä on tänään erityinen pop-up tapahtuma ja tarjolla on jamaikalaista ruokaa.” Sopersin hämmentyneenä, että ottaisin vain teetä ja jotain makeaa. ”Se sopii erittäin hyvin. Tarjolla olisi jamaikalaista banaanikakkua?” 

Hetken päästä huomasin istuvani kodikkaassa kuppilassa, jossa oli vain neljä pientä pöytää. Yhdessä oli kolme iloista nuorta naista, yhdessä puhelimeen syventynyt työikäinen mies ja yhdessä äiti-ihminen alle kouluikäisen poikansa kanssa. Neljännessä pöydässä istuin minä alkuun yksin, kunnes sisään tullut nuorehko nainen kysyi, voiko hän istua samaan pöytään. Yleensä häiriinnyn, jos tuntematon istuu kanssani samassa pöydässä, mutta Byroossa se tuntui luonnolliselta ja rennolta :)

Viihdyin tosi hyvin. Istuin pitkään nauttien punaisesta teestä ja mehukkaasta banaanikakusta. Rentouduin katsellessa ja kuunnellessa avokeittiössä hääräävää, ilmeisesti jamaikalaista, mutta Suomessa asuvaa nuorta miestä ja kahta tarjoilua hoitavaa, välitöntä naista. Sekä lempeästi pienelle pojalleen puhuvaa äitiä, iloa pursuavia ystävättäriä ja heidän keskusteluunsa väliin osallistuvaa kännykkämiestä sekä minua vastapäätä istuvaa, jamaikalaisesta ruoasta silmin nähden nauttivaa naista.

Levoton mieleni rauhoittui. Kiitos Byroon leppeän tunnelman ja rennon jamaikalaisen musiikin…

Yö Bulevardilla

Oikealla Georg Pauli (1855-1935): Lukuhetki (Aftonlektyr), 1884 

ja vasemmalla Emmu Johansson (s.1994): Yves Kleinille, 2017

Sinebrychoffin taidemuseossa on Yö. Ensimmäisessä kerroksessa on Yö-niminen taidenäyttely, johon on kerätty yöstä kertovia maalauksia ja grafiikkaa. Esillä on sekä uutta että vanhaa, pääosin Sinebrychoffin ja Ateneumin kokoelmista kerättyä taidetta, josta noin 2/3 osaa kotimaisten ja 1/3 osa ulkomaalaisten taiteilijoiden teoksia.

Näyttelyn alkaa hämärtyvästä illasta - auringonlaskusta ja iltasadusta. Siirtyy pimeään yöhön - yövaloihin ja painajaisiin. Ja päättyy aamun kajastukseen - pesuihin ja pukeutumiseen. Tauluihin on yhdistetty Henriikka Tavin runoja, jotka hän on kirjoittanut vartavasten tähän näyttelyyn ikäänkuin keskustekemaan maalausten kanssa. 

Tiistai-iltapäivänä näyttelysaleissa sattui kiertelemään ns. tuokio-opas, joka kertoi kiinnostuneille näyttelystä ja esillä olevista teoksista - ja vastaili kysymyksiin. Ilman häntä en olisi esimerkiksi huomannut, että salien seinät oli maalattu kunkin salin tunnelman mukaan muistuttamaan tummenevaa iltaa, pimeää yötä ja valkenevaa aamua.

Yllättäen viihdyin parhaiten kolmannessa näyttelysalissa, johon yö-teeman ympärille oli koottu tunnettujen suomalaisten kuvataiteilijoiden grafiikkaa - Åke Mattasta, Hugo Simbergiä ja Lea Ignatiusta. Ja myös parin ulkomaalaisen graafikon töitä, kuten 200 vuotta sitten vaikuttaneen ranskalaisen Dominique Vivant Denonin herkkä Pyhä perhe yöllä. 

Mutta myös ruotsalaisen Georg Paulin Lukuhetken levollisuudessa ja Kokemäellä asuvan Mikko Ängeslevän Toinen puoli -teoksen ilkikurisuudessa oli jotakin vangitsevaa. 

Kaikkinensa mukava näyttely, vaikka ei ihan topteniini yltänytkään :)

Åke Mattas (1929-2962): Sairaala, 1962

Hugo Simberg (1873-1917): Yökulkija, 1890-1896

Lea Ignatius (1913-1990): Ikkuna pimeässä, 1988

Dominique Vivant Denon (1747-1825): Pyhä perhe yöllä, ajoittamaton

Esko Tirronen (1934-2011): Aamuaihe I, 1974 

 ja Helmi Remes (s.1983): Elokuun aurinko, 2018

Mikko Ängeslevä (s.1982): Toinen puoli, 2024

Kuvia Edelläkävijästä

Sinebrychoffin taidemuseon (täällä) kellarikerroksessa on elokuun loppuun asti pieni ja kompakti näyttely, jossa on esillä suvun pitkäaikaisen matriarkan Anna Sinebrychoffin (1830-1904) muotokuvia ja valokuvia.

Yli 120 vuotta sitten 74-vuotiaana kuollut Anna Sinebrychoffin (os. Tichanoff ) syntyi Turussa venäläisen Joachimin ja suomalaisen Johannan ainoaksi lapseksi. Annan ollessa alle 2-vuotias upseerina toiminut isä kuoli ja äiti muutti pienen tyttärensä kanssa sisarensa luokse. 

Vuonna 1848 Anna palkattiin Helsinkiin varakkaan venäläisen kauppiaan Pavel Sinebrychoffin (1799-1883) taloudenhoitajaksi. Naimaton Pavel rakastui itseään 30 vuotta nuorempaan naiseen ja parin vuoden päästä 50-vuotias Pavel ja 19-vuotias Anna menivät naimisiin. Kymmenessä vuodessa he saivat neljä yhteistä lasta: Maria (1852-1923), Anna (1854-1943), Nicolas (1856-1896) ja Paul (1859-1917). 

Annan elämää voisi hieman liioitellen kuvata sanoilla ”ryysyistä rikkauteen”, sillä 1870-luvulla aviomies Pavel oli Helsingin suurin veronmaksaja ja kaupungin vaurain yrittäjä. Ja hänen omistamansa Sinebrychoffin panimo yksi Suomen menestyneimpiä yrityksiä. 

Pavel Sinebrychoff, joka käytti myös etunimeä Paul vanhempi, kuoli vuonna 1883 ja Anna peri miehensä jättiomaisuuden. Perheen vanhimmasta pojasta 27-vuotiaasta Nicolaksesta tuli panimon toimitusjohtaja, mutta tosiasiassa panimoa ja muuta liiketoimintaa alkoi johtaa tuolloin 52-vuotias Anna. 

Anna Sinebrychoffista kehkeytyi terävä liikenainen, joka kahdessa vuosikymmenessä nelinkertaisti perimänsä omaisuuden arvon. Vuonna 1888 yrityksen toimitusjohtajaksi vaihdettiin perheen nuorempi poika Paul ja Annasta tuki hallituksen puheenjohtaja - toimi, jota hän hoiti aktiivisesti ja osaavasti kuolemaansa eli vuoteen 1904 asti. 

Pavel/Paul ja Anna asuivat perheineen Bulevardin loppupäässä sijaitsevassa hulppeassa kivitalossa - samaisessa rakennuksessa, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin taidemuseo. Kodissa oli 26 huonetta, joista osassa prameita kattomaalauksia :) sekä kylpyhuone ja sisäkäymälä, jotka jopa kaupunkitaloissa olivat tuolloin harvinaisia. Vuonna 1842 valmistuneen talon oli rakennuttanut Pavelin veli Nikolai, joka kuitenkin itse asui muualla. 

Anna Sinebrychoff asui lähes koko aikuiselämänsä Bulevardin ”kaupunkitalossa”, viimeiset vuosikymmenet poikansa Paulin ja tämän Fanny-vaimon kanssa. Paulin ja Fannyn elämästä olen kirjoittanut enemmän lokakuussa 2019 (täällä). 

Joitakin vuosia Pavelin, Annan, Paulin ja Fannyn kuoleman jälkeen perheen kotitalo avattiin - heidän toivomuksensa mukaisesti - kotimuseona. Testamentin mukaan myös heidän keräämänsä mittava taidekokoelma lahjoitettiin valtiolle. 

Sinebrychoffin taidemuseon kellarikerroksen näyttelyn keskiössä oli neljä suurikokoista muotokuvaa ”Kauppaneuvoksetar Anna Sinebrychoffista” vuosilta 1884-1892. Jäätyään leskeksi Anna tilasi muotokuvat taidemaalari Albert Edelfeltiltä (1854-1905), joka 20-vuotiaana - maalatessaan ensimmäistä muotokuvaa - oli läpimurtonsa kynnyksellä. Anna lahjoitti yhden muotokuvan kullekin neljälle lapselleen, mutta nykyään kolme maalauksista on Kansallisgallerian kokoelmassa ja yksi - puna-musta maalaus vuodelta 1892 - kuuluu Göstä Serlachiuksen taidesäätiölle. 

Mielenkiintoinen pieni näyttely, josta tykkäsin. Muotokuvia sekä Helsingin ja Sinebrychoffin suvun historiaa. Ja vieläpä useampi muotokuva samasta henkilöstä - ja naisesta - eri ikäisenä, mikä minua aina kiehtoo :)

PS. Tieto siitä, palkkasiko herra Sinebrychoff taloudenhoitajaksi Anna Tichanoffin vai hänen äitinsä Johannan, vaihtelee. Sinebrychoffin taidemuseon opas kuitenkin kertoi, että lisäselvityksissä on varmistunut, että työhön palkattiin juuri nuori Anna ja hänen äitinsä muutti myöhemmin tyttärensä perässä Turusta Helsinkiin. 

Perhe 1860-luvulla - vasemmalla Anna, äiti Anna, Maria, isä Pavel, Nicolas ja edessä Paul.

Albert Edelfeltin muotokuva 54-vuotiaasta Annasta vuodelta 1884.

Albert Edelfeltin muotokuva 55-vuotiaasta Annasta vuodelta 1885.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

Albert Edelfeltin muotokuva 62-vuotiaasta Annasta vuodelta 1892.

 Tuntemattoman taiteilijan maalaama muotokuva nuoresta Annasta 1860-luvulta.

Pietarissa valmistettu riipus, 

jonka 20-vuotias Anna sai lahjaksi tuoreelta aviomieheltään Pavelilta.

Hostelli Hesassa

Eräiden sattumien johdosta päädyin yöpymään kotikaupungissani Helsingissä ”ulkomajoituksessa”. Koska kyseessä oli vain pikainen majoittuminen - iltamyöhästä aikaiseen aamuun, päätin kokeilla kävelymatkan päässä kodistani olevaa hostellia. Tosin hieman epäluuloisena…

Uudenmaankadulla Erottajan päässä sijaitseva hostelli Diana Park oli positiivinen yllätys. Vanha jugendtalon kolmanteen kerrokseen levittäytyneessä hostellissa oli neljän ja kahdeksan hengen yhteissalien lisäksi kymmenkunta yhden hengen erillishuoneita. Varasin yhden hengen huoneen, joka viikonloppuna maksoi 59 euroa. 

Huone oli pieni, mutta puhdas ja siisti. Huoneessa oli valmiiksi pedattu sänky, puhdas pyyhe, televisio ja käsienpesuallas ja käytävästä löytyi useita yhteiskäytössä olevia siistejä vessoja ja suihkutiloja. Asukkaiden käytössä oli myös kodikkaasti sisustettu yhteiskeittiö/ruokatila sekä käytävän pöydällä puoliksi koottu tuhannen palan palapeli :)

Maaliskuinen yö lauantaista sunnuntaihin oli rauhallinen, mikä yllätti positiivisesti. Yhdentoista jälkeen oli hiljaista eikä eläväiseltä Uudenmaankadultakaan kuulunut koko yönä metelöintiä. Ja henkilökunta - ainakin minua vastaanotossa palvellut nuori hymyilevä ja avulias nainen - oli täyskymppi. Ja plussaa Diana Parkille annan myös siitä, että vastaanotosta asiakkaita palvelee elävä ihminen vuorokauden ympäri :)

Jos joku miinus majoituksesta pitäisi löytää, niin se oli hissi, jota ei rakennuksessa ollut. Painavan matkalaukun kanssa kipuaminen kolmanteen kerrokseen saattaisi vaatia voimia… Kaikin puolin Diana Park osoittautuu erinomaiseksi majapaikaksi, etenkin jos kaipaa vain yöpymispaikkaa eikä niin välitä hotellien tarjoamista muista palveluluista.

En ole tiennyt, että Helsingin ydinkeskustasta voi löytää näin edullista ja kodikasta majoitusta. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen :)

Puusta ja pisteistä

Ruben Risholm: Suuri tapaaminen, 2024-2025

 

Piipahdin päiväseltään Helsingissä ja samalla tuli vierailtua myös kahdessa galleriassa - pitkästä aikaa. Ja nautin :) Iso Roobertin kävelykadulla oleva Galleria Sinne oli minulle uusi tuttavuus, mutta Galleria Anhavassa on tullut vierailtu aiemminkin (mm. täällä). Salon mökiltä pääkaupunkiin ajoi runsaassa tunnissa ja uudella sähköautolla edestakainen matka taittui joutuisasti - ja päästöttömästi. 

Alkuvuodesta olen useasti kävellyt katutasossa olevan Sinnen ohi ja kurkistellut sen isoista ikkunoista sisällä näkyviä puuveistoksia. Lopulta tänään päätin astua gallerian kynnyksen yli yksihuoneiseen näyttelytilaan. 

Valoisaa salia hallitsee seitsemän puusta veistettyä ihmishahmoa - luonnollisen kokoisia ja näköisiä miehiä, naisia ja lapsia. Kyseessä on ruotsalaisen Ruben Risholmin (s. 1993) vuosina 2024-2025 tehty Den stora mötet (Suuri tapaaminen) -niminen istallaatio. Hahmot on veistetty taltalla jalavasta ja pääosin tukkipuusta, mistä johtuu että hahmot ikäänkuin seisoivat ”suljettuina” raajat tiukasti kiinni kehossa.

Puuihmisten välissä oli kiehtovaa kävellä. Milloin tunsin pistävän puisen katseen selässäni, milloin paljastava puinen katse tuntui tuijottavan suoraan silmiini. Pysähtyessä tunsin lähes sulautuvani osaksi puista ryhmää, osaksi suurta salaperäistä tapaamista. Kiehtovaa, ei yhtään pelottavaa :) 

Mutta miksi Risholmin hahmojen joukossa oli ”tyhjiä” veistosjalustoja? Olisin halunnut nousta seisomaan yhdelle ja esittää kuuluvani joukkoon :) Jokin puuveistoksissa jaksaa viehättää minua. Tämän totesin jo kesällä 2023, kun ihailin Riku Riipan pysäyttäviä teoksia Söderlångvikin kartanossa (täällä).

Ennen paluuta takaisin mökille halusin vielä tutustua Galleria Anhavassa viimeistä viikonloppua olevaan Matti Kujasalon 80-vuotisnäyttelyyn. Vuonna 1946 syntynyttä kuvataiteilijaa en tuntenut ennalta, mutta olin lukenut Hesarista Timo Valjakan kirjoittaman näyttelyarvion, joka oli otsikoitu ”Matti Kujasalon näyttely lähenee taikuutta” ja jonka mukaan teokset pitäisi ehdottomasti nähdä paikan päällä (HS 14.2.26). 

En ole mikään abstraktin pointillismin ystävä, tosin en ole niitä pahemmin hakeutunut katsomaankaan. Mutta jokin näissä Kujasalon valoisissa pistemaalauksissa kiehtoi. Teokset tuntuivat liikkuvan ja vaihtavan väriä riippuen mistä suunnasta niitä katsoi. Ja kohoavan irti alustastaan kohti katsojaa, niin että niitä olisi halunnut koskettaa…

Olipa kiva taas nähdä taiteilijoiden teoksia. Ja miettiä, mistä kuvakulmasta niitä valokuvaisi (vaikka osa taiteenystävistä - osin ymmärrettävästikin - haluaisi kieltää näyttelyissä valokuvaamisen). Ja kirjoittaa tuntemuksiaan näkemästään ja kokemastaan…

Matti Kujasalo: Maalaus, 2025

Ikkunataidetta

Anni Kinnunen: Wish (2018)

Torstaina kävelin Siskoa tapaamaan keskustan kuppilaan. Lyhyellä matkalla pysähdyin kahden mielenkiintoisen ikkunan edessä :) Ensimmäiseksi minut seisautti Aimonomia-niminen designstudio Albertinkadulla ja toisen kerran tuttu Halmetojan galleria (täällä) Kalevankadulla.

Aimomania on monipuolisen kuvataiteilijan Aimo Katajamäen (s.1962) studio, jonka kauniissa kaari-ikkunassa on esillä vaihtuvia installaatioita. Uuden vuoden alussa ohikulkijaa ilahduttaa viisi isokokoista puuveistosta.

Galleria Halmetojan katutason ikkunoista näkyy kaksihuoneiseen näyttelytilaan, jossa tammikuussa on nähtävillä valokuvataiteeseen erikoistuneen Anni Kinnusen (s.1978) akryylilasille tehtyjä taianomaisia pigmenttivedoksia.

Kunhan pakkupakkaset taas hellittävät, Helsingin keskustassa kävellessä voi kauniiden vanhojen rakennusten lisäksi tutustua jänniin ”näyteikkunoihin”…

Aimo Katajamäen puuveistoksia