Ihastuin Riku Riipan tummaan puumieheen elokuun alussa Kuusiston Taidekartanossa Kaarinassa (täällä). En ollut aiemmin kuullut kuvanveistäjä Riipasta, puhumattakaan että olisin nähnyt hänen veistoksiaan, ja Kuusistossakin näytillä oli vain yksi puinen mies.
Mutta se riitti. Kiinnostuin ja tykästyin. Tykästyin materiaalin eli puun - tai tarkemmin ehkä koko veistoksen - pehmeyteen mutta jämäkkyyteen, vähäeleisyyteen mutta ilmeikkyyteen, sulkeutuneisuuteen mutta puhuttelevuuteen. Niihin vastakohtiin ja ristiriitoihin, jotka veistosta katsoessani tunsin ja aistin - väliin samanaikaisesti ja väliin vuorotellen. Puun työstetyssä pinnassa ja veistoksen vaikuttavassa olemuksessa. Ja omassa mielessäni.
Viikko Kuusiston reissun jälkeen teimme Ukin kanssa päivämatkan Söderlångvikin kartanoon (täällä) tietämättä mitään siellä esillä olevista taideteoksista. Matka tehtiin etupäässä itse rakennuksen ja sen vieressä olevan ravintolan takia - Ukin toivomuksesta.
Astuessani sisään kartanoon huomasin heti eteisessä esitteen tutunnäköisestä puuveistoksesta ja tekstin, jossa luki Riku Riippa 3.5 - 30.9. 2023. Hihkaisin hämmästyksestä ja ilosta: ”Ei voi olla totta, lisää Riippaa!” Ja totta se oli. Kartanon kesänäyttelyssä oli Amos Anderssonin kokoelmateosten lisäksi 15 kuvanveistäjä Riku Riipan (s. 1974) veistosta vuosilta 2013-2023.
Päätin, että kierrän kartanon kahteen kertaan. Ensimmäisellä kierroksella tutustun rakennukseen ja huoneiden seinille ripustettuihin tauluihin ja vasta toisella kierroksella keskityn esillä oleviin Riipan veistoksiin. Nautin molemmista kierroksista, mutta täytyy myöntää, että Riipat vetivät pidemmän korren. Jäi miettimään sitä, että Riippa ei nimeä teoksiaan. Veistoksen lukee vain sen valmistumisvuosi ja materiaali, joka useimmiten on puu. Joskus myös savi, kipsi tai pronssi - materiaaleja, joita kuvanveistäjä työstää puuta harvemmin.
Jokin noissa vaivaisukkoja ja toteemipaaluja - ja Giacomettin venytettyjä ihmisveistoksia - muistuttavissa mykissä ja vähäeleisissä puuhahmoissa puhutteli minua. Ehkä se oli niiden inhimillisyys ja melankolisuus. Pystyin jopa lähes aistimaan maagista yhteyttä välillämme.
Outoa, sillä yleensä kaipaan suhteissa asioiden ja tunteiden selkeää sanoittamista - jopa ärsyttävyyteen asti, kuten läheiseni tietävät…
On tosiaan mystisiä hahmoja, etenkin nuo tyhjänä eteensä tuijottavat kasvot. Enpä ole Kuusiston taidekartanossa enkä Amos Anderssonin kesäkodissa vielä käynytkään - taidemuseossa kyllä aikoinaan Helsingissä. Nythän se on Amos Rex.
VastaaPoistaMystisiä ovat. Ne on nähtävä ”elävinä”, kuvissa ne jähmettyvät entisestään :) Puuveistokset varmaan jakavat mielipiteitä. Osa mieltyy niihin ja osa karsastaa. Minä kuulun ensimmäisiin, liekö vetoaa melankoliseen puoleeni… Terv InnaVaara
Poista