Sinilakit Toomemäellä

Tarton yliopisto (täällä) kasvoi 1800-luvun lopussa, ja Venäjän silloinen keisari Paavali I (1754-1801) lahjoitti yliopistolle lisärakennusmaaksi lähellä olleen, karjan laidunalueena käytetyn mäkisen alueen. Alueen, jossa tuolloin - laiduntavan karjan lisäksi - oli ainoastaan 1200-luvulla rakennetun tuomiokirkon tuhoutuneet rauniot. 

Raunioiden takia mäkeä kutsuttiin ja kutsutaan edelleen nimellä Toomemägi - saksankielisen sanan Domberg (suom. tuomiokirkonmäki) mukaan. Tallinassahan vastaavaa mäkialuetta kutsutaan nimellä Toompea :) 

Nopealla aikataululla Toomemäelle rakennettiin ”yliopiston arkkitehdiksi” kutsutun Johann Wilhelm Krausen (1757-1928) suunnitelmien mukaisesti mm. lääketieteen opetusta varten komea anatomian laitos (Vana anatoonikum) ja tähtitieteen opetuksessa tarvittava observatorio eli tähtitorni. Kumpikin näistä 1805 valmistuneista rakennuksista on edelleen nähtävissä Toomemäellä, vaikka eivät enää olekaan opetuskäytössä. 

Tuomiokirkon raunioille, entisen kirkon kuoriosaan rakennettiin vuonna 1807 samoin Johann Krausen suunnittelema yliopiston kirjasto. Vasta vuonna 1982 kirjasto kokoelmineen muutti uuteen rakennukseen, ja nykyään kauniisti entisöidyissä tiloissa toimii Yliopiston museo.

Lisäksi Krause suunnitteli alkuperäisen puisen Enkelinsillan (Inglidild) - tosin nykyiseen muotoonsa silta rakennettiin vasta Krausen kuoltua vuonna 1836, ja Yliopiston 1. rehtorin Georg Friedrich von Parrotin muistolaattaa kiinnitettiin sillan reunaan vasta vuonna 1913. Sillan nimen - Inglidild - alkuperää ei tarkkaan tiedetä. Sen uskotaan viittaavan joko siltaa ympäröivään englantilaistyyliseen puistoon tai muistolaatassa olevaan kiharapäiseen ja enkelin oloiseen rehtoriin :)

Historian täyttämä ja jalopuita kasva Toomemägi täyttyy edelleen etenkin keväisin ylioppilaista, mutta sekaan mahtuu hyvin niin retkeileviä perheitä kuin meitä uteliaita turisteja…

Tuomiokirkon raunioita, joissa kesäisin järjestetään konsertteja.

Entisen Tuomiokirkon kuoriosaan rakennettiin komea tila, 

joka pitkään toimi Yliopiston kirjastona ja nykyään Yliopiston museona.

Entisessä Yliopiston kauniissa kirjastossa järjestetään nykyään mm. väitöstilaisuuksia.

Taustalla komea vanha anatomian laitos ja etualalla laitoksen tarvitsema ruumishuone.

Yliopiston ullakolla

Vuonna 1632 Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf (1594-1932) perusti Tarton yliopiston (Tartu Ulikool). Vuosisatojen kuluessa yliopiston opetuskieli vaihdeli ruotsista saksaan ja saksasta venäjään, ja toisinpäin. Ja aiemmin myös opiskelijat olivat etupäässä muita kuin virolaisia. Vasta Viron itsenäistyttyä vuonna 1991 viron kielestä tuli ensisijainen opetuskieli ja nykyään enemmistö opiskelijoistakin on virolaisia. Joskin ulkomaalaisia, kuten suomalaisia, opiskelijoita on edelleen paljon.

Nykyinen päärakennus valmistui 1800-luvun alussa ja sen suunnitteli saksalainen, mutta Tartossa opiskellut arkkitehti Juhann Wilhelm Krause (1757-1828). Tarton reissulla (täällä) kävelimme yliopiston pitkillä käytävillä ja ihmettelimme viehättävää juhlasalia ja vinttikerroksessa ollutta rangaistushuonetta eli ns. karsseria.

Nimi karsseri tulee latinan sanasta carcer, joka tarkoittaa aitausta ja vankilaa. Aikoinaan yliopistolla oli ollut seitsemän karsserihuonetta, joista yksi on säästetty ”museoksi”. Opiskelijat, jotka olivat syyllistyneet rettelöintiin tai muuten rikkoivat yliopiston käyttäytymissääntöjä, saatettiin lähettää rangaistukseksi karsseriin, jossa joutui olemaan yksinäisyydessä yhdestä päivästä kolmeen viikkoon. 

Esimerkiksi päärakennuksen ovivartijan loukkaamisesta saattoi saada karsseria 5 päivää ja kaksitaistelusta peräti 3 viikkoa. Museoidussa karsserisellissä oli edelleen nähtävänä kirjoituksia ja piirroksia, joita rangaistut opiskelijat olivat ajankulukseen raapustaneet huoneen seiniin. 

Karsserirangaistus oli levinnyt luostareista Manner-Euroopan yliopistoihin. Tartossa viimeiset rangaistukset määrättiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tosin vanhempien vuosikurssien opiskelijoille rangaistus oli ollut ennemmin kunnia-asia kuin mikään vakava rangaistus :) 

Päärakennus oli kaunis ja komea, mutta ehkä mielenkiintoisin juttu oli kuitenkin karsseri - minulle aiemmin tuntematon juttu…

Yliopiston juhlasalissa järjestetään usein myös konsertteja.

Tarton yliopiston päärakennus

Kuutti kirkossa

Ei uskoisi, että jykevän ja raskaan punatiilisen, lähinnä rautatieasemaa muistuttavan kirkkorakennuksen sisältä paljastuu vaalea ja valoisa kirkkosali. Levollinen tila, jossa on hyvä hengittää ja rauhoittua, hyvä kierrellä ja katsella.

Kyseessä on suomalaisen, pian kirkon suunnittelun jälkeen Yhdysvaltoihin muuttaneen arkkitehdin Eliel Saarisen (1873-1950) ainoa Eurooppaan valmistunut kirkkorakennus. Nelikymppinen Saarinen suunnitteli Tarton Paavalinkirkon (Pauluse kirik) vuonna 1913. Siitä, miten ja miksi juuri Saarinen valittiin tuon luterilaisen kirkon arkkitehdiksi, ei ole säilynyt tietoja. Kirkko vihittiin käyttöön keskeneräisenä vuonna 1917 - esimerkiksi alttari, urut ja kellotorni valmistuivat vasta 1920-luvulla.

Riia-kadun varrella oleva, jugendtyylinen Paavalinkirkko tuhoutui lähes kokonaan vuonna 1944, minkä jälkeen Neuvosto-Viron aikana tämä raunioitunut kirkko käytännössä unohtui. Vuosien kuluessa osaa rakennusta korjailtiin suurpiirteisesti, ja vuonna 1966 kirkkosalin etuosa otettiin seurakunnan käyttöön. Pääosa kirkosta oli kuitenkin muussa kuin uskonnollisessa käytössä vuoteen 2005 asti. Muun muassa kirkon entisessä alttariosassa säilytettiin (myös sodassa tuhoutuneen) Viron Kansallismuseon (täällä) kokoelmia. 

Vuosina 2005-2015 tämä upea jugendtyylinen kirkko kunnostettiin suomalaisvoimin Eliel Saarisen suunnitelmien mukaisesti. Alkuperäisiä suunnittelupiirrustuksia ei enää löytynyt, mutta tarkan tutkimus- ja arkistotyön jälkeen kirkko palautettiin niin pitkälle kuin mahdollista Saarisen piirtämään, alkuperäiseen asuunsa. 

Suurimman työn tekivät suomalaiset arkkitehdit Kari Järvinen ja Merja Nieminen apunaan mm. sisustusarkkitehti Markku Nors, jonka kanssa suunniteltiin valaisimet, sisustuskankaat sekä penkit ja muut kalusteet. Vanhan puulattian tilalle päätettiin valita kestävämpi betonilattia, johon luonnonkivistä tehtiin onnistunut mustavalkoinen kuvio. Tykkäsin kovasti, samoin uudet valaisimet olivat makuuni.

Upea oli myös suoraan kuvataiteilija Kuutti Lavoselta (s.1960) vuonna 2015 tilattu uusi alttarimaalaus. Viisiosainen maalaus on oikeastaan alttarikaappi, joka yllä olevassa valokuvassa on avattu laajimpaan asentoonsa. Keskellä on ristiinnaulittu Jeesus ja hänen vieressään Jeesuksen äiti Maria ja Johannes Kastaja sekä maalauksen laidoilla kirkon kaksi suojelupyhimystä, apostolit Paavali ja Pietari. Kun alttarikaappi on kiinni, näkyy ainoastaan ”kannen”  keltavoittoinen Maarian ilmestys -niminen maalaus.

Alttarimaalaus seisoi ilmavasti kuvanveistäjä Petteri Kukkosen (s.1954) valmistamalla betonijalustalla, jossa näkyvät ristit oli tehty valokuidusta. Samanaikaisesti takana oleviin kapeisiin ikkunoihin oli lisätty keveitä lasimaalauksia, jotka pehmensivät alttarille ja maalaukseen ulkoa tulevaa valoa.

Ihastuin vaaleaan kirkkosaliin, sen rauhoittavaan ilmapiiriin ja Lavosen alttarikaappiin, vaikka kirkon ulkoasusta en niin välittänytkään. Ryhmämme vietiin sisään kirkon parkkipaikan ja sivuoven kautta, mutta ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa myös pääoven puoleinen julkisivu. 

Hotellilla luin, että kirkkosalin alle on kunnostamisen yhteydessä kaivettu uusi krypta entisen koksikellarin tilalle. Kryptassa olisin voinut nähdä mm. graniittisen jalan, joka oli ainut pala, mikä säilyi vuoden 1944 pommituksissa tuhoutuneesta alkuperäisestä alttaripatsaasta. Tämän yli kolmemetrisen, Jeesusta kuvaavan veistoksen oli tehnyt Amandus Adamson (1855-1929). Mutta tämä samoin kuin pihalla oleva muistolehto jäivät minulta näkemättä - tällä kertaa :)

Mutta paljon muuta näin. Ja ihastuin - kovasti :)

Kirkkosalin sivusiipeä kauniine alkuperäisine ikkunoineen ja 

kattoa upeine jugendhenkisine lamppuineen.

Neuvostovallan aikana väliaikaisessa kirkossa oli väliaikainen alttaritaulu,

joka oli tuntemattoman taiteilijan Jeesus ristillä -niminen teos.

Nykyisessä kirkossa tämä oli nähtävillä sivusisäänkäynnin aulassa. 

Paavalinkirkon julkisivu muistutti Eliel Saarisen samoihin aikoihin

suunnittelemaa Helsingin päärautatieasema :)

Komea puuleikkauksin koristellut ovet palautettiin kirkon kunnostuksen yhteydessä.

Paavalinkirkko sivulta, parkkipaikalta nähtynä. 

Mennyttä arkea ja kaikuja Uralista

Tartossa olevan Viron kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum) parasta antia minulle oli arkkitehtuuri eli itse museorakennus (täällä). Tosin myös museon näyttelyt olivat ihan kiinnostavia, ja etenkin niissä käytetyt digitaaliset sovellutukset olivat erittäin kävijäystävällisiä. Kaikki oli esim luettavissa suomen kielellä, mikä helpotti ainakin minun tutustumista näyttelyihin. 

Museossa oli kaksi pysyvää näyttelyä: Viron historiaa ja arkea kuvaava Kohtaamisia-niminen näyttely ja suomalais-ugrilaisille kansoille omistettu Uralin kaiku -niminen näyttely. Ymmärsin, että moni suomalainen kävijä on tykännyt seurata etenkin jälkimmäistä, kielisukulaistemme vaiheista kertovaa näyttelyä. 

Minua kiinnosti tällä kertaa enemmän virolaisten historia. Miten monivaiheinen ja miten lähellä se on meitä. Ja että naapurimaa todella itsenäistyi vasta vuonna 1991, jolloin minä olin jo lähes 40-vuotias. Tuosta kaikkialle yltävästä Neuvostoliiton vallasta ja kontrollista - määräyksistä ja rangaistuksista, jotka ulottuivat myös tosi arkisiin asioihin. Ja miten vähän minä tästä kaikesta silloin tiesin. Tykkäsin myös siitä, että näyttely alkoi - toisin kuin monet muut historialliset näyttelyt - nykypäivästä ja eteni kivikauteen.

Kansallismuseossa on myös kolmas näyttelyhalli, jossa näyttelyt vaihtuvat kerran vuodessa. Lokakuuhun 2025 asti siellä on virolaisen taidemaalari Olav Stubin (1930-2013) yli 80 maalausta 1900-luvun loppuvuosilta. Mutta tämä jäi minulta huomaamatta - ja näkemättä. 

Onneksi museoon pääsee myös paikallisbussilla, joten josko joskus vielä retkeni suuntautuu Tartoon…

Yli 300 metriä lasia ja betonia

Sunnuntaina oli vuorossa Tarton reissuni (täällä) yksi toivekohteista eli Viron kansallismuseo (Eesti Rahva Muuseum, ERM). Odotin etenkin vuonna 2016 avatun ja kansainvälisestikin kehutun museorakennuksen näkemistä - ja kokemista :)

Viron kansallismuseo perustettiin Tartoon jo vuonna 1909, jolloin museon päätarkoitus oli kerätä ja taltioida tietoa Viron katoavasta talonpoikaiskulttuurista. Vuodesta 1922 lähtien museo oli toiminut entisen Raadin kartanon päärakennuksessa Tarton keskustan ulkopuolella. Toisessa maailmansodassa kartano - kuten koko Tartto -  vaurioitui pahoin. Onneksi museon kokoelmat oli tätä ennen ehditty viedä turvaan. Neuvosto-Viron aikana kartanon maille perustettiin venäläinen sotilastukikohta, ja museon esineistö pysyi lukuisissa eri varastoissa ympäri Tarton kaupunkia. 

Runsaat kymmenen vuotta Viron uudelleen itsenäistymisen (1991) jälkeen maassa alettiin puuhata uutta rakennusta Kansallismuseon kokoelmia ja näyttelyitä varten. Tätä varten julistettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu. Kilpailun voitti vuonna 2006 Muistojen kenttä -nimisellä ehdotuksellaan Pariisissa toiminut kolmen nuoren arkkitehdin ryhmä: italialais-israelilainen Dan Dorrel (s.1973), libanonilainen Lina Grotmeh (s.1980) ja japanilainen Tsuyoshi Tane (s.1979). 

Syyskuussa 2016 uusi Eesti Rahva Muuseum avattiin vanhalla paikallaan Raadin kartanon mailla - entisen venäläisen sotilaslentokentän kiitoradalla eli sanan mukaisesti Muistojen kentällä. Yli 140 000 taide- ja museoesinettä saivat 34 000 neliömetriä kaunista ja toimivaa näyttely-, säilytys- ja kunnostustilaa.

Muistojen kenttä on todella rakennettu lentokentän pääkiitoradan päälle - 70 metrin levyisenä kuten itse kiitoratakin. Museon kolmen metrin korkuinen kakkossisäänkäynti asettuu kiitoradan puoleiseen päähän ja yli 15 metrin korkuinen pääsisäänkäynti on tästä 355,8 metrin päässä. Eli entinen lentokoneiden betoninen kiitorata ikäänkuin jatkuu betonirakenteisena, taivaalle kohoavana betonirakennuksena - koristelasilla verhoiltuna. Monumentaalinen ja vaikuttava näky. 

Eikä museon sisätilat häviä yhtään rakennuksen vaikuttavalle ulkonäölle. Lasiseinäinen ja ihanan tilava aula muovisine lattiatyynyineen ja kiiltävine betonilattioineen. Kutsuva ravintola-alue, jota isoista ikkunoista tulevan valon lisäksi valaisee katosta roikkuvat pistemäiset valaisimet. Ja pääsisäänkäynnin vieressä korkea ja ilmava museokauppa puisine tavaralaatikoineen.

Ja kaikkialle tuntuu riittävän luonnon valoa. Paitsi näyttelytiloihin, jotka kutsuvat tulijoita tutkimusretkille museon uumeniin kapeneville käytäville.

Pisteenä iin päälle museon keskusaulan ja ravintolan alla pilkistää viereisestä Raadin järvestä tuleva vesi eli museon rakenteet ikäänkuin muodostavat sillan veden yli. Kuulostaa ehkä liialliselta kikkailulta, mutta paikan päällä kaikki näyttää upealta ja paikalleen sopivalta :)

Viron Kansallismuseon rakennuksessa oli mielestäni jotain samaa tyylikästä leikkisyyttä ja loistokkuutta kuin Kiasman nykytaiteen museossa Helsingissä. Ja paljon lasia ja useita kiinnostavia kulmia. Tykkään molemmista - paljon :)

Museon pääsisäänkäynti

Lasiseinäinen aula oli ihanan avara.

Rakennuksen alitse virtasi vesi ja kulki kevyen liikenteen väylä.

Ensi kerralla kokeilen myös museon valoisaa kahvila-ravintolaa :)

Kauniissa museokaupassa oli mukavaa katseltavaa.

Karin ja Terje

Karin Luts: Suvel (Kesällä), 1949

Pitihän minun tietenkin ensimmäisinä vapaahetkinä käydä Tarton taidemuseossa (Tartu Kunstimuuseum). Varsinkin, kun museo oli aivan ydinkeskustassa, Raatihuoneentorin laidalla. Ja kun itse rakennuskin oli outo - silminnähden vasemmalle vinossa. Ja kaiken kukkuraksi se oli museoksi sopivan ja ihanan pieni…

Sotapäällikkö ja hallintovirkamies Michael Andreas Barcklay de Tollyn (1761-1818) leski osti miehensä kuoltua vuonna 1793 rakennetun kivitalon ja ehti ennen kuolemaansa asua talossa kymmenisen vuotta. Leskirouvan jälkeen talossa on ollut mm. apteekki yli sata vuotta eli 1900-luvun lopulle asti, ja Tarton taidemuseo on toiminut nelikerroksisessa rakennuksessa vuodesta 1988 lähtien. Edelleen taloa kutsutaan usein ”Barcklayn taloksi” :)

Taidemuseon kokoelmassa on pääosin virolaista taidetta 1900- ja 2000-luvuilta ja esillä on aina sekä peruskokoelmasta koottu näyttely että yksi vieraileva näyttely. Tällä kertaa alimmassa kerroksessa oli Karin Lutsin (1904-1993) Pildid reisidelt (Kuvia matkoilta) -niminen näyttely ja ylimmän kerroksen kolmessa huoneessa Terje Ojaverin (s.1955) teoksia. 

Taidemaalari Karin Luts pakeni vuonna 1944 venäläisvalloittajia Ruotsiin, kuten monet muutkin virolaistaiteilijat. Luts jäi Ruotsiin ja kuoli Tukholmassa 81-vuotiaana. Aina kun mahdollista hän yritti matkustaa ”harmaasta, kylmästä, kosteasta ja rumien ihmisten Ruotsista” - kuten hän itse uutta kotimaataan on kuvannut - etelämpään eli Ranskaan, Espanjaan tai Italiaan. 

Ruotsissa Lutsin mieluisin paikka oli pieni Ven-niminen saari Ruotsin ja Tanskan välissä. Täällä hän maalasi useita tilannekuvia - pääosin lyijykynillä tai vesiväreillä. Näitä oli useita esillä myös Tarton museossa.

Yritin kovasti löytää näyttelystä Karin Lutsin Ruotsissa tekemiä töitä, mutta en muka löytänyt. Näin teoksia, joissa valmistuspaikaksi oli merkitty Ven - mutta ei Ruotsia - ja minä olin jotenkin saanut päähäni että se tarkoitti Venetsiaa :):) Joten taiteilijan Venin saarella tekemät teokset jäivät minulta kuvaamatta.

Kuvanveistäjä Terje Ojaverin rajut ja isokokoiset teokset eivät minua tällä kertaa oikein puhutelleet. Eniten minua miellytti konservatiivinen ja ”helppo” teos Minu ruum - meie aeg, jonka tekemiseen oli käytetty eläinten luita.

Kiva pieni taidemuseo, jossa rauhallinen ja leppoisa meininki :)

Karin Luts: Seisev Autoportree (Omakuva seisoen), 1929

Karin Luts: Comedie Francaise (Ranskalainen komedia), 1939

Karin Luts: Riccione, 1961

Terje Ojaver: Minu ruum - meie aeg (Minun huoneeni - meidän aika), 1999/2000

Terje Ojaver: Uhe jalaga kundja (Yksijalkainen kyntäjä), 2021

Museorakennuksen julkisivu on vasemmalle kallellaan 5,6 astetta eli 

enemmän kuin kuuluisa Pisan torni Italiassa. 

Rakennuksen oikea sivu on aikoinaan rakennettu vanhan kaupunginmuurin päälle ja 

vasen sivu paalujen varaan, joten talo kallistuu, kun maaperä painuu paalujen alla. 

Tartto toistamiseen

Mati Karmin: Suutelevat opiskelijat, 1998

Syksyllä 2023 olin parin päivän laiva-junamatkalla Tartossa, ja silloin jäi paljon kiinnostavaa vielä näkemättä, kuten Eliel Saarisen piirtämä Paavalinkirkko ja parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta oleva Viron kansallismuseo (täällä). Talvella huomasin, että Tuulan matkat järjestää huhtikuun alussa Kahden aikakauden Tartto -nimisen viikonloppumatkan, jonka ohjelmassa on mm. minua kiinnostaneet Paavalinkirkko ja Kansallismuseo.

Joten eilen perjantaina matkustin 27 muun innokkaan eläkeläisen kanssa laivalla ja tilausbussilla Helsingistä Tarttoon. Perillä majoituimme kolmen tähden Dorpat-hotelliin - siisti, rauhallinen ja pelkistetty perushotelli kaupunkia halkovan Emajoen ja Tasku-kauppakeskuksen välissä. 

Oppaana matkalla on mukana kokenut Tuula Kanninen ja hänen tyttärensä Ella Kanninen sekä suomea täydellisesti puhuva historioitsija Jaak Viires. Virolainen Viires asui ja opiskeli Tarton yliopistossa 1970-luvulla Neuvosto-Viron aikaan ja Ella puolestaan 1990-luvulla vasta (uudelleen) itsenäistyneessä Virossa. Matkan aikana kumpikin tulee kertomaan omista, ilmeisen erilaisista kokemuksistaan elämästä ja opiskelusta 100 000 asukkaan yliopistokaupungissa. 

Eli lähipäivinä on odotettavissa paljon kivaa ja mielenkiintoista - minulla ja myös teillä lukijoilla. Ja etenkin mielenkiintoista, sillä tänään lauantai-aamuna täällä sataa lunta…

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta lauantaiaamuna :)

Hotelli Dorpat Emajoen mutkassa

Lasilinnan lämpöä

Tartossa yövyin kaksi yötä hotelli Lydiassa. Oiva valinta, johon olin tosi tyytyväinen. Raatihuoneen takana ja rehevän Toomemäen rinteellä Pirogovin puiston reunalla eli sekä ydinkeskustassa että luonnon helmassa.

Lydia on avattu 2016, ja se koostuu kahdesta osasta. Majoitushuoneet sijaitsevat pääosin modernissa uudisrakennuksessa, mutta hotellin vanha osa on uudistettu entisestä asuinrakennuksesta. 1900-luvulla talossa asui Lydia Grunmann Holm -niminen henkilö, minkä mukaan hotelli keksittiin nimetä Lydiaksi ja hotellin toisessa kerroksessa oleva ravintola Holmiksi :)

Hotellissa oli onnistuttu eristämään käsienpesut ja beauty-hommat kivasti lasiseinällä majoitushuoneesta, vaikka sekä suihku että wc olivat erillisten ovien takana omissa ”komeroissaan”. Toimiva ja tyylikäs ratkaisu.

Kodikkaat ja kauniisti kalustetut huoneet. Ystävällinen palvelu sekä hyvä ja monipuolinen aamupala. Lydia oli (lähes) kaikkea, mitä lyhytaikaiselta hotellimajoitukselta toivon. 

Kuppiloita, kukkia ja kirkkoja

Kakkukauppa Mandel Veski-kadulla

Viime viikolla piipahdin Tartossa, jossa vietin yhden kokonaisen päivän (täällä). Aamupäivä kului kävellessä, kuten kirjoitin (täällä), ja iltapäivä - kuinkas sattuikaan - jatkui samoissa merkeissä. Kunnes minulle tuli totaali stoppi.

Olin lukenut että kaupungissa olisi mukavia kuppiloita, joista yhteen törmäsinkin heti aamupäivällä etsiessäni Villa Tammekannia - Koogipood Mandel Veski-kadulla Tarton katolisen kirkon vieressä. Herttainen pieni kakkukauppa, jossa pääsin henkilökunnan vessaan - onneksi - ja herkuttelin sokerisella kierrepullalla. 

Iltapäivällä pullahiiri-mummin oli pakko käydä kakuistaan kuuluisassa kahvila Wernerissä Raatihuoneen kulmilla. Kondiittori Johan Wernerin vuonna 1895 perustama ”hienostokuppila” oli vastakohta aamupäivän Mandelin pikkupuodille. Erilaisia, mutta mukavia molemmat. Paitsi että Wernerin suklaaleivos vei pullahiiri-mummin kielen :)

Leivostelun jälkeen eksyin kiertelemään parin korttelin päässä Lai-kadulla olevassa yli 200 vuotta vanhassa yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Toivoin (ja jopa uskoin) näkeväni (paljon) hortensioita, joista upeimmat lajikkeet kukkivat juuri syyskesällä. Mutta yhtään en nähnyt tai ainakaan en löytänyt - en tiedä miksi. Onneksi puutarhapolulleni sattui muita syyskukkia…

Puutarhan lähellä oli pari kirkkoa, joista toiseen - Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin - törmäsin sattumalta ja toinen - Johanneksen eli Jaanin kirkko - oli ennakkolistallani (täällä). Näistä ensimmäinen oli ortodoksinen ja toinen luterilainen kirkko. Komeita kivikirkkoja molemmat.

Virossa on kaksi ortodoksista kirkkokuntaa. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali kuuluu jäsenmäärältään pienempään eli apostoliseen ortodoksiseen kirkkoon, joka toimii Konstantinopolin patriarkaatin alaisena. Toinen ortodoksikirkko on Moskovan patriarkaatin alainen Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko, joka on suurin maassa toimivista kirkkokunnista. 

Vaaleaksi rapattu, mutta kovin rapistunut Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali vihittiin käyttöön 1783. Viron lainsäädännön kukaan apostolinen ortodoksinen kirkko on se kirkkokunta, joka jatkaa ennen toista maailman sotaa toiminutta Viron ortodoksista kirkkoa. Tästä johtuen maan vanhat ortodoksiset kirkkorakennukset, kuten tämä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali, kuuluvat heille. Katedraali oli käydessäni kiinni ja ymmärtääkseni muutenkin suljettu turisteilta.

Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraali on viron kielellä Jumalaema Uinumise katedraal ja sitä kutsutaan myös Uspenskin tuomiokirkoksi. Netistä opin, että Uspenski tulee slaavin kielisestä sanasta uspenie, ja se tarkoittaa kuolonuneen nukkumista, poisnukkumista, kuolemista.

Läheltä löytyvä luterilainen Johanneksen kirkko (Jaani kirik) oli auki ja oikein kutsui yleisöä ja turisteja. Kirkko on alkujaan rakennettu 1300-luvulla, mutta nykymuotonsa se on saanut vasta myöhemmin monessa eri rakennus- ja korjausvaiheessa. Viimeiset, vuosia kestäneet korjaustyöt päättyivät vasta 2005. 

Johanneksen kirkko on tunnettu sadoista terrakottaveistoksista, joita varten minäkin sinne pääosin menin. Alkujaan tuhannesta patsaasta on säästynyt noin 500, mutta minulle ne olivat pettymys. Patsaat olivat aika pieniä, varsinkin kun ne olivat korkealla rakennuksen sisä- ja ulkoseinissä, jolloin niihin tutustuminen oli vaikeaa. Muutenkin kirkko oli makuuni ennemmin hollitupa kuin rauhoittava kirkkotila. Mutta tulihan nähtävyys nähdyksi….

Pian huomasin, että ainoa päiväni Tartossa oli venähtänyt alkuiltaan, ja askelmittarin lukema lähenteli 15 000. Mutta moni ennakkolistan suunnitelmistani (täällä) oli vielä toteututtamatta.

Väsymys alkoi vaivata, mutta päätin lähteä vielä kävelemään Eliel Saarisen suunnittelemalle Paavalin kirkolle. Matkalla tuli kuitenkin täysstoppi. Tuntui, että en jaksa enää metriäkään tai pyörryn. Kuuntelin kroppaani ja alistuin ja käännyin takaisin hotelliin, vaikka harmitti. Hotellissa kömmin sänkyyn ja jäin koko illaksi katselemaan Netflixin Rakkaus on sokea -sarjaa. Jeepä jee

Eniten harmitti, että näkemättä jäi uudessa ja kehutussa rakennuksessa toimiva Viron kansallismuseo. Ehkä palaan. Ehkä ensi vuonna, kun Tartto on Euroopan kulttuurikaupunki, mikä nyt näkyi mittavina - ja kävelyä haittaavina - kunnostustöinä kaupungin keskustassa.

 

Klassikkokahvila Werner 

Suklainen ja ihana Alex-leivos

 Kasvitieteellistä puutarhaa - hortensioita jäin kaipaamaan…

Tartu Jumalaema Uinumise katedraal

Osa kookasta Johanneksen kirkkoa (Jaani kirik)

Johanneksen kirkon korkea kirkkosali

… ja terrakottapatsaita

Tuleva Euroopan kulttuuripääkaupunki 2024 näkyi lukuisina korjaustöinä, 

kuten huputettuna Raatihuoneena.

Vaisua Aaltoa ja värikästä Supilinnaa

Yksi päivä Tartossa - Viron vanhimmassa ja toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kaupungissa, jossa on runsaat 93 000 asukasta ja toimiva ja aktiivinen yliopisto. 

Ennen matkaa olin suunnitellut, että haluaisin nähdä kaksi museota - Viron kansallismuseon keskustan ulkopuolella ja Tarton taidemuseon Raatihuoneen torilla. Ja kaksi kirkkoa - keskiaikaisen Johanneksen kirkon (Jaani kirik) ja arkkitehti Eliel Saarisen piirtämän Paavalin kirkon (Pauluse kirik). Ja Toomemäen, jossa puiston lisäksi kiinnosti lähinnä kaksi rakennusta - vanha tähtitorni ja keskiaikaisen tuomiokirkon rauniot, jossa ymmärtääkseni nykyään on näköalapaikka ja Tarton yliopiston museo. Ja kaksi puutaloaluetta - Supilinn ja Karlova.

Mutta eihän tätä kaikkea yhtenä päivänä ehdi eikä jaksa. Sen sain tuta kantapään kautta :) Eikä muutenkaan päivä mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Lähdin tapani mukaan turistihommiin heti aikaisen ja rauhallisen aamupalan jälkeen eli olin liikenteessä jo ennen yhdeksää. Ja vain todetakseni, että suurin osa suunnittelemistani paikoista avataan (tietty) vasta kymmeneltä tai yhdeltätoista. Ja osa, kuten Tarton taidemuseo ja vanha tähtitorni, ovat - yllätyksekseni - tiistaisin kokonaan kiinni.

Jo kävellessäni tuloiltana hotellille olin huomannut, että Tartossa on useita puistoja, joissa on runsaasti komeita, vanhoja lehtipuita - tammia, lehmuksia ja jalavia. Aamutunnit kiertelin keskustan puistoja ja kaupungin halkovan Ema-joen rantaa - ihanan kesäisessä ilmassa. Ja piipahdin kauppahallin (Tartu torg) modernisoidulla sisätorilla. Sen kerrottiin olevan ”jännittävä arkkitehtoninen kohde”, jossa rakennuksen vanhaa (1938) arkkitehtuuria on yhdistetty moderniin tyyliin. Halli olikin valoisa ja siisti - makuuni jopa liian steriili - mutta minä en halliin ihastunut, vaikka myytävää oli paljon ja hyvää - ja monipuolisesti.

Aamukävelyllä törmäsin useissa kadun kulmissa tienviittoihin, jotka opastivat museoille, kirkoille ja muille nähtävyyksille. Lähes joka pylväässä oli myös viitta, jossa luki Villa Tammekann (arh A.Aalto). Kiinnostukseni heräsi. Pitihän Aalto-fanin Aallon tartolainen villa nähdä :) joten lähdin kävelemään Tähtveren kaupunginosaan. 

Arkkitehti Alvar Aalto (1898-1976) suunnitteli Villa Tammekannin vuonna 1932 Tarton yliopiston maantieteen professori August Tammekannin (1894-1959) ja hänen perheensä kodiksi. Vuonna 1998 Turun Yliopistosäätiö osti talon professorin lapsilta ja kunnosti sen Turun ja Tarton yliopistojen yhteiseksi Granö-keskukseksi, joka aloitti toimintansa vuonna 2000.

Keskus nimettiin suomalais-virolaisen yhteistyön edistäjän ja Turun yliopiston entisen rehtorin maantieteilijä Johannes Granön (1882-1956) mukaan. Granö ehti toimia pari vuotta myös Tarton yliopistossa maantieteen professorina.

Jos Villa Tammekanniin haluaisi tutustua tarkemmin, vierailuaika pitäisi varata vähintään 5 vrk aikaisemmin. Minulla ei tietty ollut varattua aikaa, joten katselin ja kuvailin taloa kadun vierestä, yhdestä suunnasta ja ulkoapäin. Eipä kovin kummoiselta vaikuttanut. Funkkikseksi tunnisti, ja isot roskapussit odottivat ulko-oven vieressä pois viemistä, mutta eipä paljon muuta jäänyt mieleen. 

Villa Tammekannin jälkeen jäin kiertelemään viereiseen Supilinnan puutaloalueeseen - sehän oli ennakkolistallani :) Virossa ei vanhoja puutaloalueita ole purettu, mutta Neuvostokaudella ne rapistuivat pahasti. Nykyään Supilinnan pääosin kaksikerroksisia puutaloja on kunnostettu entiseen 1800-1900 -luvun vaihteen tyyliin. 

Supilinnassa oli kaunista, siistiä, kodikasta ja värikästä, mutta tosi hiljasta ja tyhjää - ei pahemmin kauppoja, ei autoja, ei ihmisiä. Mutta kiva ja leppoisa kävelykohde. 

Nimensä Supilinn eli soppakaupunki on saanut alueen kaduista, jotka on nimetty kasvisten mukaan - löytyy mm. Herne, Marja ja Meloni. Olin luullut, että supi on suomeksi saippua ja että aluella on valmistettu saippuaa. Kun kuulin, että supi tarkoittaakin soppaa, päättelin - virheellisesti kyllä - nimen viittaavan alueen aiempaan köyhyyteen ja siellä syötyyn soppaan. 

Näin kului aamupäiväni Tartossa - kävellen, katsellen, pysähdellen ja kahvitellen. Eli hyvin samaan tapaan kuin kotona Punavuoressa - mutta ilman Murua :)

Tarton taidemuseo ns. kaltevassa talossa oli tiistaina kiinni.

Talo rakennettiin 1793 asuintaloksi, mutta vuodesta 1988 talossa on toiminut taidemuseo.

Rakennuksen oikea reuna nojaa vanhaan kaupunginmuuriin ja vasen reuna paaluihin,

mikä on vuosien kuluessa vinouttanut rakennusta.

Kauppahallin tarjontaa 

Villa Tammekann vuodelta 1932

Supilinnan puutaloja