Mökki mattona

Keskuskirjasto Oodi Helsingin Töölössä ei petä koskaan - sieltä löytyy lähes kaikkea :) Lapsille, nuorille, opiskelijoille, aikuisille, eläkeläisille. Etenkin lapsiperheet ja eläkeläiset tuntuvat löytäneen Oodin olohuoneekseen, kuten joulukuussa 2019 kirjoitin (täällä). 

Kirjaston ja kirjojen lisäksi rakennus palvelee kohtaamispaikkana, lukusalina, työ- ja kokoustilana sekä harrastus- ja kurssihuoneena. Siellä järjestetään paljon myös pienimuotoisia luentoja, seminaareja ja musiikkiesityksiä. Rakennuksen alakerrassa on suosittu ravintola ja kolmannessa kerroksessa mukava kahvila, joiden ainoa miinus on se että etenkin lounasaikaan molempien istumapaikat tuppaavat olemaan täynnä. Ja onhan pelkästään puuverhoiltu rakennus näkemisen arvoinen - ulkoa ja sisältä. 

Mennä viikolla kävin keskuskirjasto Oodissa 3-vuotiaan pojanpoikani kanssa. Kolmannessa kerroksessa lasten temmellyspaikan takana törmäsinne kaikille vapaaseen, ilmaiseen askartelupajaan. Puolentoista tunnin ajan paikalla oli kolme ohjaajaa ja kasapäin askartelupahveja, värikyniä, pensseleitä, sormivärejä ja muita askarteluvälineitä korttien tekoa varten. Viihdyimme lähes tunnin ja askartelimme yhteensä neljä värikästä korttia :)

Ylimmässä kerroksessa ihastelimme molemmat - kolmivuotias pikkupoika ja vähän vanhempi mummi -  lukupaikoissa olevia isoja ja komeita mattoja. Etenkin hissien lähellä oleva lilan ja harmaan värinen valtava matto herätti mielenkiintoni. 

Onneksi löysin läheisen kirjahyllyn seinästä tietoa matosta. Sen on suunnitellut korealaissyntyinen, Suomessa asuva suunnittelija Aamu Song suunnittelijapuolisonsa Johan Olinin kanssa. Suunnittelun pohjana on ollut kirjailija Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulassa. Mökki irtaimistoineen ja asukkaineen toistuu matossa luonnollisessa koossaan. 

Jännä nähdä ja kokea mökki mattona - mökki, johon tutustuin ja ihastuin Tuusulassa kesäkuussa 2022 (täällä). Miten hieno idea tuoda kansalliskirjailijan perheen pikkuruinen koti keskelle ihmisvilinää ja jättimäistä keskuskirjastoa. 

Vaikea uskoa, että kuusihenkisen perheen koti mahtuu yhteen mattoon… Maton kodikkuudesta ja söpöydestä huolimatta kirjailijan vaatimattomat elinolot konkretisoituvat. 

Kirjaston seinällä oli matosta kuva, josta matto on helpompi hahmottaa 

kuin luonnollisessa koossaan kirjaston lattialla.

Keskiviikkoisen korttipajan tuotoksia

Keskuskirjasto Oodi avattiin joulukuussa 2018.

Kesäkuppiloita Rantareitillä

Erkkolan retkellä (täällä) kävimme kahden kotimuseon lisäksi ensin lounaalla kesäravintola Mankelissa Tuusulassa ja kahvittelemassa kesäkahvila Vellikellossa Järvenpäässä. Molemmat kesäkuppilat suljettiin syyskuun alussa. Harmi, sillä viihdyimme hyvin molemmissa, ja olisimme viihtyneet vielä syyskuussakin :)

Mankelissa oli sisätilojen lisäksi iso ja mukava terassi, jossa nautimme hyvän lounaan: tomaattikeittoa, tofusalaattia ja marjapiirakkaa. Kesäravintola toimii vuosikymmeniä ravintolana toimineen Krapihovin pihalla. Krapin tila pää- ja sivurakennuksineen on entinen nauta- ja sikatila, joka 1980-luvulta lähtien on keskittynyt yksinomaa ravintola- ja majoitustoimintaan.

Ihastuin täysillä vanhassa viljamakasiinissa toimivaan kesäkahvila Vellikelloon. Lähes 200 vuotta vanha makasiini on aikoinaan kuulunut Järvenpään kartanon, ja on kartanon ainoa jäljellä oleva rakennus. Kuppilan nimi viittaa vellikelloon, joka sata vuotta sitten oli rakennuksen katolla kutsuen väkeä syömään. 

Iso harmi, että löysin tämän lumoavan Vellikellon vasta tänä kesänä ja vielä kesän viimeisenä viikonloppuna. Viikonloppuna, jolloin vuodesta 2019 toiminut kesäkahvila lopettaa kokonaan toimintansa. 

Rakastuin kuppilan itse tehtyihin makeisiin kakkuihin ja torttuihin sekä suolaisiin piirakoihin, joista porukkamme maistoi kuutta erilaista. Ja kaikki herkkua. Rakastuin kahvilan lempeään tunnelmaan ja henkeen sekä lämpimään palveluun. Rakastuin vanhan talon sisätiloihin ja rentoon, puutarhamaiseen pihaan. 

Olisinpa äkännyt Vellikellon aikaisemmin :):) Mutta - parempi myöhään, kun ei milloinkaan. Odotellaan, mitä paikkaan keksitään ensi kesäksi. Rima tosin on aika korkealla… 

Tofusalaattia

Mankelin terassia

Vellikellon herkkupiirakkaa

Kesäkahvila vanhassa makasiinissa.

Serkut Erkkolassa

Serkukset Halosenniemen terassilla

Viime kesänä olimme SerkkuLeidien kanssa museoretkellä Louhisaaressa Maskussa (täällä) - ja tänä vuonna - elokuun viimeisenä lauantaina - retkemme suuntautui Erkkolaan Tuusulassa. Louhivuoren upea kartanolinna on marsalkka Mannerheimin syntymäkoti, mutta mikä ihme on Erkkola ja mikä veti meitä sinne?

Erkkola oli runoilija J.H. Erkon (1849-1906) koti viime vuosisadan alussa Tuusulanjärven taiteilijayhteisössä. Nykyään kansallisromanttinen hirsirakennus on kunnostettu museoksi ja siellä järjestetään pienimuotoisia taidenäyttelyitä. Tämä selvisi minulle helmikuussa, kun ensimmäisen kerran vierailin museossa (täällä). 

Syy siihen, että kävimme serkkujen kanssa Erkkolassa juontaa juurensa yhteiseen isoäitiimme Alma Talvitiehen ja hänen ystävyyteensä kuvataiteilija Martta Wendelinin kanssa. Ja edelleen Wendelinin maalaamaan Alman muotokuvaan, mistä kirjoitin blogiini heinäkuussa (täällä). 

Tänä kesänä Heta-äidilläni oleva Alman nuoruuden pastellikuva ja äitini Eeva-siskolla oleva öljyvärityö Nainen ja tyttö vuodelta 1936 olivat esillä Erkkolassa olevassa näyttelyssä Täällä jossain - Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan. Ja siksi me serkukset - Hetan kaksi ja Eevan kaksi tytärtä (porukkamme viides eli keskimmäisen siskon Ulla-Marjan Enna-tytär oli tällä kertaa estynyt) - suuntasimme yhteisen kesäretkemme Erkkolaan.

Erkkola oli nopeasti nähty. Alma-mummin pienikokoinen kaunis muotokuva oli asetettu alakerran sivuhuoneeseen, mutta Nainen ja tyttö oli näkyvästi esillä talon salissa. Eeva-tätini mukaan taulun malleina olivat aikoinaan Wendelinin äiti ja kaksivuotias leikkivä Eeva.

Kävimme myös lähellä olevassa Halosenniemessä - taidemaalari Pekka Halosen ateljeekodissa - joka minulta jäi kuitenkin näkemättä. Rakennusta ympäröivä kaunis niemi on luonnonsuojelualuetta ja kielletty koirilta. Minulla taas oli Muru-koira matkassa, ja reissupäivämme oli yksi elokuun hellepäivistä enkä voinut jättää koiraa kuumaan autoon. Toisaalta menen mieluusti myöhemminkin yksin käymään Halosen museossa, jolloin voin omassa rytmissäni ja omassa rauhassani tutkia museota :)

Tosi kiva retki - taas :):) Kiitos SerkkuLeidit ihanasta seurasta, pulppuavista jutuista ja rentouttavasta naurusta. Uutta tapaamisaikaa etsimään…

Vasemmalla Nainen ja lapsi ja oikealla Äidin muotokuva (Ida Wendelin, 1866-1946)

Erkkolan valtavat porraslyhdyt ihmetyttivät :)

Kirkko ja kappeli

Kellokosken partaalta entisen ruukin alueelta (täällä) löytyy sekä kirkko että kappeli. Kirkko rakennettiin vuonna 1800 ruukin työläisten kirkollisia tilaisuuksia ja kappeli 1934 sairaalan potilaiden kirkollisia tilaisuuksia varten. 

Ruukin ensimmäinen patruuna Lars Nysten osti Keravanjoen partaalle syntyneen kartanon vuonna 1793. Seuraavana vuonna Nysten perusti mailleen rautaruukin, joka sai ruotsinkielisen nimen Marieforsbruk hänen Marie-vaimonsa mukaan. Pari vuotta myöhemmin vuonna 1800 patruuna rakennutti alueen työläisten käyttöön yksinkertaisen kirkon. Kun leskeksi jäänyt Nysten ajautui vuonna 1803 konkurssiin, ruukki ja kirkko jatkoivat toimintaansa uusien omistajien alaisuudessa.

Punamullalla maalattu, yksinkertainen kirkko on edelleen säännöllisessä käytössä Tuusulan seurakunnan omistuksessa. Nykyiset valkoiset ulkokoristeet ja pieni puinen torni lisättiin puiseen laatikkokirkkoon 1930-luvulla.

Kartanon maille perustetun Kellokosken sairaalan alueelle rakennettiin 1934 pieni rapattu kappeli - paikalla pari kymmentä vuotta olleen ruumishuoneen päälle. Tarvittaessa 1960-luvulle asti kappelissa tehtiin myös ruumiinavauksia, ja 1930~ ja 1940-luvuilla mielenterveyspotilaiden hoidossa käytettyjä lobotomialeikkauksia. 

Sairaalan kappelin käyttö kirkollisissa tilaisuuksissa hiipui 1960-70-luvuilla. Tämän jälkeen rakennus oli pitkään tyhjillään, kunnes se kunnostettiin ja avattiin uudelleen 1981.

Kellokoskella käydessäni (täällä) kumpikin - kirkko ja kappeli - oli kiinni ja kiertelin rakennuksia vain ulkoa. Myöhemmin luin netistä, että halutessaan kappeliin pääsee sisälle, kun alueella oleva sairaalamuseo on auki.

Ruumishuoneen päälle rakennettu kappeli

Kosken reunalle rakennettu kirkko

(Lähes)Hylätty ruukki

Kellokoski on ollut minulle aina ”se mielisairaala” - tohtori Taipale ja Kellokosken prinsessa. Tohtori oli tietty psykiatri ja kansanedustaja Ilkka Taipale (s. 1942), joka työskenteli sairaalan ylilääkärinä 1988-1996. Kirjassa ja elokuvassa elämäänsä jatkanut prinsessa taas oli Anna Lappalainen (1896-1988), joka piti itseään Englannin prinsessana. Hän oli sairaalan potilaana vuodesta 1933 vuoteen 1985, jolloin hän siirtyi Nikkilän sairaalaan kuollakseen parin vuoden päästä 92-vuotiaana. 

 

Viime vuosina Kellokoski on ollut minulle vähän myös Mäntsälän tanssilava - aivan kosken vieressä oleva ihana kahdeksankulmainen kesälava. Mutta ruukista tai kartanosta en ollut ennen elokuuta kuullutkaan, enkä ennen tanssilavaan tutustumista ollut koskaan edes käynyt paikkakunnalla. 

Nykyään tiedän, että Kellokoskea on ensisijaisesti ollut kosken ääreen rakennettu kartano ja sen maille kaksi sataa vuotta sitten perustettu rautaruukki - alkujaan Mariefors bruk. Ja toki myös paikkakuntalaisia työllistävä sairaala, joka aloitti toimintansa 1900-luvun alussa kartanon entisissä tiloissa. 

Eräällä kesän tanssimatkalla päätin ennen harjoituksia kierrellä vähän kosken maisemissa. Tanssitreenit Männistön lavalla alkoivat kuudelta, joten aloitin retkeni vasta puoli viiden aikoihin. Näin hienosti kuohuavan kosken ja useampia nostalgisesti ränsistyneitä 1800-luvun lopulta olevia ruukkirakennuksia, joista pääosa näytti hylätyiltä, tosin joissakin oli pieniä käsityöpajoja ja muita toimitiloja. Näin ruukin tehdasmuseon ja entisiä työläisten asuntoja - ruukkialueellahan oli parhaillaan 450 työläistä - joista useimmat olivat kunnostettu ja asuttuja.

Näin myös kartanon vaaleanpunaisen, hienon 1889 valmistuneen päärakennuksen ja sen ympärille rakennetut uudemmat sairaalarakennukset, joissa vuoteen 2015 asti toimi Kellokosken mielisairaala ja sittemmin pienimuotoisempaa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin eli HUS:n psykiatrista toimintaa. Näin vanhaan ylilääkärin siniseen asuintaloon tehdyn sairaalamuseon, Keravanjoen rannassa olevat lääkäreiden asunnot ja saunarakennuksen sekä valtavan puistomaisen puutarhan upeine lehtipuineen.

Alueella ei näkynyt juuri yhtään ihmistä ja lähes kaikki rakennukset oli ainakin iltapäivästä/alkuillasta kiinni, myös molemmat museot. Auki olivat vain ilmeisen aktiivinen ravintola Patovahti ja ilmeisen suosittu kahvila Kinuskilla. Kiva näin, sillä jälkimmäisessä join hyvät terassikahvit - ja kuolasin herkullisen näköisen kinuskikakun perään :)

Josko toiste tulisi käydyksi Maijan kammari -nimisen puodin yhteydessä olevassa ruukkimuseossa ja vain kesäisin auki olevassa sairaalamuseossa. Kiinnostaisi :) Ehkä Kinuskillan kinuskikakku vetovoima saa aikaan ihmeitä…

Kellokosken entisiä sairaalarakennuksia: KS3 entinen kartano, KS9 nyk sairaalamuseo, 

KS13 kappeli, KS11 sauna sekä KS10 ja KS12 lääkäreiden asuntoja.

Kinuskillan kinuskikakkua :) 

Alma ja Martta - ystävykset sadan vuoden takaa

Pikkumummihan se on. Nuorena, mutta juuri ja juuri tunnistettavana. Äitini äiti, jota perhepiirissä kutsuimme Pikkumummiksi hänen lyhyytensä takia. Miten töölöläisen lastenlääkärin nuoruuden muotokuva on päätynyt Erkkolan museon seinälle Tuusulaan?

Vastauksena on tämä blogi :) Pari vuotta sitten kirjoitin lyhyen tekstin äidinäidistäni Alma Talvitiestä ja hänen muotokuvasta, joka on äitini kodin seinällä Tapiolassa (täällä). Parin viikon kuluttua Tuusulan taidemuseon amanuenssi Päivi Ahdeoja-Määttä otti minuun yhteyttä ja kysyi, olisiko mahdollista lainata Alman muotokuvaa museon näyttelyyn.  

Ihmetellessäni kysymystä Ahdeoja-Määttä selitti, että Alman muotokuva on kuvataiteilija Martta Wendelinin tekemä - minkä tiesinkin. Wendelin taas on asunut Tuusulassa vuodesta 1937 kuolemaansa asti, minkä takia Wendelinin maalauksia ja piirroksia on usein esillä Tuusulan taidemuseon näyttelyissä. 

Alman muotokuva on maalattu Helsingissä vuonna 1914, jolloin Martta oli 20-vuotias taidekoululainen ja Alma 23-vuotias lääketieteen opiskelija. Nuoret naiset tunsivat toisensa Kotkan suomalaisesta lyseosta, josta molemmat olivat päässeet ylioppilaiksi pari vuotta aikaisemmin kevätkesällä 1910. 

Ylioppilaslakin saatuaan Martta muutti lapsuuden perheensä mukana Helsinkiin ja alkoi opiskella Keisarillisen Aleksanterin yliopiston Piirustussalilla. Yksin kaupunkiin muuttanut Alma puolestaan aloitti opiskelut saman yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. 

En tiedä, miten hyvin naiset tunsivat toisensa Kotkan vuosina, mutta heidän muutettuaan Helsinkiin voisin kuvitella, että miesvaltaisessa yliopistomaailmassa Marttaa ja Almaa yhdisti paitsi sukupuoli myös se, että he olivat lähtöisin samasta suomenkielisestä koulusta pääkaupungin ulkopuolelta. Tapaamisia mahdollisti sekin, että yliopiston rakennukset - niin Piirustussali kuin lääketieteen opetustilat - sijaitsivat lähekkäin Kruununhaassa. 

Suomessa naisten opiskelu yliopistossa oli tullut mahdolliseksi jo 1870-luvulla, mutta vuoteen 1901 asti naisten oli anottava erillistä opiskeluoikeutta eli ”vapautusta sukupuolestaan” Venäjän keisarilta. Ystävysten aloittaessa opiskelut naisten ei ollut vielä mahdollista toimia yliopistossa opettajina eikä tutkijoina. Opetus- ja tutkimusvirat avautuivat heille vasta vuonna 1916. Kaikkiaan yliopisto-opiskelijoita (pääosin miehiä) oli 1910-luvulla vähän - esimerkiksi vuosittain valmistui vain 30-40 lääkäriä.

Martan ja Alman ystävyys jatkui enemmän tai vähemmän tiiviinä eläkevuosiin asti. Marttahan kuoli 92-vuotiaana Tuusulassa 1986 ja Alma 98-vuotiaana 1989 Helsingissä. Muistan, että pääsin Pikkumummin kanssa kerran 1960-luvulla kylään hänen ystävänsä luokse maaseudulle. Matkasta muistan epämääräisesti vain lempeän tuntuisen vanhan naisen ja kesäisen puutarhan. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että kävimme yhdessä Martan luona Tuusulassa.

Sen seurauksena että vastasin kyllä Päivi Ahdeoja-Määtän taidelainausta koskevaan kysymykseen, Pikkumummin pastellimuotokuva päätyi runoilija J.H.Erkon museoituun kotitaloon eli Erkkolaan osaksi talossa tänä kesä olevaa näyttelyä Täällä jossain - Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan.

Wendelinin muotokuvassa Pikkumummi näyttää pieneltä, hauraalta ja vähän pelokkaalta. Toisin kuin muistikuvissani, joissa lähes 80-vuotiaaksi asti lastenlääkärinä työskennellyt mummi oli parhaina vuosinaan tomera, ärhäkkä ja työteliäs - aikaansaava ja itsenäinen, kokoaan isompi nainen. 

Olen viime aikoina lukenut Pikkumummin lukio- ja opiskeluaikojen päiväkirjaa, joka on hieman raottanut minulle nuoren Alman ajatuksia ja tunteita. Koen, että parikymppinen Martta Wendelin on saanut vangittua Alman muotokuvaan jotakin nuoren ystävänsä ja ikätoverinsa mielen myllerryksestä Suomessa, joka kipuili Venäjän vallan alla tilanteessa, jossa maailma oli ajautumassa kohti ensimmäistä maailmansotaa. Alman mielessä oli varmaan epätietoisuutta ja pelkoa omasta ja kansakunnan tulevaisuudesta, mutta toisaalta - nuorten tapaan - myös toivoa ja uskoa, että oma tie löytyy - huolimatta omasta ja maailman kompuroinnista.

Äitini kodissa Tapiolassa Wendelinin pienikokoinen maalaus on näkyvällä paikalla. Muistisairas äitini pysähtyy usein katsomaan oman äitinsä nuoruuden kuvaa: ”Onpa ihanaa, että tuo taulu on seinälläni.” 

Martta Wendelinin maalaus tuo päivittäin iloa ja mielihyvää yli 90-vuotiaalle äidilleni. Herättää muistoja ja tunteita. Taide tekee tehtäväänsä.

PS. Kirjoitus on julkaisu kesäkuussa 2022 Martta Wendelinin seuran blogissa täällä.

Kotkan suomalaisen lyseon oppilaita. 

Alma eturivissä oikealla ja Martta eturivissä vasemmalla. 

Ihastuin mökkiin

Kävin kirjailija Aleksis Kiven kuolinmökillä helmikuussa 2022, jolloin ihailin hyvin hoidettua pientä hirsimökkiä ulkoapäin (täällä). Viime viikonloppuna kävin toistamiseen Tuusulanjärven rannalla, kun vierailin Sibeliusten Ainolassa (täällä). Samalla reissulla päätin ohimennen kurkistaa myös lähellä olevaan pikkuiseen Kiven kuolinmökkiin.

Kurkistus ei toteutunut ”ohimennen”, vaan vietin tontilla ja mökissä pidemmän toven. Ja ihastuin. Ihastuin mökin sopusuhtaisiin (luonnollisiin) mittoihin. Ihastuin, miten kauniisti mökki oli entisöity ja sisustettu. Ja ihastuin ovella seisovaan rauhalliseen oppaaseen, joka ei tyrkyttänyt tietojaan, mutta kysyttäessä osasi - ja halusi - perusteellisesti ja selkeästi vastata minun ja muiden vierailijoiden kysymyksiin. 

Mökin irtaimisto on pääosin tuotu muualta, mutta takahuoneen sänky on Aleksis Kiven sänky. Sama sänky, jossa hän sairasti ja kärsi ja lopulta kuoli vuoden viimeisenä päivänä 150 vuotta sitten.

Aleksis Kiven ja hänen veljensä perheen pieni mökki on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tosin mökki on nykyään vaatimattomuudessaan niin kaunis ja kuvauksellinen, että pakkaa täysin unohtumaan, miten sairas, köyhä ja onneton Kivi oli asuessaan mökissä elämänsä viimeiset kuukaudet vuonna 1872 (täällä). 

Sänky, jossa Aleksis Kivi kuoli joulukuussa 1872.

Minä elän

Tuusulassa Erkkolaa (täällä) vastapäätä on talo, jossa Aleksis Kivi eli elämänsä viimeiset kuukaudet loppuvuodesta 1872. Lähes 150 vuotta myöhemmin talvella 2022 tämä maalaamaton, pieni lautamökki on kuin vanhasta suomalaisesta maalauksesta. Valkeiden ja puhtaiden nietosten keskellä, lumipeitteisten kuusien ympäröimänä, risuaidan reunustaman maapläntin keskellä. Vaatimattomana, mutta itsetietoisena. Minä elän - edelleen :)

Aleksis Kivi (1834-1872) - syntyjään Alexis Stenvall - kuoli vain 38-vuotiaana tässä veljensä Albert Stenvallin kodissa Tuusulassa. Tätä ennen ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija oli ollut puoli vuotta hoidossa Helsingissä Lapinlahden sairaalassa mm. mielen sairauksien ja ongelmien takia. Sen aikaisten mielisairaaloiden hoitokeinot olivat nykytiedon valossa epäinhimillisiä ja haitallisia tai jopa vaarallisia. Teemu Keskisarjan kirjassa Saapasnahka-torni - Aleksi Kiven elämänkertomus (2017) hoitoja kuvataan mm. seuraavasti: 

”Lapinlahti pakkomakuutti potilaita kylmissä vesialtaissa verkon alla. Oksennusviinikivi tyhjensi vatsan. Lääkittäessä suunavaaja ruhjoi hampaita ja ikeniä. Vakiovempaimia olivat pakkopaita, pakkomuhvi, pakkonaamio, pakkotuoli, pakkovuode ja pakkokäsineet.”

Syksyllä 1872 Kivi kotiutettiin parantumattomana veljensä pieneen kotiin, jossa räätäliveljen ja tämän vaimon lisäksi asui heidän neljä pientä lastaan. Parin kuukauden kuluttua uudenvuodenaattona Kivi kuoli. Viimeisinä sanoina Aleksis Kiven kerrotaan sanoneen veljelleen: ”Minä elän.” Historioitsija Keskisarja uskoo, että nämä sanat mitä ilmeisemmin on totta eikä tarua.

Aleksis Kivestä ei ole jäänyt yhtään valokuvaa eikä elinaikana maalattua muotokuvaa. Yleisin hänestä liikkuva kuva on taidemaalari Albert Edefeltin piirros (1873). Tämän mallina on ollut Kiven ystävän Albert Forssellin (kadonnut) piirros, jonka tämä puolestaan oli luonnostanut neljä vuorokautta kuolleena olleesta Kivestä ennen kirjailijan hautaamista.

Aleksis Kiven kuoleman 150 juhlavuoden 2022 teemana Tuusulan museoissa on osuvasti mielen hyvinvointi. Minä elän - edelleen :)

Albert Edefelt: Aleksis Kivi (1873)

Väriä Erkkolassa

Väriä alakerrassa.

Piipahdin Tuusulassa - kolme varttia Hesasta - ja tutustuin yhteen Tuusulanjärven taiteilijakodeista, runoilija J.H. Erkon Erkkolaan. Lähistön neljä muuta taiteilijakotia/kotimuseota olivat helmikuussa kiinni: kirjailija Juhani Ahon Ahola, taidemaalari Pekka Halosen Halosenniemi, taidemaalari Eero Järnefeltin Suviranta ja säveltäjä Jean Sibeliuksen Ainola. Kiinni oli myös viereisellä tontilla oleva Aleksis Kiven kuolinmökki. Halosenniemi avautuu maaliskuussa, mutta Ahola, Ainola ja Suviranta sekä kuolinmökki ovat avoinna ainoastaan kesäaikaan.

Runoilija, kansakoulunopettaja ja kulttuurivaikuttaja Juhana Henrik eli J.H. Erkko rakennutti ystävänsä ja naapurinsa Pekka Halosen suunnitelman ja tämän veljen Antti Halosen rakentaman Erkkolan vuonna 1902. Kansallisromanttinen kaksikerroksinen hirsirakennus, jonka sisäänkäynnin yllä on aittamainen luhtiparveke. 

Perheettömän J.H. Erkon (1849-1906) kuoleman jälkeen Erkkola oli pitkään yksityiskotina, kunnes Tuusulan kunta osti ja kunnosti rakennuksen ja avasi sen museona vuonna 2007 Jane ja Aatos Erkon säätiön avustuksella.

Erkko tuo ensimmäisenä mieleen Helsingin Sanomat. Lehti liittyykin läheisesti J.H. Erkkoon, sillä hänen veljensä Eero Erkko (1860-1927) perusti ystävineen 1880-luvulla suomenkielisen Päivälehden. Lehti joutui sensuurin lakkauttamaksi 1904, minkä jälkeen toimituskunta perusti Helsingin Sanomat. Eero Erkon jälkeen hänen poikansa Eljas (1895-1965) ja pojanpoikansa Aatos (1932-2012) olivat kumpikin Sanoma-yhtiön suuromistajia ja hallitusvaikuttajia toimien myös Hesarin päätoimittajina. 

Helmikuun alussa Erkkola oli tyhjä - paikalla oli vain minä ja lipunmyyjä. Muutenkin talo oli lähes autio. Vähän kalustusta, eikä yhtään  H.J. Erkon aikaista huonekalua, taulua tai koriste-esinettä.

Nykyään Erkkola toimii pienenä näyttelytilana. Helmikuussa talossa oli kuvittaja ja taidemaalari Martta Wendelinin (1893-1986) vähemmän tunnettuja suunnittelutöinä - vaatteita, huonekaluja ja puutarhoja. Wendelin oli oikeastaan se syy, miksi menin Erkkolaa. Martta oli Alma-mummin eli Äitimuorin äidin (täällä) lapsuuden ja nuoruuden ystävä. 

Perjantaina Erkkolassa oli suunnittelutöiden ohella esillä vain jokunen Martan maalaus. Täytyy palata kesäkuussa, kun museossa avautuu Täällä jossain - Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan -niminen uusi näyttely.  Ja sillon pystyn tutustumaan myös muihin alueen kiinostaviin taiteilijakoteihin :)

Onneksi Erkkolassa oli ainakin kolme iso ja upeaa kaakeliuunia, joita kelpasi ihastella :):) Rakennus itsessään oli makuuni liian tumma ja ”ahdas”. Tavataan kuitenkin uudelleen kesällä Martan maalausten äärellä :)

Talvinen Erkkola

Väriä yläkerrassa.