24 kesää ja yli 200 teosta

Pieni punainen mökki lasiterassilla korkealla mäntymetsän keskellä ja meren rannalla. Tämä Haikon kartanon mailla oleva mökki kelpais kelle vaan… 

Mutta ”kelle vaan” ei mökkiä saa, sillä mökki on museoitu jo yli 70 vuotta sitten 1951. Talon rakennutti 29-vuotias kuvataiteilija Albert Edelfelt vuonna 1883 ateljeekseen. Taiteilijan äiti Aleksandra Edelfelt (1833-1901) oli pari vuotta sitten vuokrannut perheen kesäkodiksi Haikon mailla olleen kartanon tilanhoitajan entisen asunnon. Ateljeesta tuli Albert Edelfeltin (1854-1905) piilopirtti,  jonne hän matkusti joka kesä 24 vuoden ajan kuolemaansa asti silloisesta kotikaupungistaan Pariisista. Ja jossa hän maalasi yli 200 teosta - useat Haikon maisemista, lähellä kesää viettävästä kotiväestä tai kartanon kuuluisista vieraista. 

Ateljeemuseo oli pieni ja valoisa - ja upealla paikalla. Aikoinaan moderni ateljee, johon rakennettiin ennenkuulumaton kattoikkuna. Esillä oli jokunen Edelfeltin pieni grafiikkateos, mutta pääosin valokuvia taiteilijan elämästä ja joitakin henkilökohtaisia esineitä. 

Mökin eteen oli asetettu kaunis ja upeasti valmistettu, käytetty puuvene. Museo oli etsinyt venettä, joka muistuttaisi Edelfeltin Haikossa 1883 maalaaman Merellä-teoksen venettä. Nykyään tämä hieno maalaus kuuluu Göteborgin taidemuseon kokoelmiin ja on parhaillaan esillä Edefeltin suurnäyttelyssä Ateneumissa. Museo onnistui etsinnöissään paremmin kuin hyvin, kun lähistön kalastajat lahjoittivat nyt esillä olevan, hyvin hoidetun ja hyväkuntoisen veneen museolle. 

Ateljeemökin viereen on 2019 rakennettu Villa Edelfelt -niminen näyttlelytila, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Käydessämme Villassa oli esillä myös kymmenkunta Albert Edelfeltin työtä, mm. Adolf Waseniuksen muotokuva, joka on tullut tunnetuksi lähinnä sen poikkeuksellisen löytöhistorian takia. 

Muotokuva myytiin sadalla eurolla Tampereella 2017 huutokaupassa tuntemattoman tekijän huonokuntoisena maalauksena. Vuonna 2022 kävi ilmi, että teos on Albert Edelfeltin maalaama Adolf Waseniuksen muotokuva. Adolf Wasenius (1861-1884) oli filosofian maisteri, joka kuoli 23-vuotiaana opintomatkallaan Sveitsissä. Kuoleman jälkeen nuorukaisen isä, liikemies ja pääkonsuli Adolf Wasenius, tilasi Edelfeltiltä muotokuvan, joka maalattiin pojan valokuvan perusteella. 

Ateljeemuseo ja Villa Edelfelt eivät minua sytyttäneet. Parasta oli upea mäntymetsä ja merimaisema sekä lumoava vanha puuvene, jota olisin katsellut ja hiplannut kauemminkin. Onko lempeämpää tunnetta, kuin käden alla sykkivä, elämän muovaama pehmeä puu :)

Albert Edelfeltin maalaama muotokuva nuorena kuolleesta Adolf Waseniuksesta.

Bistro apteekin talossa

Haikko-päivän (täällä) iltana päätimme Parasystävän kanssa hurauttaa taksilla Porvoon keskustaan syömään. Illallispaikaksi valikoitui lähinnä arpapelillä ja lyhyellä ruokalistan vilkaisulla Piispankadun ja Mannerheiminkadun kulmassa oleva Bistro Gustaf. 

Arpa osui oikeaan, sillä Gustaf oli viihtyisä paikka ja sen ruoka oli molempien makuun - hyvää ja maukasta. Bistroon mennessä meistä kummastakin tuntui, että pitkän ja perusteellisen lounaan (täällä) jälkeen emme jaksaisi syödä koko repertuaaria, vaikka näin olimme vielä aamulla suunnitelleet. Tämä oli harmi, sillä kaikki mitä bistrossa maistelimme oli herkkua: ”Tänne on pakko palata.”

Kumpikin päädyimme tilaamaan vain alkupaloja. Minä söin hummeri-jokirapukeittoa, jonka seuraksi valitsin listalta erikseen tilattavaa valkosipulileipää. Keitto oli äärettömän hyvää ja lämmin leipä oli ehkä parasta valkosipulileipää, mitä Suomessa olen saanut. Namia :) Parasystävä maisteli tartarpihviä ja ihastui. Toiseksi alkupalaksi hän valitsi lämpimän camenbert-juuston. Juusto oli ihanan valuvaa, mutta kokonaisen pyöreän juuston syöminen yksin oli jopa juuston iki-ystävälle mahdoton tehtävä, mikä jäi hävikkiä vastustavaa ystävää harmittamaan.

Kivitalon, jossa suojissa Bistro Gustaf majaili, oli 1822 rakennuttanut porvoolainen liikemies ja laivanvarustaja Henrik Linderth (1780-1835) perustamaansa sokeritehdasta varten. Linderthin kuoltua talo myytiin apteekkari Adolf Hougbergille (1802-1855), ja rakennus toimikin apteekkina vuoteen 1988 asti. Porvoossa talo tunnetaan edelleen Vanhana apteekin talona, vaikka siinä on jo yli 30 vuotta toiminut eri ravintoloita - viimeiset viisi vuotta Bistro Gustaf.

Nettisivuilla Gustaf kertoo edustavansa ”ranskalaista maalaiskeittiötä modernilla twistillä”, ja siinä se todella onnistuu. Tykkäsin :) 

Kermaista hummeri-jokirapukeittoa ja Pernod-kermaa

Paahdettua valkosipulileipää - puolet annoksesta on kuvattaessa jo syöty :)

Härkätartar

Raparperi-mantelifrangipane ja mansikkajäätelöä

Netistä varmistin, että frangipane on ranskaa ja tarkoittaa mantelitahnaa.

Haikko eestä, Haikko takaa

Haikko eestä - sisääntulon ja maantien puolelta

Haikon rakennuksista vanhin, komein ja tunnetuin on kaksikerroksinen, isoon puistoon avautuva kartano. Tässä kauniin vaaleansiniseksi maalatussa rakennuksessa on 20 hotellihuoneen lisäksi iso ravintolasali ja merelle avautuva, pylväsrivin koristama terassi. 

Vuonna 1965 kauppaneuvos Satu Tiivola (s.1924) osti rapakunnossa olleen kartanon silloisen miehensä Leo Vuoriston (1919-1973) kanssa. Vuodessa tomera nelikymppinen, kolmen lapsen äiti kunnosti ja entisöi vanhan rakennuksen ylelliseksi kartanohotelliksi. Tänä päivänä Haikon hotelli-ravintola-kylpylä -kompleksiin kuuluu komean Kartanohotellin lisäksi tämän viereen 1974 valmistunut, karun näköinen Kylpylähotelli sekä meren äärelle vuonna 2008 pystytetty iso juhla- ja kokoustila Villa Haikko. 

Kartanon nykyinen päärakennus on rakennettu 1910-luvulla, mutta kartanon historia ulottuu 1300-luvulle saakka. Sen suunnitteli arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929), ja Satu Tiivolan entisöidessä rakennusta tavoitteena oli noudattaa alkuperäisen arkkitehdin suunnitelmia mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Sisustuksessa Tiivola tavoitteli 1850-luvun tunnelma, ja osti aikakauden huonekaluja ympäri Eurooppaa.

Tykkäsin vanhan Kartanohotellin ulkonäöstä - tasapainoinen, hoidettu ja hyväkuntoinen, mutta rakennuksen sisustus ei ollut makuuni - ”taulukopioita” toinen toisensa vieressä ja muutenkin liian ahdasta - liikaa kaikkea. Uudemman Kylpälähotellin kanssa oli toisinpäin: Ulkonaisesti rakennus oli karu ja rujo - ”neukkutyylinen”, mutta vuonna 2015 uudistetusta sisustuksesta tykkäsin - kivan modernia ja kevyttä.

Työntekijöistä ei Haikossa tuntunut olevan puutetta. Väkeä riitti niin respaan, ravintolaan, siivoukseen kuin puutarhaan. Hyvä näin - siistiä ja kaunista olikin joka puolella. 

Eila Hiltunen (1922-2003): Leo ja Satu Vuoristo, 1969

Oliko Hiltusen huumoria, että Leo keikkuu aivan alustan reunalla?

Kartanohotellin sisääntuloaula

Kylpylähotellin karu julkisivu

Kylpylähotellin käytävillä oli valokuvia ja lehtileikkeitä kartanon mielenkiintoisesta historiasta.

Aamiaispöytä kartanon juhlavassa ruokasalissa

Tältä huonokuntoinen kartanorakennus näytti 1960-luvulla, kun Satu Tiivola sen osti.

Haikko takaa - meren ja puutarhan puolelta

Lahjakortti Haikkoon

Saimme Parasystävän kanssa vuosi sitten lahjaksi yhteisen lahjakortin Haikon kartanoon. Ihanissa juhlissa (täällä) saatu ihana lahja kahdeksalta aikuiselta lapseltamme perheineen. Tosin lahjakortin lunastus on viivästynyt - osin saamattomuuttamme. Mutta pääosin ehkä siksi, että juhlien jälkeen ensin Parasystävän polveen asennettiin tekonivel ja seuraavaksi leikkauspöydälle jouduin - tai paremminkin pääsin - minä, kun vuorostaan minun nivelrikkoinen lonkkaniveleni korvattiin tekonivelellä. 

Viimein touko-kesäkuun vaihteessa koitti sopiva hetki lahjan lunastamiseen - ystävien yhteinen vuorokausi Haikon kartanohotellissa Porvoossa. Ensin Parasystävä tuli Mikkelistä junalla Helsinkiin, josta sitten jatkoimme yhdessä minun autollani Haikkoon. 

Perille päästyämme menimme heti kartanon ravintolaan lounaalle ja kylmille olusille :) Ravintola oli vanhanaikainen ja makuuni vähän tunkkainen, mutta tietty ”hieno” ja ihan okei. Lounaana oli seisovasta pöydästä tarjoiltua kanapataa, kermaperunoita ja kasviksia sekä alkuun suoraan pöytiin tuotu ”onneton” tomaatti-mozzarellasalaatti. Lämmin ruoka oli perushyvää, mutta hinta-laatusuhde oli ei-hyvä (26 e/lounas), varsinkin kun settiin ei kuulunut edes jälkiruokaa. Onneksi saimme mukavan tarjoilijamme ”erityisluvalla” tilata a la carte -jälkkärin - a la carte -hintaan - tietty :)

Vähän epäonnisesta lounaasta huolimatta nautimme yhteisestä ruokahetkestä - toistemme seurasta ja naurusta sekä vanhojen muistelusta. Toinen muisteli, kun vuosikymmeniä sitten olimme yhteisellä työporukalla Haikossa ja lintubongari-esimiehemme kävelytti porukkaa iltayöstä puutarhassa satakieliä kuuntelemassa. Toisella ei ollut tästä mitään muistikuvaa, mutta hän muisti olleensa Haikossa vanhan äitinsä seurana ja harjoitelleensa kylpylän allasosastolla tulevaa väitöskaronkkapuhettaan :) Lopuksi skoolasimme edessä olevalle (yhteiselle) vanhuudelle. On se sitten kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä - päivä vain, ja hetki kerrallansa…

Parasystävän ihanan seuran lisäksi nautin Haikon kauniista ja todella hyvin hoidetusta puutarhasta ja ympäröivästä metsäluonnosta. Kukkapenkeissä ei pahemmin näkynyt rikkaruohoja ja nurmikko oli leikattu viisaasti - sinne tänne oli jätetty pölyttäjäystävällisiä niittykohtia :) Ihastelin kartanon pääoven edessä olevia isoja rodoja, jotka pursuivat puhkeamaisillaan olevia nuppuja, ja pergolan vieressä olevan isolehtisen pihlajan valkoisia harsokukkia.

Kiitos Lapset :) Lapsia te meille aina olette, vaikka osa teistä huitelee jo viidennellä kymmenennellä. Ja vaikka olette monessa äitejänne osaavampia, tietävämpiä ja viisaampia :)

Lasinen joulu

Vanhan raatihuoneen tiloissa toimivassa Porvoon museossa (täällä) on esillä muotoilija Saara Hopea-Untrachtin (1925-84) esineitä, pääosin lasiastioita. Rakennuksen kolmannessa kerroksessa on joulupöytä, joka on kokonaan katettu hänen Nuutajärven lasitehtaalle 1950-luvulla suunnittelemillaan käyttöastioilla - joulun henkeen paljon punaista ja vihreää. Pisteenä iin päälle pöydän yläpuolella roikkuu Hopean suunnittelema upea, valtava olkihimmeli. Kaunista ja nostalgista.

Porvoolainen Saara Hopea oli moniosaaja ja maailmanmatkaaja. Lasimuotoilun lisäksi hän oli kouluttautunut sekä huonekalujen että korujen suunnitteluun. Avioiduttuaan kultaseppänä ja valokuvaajana työskennelleen Oppi Untrachtin kanssa hän asui vuosia mm. Yhdysvalloissa, Intiassa ja Nepalissa.

Saaran värikkäät lasiesineet olivat kiva lisä mukavaan Porvoon päiväämme (täällä).

Päivä Porvoossa

Jos ilta Porvoossa oli ihana (täällä), niin päivä Porvoossa oli pakahduttava ja täynnä jouluhössötystä. Sattumalta olin nimittäin valinnut kaupunkilomamme ajankohdaksi viikonlopun, jolloin kulttuuri- ja kongressikeskus Taidetehtaassa (täällä) järjestettiin perinteiset joulumarkkinat. Ja sehän sopi meille. Vaikka en olekaan erityinen jouluihminen, niin kerran vuoteen katselu ja kiertely jouluihmisten ja -tavaroiden keskellä on ihanaa. Ja Taidetehdas sopi tähän tarkoitukseen kuin nenä päähän :):) Paljon hyväntuulisia ja keskustelunhaluisia myyjiä, joista monet olivat tulleet kauempaakin ja esittelivät pääosin itsevalmistamiaan tuotteita laidasta laitaan. Väkeä oli valtavasta, mutta sekään ei kiertelyä pahemmin haitannut.

Vanhaan kaupunkiin palattuamme kiertelimme hetken jouluisia kujia, kunnes nälkä ajoi meidät ruokapaikan hakuun. Se osottautui enemmän kuin ongelmaksi. Väkeä oli valtavasti liikkeellä ja lähes kaikkiin keskustan ravintoloihin oli pitkä jono. Inhoan ravintolaan jonottamista, mutta tyttärteni huumorilla selvisin.

Lopulta istuin Rihkamakadun meksikolais-saksalaisessa Zum Beispiel -ravintolan (täällä) takahuoneessa vauvaperheiden keskellä maistellen munakoisoburgeria, joka ei ihan mätsännyt makuuni. Mutta hälystä huolimatta palvelu pelasi, viineissä jaksettiin neuvoa ja ympäristö oli kiva. Ja seura mitä parhain - eli loppujen lopuksi ei valittamista. Paitsi jonot... Niitä riitti sisäänpääsyjonon jälkeen niin ruokaa tilatessa, lisäketsuppia hakiessa kuin ruokia maksaessakin. Jonoja, jonoja ja vielä kerran jonoja.

Jotain hyvää jonoista: Lisäketsuppijonossa edessäni oli kaunis nainen, joka tummilla isoilla silmillään tuijotti minua aikansa, kunnes kysyi: ”Oletko Anni? Olen Tuire.” Aina rohkea Tuire. Asuimme lapsuudessa viereisissä taloissa Kulosaaressa, ja viimeksi olemme nähneet kun minä olin 15- ja hän 10-vuotias. Uskomatonta että hän tunnisti minut. Loppujonotus kuluikin siivillä hämmästellen ja muistellen.

Auringon laskiessa ja päivän hämärtyessä näimme upean luonnon näytelmän, jonka ikuistaminen kännykkäkameralla ei onnistu. Kaksi valtavaa kottaraisparvea tanssi taivaalla useita kymmeniä minuutteja muodostaen jatkuvasti vaihtelevia kuvioita, ympyröitä ja ketjuja. Edestakaisin liikkuen lentäen vaihtuvissa kurinalaisissa muodistelmissa, joiden tummuusaste vaihteli valosta riippuen - kuin mustavalkoiset revontulet. 

Upea päätös upealle päivälle. Kiitos Porvoo ja Tyttäreni - toitte iloa ja lämpöä elämääni!

Ilta Porvoossa

Epätasaisia mukulakiviä ja kasapäin jouluvaloja. Joenrannassa pieni ja tyhjä, mutta kodikas ja lämmin Cafe Cellar (täällä), jossa aloitimme illan punaviiniglögeillä. Mäen päällä upeasti valaistu kivikirkko, jossa kuuntelimme ilmaiseksi tunnin verran kirkkokuoron esittämiä heleitä joululauluja - plussana neljä siroa tanssiopistolaista, jotka tanssivat täpötäyden kirkon keskikäytävällä.

Joen toisella töyrällä Näsin kartano, jossa ihastelimme Jukka Rintalan käsittämättömän kauniita ja taidolla valmistettuja iltapukuja. Kirkkopihan reunassa kaksikerroksinen ravintola SicaPelle (täällä), jossa herkuttelimme kuuden ruokalajin illallisella. 

Tätä kaikkea oli jouluun valmistuva Porvoo, jossa olin yöretkellä Opiskelijatytön ja Suomessa joulua viettävän Lontoontytön kanssa. Harvoin on ilta mennyt niin nappiin. Hurmaannuimme kaikki sekä Rintalan juhlapukujen upeista väreistä, Kellaribaarin ”salakapakkamaisuudesta” että Tuomiokirkon korkeuteen kohottavista holveista.

Ja pisteenä iin päälle oli SicaPelle, jossa ei löytynyt mitään valittamista. Herkuimmalta maistuivat lempeä kukkakaali spelttirisoton kanssa ja ennen varsinaista jälkiruokaa tarjoiltu vahva tryffelijuusto, joka melkein vei kieleni. Jopa epämukavalta näyttänyt matala sohva osottautui mukavaksi ja rennoksi istuimeksi kolmetuntisen dinnerin ajaksi. Ravintolan nimi tulee muuten porvoolaisen kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (1855-1940) lemmikkiporsaasta Sikapellestä :):)

Ainoa pikkumiinus retkessämme oli hotelli, jonka varasin liian myöhään. Keskustasta löytyi vapaita huoneita enää hotelli Seurahovista (täällä), joka aikoinaan rakennettiin 1950-70 -luvuilla mainetta niittäneen, Vuoristojen omistaman hotelli-ravintola Seurahuoneen tilalle. Seurahovi oli makuuni liian hajuton, mauton ja ”laatikkomainen”, mutta onneksi superrauhallinen ja aamupalakin menetteli.

Hotellia lukuunottamatta Porvoo antoi parastaan...

Jukka Rintalan juhlapukuja

Sicapellen spelttiä ja kukkakaalia

Piipahdus Porvoossa

Äitimuori täytti sunnuntaina 89 vuotta. Synttärin kunniaksi ajeltiin tiistaina Siskon ja Äitimuorin kanssa Porvooseen syömään rauhallista, pitkän kaavan lounasta. Suunnitelmissamme oli kokeilla Mannerheiminkadulla sijaitsevaa ranskalaistyylistä Gustaf-bistroa (täällä). Harmiksemme ala carte -ruokia sai tilata vasta puoli kolmen jälkeen.

Lähdimme umpimähkää kiertelemään lähitienoota. Äitimuori ei jaksa pitkään kävellä, joten onneksi parin korttelin päässä törmäsimme hurmaavaan puutarharavintola El Patioon. Sisko kurkkasi sisään puiseen rakennukseen. "Tänne menemme", Sisko totesi törmättyään valkosipulin tuoksuun ja kahteen ikkunapöydässä istuneeseen ystävykseen, jotka kilvan kehuivat öljyssä paistettuja katkarapuja. Ja niin oli synttäriravintola valittu!

Espanjalaistyylisen El Pation (täällä) puutarhaterassi oli kutsuva ja loisti syysauringossa - kesäiltoina varmaan oiva valinta. Me olemme kaikki kolme perusviluisia - eikä ulkona syyskuisena tiistai-iltapäivänä istunut ketään, joten päädyimme sisälle kahden muun pöytäseurueen lisäksi. Kaksi huonetta joissa yhteensä vajaa kymmenen pöytää. Hämärää ja vanhanaikaista. Ihana tarjoilija ja leppoisa tunnelma.

Viihdyimme erinomaisesti, vaikka ruoka oli keskinkertaista: Alkuun valkosipuliöljyssä paistettuja katkarapuja ja mustekalan renkaita aiolin kanssa, päänä Siskolle ja minulla paistettua siikaa (kaipasi suolaa) kukkakaalipyreen (ihanaa) ja kasvisten kanssa (sopivasti aldente) sekä Äitimuorille kanaa ja paistettuja perunoita (maistuivat Muorille), lopuksi jäätelöä tuoreilla marjoilla (ok) ja lähileipomon mutakakkua (olisi voinut olla mutaisempi). Ja juhlan kunniaksi lasilliset Kir royalia (tuttua herkkua).

Ihanan lounashetken lisäksi Porvoosta mieleen jäi vanhan kaupungin nostalgiset ja kiehtovat mukulakivikadut, tuomiokirkon komea ja käsittämättömän korkea paanukatto ja pettymyksien Brunbergin myymälä Välikadulla (täällä): Töykeä myyjä, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt 90-vuotiaan hitautta, vaikka myymälässä ei lisäksemme ollut yhtään asiakasta. Suppea valikoima - ei ollut mm. salmiakkilakuja, joita varten vasten olin tullut hakemaan. Ja kaikkia tuotteita sai ostaa vain suurissa paketeissa - olisin kaivannut ostaa maistiaisiksi useaa eri sorttia ja vähän kutakin.

Porvoo kutsuu toistekin, mutta Brunberg jää jatkossa väliin.