torstai 31. joulukuuta 2020

Hitaita aamuja


Mökillä elämä on talvella - marraskuusta helmikuun alkupuolelle - hidasta, hiljaista ja hämärää. Hitaus ja hiljaisuus sopii minulle, mutta aikaisin pimenevät pitkät illat koettelevat. Neljän jälkeen on enää turha yrittää lähteä pihapiirin ulkopuolelle...

Hämäristä aamuista sen sijaan tykkään. Yleensä herään seitsemän aikoihin, joskin levottomana ”huoli-yönä” saatan nousta ylös jo viiden jälkeen. Mutta kummassakin tapauksessa nautin aamun pimeydestä, joka hitaasti mutta varmasti muuttuu ensin jännittäväksi hämäryydeksi, sitten lupaavaksi sinisyydeksi, joka lopulta hipihiljaa ja varovasti vaihtuu päivän valoksi.

Ja lähes koko tuon pitkän rupeaman istun tuvassa tutussa, Ukin vanhan tavaran kaupasta yli 30 vuotta sitten hankkimassa vihertävässä pienessä nojatuolissa, josta näen ulos kolmesta ikkunasta kolmeen eri suuntaan. Yhdestä ikkunasta näkyy lintujen ruokintapaikka, jossa hyörintä alkaa heti pimeyden vaihtuessa hämärään. Toisesta näkyy järvelle, joka alkaa häämöttää kun hämärä vaihtuu sinisyydeksi. Kolmas ikkuna avautuu suojaisalle pihalle, ja se herää henkiin vasta kun sinisyys hellittää ja päivä voittaa.

Pimeän vaihtuessa hitaasti valoksi minä ehdin rauhassa nauttia aamiaista, lueskella hesaria, selata läppäriä ja miettiä mm. pimeän vaihtumista valoksi. Ja valmistautua uuteen päivään :):)

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Tyyliä linnuille


Ukki sai joulupukilta uuden lintulaudan. Ukki asuu ympäri vuoden Salon mökillä seuranaan Opiskelijatytön 13-vuotias Chloe-koira ja lukemattomat linnut, joita hän innokkaasti ruokkii. Joten lintujuttuja ei ole koskaan liikaa - toistaiseksi :):) Pikkulintujen lisäksi Ukkia ilahduttavat viereisen lahden viisi joutsenta ja toistakymmentä koskeloa, jotka lähes päivittäin uivat edelleen sulan järven rantoja pitkin.

Kymmenisen vuotta sitten pikkulintujen pääasiallinen talviruokintapaikka oli leskirouva Ingan mökin pihalla runsaan kilometrin päässä. Yli 80-vuotiaan Ingan kuoltua ruokinta on jäänyt etupäässä Ukin iloksi (ja huoleksi). Iloksi josta minäkin mökillä käydessäni nautin.

Metsänvihreä lintulauta on Pidät-nimisen firman Mika Tolvasen suunnittelema Bird Silo. Se on valmistettu kierrätysmuovista ja sen on suunnitellut Lontoon RCA:sta valmistunut muotoilija Mika Tolvanen.

Kello on puoli viisi iltapäivällä ja mökin ikkunoiden takana on pilkkopimeää. Runsas viikko sitten ohitettiin talvipäivän seisaus, joten kyllä se tästä. Kuuntelen spotifysta joululauluja ja keitän kukkakaalisosekeittoa :) Kyllä se tästä...

tiistai 29. joulukuuta 2020

Torson talvi


Tähtitorninvuoren juurella Tähtitorninkadulla Ullanpuistikkoa vastapäätä, Helsingin yliopiston entisen Observatorio- eli Tähtitutkimo-rakennuksen alapuolella on ainakin yli sata vuotta ollut pieni kalliolammikko. Kesäisin matala vesiallas solisee ja lainehtii pienen suihkulähteen ympärillä, mutta talvisin se pidetään nykyään tyhjänä. 

Kesät talvet lammikon keskellä on vuodesta 2008 ”seissyt” kivinen torso - ihmishahmo vailla päätä ja raajoja. Eläväpintaisen, kauniin naistorson on tehnyt kuvanveistäjä Marjo Lahtinen-Tapper (s.1946) - toisen kuvanveistäjän Kain Tapperin (1930-2004) vaimo. Lahtinen veisti ensimmäisen torson jo 1969, mistä lähtien nais- ja miestorsot ovat olleet keskeinen osa hänen tuotantoaan. Tähtitorninvuoren puiston Torso on työstetty kotimaisesta, harvinaisesta punaisesta graniitista, joka on sävyltään herkän vaaleanpunainen. 

Vuodesta 1925 samalla paikalla oli vuosia taidekauppias Gösta Stenmanin (1888-1947) kaupungille lahjoittama, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Kahlaava nainen/Kahlaaja-niminen patsas. Patsas vaurioitui 1990-luvun alussa, minkä takia se siirrettiin Helsingin taidemuseon varastoon, mistä se kunnostamisen jälkeen löysi uuden lämpimän paikan Rikhardinkadun kirjaston keskiaulasta. 

Tykkään Lahtisen modernista, eleettömästä Torsosta enemmän kuin Aaltosen realistisesta Kahlaajasta. Mutta siitä huolimatta lähikuukausina pitänee vierailla Rikhardinkadun kirjastossa ja tutustua myös Aaltosen kaunottareen.

Wäinö Aaltosen Kahlaaja (1923). Kuva: Uggla Rune, Helsingin kaupunginmuseo.

maanantai 28. joulukuuta 2020

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Imellettyä perunaa


Viimein tänä vuonna onnistuin tekemään imellyttyä perunalaatikkoa, joka on makuuni. Eli maistuu samalta kuin perunalaatikko, jota lapsuuden kodissani syötiin teini- ja opiskeluvuosinani.

Muistojeni perunalaatikon valmisti 1960-70 -luvuilla Äitimuorin tuttu, eläkkeellä oleva suurkeittiön emäntä, joka kävi vanhempieni luona nelisen kertaa vuodessa ja valmisti pakastimen täyteen hyviä arkiruokia, kuten lihapullia, lihakeittoa, stroganoffia ja makaronilaatikkoa. Ja jouluksi tämä keittiöaarre loihti tietty myös herkulliset perinteiset lanttu- ja perunalaatikot, joiden ulkonäkö, maku ja koostumus ovat minulle edelleen the Laatikko.

1990-luvulta lähtien olen aika ajoin yrittänyt valmistaa samanlaista ihanan (sopivan) makeaa ja ihanan (sopivan) löysää imellettyä perunalaatikkoa. Joka kerta olen itse pettynyt, vaikka perheelle laatikko onkin maistunut. 

Tänä vuonna, löydettyäni vanhasta Kodin Kuvalehdestä (24/2017) aloittelijoille tarkoitetun, tosi seikkaperäisen ohjeen, onnistuin. Tänä erikoisvuonna, kun pienessä joulupöydässämme oli vain Ukki ja minä :):) 

Vasta nyt ymmärsin, että vehnäjauhoja ei saa sekoittaa liian kuumiin perunoihin (ei imelly) ja imeltymistä voi edistää laittamalla perunasurvoksen imeltymään matalalämpöiseen uuniin. Ja tässä minut pelastanut Kuvalehden ohje (kuudelle):

1 kg jauhoisia (esim. Sikli) perunoita
3 rkl vehnäjauhoja
1 dl vettä
50 g voita
4 dl täysmaitoa
1,5 tl suolaa
0,5 tl muskottipähkinää

Keitä perunat kuorineen kypsäksi suolattomassa vedessä. Kuori perunat kuumina 2 litran uunivuokaan. 
Survo perunat haarukalla ja lisää samalla 1 dl kiehuvaa vettä. Anna soseen jäähtyä hieman kädenlämpöä lämpimämmäksi. Ripottele päälle jauhot ja survo ne soseen joukkoon. Peitä vuoka foliolla ja nosta 50-60-asteiseen uuniin. Anna imeltyä 4-6 tuntia.
Sulata voi ja sekoita soseeseen. Kuumenna maito kiehuvaksi ja sekoita soseeseen. Mausta suolalla ja muskotilla. Paista 150-asteisessa uunissa 2-3 tuntia. 

Ensi vuonna taidan tehdä tätä (helppoa) imellettyä perunalaatikko myös Äitimuorille ja Tyttärilleni.

lauantai 26. joulukuuta 2020

Joulun punaista


Joka joulu kaivan varastoistani parikymmentä punaista savisydäntä ja kymmenkunta savipiparia, jotka lapsemme - etupäässä nykyään Lontoossa työskentelevä ja asuva Lontoontyttö - ovat askarrelleet 1990-luvulla. Kuvassa on lisäksi viisi pienempää ja tasamuotoista savipiparia, jotka olen joukon jatkoksi pari vuotta sitten ostanut käsityöläisten joulumyyjäisistä.

Ohuet savikoristeet ovat juuri sopivan painoisia joulukuuseen: Ei liian painavia jolloin oksa taittuisi, eikä liian keveitä jolloin koriste riippuisi ”huonosti”. Tänä erikoisena jouluna olen tavanomaisesta poiketen joutunut/saanut koristella joulukuusen yksin ja voinut valita ainoastaan oman mieleni mukaisia koristeita. Joulukuusi 2020 onkin (olikin) poikkeuksellisen minimalistinen ja tyylikäs: kynttilöiden lisäksi vain savisydämiä ja -pipareita.

Onneksi ”täydellisyys” säilyi vain aatonaatosta aattoon - ja olisihan tuollainen ”täydellisyys” tässä perheessä ollut liikaa :) Joulupuurolla käydessään Esikoinen, Lontoontyttö ja Opiskelijatyttö porukoineen lisäsivät ”täydelliseen” joulukuuseeni pari Kinderin ”hirveää” vihreää muovihärveliä, jotka Pikkupojat löysivät pihalle piilottamistani jouluisista suklaamunista.

Kiitos Tytöt ja Pikkupojat. Nyt kuusi muistuttaa enemmän Meidän Perheen joulukuusta :):)

Joulunpunainen heinä yllätti lähiniityllä :):)

Muru ei innostunut jouluhössötyksestäni :):)

perjantai 25. joulukuuta 2020

Pyhäaamun rauhaa


Istun mökin hämärässä tuvassa Muru sylissä. Aamutee ja tavanomaiset Oululaisen ohutviipaleet avokadon ja juustosiivujen kanssa on syöty, ja nyt vuorossa on kuppi (tai pyhän kunniaksi ehkä kaksi) kahvia ja sopivasti tekeytynyttä taatelikakkua (tai pyhän kunniaksi ehkä myös pari suklaalakua ja -konvehtia). 

Ukki on vetäytynyt aamu-unille Chloe-koiran kanssa herättyään neljän jälkeen lukemaan ja katsomaan CNN:ää. Kuuntelen radioSuomen aamulähetystä, jossa juuri loppui lyhyt luontokatsaus Helsingin Mustasaaresta Seurasaarenselältä. Kuuntelin, kun juontajat puhuivat mustan joulun sijaan vihreästä joulusta. Osuva nimitys - minäkin alan jatkossa kutsua näin Etelä-Suomen jouluja, niin vehreältä luonto sammaleineen ja nurmikenttineen näyttää.

Kohta tartun Siskolta jouluksi saamaani kehuttuun Suon villi laulu -kirjaan (Delia Owens, suom. Maria Lyytinen, 2020) ja siihen pyhäaamun toiseen kahvikupilliseen :):) Ja nautin ihanan hitaasta päivän valkenemisesta. Aurinko nousee tänään Salossa 9.34. Aamuthan alkavat minuutti minuutilta valoistua vasta viikon päästä, vaikka aurinko laskee jo pari minuuttia myöhemmin kuin maanantaina jolloin oli talvipäiväntasaus.

John Lennonin ja Yoko Onon joululaulun sanoin:

And so this is Christmas
For weak and for strog
The rich and the poor ones
The road is so long.
And so Happy Christmas
For black and for white
For yellow and red ones
Let’s stop all the fight.

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Yksi yö jouluun


”Kinkun paisto, hautausmaa ja joulusauna”, luetteli Marko Maunuksela RadioSuomessa tänään aatonaattona Paikka auringossa - lauluja Pohjantähden alta -musiikkiohjelmassa miettiessään juttuja, jotka kuuluvat lähes jokaisen suomalaisen jouluaattoon. Tanssi-ihmisenä Paikka auringossa kuuluu lempiohjelmiini, jonka pyrin kotona ollessani aina kuuntelemaan arkipäivisin yhdestä kahteen.

Tänä jouluaattona minä skippaan jokaisen Markon luetteleman jutun. Ison Koon takia vietämme Ukin kanssa joulua kaksistaan ja Esikoinen perheineen pysyy jouluna tiiviisti omalla mökillään viiden kilometrin päässä. Olemme kuitenkin sopineet, että Vävypoika tuo meille kymmenkunta siipaletta kinkkua, jonka hän ensi yönä aikoo paistaa, ja samalla Ukki antaa hänelle kulhollisen Ukin marinoimaa sitruunalohta.

Hautausmaalla - isäni haudalla - kävin jo viime viikonloppuna, kuten useina muinakin päivinä menneen vuoden aikana. Tykkään hautausmaista, kuten blogin lukijat ovat ehkä huomanneet :):)

Saunassa käyn tänään aatonaattona ja uudelleen ehkä taas joulupäivänä. Kun nykyään saan itse päättää, niin jätän aattosaunan mieluusti väliin. Aattona on herkästi paljon muuta häslinkiä, ja saunasta haluan nauttia rauhassa.

En siis jouluna jää ilman joulukinkkua, en hautausmaata enkä joulusaunaa, mutta eläkeläisenä pystyn jakamaan ne useille eri päiville. Kaikkea kivaa ei tarvitse enää ahtaa yhteen päivään eli jouluaattoon. Eläkkeellä olon ja vanhenemisen hyviä puolia.

Joulun kukista, kynttilöistä ja kuusesta nautin myös vähintään pari viikkoa. Keskittyen ja rauhassa nauttien :):)


tiistai 22. joulukuuta 2020

Kaksi yötä jouluun


Lounais-Suomessa ei ole tietoakaan lumesta. Huomiseksi luvataan vesisadetta, joten emme todennäköisesti saa valkeaa joulua. Lumipeite toki toisi lisää valoa ja edustaisi joulun perinteistä mielikuvaa, mutta minun jouluni tulee ilman luntakin. Jos yleensä on tullakseen...

Minusta joulukuun luonto on lumettomanakin kaunis ja rauhoittava (täällä). Tunnin päiväkävelyllä yksi (tuttu) auto tosin tuli vastaan hiekkatiellä, mikä on tosi harvinaista, ja pari kertaa kuulin kaukaa ohiajavan auton pörinää. Kahdesti taivaalla äänteli lintu: ensin kovaa raakkuva varis ja myöhemmin kaksi uikuttavaa sorsaa. 

Useaan otteeseen kuulin veden voimallista lorinaa mäenrinteen lukuisissa puroissa. Lehdettömät puut sen sijaan seisoivat toimettomina ja täysin äänettöminä. Kostea sora natisi lenkkikenkien alla.

Maaseudun ja mökin hiljaisuus yllättää kymmenien mökkivuosien jälkeen edelleen. Hämmentävä, mutta upea kokemus.

Naapurin (1 km) isännän verstas

maanantai 21. joulukuuta 2020

Joulukahvit ulkona


Kallion kierroksella (täällä) pysähdyimme Opiskelijatytön kanssa kahvilla Way-kuppilassa Agrikolankadulla. Tyttärelle tosi tuttu lähikapakka, josta minullakin on useita mieluisia kokemuksia (täällä).

Koronan takia en halunnut mennä ahtaaseen kahvilaan sisälle, mutta onneksi ulkona seinän vierustalla oli viisi erillistä pikkupöytää filtteineen ja lämpölamppuineen. Minäkin tarkenin, ja pystyin rentoutumaan ja nauttimaan paksusta viipaleesta Wayn juureen tehtyä hiivaleipää, joka tarjoillaan suolatun kirnuvoin kanssa.

Ilman koronaa en olisi joulukuun tihkusateessa ja vuoden pimeimpänä päivänä ikinä jäänyt ulos kahvittelemaan. Korona pakottaa uusiin (mukaviin) kokemuksiin :):)

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Säveliä sumussa


Lauantaina iltapäivästä/alkuillasta olimme Opiskelijatytön kanssa kävelyllä Kalliossa Karhupuiston ympäristössä. Lopuksi kiersimme Kallion komean ja aina yhtä kiehtovan kivikirkon. 

Kirkon pääoven edessä seisoi parikymmentä - turvaväleillä - juhla-asuista nuorta aikuista, jotka kantoivat ja heiluttivat palavia kynttilöitä ja lyhtyjä. Yllättäen ryhmä alkoi laulaa ammattimaisen taitavasti ja moniäänisesti minulle tuntematonta suomenkielistä (uutta?) laulua, jonka tunnistin rakkauslauluksi. Samalla kirkon ovesta ryhmän keskelle asteli onnellinen nuoripari käsi kädessä ja leveä hymy huulillaan.

Joulukuinen lauantai hämärtyi kohti iltaa. Sakea sumu ympäröi kirkkoa ja hämärsi lähes kokonaan sen tornin. Kirkon ovesta ja isosta ikkunasta loistava valo valaisi iloitsevaa juhlaväkeä. Ilma täyttyi rakkaudesta - ja lämpimistä suukoista. Ja kuorolaulusta.

Minun ja Opiskelijatytön lisäksi pari muutakin ohikulkijaa pysähtyi seuraamaan tätä herkkää tapahtumaa ja nauttimaan upeista ja kauniista sävelistä. Hymy ja elämän ilo tarttui myös ulkopuolisiin katsojiin.

lauantai 19. joulukuuta 2020

Maaginen maa


Eläkeläismummin koronapäivät muistuttavat pitkälti Päivä murmelina -päiviä: Hissuttelua kaksiossa ja kävelyjä Murun kanssa tänään, hissuttelua kaksiossa ja kävelyjä Murun kanssa huomenna. Kivat päiväyllärit, kuten pienet nautinnot - kahvilat, ravintolat, kirpputorit, museot, näyttelyt - ja suuret ilot - ulkomaan matkat ja Pikkupoikien tapaamiset ja vierailut - ovat koronan takia katkolla. Ja näillä näkymin tämä Murmeli-elämä jatkunee pitkälle kevääseen.

Kävelyistä sekä kaupungissa Punavuoren ympäristössä että maalla mökin lähimetsissä on tullut minulle tänä aikana yhä tärkeämpiä. Lähiluonto ja sen ”kyttääminen” tuottaa joka kerta valtavasti iloa sekä pieniä suuria yllätyksiä. 

Loppusyksyn ja alkutalven luonto elää ja muuttuu jatkuvasti valon, lämpötilan ja kosteuden mukana. Monenkirjavia, toinen toistaan upeampia ruskean ja vihreän sävyjä, pystyyn kuolleita ja/tai jäätyneitä kasvin osia, lukemattomia sammallajeja, hohtavia kalliopintoja ja mielenkiintoisia oksarykelmiä. Juttuja, jotka keväällä ja kesällä peittyvät ja jäävät huomaamatta kukkaloiston ja yltäkylläisen vehreyden alle. 

Maagiset ja taianomaiset yllätykset tuovat jatkuvaa iloa Murmelin ja Murun pimeisiin päiviin. Näillä luonnon eväillä taidetaan jopa selvitä tämän erikoisen talven yli :):)

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Aamunrepäisy 22

Repäisy HS:n pääkirjoituksesta 6.11.20

tiistai 15. joulukuuta 2020

Pitkin Pietarinkatua


Aamukävelyni Muru-koiran kanssa ovat jo parin vuoden ajan suuntautuneet Punavuoresta pääosin kohti merta ja Kaivarin rantaa (täällä). Viime viikkoina rannalla puhaltava jäinen merituuli on ajanut minut väliin etsimään suojaisampia kävelyreittejä.

Yksi ”sisämaan” suosikkireiteistäni kulkee Tehtaankadulta ensin lyhyen matkan Perämiehenkatua, sitten  kaarevan ja vauraan Ehrensvärdintien lännestä itään eli lopusta alkuun ja viimein Laivurinkadun yli Pietarinkadulle. Pietarinkatu on yksi suosikeistani Ullanlinnassa. Toinen toistaan upeimpia 1900-luvun alun hempeän värisiä jugend-taloja, joista tämän hetken lempparini on Pietarinkatu 9 eli arkkitehti Usko Nyströmin (1861-1925) Kointähti vuodelta 1907. 

Kointähti (aamuntähti) tarkoittaa planeetta Venusta. Koi on ikivanha suomalais-ugrilainen aamun sarastusta tarkoittava sana. Venus taas on kirkkain tähtimäinen taivaankappale ja näkyy selkeästi aamun sarastaessa (ja/tai illan hämärtyessä) ja Kointähti-kivitalon kapean tornin päässä :)

Pietarinkadun talojen kivijaloissa on yksi tai useampi pieni kauppahuoneisto, jotka kaikki näyttävät nykyään pääosin toimivan toimistotiloina. Nämä kauniit ja sopusuhtaiset, ovelliset ja isoikkunaiset vanhat kivijalkahuoneet saavat mielikuvituksen liikkeelle: Sekatavara- ja siirtomaakauppaa, lyhyttavaraliikettä, liha- ja maitokauppaa, leipomoa, paperikauppaa, suutaria, kemikaalikauppaa, vaate- ja kangaskauppaa, puuseppää. Kauppiaita, ”myyjätyttöjä” ja ”apupoikia”. Tavaran tuojia, kantajia ja lähettejä. Kärryjä, hevosia ja jokunen automobiili. Ja ostajia laidasta laitaan. 

Meri on mieleinen, mutta myös Pietarinkatua kävellessä mieli lepää. Varsinkin kun katu on pääosin suojassa tuulelta :):)


Hurmaavia pieniä kauppatiloja...

maanantai 14. joulukuuta 2020

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Arkea ennen joulua


Vietin viikonlopun mökillä Ukin luona. Valmistauduimme tulevaan koronajouluun, jonka näillä näkymin vietämme kaksin ensimmäistä kertaa 40 vuoteen. Viimeksi näin pienesti olemme juhlineet 1980, joka oli välivuosi naimisiin menon ja Esikoisen syntymän (1981) välissä :):)

Viikonlopun aikana haimme ja koristelimme joulukuusen. Tuore, edullinen ja kaunis kuusi löytyi Pekan joulukuusitilalta Lohjalta - uusi tuttavuus, mutta ehdottomasti suositeltava. Kaivoimme mökin vintiltä vanhat kyntteliköt ja joulutähdet, jotka löysivät tutuille paikoilleen ikkunoille. Leivoin myös kolme perinteistä taatelikahvikakkua - itselle, Äitimuorille ja jollekin kolmannelle...

Joulupuuhista huolimatta söimme ei-jouluisesti: Lauantaina kanaa, tryffelispagettia ja lehtisalaattia ja sunnuntaina siskonmakkarakeittoa - molemmat Ukin keittiön maistuvia tuotoksia. Jälkkäri tosin vihjaili lähestyvästä joulusta: punaviiniglögiä ja ohuita pipareita - nam. 

Ja pimeän tultua katsoimme jalkapalloa Viasatilta ja menneitä Vain elämää -jaksoja Ruudusta. Näin joulukuussa säkkipimeää valtaa mökin ympäristön jo neljän jälkeen iltapäivällä... 

lauantai 12. joulukuuta 2020

Valoa ikkunassa II

Tehtaankatu 34, Punavuori

Ullankatu 1, Ullanlinna

Ehrensvärdintietä Eirassa

perjantai 11. joulukuuta 2020

Joulukauppani


Joulukauppojani ovat kivijalkakukkakaupat, joita kantakaupungissa on onneksi edelleen tiheässä. Ja kirjakaupat, joissa aiempina vuosina tykkäsin vaellella ja hypistellä, mutta tänä koronavuonna olen tilannut lahjakirjat pääosin nettikirjakaupoista ja -antikvariaateista. 

Useassa kukkakaupassa myydään leikko- ja ruukkukukkien lisäksi erilaisia havuja ja seppeleitä, kukkasipuleita ja monenlaisia viheroksia, kuten misteliä ja eukalyptusta sekä kortteja ja joulukoristeita. Ja monesti muutakin jännää ja jouluista. Tämänvuotinen uusi tuttavuuteni on pöydälle asetettava iso amarylliksen sipuli, joka on kuorrutettu siemenillä :):)

Kukkien ja kirjojen lisäksi olen tänä vuonna tehnyt jouluostoksia jokavuotisen suosikkini Partioaitan lisäksi Mannerheimintien alkupäässä avatussa ”skutsimutsi” Carita Peltosen perustamassa Metsä/Skogen -lifestylekaupassa, jossa oli suloinen ja palveleva myyjä, rauhallinen ja ruuhkaton tunnelma sekä hyvä kahvi, ja Senaatintorin laidalla Balderin talossa vuosia olleessa Piironki-nimisessä lahjatavara- ja sisustusliikkeessä. Mukaan on tarttunut kynttilöitä, saippuoita ja mm. kollari Pikkupojalle. Ja Partioaitasta pari villapuseroa sekä Piirongista yksinkertaisia metallisia ikkunakoristeita ja kranssin ”sydämiä”. 

Kukilla, kirjoilla ja kynttilöillä selviän pitkälle sekä omasta joulusta että läheisten lahjapaketeista. Lisäksi suklaata perheen herkkusuille ja vaatetta ja/tai leluja Pikkupojille.

Eiran kukkakioskin viheroksia, mm. eukalyptusta. 
 
Kukkakauppa Ölanderin amaryllis

torstai 10. joulukuuta 2020

Muistatko Twiggyn?


Superlaiha brittiläinen malli Twiggy oli teinityttöjen muoti-ikoni 1960-luvulla. Laihuuden lisäksi muistan hänen lyhyeksi leikatut, geometriset hiukset ja minimekot. Huippumalli ja näyttelijä Lesley Lawson (nyk. Hornby) syntyi 1949 Lontoossa ja lempinimi Twiggy viittasi hänen ulkonäköönsä (a twig = tikku). 

Silloin 16-vuotiaan Twiggyn innoittamana pyysimme Siskon kanssa ahkerasti kutovaa Alma-mummia tekemään meille twiggy-mekot. Silloin jo yli 70-vuotias, mutta edelleen neuvolatyötä tekevä mummi oli aikaansaava ja ripeä käänteissään, eikä häneltä mennyt pitkään kutoa meille molemmille kaksi eriväristä minimekkoa: Siskolle luonnonvalkoinen ja metsänvihreä, minulle keltainen ja tummansininen.

Itä-Helsingin kotia purettaessa alakerran varastosta löytyi yksi Alma-mummin 1960-luvulla kutoma edelleen tyylikäs, kirkkaankeltainen ja hyväkuntoinen twiggymekko. En raaskinut laittaa mekkoa kierrätykseen, vaikka ei se taida lähes 70-vuotiaalle tytölle enää sopia :):) En edes koittanut...

tiistai 8. joulukuuta 2020

Joulukuuta Hesassa

Viime viikon pilviset ja pimeät päivät ovat lisänneet (lievää) kaamosmasennustani. Alakuloani voimistivat myös lievät flunssaoireet, joiden takia elin omaehtoisessa karanteenissa. Kävin ulkona Murun kanssa kävelemässä, mutta en tavannut läheisiäni enkä muita ihmisiä. 

Kolmen pimeän eristyspäivän jälkeen päätin mennä Helsingin kaupungin koronatestiin. Täytin netissä Omaolo-oirearvion, jonka jälkeen minut ohjattiin varaamaan aika testiin. Se kävi sähköisesti yllättävän mutkattomasti. Sunnuntai-illalla sain ajan maanantai-aamulle, ja sain valita lukuisista vaihtoehdoista minulle sopivan näytteenottopaikan - kävellen tai autolla. 

Maanantaina klo 10.40 ajoin autolla Herttoniemessä Hertsin liikekeskuksen parkkihalliin, jossa pienen hapuilun jälkeen löysin HUS/Terveystalon näytteenottoteltan. Istuin autossa, avasin kuskin puoleisen ikkunan ja sanoin henkilötunnukseni - jonottamatta. Kasvomaskiin, visiiriin, suojaessuun ja -käsineisiin pukeutunut nuori nainen ojensi minulle paperinenäliinan: ”Niistäkää nenänne, olkaa hyvä”, minkä jälkeen hän pyysi minua paljastamaan nenäni maskin alta, työnsi puisen näytetikun syvälle vas puoleiseen sieraimeeni, pyöritti tikkua joitakin sekunteja ja veti tikun ulos. Nainen ojensi minulle A-nelosen jatko-ohjeita ja sanoi: ”Testin tulos lähetetään teille tekstiviestillä vuorokauden kuluessa.” Nostin maskin takaisin nenän päälle, laitoin silmälasit takaisin ja ajoin pois. Muru jatkoi tyytyväisenä uniaan auton takapenkillä omassa turvallisessa häkissään.

Illalla klo 23.10 sain tekstiviesti: ”Koronatestisi tulos 7.12. oli negatiivinen eli näytteessä ei ilmennyt koronavirusta.” Aamulla aurinko paistoi upeasti ja flunssan oireet olivat selvästi lievittyneet. Auringon valo paijasi ihanasti aivojen masennusnystyröitäni. Ehkä tästä selvitään :):)

Kaiken kukkuraksi RadioSuomessa soi voimakappaleeni (täällä) Juha Tapion Kelpaat kelle vaan:

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

maanantai 7. joulukuuta 2020

Juhlien jälkeen


Upea auringonpaiste karkoitti juhlapäivän harmauden (täällä)
 ja teki arkimaanantaista juhlan. 

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Suomi 6.12.2020

Hiljaista ja harmaata. 
Keskustakävelijän iloksi useat virastot, kaupat ja kodit 
ovat panostaneet ikkuna- ja ulkovaloihin. 

lauantai 5. joulukuuta 2020

Perinteinen perjantai :)

Palapeliä ja Puhelinlankoja

perjantai 4. joulukuuta 2020

Valoa ikkunassa


Pari viikkoa sitten kävelin Murun kanssa Kruununhaassa. Liisankadulla jäin ihailemaan vanhaa kivitaloa ja sen kauniita ikkunoita ja yksinkertaisen tyylikkäitä kultakoristeita. Kotona selvitin, että rakennus on 1904 valmistunut ns. Wilkmanin talo (Liisankatu 16), jonka oli suunnitellut arkkitehti Vilho Penttilä.

Hesarista löytyi lyhyt juttu (3/2016), jossa kerrottiin että brittilehti The Guardian oli suosittanut Helsingissä käydessä tutustumaan neljään jugend-rakennukseen: monille tuttujen Pohjolan entisen toimitalon, pörssitalon ja rautatieaseman lisäksi juuri kyseiseen Wilkmanin taloon, joka on nimetty rakennuttajansa rakennusmestari Karl Wilkmanin mukaan.

Vaihteeksi jugend-rakennusten (täällä) bongailua Kruununhaassa :):)

torstai 3. joulukuuta 2020

Paluu Itä-Helsinkiin

Kalasataman ja Mustikkamaan yhdistävä, suosittu Isoisänsilta valmistui vuonna 2016. 

Opiskelijatyttö pyysi kanssaan iltakävelylle, kun hänen kaikki tavanomaiset iltaharrastuksensa ovat koronan takia peruttu. Saimme siis Murun kanssa hyvän ja mieluisan syyn poiketa tutusta Kaivarin lenkistämme.

Tytön ehdotuksesta kävelimme hänen lähes jokapäiväisen juoksulenkkinsä: Kallion Torkkelinmäeltä Sörnäisten rantatien yli Kalasataman poikki ja Isoisänsiltaa pitkin Mustikkamaalle, jonka kiersimme Itä-Helsingin vuosilta tuttua rantareittiä (täällä) pitkin, ja samaa reittiä takaisin Kallioon. Kuusi kilometriä ja Murun pisupydähdyksien kanssa lähes puolitoista tuntia.

Kiva, vaikka joulukuun alussa tosi tuulinen reitti. Kuntoilun lisäksi ehdimme pohtia ja ihmetellä mm. tulevaa joulunviettoa, parisuhteiden kiemuroita, harmillisia koronarajoituksia ja ensi vuoden suunnitelmia.

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Kolmen tulppaanin vaasi

Raivatessani entisen Itä-Helsingin kotimme kaappeja löysin paljon mielenkiintoisia ja muistoja herättäviä papereita ja esineitä. Huolimatta siitä, että olen viimeisen kymmenen vuoden aikana läpikäynyt ja karsinut lähes kaikki komerot ja varastot ainakin kertaalleen. 

Alakerran sivukaapin perältä kaivoin mm. Äitimuorin vanhan ruskean savimaljakon, jonka hän oli ostanut tai saanut asuessamme Lauttasaaressa 1950-luvulla. Säästäväisenä työssäkäyvänä perheenäitinä Äiti kertoi ostaneensa usein viikonlopuksi kolme tulppaania, jotka taipuivat pyöreän maljakon kapeassa suuaukossa kauniisti. Tämä hymyilytti Äitimuoria, sillä myöhempinä vuosina hänellä oli tapana koristaa kotiaan suurilla parinkymmenen leikkokukan kimpuilla.

Olin jo laittamassa suuaukostaan lohjennutta savimaljakkoa Fidan keräykseen, kun tulin toisiin ajatuksiin. Liimasin lohjenneen palan paikoilleen teholiimalla ja otin mukaani Punavuoreen. Onneksi, sillä huomaan pikkuhiljaa kiinnostuvani vaatimattomasta, tummasävyisestä maljakosta. 

Punavuoressa huomasin pohjassa olevat ”nimikirjaimet” KS - kuka lie? Googlasin huvikseni, mutta mitään ei löytynyt. En muista äidin tuttavapiirissä olleen ketään, kehen alkukirjaimet olisivat sopineet, eikä KS taida viitata edes Turussa vuosina 1921-69 toimineeseen Kupittaan Savi -nimiseen tiili- ja keramiikkayritykseenkään...

Mutta maljakko oli rakas Äitimuorille, ja minäkin olen jo karun maljakon lumoissa. Enää puuttuu kolme tulppaania...

tiistai 1. joulukuuta 2020

Kalenterikuu


En ole vuosikymmeniin hankkinut itselleni enää joulukalenteria. Joka vuosi ostan kalenterit toki Pikkupojille, ja joskus vielä aikuisille lapsillenikin. 

Tänä vuonna vein jopa Äitimuorille joulukalenterin, jonka jokaisen luukun takaa löytyy Fazerin suklaakonvehti. Tänään avattiin yhdessä ensimmäinen luukku, ja jännitettiin ja iloittiin yhdessä kuin pikkutytöt :):)

Viime viikolla postiluukustani tipahti Helsingin seurakuntien jäsenilleen lähettämä adventtikalenteri. Kuulin viikolla radiosta, että adventtikalenterin ensimmäinen luukku avataan ensimmäisenä adventtina eli jo marraskuun viimeisenä sunnuntaina, kun joulukalenterin eka luukku avataan aina vasta joulukuun ensimmäisenä päivänä.

Olin jo laittamassa kuusta kuvaavaa, yksinkertaista pahvikalenteria suoraan avaamattomana lehtikeräykseen, kun ajattelin että korona-aikana voisi olla kiva luukkuja avaamalla seurata koronapäivien etenemistä. Kevään pahimpina tautiviikkoinahan piirsin joka ilta ruksin ruutupaperille merkiksi, että selvittiin tästäkin päivästä terveinä.

Sunnuntaina avasin uuden adventtikalenterini ensimmäisen luukun. Yllätyin positiivisesti. Löysin tonttu- tai kynttiläkuvan sijaan lyhyen mietelauseen. Erityisesti tämän päiväisen kolmannen luukun alta paljastunut lause ilahdutti minua: Armo on lupa iloita elämästä ennen kuin se on täydellistä.

Odotan jo innolla huomisaamua, ja seuraavaa mietelausetta :):)