Nelimarkasta Järnefeltiin

Eero Nelimarkka: Johanneksen kirkko hämyssä, 1930

Eero Nelimarkan näyttelyssä Ateneumissa (täällä) jäin katsomaan taiteilijan maalausta tutusta helsinkiläiskirkosta - Ullanlinnaan vuonna 1891 valmistuneesta Johanneksen kirkosta. Harmaan maalauksen kaksitorninen kirkko on todellisuudessa kookas, mutta siro punatiilirakennus, joka on edelleen alkuperäisessä (uusgoottilaisessa) asussaan. Suomen suurin kivikirkko, jossa sekä sisällä että ulkona on runsaasti tyyliin sopivia koristeluita.

Katsellessani Nelimarkan maalausta mieleeni muistui sekä valokuva, jonka olin ottanut samaisesta kirkosta eräänä sumuisena kevätaamuna pari vuotta sitten (täällä) että nuoren Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) kirkkoa kuvaava värikäs öljymaalaus, johon viisi vuotta sitten ihastuin Ateneumissa (täällä). Ja myös se, että aikomani rauhallinen käynti Johanneksen kirkossa oli vielä toteuttamatta - yhtä nopeaa joulun aikaista piipahdusta (täällä) lukuunottamatta.

Joten - perjantaina jätin Murun kotiin ja kävelin Johanneksen kirkolle. Komeahan kirkko oli myös sisältä, mutta jotenkin liian ”uusgoottilainen” makuuni - joka puolella näin vähän liikaa räpellystä. Tosin oli joukossa myös paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten upeita kaaria ja lasimaalauksia, hienosti työstettyjä puupenkkejä ja valtavat urut, jotka sopivat kuin nakutettu holvimaiselle parvelle.

Ja jännittävä puinen alttarirakennelma, jonka keskellä oli Eero Järnefeltin (1863-1937) - joka oli ollut myös Eero Nelimarkan opettaja - maalaama alttaritaulu. Vuonna 1932 valmistunut Taivaallinen ilmestys -niminen maalaus oli monien vaiheiden jälkeen tilattu Järnefeltiltä, jonka viimeiseksi suureksi työksi teos jäi. 

Kirkon valmistuttua vuonna 1891 oli järjestetty alttaritaulukilpailu, jonka voitti Albert Edelfelt (1854-1905), ei Järnefelt. Voittanutta ehdotusta ei kuitenkaan toteutettu, koska taiteilija ei ollut tyytyväinen taululle varattuun pieneen tilaan. Tämän jälkeen alttaritauluhanke oli jäissä pitkään, kunnes Edelfeltin oltua kuollut jo vuosia, uusi alttaritaulu tilattiin Järnefeltiltä. 

Pitkän odotusajan - yli 40 vuotta - alttaritaululle varatun paikan peitti siniseksi maalattu kangas :) Valitettavasti sisäkuvia kirkosta ei näiltä vuosilta löydy.

Näin mummin mietteet hyppelehtivät taidemuseosta kirkkoon ja Nelimarkasta Järnefeltiin - piipahtaen välillä vanhoissa valokuvissa ja Hällfors-Sipilän kiehtovassa kirkkomaalauksessa…

Johanneksen kirkon komeat urut ja levolliset puupenkit

Eero Järnefelt: Taivaallinen ilmestys, 1932

Alttariveistoksesta siniristilippuun

Tykkään lähikirkostani - Helsingin Tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluvasta Mikael Agricolan kirkosta. Sen suunnitteli aikansa julkkisarkkitehti Lars Sonck (1870-1956) ja se valmistui maailmansotien välissä vuonna 1934 äitini ollessa kuusivuotias töölöläistyttö.

Kävelen lähes päivittäin kirkon ohi tai ympäri, joten olen aiemmin julkaissut siitä sekä valokuvia (täällä, täällä) että kirjoittanut pari juttuakin (täällä, täällä). Mutta taas tuli halu ottaa pari kuvaa ja vähän kirjoittaakin…

Kirkon ovet ovat päivisin avoinna ohikulkijoille, joten pistäydyn taas sisällä. Istun lähes tyhjän kirkon etuosaan - vain pari ulkomaalaista turistia piipahtaa sisällä. Riisun toppaliivin ja kaulahuivin, ja jännittyneet hartiat alkavat rentoutua. Hengitän rauhassa sisään - ulos, sisään - ulos. Katseeni kiertelee kirkon korkeaa ja kapeaa, lempeän punaiseksi maalattua kuoriosaa ja pysähtyy sen alaosassa olevaan värikkääseen alttariteokseen. Rauhoitun.

Väliin katselen kiinnostuneena ympärilleni. Vasemmalla on yksinkertainen ja tyylikkään pyöreä saarnatuoli, kun taas kirkkosalin oikeaa kulmaa peittää valtava diakangas. Ymmärrän, että nykytekniikka vaatii monenlaisia vempaimia, mutta harmittaa että sen pitää pilata rauhoittava kirkkonäkymä. Mutta minkäs voit - koetan kestää :)

Alttaripöydällä on pienehkö metallinen krusifiksi - Heikki Varjan (1918-1986) vuonna 1968 suunnittelema kärsineen näköinen laiheliini. Pellavaiset kirkkotekstiilit taas ovat Päikki Prihan (s.1948) suunnittelemia ja monikerroksiset messinkiset kattokruunut Arvo Muroman (1892-2950) käsialaa. Mieluisia kaikki :)

Jännin tarina paljastuu kuitenkin alttariteoksen takaa. Alttariteos tai alttariveistos, kuten sitä kohokuvana tunnutaan nimittävän, on taide- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen (1891-1979) vuonna 1935 tekemä Jeesuksen hautaaminen. Tykkään, vaikka en teosta ympäröivästä kehysviritelmästä niin välitäkään. 

Etsiessäni kotona tietoa Brunosta törmäsin tietoon, että Bruno Tuukkanen - yhdessä taiteilija Eero Snellmanin (1890-1951) kanssa - laati keväällä 1918 lopullisen luonnoksen itsenäistyneen Suomen valtion lipuksi. Alkuperäinen ajatus oli ollut, että Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) olisi suunnitellut lipun, mutta hän ei suostunut toteuttamaan perustuslakivaliokunnan toivetta sinivalkoisesta lipusta, vaan kannatti punakeltaista vaihtoehtoa. Näin suunnittelu jäi kahden alle 30-vuotiaita taiteilijanalun tehtäväksi ja vain siksi, että he sattuivat työskentelemään tuon arvostetun taiteilijan apulaisina pääesikunnan piirustuskonttorissa. 

Myöhemmin sekä Tuukkasesta että Snellmanista tuli toki itsestäänkin arvostettuja taiteilijoita. Tuukkanen mm. suunnitteli useisiin julkisiin rakennuksiin ja kirkkoihin lasimaalauksia ja vastasi vuonna 1931 valmistuneen Eduskuntatalon kattomaalauksista. 

Päädyin Suomen historian käännekohtiin, vaikka aloitin istumalla kirkon penkille - rauhoittumaan. Nuoren Katri-Helenan sanoin Minne tuuli tytön kuljettaa…

Alttaripöydällä oli Heikki Varjan metallinen pieni krusifiksi.

Saarnatuolin kirjatelineellä käytettävää pientä liinaa kutsutaan kirjaliinaksi.

Arvo Muroman kattokruunuja

Bruno Tuukkanen: Jeesuksen hautaaminen, 1935

Hurmaava hääkirkko

Raaseporissa Mustion linnan ja puutarhan (täällä) vieressä, kapean maalaistien toisella puolella on pieni puukirkko. Aikoinaan se oli Mustiossa toimineen rautaruukin työntekijöiden ja heidän perheidensä kirkko, mutta nykyään se on Raaseporin seurakunnan käytössä. Tosin perinteisiä jumalanpalveluksia siellä järjestetään lähinnä vain juhlapyhinä, mutta vihkitilaisuuksia sitäkin useammin.

Nykyään vaaleansiniseksi maalattu kirkko valmistui noin 260 vuotta sitten vuonna 1761. Se korvasi vanhan, 1600-luvulla rakennetun kirkon, joka huonokuntoisena purettiin. Entisestä kirkosta uuteen kirkkoon siirrettiin vain varrellinen kolehtihaavi ja apostolien kuvilla koristeltu saarnatuoli.

Nykyään vanhaa kolehtihaavia säilytetään alttarin vieressä olevassa vitriinissä ja sen kauniisti kirjailtu kangashaavi on huputettu. Kirkon esitteessä olevasta Emilia Nybergin ottamasta valokuvasta voi nähdä, kuinka taidokkaasti se on aikoinaan kirjailtu :)

Kirkossa käydessäni sattui hassu juttu. Vapaaehtoinen seurakuntalainen esitteli minulle kirkkoa ja kertoi vähän anteeksi pyydellen, että on paikalla ensimmäistä kertaa. Innoissaan hän kuitenkin esitteli sakastin seinällä olevaa kolehtihaalia ja kertoi sen olevan yksi Suomen vanhimpia kolehtihaaveja. Hetken päästä katselin kirkon puolella vitriinissä olevaa haavia ja yhdessä ihmettelimme, että mikähän haavi tämä sitten on. Nopeasti äkkäsimme, että sehän on vanha haavi ja sakastissa oleva haavi on nykyinen käyttöhaavi :) 

Kirkon alttaritauluna on 1700-luvulla Suomessa tehty kopio Peter Paul Rubensin (1577-1640) teoksesta Viimeinen ehtoollinen, jonka suomalaista kopiota jostain syystä kutsutaan nimellä Ensimmäinen ehtoollinen. Rubensin Viimeinen ehtoollinen on nähtävillä Milanossa, samoin kuin tunnetumpi Viimeinen ehtoollinen eli Leonardo de Vincin (1452-1519) 1400-luvulla tekemä suurikokoinen seinämaalaus. 

Roosanväriset puupenkit, seiniä kiertävä sininen koristenauha ja pieni koko - 150 istuinpaikkaa - hurmaavat. En yhtään ihmettele, että kirkko on nykyään hääparien suosiossa…

Ensimmäinen ehtoollinen -niminen alttaritaulu

Vitriinissä on vanha, varrellinen kolehtihaavi.

Emilia Nybergin valokuva vanhan kolentihaavin pussista.

Kirkon saarnatuoliin oli yli 300 vuotta sitten maalattu apostolien kuvia.

Kirkon edessä oli parikymmentä sankarihautaa.

Lempeä puukirkko

Ihastuin Sammatin vaatimattomaan kirkkoon, joka on Suomen vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia puukirkkoja. Se valmistui vuonna 1755, mutta kirkon nykyinen sisäasu on peräisin 1879 tehdystä remontista.

Paanukattoisessa kirkossa minua viehätti etenkin sisäseinien vaaleanpunainen rappaus, kauniit kyntteliköt ja katon valkoiseksi maalatut lautaholvit sekä vanhat puupenkit, joiden istuintilaa oli myöhemmin ”jatkettu”. Mutta myös kirkon pieni koko - 350 istuinpaikkaa - ja erikoinen muoto: alkuperäistä ns. pitkäkirkkoa oli myöhemmin laajennettu toiselle sivulle purkamalla kirkkosalin ja entisen asehuoneen välinen seinä. Eli lähes kaikki viehätti :)

Tykkäsin myös sirosta saarnatuolista, jonne poikkeuksellisesti kuljettiin sakariston kautta. Harmikseni tästä 30-vuotisen sodan aikana Saksasta tuodusta tuolista ottama valokuva epäonnistui…

Alttaritaulun oli lahjoittanut kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Elias Lönnrot (1802-1884) sen jälkeen, kun hänen nuorin tyttärensä Tekla oli kuollut 19-vuotiaana keuhkotautiin. Tätä ennen hän oli joutunut hautaamaan jo vaimonsa Marian, esikoispoikansa Eliaksen ja kaksi muuta tytärtään, jotka myös - pikkupoikaa lukuunottamatta - olivat haudattu kirkkoa ympäröivälle hautausmaalle (täällä). 

Kun Lönnrot itse 82-vuotiaana kuoli, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti haudalle mustasta graniitista tehdyn obeliskin, jonka suunnitteli arkkitehti Gustav Nyström (1856-1917). 

Pitkään olin jo ajatellut/toivonut, että saisin aikaiseksi käytyä Sammatin kirkolla. Onneksi sain visiitin toteutettua viime viikolla. Tykkäsin - ja paljon :)

Adolf Beckerin (1831-1909) alttaritaulu vuodelta 1883 kuvasi Kristusta maapallon päällä.

Elias Lönnrotin sekä hänen vaimonsa ja heidän kolmen tyttärensä hauta

Liian ruma alttaritauluksi

Jos ihastuin Iitin musiikkipäivien esityksiin (täällä), niin tykästyin myös kirkonkylän vanhaan kirkkoon. Punaiseksi maalattu puukirkko valmistui 1600-luvun lopussa, mutta Iitin punaiseksikin kutsutun värinsä se sai vasta sata vuotta myöhemmin eli 1800-luvun alkuvuosina. 

Kirkko korjattiin perusteellisesti noin sata vuotta sitten, kun kunta päätti että vanha kirkko säilytetään seurakunnan pääkirkkona, vaikka seitsemän kilometrin päässä olevasta Kausalasta tuli pitäjän uusi keskus. Samalla myös kirkon vuonna 1830 maalattu vanha alttaritaulu vaihdettiin nykyiseen Felix Frangin (1862-1932) maalaamaan tauluun.

Entisen, itseoppineen maalarin maalaaman alttaritaulun esittämää Jeesusta pidettiin liian rumana ja mittasuhteiltaan vääränä. Tämän jälkeen taulu oli vuosikausia piilossa varaston perällä, kunnes vuonna 2018 se päätettiin konservoida ja tuoda takaisin kirkkoon. Nykyään se on ripustettu alttarilta katsoen oikealla olevalle sivuseinälle.

Näiden kahden alttaritaulun lisäksi kirkossa ei ollut muita maalauksia lukuunottamatta urkulehterin kaiteeseen maalatut Jeesuksen ja 12 apostolin kuvat. Sen sijaan kirkossa oli 19 lasimaalauksin koristeltua ruutuikkunaa, joista taidokkaimmat löytyivät alttarin molemmin puolilta.

Komean rakennuksen kruunasi vielä viisi upeaa kristallikruunua, jännä teräväharjainen katto ja osin sammaloitunut kiviaita, joka suojasi myös kirkkoa ympäröivää vanhaa hautausmaata. Kaunista ja rauhoittavaa. 

Palasin kirkolle vielä sunnuntaiaamuna, osin koska kaikki muu kirkonkylällä oli vielä kiinni. Kirkossa oli alkamassa nuorten konfirmaatiotilaisuus, joten rakennuksen ovet olivat auki myös aikaiselle vaeltajalle :)

Felix Frangin maalaama alttaritaulu Ristiinnaulitseminen vuodelta 1917.

Vasemmalla entinen, itseoppineen maalarin alttaritaulu vuodelta 1830 ja

oikealla nykyinen, koulutetun taidemaalarin vuonna 1917 maalaama taulu.  

Komea saarnatuoli on vuodelta 1833.

Musiikkia Iitissä

Viikonloppuna ajoin Iitin musiikkijuhlille, joilla Velipoika tänä vuonna esiintyi jo toista kertaa. Satoi ja oli kylmää, mutta kokemus oli elämys. 

Nautin valtavasti pienimuotoisesta musiikkitapahtumasta, joka oli alkanut jo keskiviikkoiltana Iitin kirkonkylän kesäkahvilassa. Idyllisessä kylätalossa näyttelijä Terhi Panula oli lausunut runoja ja tapahtuman taiteellinen johtaja Laura Mikkola ja 18-vuotias Fredrika Mikkola soittaneet - äiti pianoa ja tytär viulua.

Tykkäsin valtavasti lauantaipäivän kesäkonsertista Saukonkallion tanssilavalla, jossa Laura ja Fredrika Mikkolan lisäksi esiintyivät mm. saksalainen pianisti Oliver Trieldl ja tämän ”juuriltaan suomalainen” vaimo viulusti Nina Karmon, huilisti Sami Junnonen sekä sähkökitaraa lavalla soittanut kitaristi Jukka Orma.

Lumouduin etenkin Maurice Ravelin (1875-1937) Ma mere l’Oye (Hanhiemo) -nimisestä esityksestä, jonka taiturimaiset Laura Mikkola ja Oliver Trieldl soittivat nelikätisesti tanssilavan pienelle korokkeelle nostetulla flyygelillä. Heidän yhteissoittonsa oli kuin tanssia :) Samaan hiileen puhaltamista ja tunteellista yhdessä tekemistä. 

Tapani mukaan istuin ensimmäisellä penkkirivillä ja paikalla, josta näin hienosti molempien pianistien kädet. Väliin ne olivat niin solmussa, etten tahtonut erottaa missä olivat Lauran ja missä Oliverin kädet. 

Oikeastaan tykkäsin kaikesta, mitä Saukonkallion tanssilavalla näin, kuulin ja tunsin. Puhumattakaan lauantai-illan parituntisesta konsertista Iitin upeassa puukirkossa, jossa muun kiinnostavan ohjelman lisäksi sopraano Tuuli Lindeberg esitti Hildegard von Bingenin keskiaikaisia kirkkolauluja. Ja jossa myös kantaesitettiin Jukan säveltämä jousikonsertto - ensimmäinen sellainen :) 

Saukonkallion tanssilavalla istuessani päätin, että ensi vuonna uudestaan. Ja päätökseni vain vahvistui, kun illalla istuin tunnelmallisessa kirkossa kuuntelemassa musiikkiesityksiä. Ja miettimässä, mitä kautta iso musta flyygeli oli kannettu alttarin eteen :)

Bussilla Poriin

Eilen eli lauantaina olin mukana Gallen-Kallelan museon ystävien järjestämällä bussimatkalla Poriin, jonka päätarkoitus oli vierailla Juseliuksen mausoleumissa. Väliin rankastakin sateesta huolimatta koko päivän kestänyt reissu oli ehdottomasti matkan väärtti :)

Pohjoismaiden ainoan mausoleumin rakennutti varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä Sigridin (1887-1898) hautakappeliksi. Käppärän hautausmaalla oleva, ulkoapäin pientä kirkkoa muistuttava rakennus valmistui keväällä 1902 ja sen suunnitteli tunnettu kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929). 

Vaikka ”kirkkorakennukseksi” mausoleumi oli pieni, niin hautamuistomerkiksi se oli hämmentävän suuri - huomattavasti suurempi kuin olin odottanut. Wikipediasta luin, että mausoleumi on ”hautarakennus, joka on pystytetty rikkaalle tai merkittävälle henkilölle”. Hautakappeliksi taas kutsutaan ”hautausmaalla sijaitsevaa erillistä pientä rakennusta, jonka holviin on haudattu usein saman suvun jäseniä” :) Nykyään Porin mausoleumia ylläpitää Sigrid Juseliuksen säätiö.

Merkittävän Juseliuksen mausoleumista tekee ainakin kaksi asiaa. Se pystytettiin nuoren tytön eikä suurmiehen - kuten useimmat mausoleumit - muistoksi ja sen sisällä voi ihailla Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) suunnittelemia upeita seinä- ja kattofreskoja. 

Vuosina 1901-1903 Akseli avustajineen maalasi rakennuksen seinille kuusi suunnittelemaansa freskomaalausta. Taiteilijan kerrotaan sanoneen, että maalaukset kuvaavat ”Suomen kansan kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin”. Jokaisessa freskoissa esiintyy myös jokin kuolemaa symbolisoiva hahmo. Freskot ovat rakennusten seiniin tai kattoon maalattavia kuvia, joissa väriaine sivellään suoraan pinnan kosteaan laastiin. Näin maalauksesta tulee ikäänkuin pysyvä osa rakennusta.

Gallen-Kallela suunnitteli ja maalasi myös mausoleumin keskihuoneen yläseinissä olevat Paratiisi- ja Kosmos-nimiset freskot sekä kahdeksansakaraisen, luontoaiheisen kattofreskon, joka maalattiin yli kymmenen metrin korkeuteen.

Gallen-Kallelan suureksi pettymykseksi ja kauppaneuvos Juseliuksen harmiksi uudet freskot alkoivat rapistua lähes heti niiden valmistumisen jälkeen. Tämän sekä rakennuksen laajojen kosteusvaurioiden takia mausoleumia alettiin korjata 1930-luvun alussa. Korjaustöiden yhteydessä syttyi kuitenkin kohtalokas tulipalo, joka tuhosi hautakappelin sisäosat lähes täysin eikä seinille maalattuja freskoja saatu pelastettua. Tulipalo syttyi Akselin kuolinvuonna 1931, mutta ehkä hänen onnekseen vasta taiteilijan (ja myös Juseliuksen) kuoleman jälkeen :)

Lähes välittömästi Sigrid Juseliuksen säätiö päätti ryhtyä kunnostamaan tuhoutunutta mausoleumia alkuperäiseen asuunsa. Seinäfreskojen toisinnot maalasi Akseli Gallen-Kallelan poika taidemaalari Jorma Gallen-Kallela (1898-1939) isänsä lukuisten säilyneiden luonnosten perusteella. Toisinnot toteutettiin irtofreskoina, jotka Jorma maalasi Lallukan taiteilijakodissa (täällä) sijaitsevassa ateljeessaan Helsingissä.

Uudet kattofreskot maalasi taiteilijat Oskari Niemi (1886-1964) ja Paavo Leinonen (1894-1964) alkuperäisiä jäljitellen. Ja Gallen-Kallelan oppilas, apulainen ja ystävä kuvanveistäjä Alpo Sailo (1877-1955) toteutti pronssisen ulko-oven Akselin vuonna 1917 laatiman, mutta silloin toteuttamatta jääneen suunnitelman mukaan.

Ikkunoissa nykyään olevat yksinkertaiset lasimaalaukset suunnitteli ja toteutti Bruno Tuukkanen (1891-1979). Sen sijaan hautakappelin eteisessä alkujaan olleita Pekka Halosen (1865-1933) suunnittelemia ja maalaamia freskoja ei tulipalon jälkeen enää maalattu uudelleen.

Juseliuksen mausoleumi hämmentää ja ihmetyttää. Koristellun pronssisen ulko-oven ja hämärän eteisen kautta astutaan kryptan yläpuoliseen tilaan - keskihuoneeseen, jonka lattiassa on viisimetrinen pyöreä aukko. Vaalean marmoriaidan reunustamasta aukosta näkyy alas kryptaan eli hautaholviin, jonka keskellä on valkoisesta marmorista valmistettu sarkofagi. Sarkofagin (hauta-arkun uloin kuori) koosta ei voisi päätellä, että sen sisällä lepää vain 11-vuotiaan tytön balsamoitu ruumis.

Pienessä hautakappelissa kävellessä ja katsellessa aistii paljon kauneutta, mutta tuntee myös suuren surun - kahden nuoren isän tuskan pienten tyttäriensä kuolemasta. Nelikymppinen Fritz oli juuri menettänyt Sigridin - ainoan elossa olleen lapsensa - ja pari vuotta aiemmin vain kolmekymppinen Akseli oli joutunut hyvästelemään neljävuotiaan esikoistyttärensä Marjatan. 

Jos vain mahdollista, mausoleumiin kannattaa tutustua yksin tai pikkuporukalla eikä ison ryhmän kanssa, kuten minä tein. Kolmisenkymmentä ihmistä täyttää herkästi pienen hautakappelin kokonaan, jolloin freskoja on vaikea esteettä nähdä ja rauhakin on herkästi tipotiessään. Huolimatta siitä, että kaikki yrittävät liikkua ja jutella hiljaa ja häiritsemättä. 

Kaikkinensa Sigridin mausoleumi on upea kokonaistaideteos, jonka takia kannattaa ainakin kerran elämässä matkustaa vaikka Helsingistä Poriin :)

Sisääntulon yläpuolella oleva Kosmos-niminen fresko

Pohjakerroksen kryptassa olevan marmoriarkun päälle 

on tikkukirjaimin kirjoitettu SIGRID.

Kuoriosan yläpuolella oleva Paratiisi-niminen fresko

Näkymä kappelin kuorihuoneesta. 

Keskellä oleva marmorikaide ympäröi aukkoa, josta näkyy alas kryptaan ja Sigridin sarkofagi.

Valokuvasta näkee, miten vaikea seinäfreskoja oli valokuvata kännykällä. 

Valokuvasi niitä mistä suunnasta tahansa, 

kuvissa näkyi aina heijastuksia ihmisistä ja/tai ikkunoista tai muista rakenteista.

Vas. olevan freskon oikeaan reunaan taiteilija on maalannut itsensä muurauslasta kädessä.

Yhden seinäfreskon nurkkaan on maalattu 

Akseli Gallen-Kallelan lapset Kirsti (1896-1989) ja Jorma (1898-1939).

Toisen seinäfreskon alareunasta löytyy silinterihattuinen kuolema.

Alpo Sailo työsti pronssiset ulko-ovet Gallen-Kallelan alkuperäisten luonnosten pohjalta.

Sigrid 11-vuotiaana vuonna 1898. Valokuva: Åbo Akademin arkisto

Akseli Gallen-Kallela avustajineen maalaamassa yhtä kuudesta seinäfreskosta.

Valokuva: Satakunnan museo

Saksalainen kirkko

Helsingin keskustassa oleva Saksalainen kirkko on Suomessa asuvan saksankielisen väestön oma kirkko. Se on valmistunut jo vuonna 1864. Vain jokunen vuosi sen jälkeen, kun Venäjän keisari Aleksanteri II oli antanut luvan perustaa Suomen suurruhtinaskuntaan oman saksalaisen seurakunnan alueelle muuttaneita, saksaa puhuvia kauppiaita ja käsityöläisiä varten. Kirkko oli ja on edelleen osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Nykyään seurakuntaan kuuluu noin 2400 jäsentä ympäri Suomea. 

Tähtitorninvuoren kupeessa ja Eteläsataman vieressä sijaitsevan punatiilisen kirkon suunnitteli yhteistyössä kaksi arkkitehtiä: pietarinsaksalainen Harald von Bosse (1812-1894) ja ruotsalainen, Suomessa ammattiuransa tehnyt Carl Johan von Heideken (1832-1888).  

Kirkon ulkonäköä muutettiin merkittävästi 1800-luvun lopulla, jolloin rakennettiin mm. uusi korkeampi torni. Ja sisätilat uusittiin 1950-luvun lopussa niiden tuhouduttua rajussa tulipalossa. Paljoa muuta palosta ei ehditty pelastaa kuin vuonna 1864 maalattu alttaritaulu ja Martin Lutherin muotokuva.

Helatorstaina Saksalainen kirkko oli kiinni ja tutustuin kirkkoon vain ulkoapäin. Kirkon pihapiiriin kuuluu myös pappila, seurakuntarakennus ja saksan kielinen päiväkoti. Sekä rauta-aidan ympäröivä pieni puutarha, jota saattoi aidan raoista ihailla :)

Lähes 12 vuotta sitten - heinäkuussa 2014 - sain tutustua kirkkoon myös sisältä, kun Siskon tyttö ja hänen sulhasensa olivat valinneet vihkipaikakseen Saksalaisen kirkon. Tosin silloin kirkon ihailu jäi vähemmälle, sillä kaikki huomioni kiinnittyi (tietysti) onnelliseen nuoreen hääpariin (täällä ja täällä).

Saksalainen kirkko kuuluu taas ensi kesänä ns. tiekirkkoihin ja on yleisölle auki päivittäin. Ehkä silloin tulee uudelleen poikettua myös kirkon sisällä…

Kirkko alkuperäisessä asussaan 1870~luvulla. Takana näkyy valkoinen Tuomiokirkko (täällä).

Valokuva: Helsingin kaupunginmuseo

Tulppaanit kukkivat kauniisti kirkon pienessä puutarhassa.

Kävely kappelille

Mijaksen kylä (Mijas Pueblo) on Mijas-vuoren rinteessä vajaat 400 metriä merenpinnan yläpuolella noin 8 km päässä Fuengirolasta, mistä kylään pääsee helposti sekä bussilla että autolla. Ja jopa kävellen, kuten tein viime helmikuussa (täällä). Tosin linja-autoasemalta lähtevä bussi nro 122 on kätevin ja halvin matkustustapa - 1,60 euroa, joka maksetaan käteisellä kuljettajalle (täällä). Toisin kuin Fuengirolan paikallisbusseissa, Mijaksen busseissa koirat eivät ole sallittuja, joten kun matkustan kylään Murun kanssa, joudun käyttämään taksia (noin 17 e/suunta). 

Mijaksessa kävellessä ei voi olla huomaamatta ylempänä vuoren rinteessä pilkottavaa pientä valkoista rakennusta Calvarion kappelia (täällä). Se on rakennettu vuonna 1710 kylässä tuolloin vaikuttaneiden karmeliittamunkkien hiljentymispaikaksi. 

Kappeli on ehdottomasti käymisen arvoinen. Tosin se on auki ainoastaan pääsiäispaaston aikana ja silloinkin vain perjantai-iltapäivisin. Mutta pikkuruiseen kirkkosaliin voi kurkistaa kappelin ovessa olevasta pienestä ikkunasta :) 

Parasta kappeliretkessä on itse matka - kävely leveää, mutta kivikkoista polkua - ja ylhäältä aukeava näkymä Mijasin kylään ja kauas Välimerelle. Kylän keskustasta ylös kappelille on vain vajaa kilometrin matka. Suositan kävelyn aloittamista Vapauden aukiolta (Plaza de la Libertad) ylös idyllistä C. San Sebastin -katua, jonka lopussa olevat jyrkät portaat johtavat A-378-autotielle. Tien toiselta puolelta alkaa rautaristeillä merkattu jyrkkä polku kappelille. 

Kivikkoisella rinteellä ei pärjää korkokengissä, mutta muuten lyhyt kävely kappelille ei vaadi erityisvarusteita. Joten eikun menoksi…

Mijas-vuoren kävelyreitit on merkattu eri väreillä, mutta alle puolen kilometrin matka A-387-tieltä kappelille on merkattu puolimetrisillä rautaristeillä. Eli eksyminen on (lähes) mahdotonta.

Calvarion kappeli eli Ermita del Calvario - yllä ulkoa ja alla sisältä :)

Mijas-vuoren kävelyreiteistä lyhyin eli 4 km:n pituinen rengasreitti on merkattu keltaisella värillä.

Calvarion kappeli on heti kävelyreittien alussa.

Calle San Sebastian johtaa Vapauden aukiolta (Plaza de Libertad) ylös vuoren rinteelle -

ohi Secret Garden -ravintolan ja A387-autotien yli.

Kartassa ei näy loppuosan jyrkkiä portaita, jotka sokkeloivat valkoisten talojen välissä, 

kuten alla olevassa valokuvassa näkyy.