Mairen modernismia

Museon eteisaulaa hallitsi isokokoinen Mauno Hartmanin (1930-2017) 

vuosina 1967-1972 tekemä Lintujen valtakunta.

Porin reissulla (täällä) kävimme myös kaupungin taidemuseossa, jossa Akseli Gallen-Kallelan freskoja esittelevän näyttelyn (täällä) lisäksi tutustuimme Maire Gullichsen ja modernismin käännekohdat -nimiseen näyttelyyn.  

Porin taidemuseota ei olisi ilman professori Maire Gullichsenia (1907-1990) - lukuisissa suomalaisen kuvataiteen, taideteollisuuden ja arkkitehtuurin hankeissa mukana ollutta puuhanaista tai ”taiteen juoksutyttöä”, kuten hän itseään väliinnimitti. Porissa 1900-luvun alussa varakkaaseen Ahlströmien teollisuussukuun syntynyt Maire toimi 1960-luvulta alkaen aktiivisesti sen puolesta, että syntymäkaupunkiin perustettaisiin modernin taiteen/nykytaiteen museo.

Taidemuseo aloitti viimein toimintansa vuonna 1979 ja parin vuoden päästä sen kotipesäksi avattiin Kokemäenjoen rannalla oleva vanha pakkahuone. Vuonna 1860 valmistuneen rakennuksen muuttamisesta tulli- ja pakkahuoneesta taidemuseoksi vastasi Mairen poika arkkitehti Kristian Gullichsen (1932-2021).

 

1980-luvulla Maire säätiöi keräämänsä merkittävän kotimaisen taiteen kokoelmansa ja antoi sen hoidettavaksi vasta avatulle Porin taidemuseolle. Tämän lisäksi taidemuseon peruskokoelma muodostuu kaupungin taidekokoelmasta, jossa on yli 2000 teosta. 

Modernismin käännekohdat esittelee 30-40 Mairen taidesäätiön kokoelman teosta esitellen suomalaista modernismia lähinnä 1900-luvun alkupuolelta. Kaikkinensa kokoelmassa on noin 540 taideteosta. Kiva pieni näyttely, jossa minua viehätti etenkin Heikki Häiväojan (1929-2019) Kilo-niminen pronssiteos - en oikein osaa sanoa miksi… ja mielelläni katsoin taas yhtä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) tummaa omakuvaa. 

Esillä oli myös kaksi Ellen Thesleffin (1869-1954) pientä öljymaalausta, joista kumpikaan ei minua erityisesti sykähdyttänyt. Oppaamme kertoi, että Thesleff oli ollut yksi Mairen lempitaiteilijoita. 

Kaikkinensa käymisen arvoinen näyttely. Vaikka se ei vedäkään vertoja Porin lähellä Noormarkussa olevalle Villa Mairealle, jossa Maire Gullichsen perheineen asui vuodesta 1939 ja jossa vierailin kesällä  2021 (täällä). 

Niitä ei tietenkään pitäisi verrata toisiinsa. Toinen on taidenäyttely ja toinen taidetta täynnä oleva yksityiskoti…

Edessä Heikki Häiväojan Kilo (Heijastuksia) vuodelta 1966 ja

seinällä mm. Gunilla Kihlmanin (s.1931) oranssi Samarkand vuodelta 1960.

Rolf Sandqvist (1919-1994): Glen Echo, 1952

Ellen Thesleff: Kuutamo (Venematka), 1919

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1913-1926

Taidemuseon sisäänkäynnin edessä oli Harri Kivijärven (1931-2010) graniitista vuonna 1987 

veistetty Lokki, joka paljastettiin Maire Gullichsenin 80-vuotispäivän kunniaksi.

Heleneä Turussa

Keinutuolissa, 1910

Turun taidemuseon (täällä) toisen kerroksen kokoelmanäyttelyssä on tällä hetkellä esillä viisi Helene Schjerfbeckin (1862-1946) öljymaalausta museon omista kokoelmista. Yhtä lukuunottamatta ne oli maalattu Helenen asuessa - vaatimattomissa oloissa ja lähes eristäytyneenä muusta taideyhteisöstä - äitinsä Olga Printzin (1839-1923) kanssa vuosina 1902 -1925 Hyvinkäällä.

Eniten minua kiehtoi Keinutuolissa-niminen maalaus, jonka mallina oli ollut taiteilijan naapurissa asunut 18-vuotias hyvinkääläinen Elna Tamlander (1892-1910). Hieman hämmentyneen näköinen tyttö, jonka hiuksissa näytti olevan turkoosia silkkinauhaa. Tyttö, joka vain jonkun kuukauden kuluttua kuoli kurkkumätään.

Samoilta vuosilta oli myös naapuruston lapsia kuvaava punahuulinen Halkopoika II, ja viereisen Keltahattuisen laulajattaren Helene ikuisti vuonna 1917. Laulajattaren mahdollista mallia en onnistunut lyhyellä nettiselailulla selvittämään. Ja poikkeuksellisesti jätin ottamaani valokuvaan näkymään myös taulun kehykset, sillä ne olivat jotenkin oleellinen osa tuntematonta laulajatarta.

Vanhin esillä olleista viidestä maalauksesta oli Vanha herraskartano, joka kuvasi Helenelle rakasta Sjundbyn kartanolinnaa Siuntiossa. Etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa Helene vietti pitkiä aikoja kartanossa, sillä hänen tätinsä Selma Printz (1837-1861) oli avioitunut kartanon omistajan Thomas Adlercreutzin (1819-1887) kanssa.

Sjundbyn kartanosta puhutaan usein myös Helenen mummolana. Ilmeisesti Helenen äidinäiti Sofia Printz (1812-1893), joka oli myös Helenen Selma-tädin äiti, muutti tyttärensä Selman kuoltua kartanoon hoitamaan tämän esikoistytärtä. Vain 24-vuotias Selma Adlercreutz oli kuollut tyttären synnytyksen jälkeiseen lapsivuodekuumeeseen.

Lisäksi Taidemuseon yläaulassa oli yksi Helenen useista vanhaa äitiään kuvaavista maalauksista. Kotona-nimisessä teoksessa 64-vuotias Olga-äiti istui parsimassa - kumarassa harmaine hiuksineen ja koppuraisine sormineen. Ei uskoisi vain vähän yli kuusikymppiseksi. Niin ne ajat muuttuu - ja vanhat nuortuu…

Katsellessa taas Schjerfbeckin maalauksia tuli mieleeni, että pitääpä tehdä ”Helenen perässä” -retki myös Hyvinkäälle. Ja tutkia, mitä mielenkiintoista sieltä löytyy…

Ps. Pari viikkoa tämän postauksen jälkeen löysin Hyvinkään kaupungin sivuilta vastauksen (täällä): Keltahattuinen laulajatar -maalauksen mallina oli ollut 28-vuotias Helny Nykopp (1889-1963), joka oli Hyvinkäällä asuneen Valtion Rautateiden ylipuutarhuri Willy Nykoppin tytär. 

Keltahattuinen laulajatar, 1917

Halkopoika II, 1911

Vanha herraskartano, 1901

Kotona, 1903

Helenen perässä - taas

Tammisaaren museoreissulla (täällä) olin ajatellut käydä myös Raaseporin museon uusitussa Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovassa näyttelyssä. Olinhan käynyt museon edellisessä, taiteilijan töitä ja elämää esittelevässä pienessä näyttelyssä kesällä 2021 (täällä). Mutta vasta paikan päällä huomasin, että Tammisaaren Helene -niminen näyttely aukeaa vasta kesäkuussa…

Näyttelyn sijaan pistäydyin lyhyen kävelymatkan päässä Chappe-museosta olevassa Cafe Schjerfbeckissä. Vanhassa puutalossa oleva kaksihuoneinen kuppila oli pyritty sisustamaan vanhanajan tyyliin - kaakeliuuneja, pitsiverhoja ja seinäryijyjä sekä Schjerfbeckin kuvia. Kodikas paikka, jossa tarjolla olevat pullat ja sämpylät eivät kuitenkaan minua puhutelleet - normi huoltoasema-tasoa. Tästä huolimatta viihdyin teetä nauttien suomenruotsalaisen puheensorinan keskellä :)

Muistin myös lukeneeni, että Chappe-museon lähellä olisi kahvilan lisäksi Schjerfbeckin muistomerkki. Ja se löytyikin yllättävän läheltä - Kustaa Vaasan kadun ja Pitkäkadun risteyksestä - Helene Schjerfbeckin puistikosta - vastapäätä tonttia, jossa taiteilija oli aikoinaan asunut. Tämän maalaustelinettä muistuttavan muistomerkin oli suunnitellut raaseporilainen Leif Stenwall vuonna 1996. 

Vasta mökille palattuani äkkäsin, että pienessä Tammisaaren kaupungissa on kaksi erillistä Schjerfbeckin muistomerkkiä, mikä on outoa. Kymmenisen vuotta maalaustelinettä kuvaavan muistomerkin pystyttämisen jälkeen kaupungissa alettiin puuhata modernimpaa muistomerkkiä Skepparträdgårdenin puistoon. Kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti norjalainen kuvataiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953), jonka suunnittelema The Finnish Untuned Bell (Suomalainen virittämätön kello) -niminen veistos paljastettiin puistossa vuonna 2011. 

Eli kesäkuussa minulla on tiedossa uusi retki Tammisaareen, joka tosin ei enää ole itsenäinen kaupunki, vaan laajemman Raaseporin kaupungin kaupunginosa. Mutta minulle edelleen tutumpi nimi on Tammisaari, jossa minua siis odottaa uusittu Helene Schjerfbeckin näyttely ja The Finnish Untold Bell :)

Naisten kuvia

Tove Jansson (1914-2001): Nainen ja gladiolus, 1938

Runollinen todellisuus -näyttelyssä Villa Gyllenbergin taidemuseossa (täällä) oli paljon maalauksia ihmisistä ja etenkin naisista - yksin tai pienissä ryhmissä. Ja tykkäsin lähes kaikista :)

Kiehtovia olivat mm. Hjalmar Hagelstamin (1899-1941) vuonna 1938 maalaamat muotokuvat Kitty Fazerista ja Moumounesta. Kitty Fazer (1905-1985) oli taiteilijan ensimmäinen vaimo, jonka kanssa hän oli naimisissa vuosina 1927-1939. Moumoune (1918-2014) taas oli ranskalainen nainen, joka oli usein Hagelstamin mallina miehen työskennellessä 1930-luvulla Pariisissa ja josta myöhemmin tuli kuuluisa laulaja Moune de Rivel. 

Tykkäsin myös Sam Vannin (1908-1992) maalaamasta herkästä muotokuvasta 26-vuotiaasta ystävästään Tove Janssonista. Ja tietty Gyllenbergin omiin kokoelmiin kuuluvasta Helene Schjerfbeckin (1862-1946) naisen muotokuvasta sinisine hiuskoristeineen. Maalauksen nimessä mainittu Guyesin mukaan viittaa siihen, että teos on Schjerfbeckin tulkinta Constantin Guyesin (1802-1892) kuvituksesta - ranskalainen akvarellisti, jota Helene ihaili.

Lisäksi näyttelyssä oli Tove Janssonin (2914-2001) lepäävä omakuva, joka oli lainattu M&E Gallerysta Enköpingistä, josta oli myös Janssonin Nainen ja gladiolus vuodelta 1938. Toven maalauksia olen ihastellut jo joulukuussa 2024 HAMin taidemuseossa (täällä) ja alkuvuodesta sain lisää tietoa Toven elämästä Designmuseossa (täällä).

Kiinnostavia olivat myös ranskalaisen Maurice Brianchonin, sveitsiläisen Andrien Holyn ja suomalaisen Birger Carlstedtin öljymaalaukset, joissa oli kuvattu 1930-luvun naisia tanssiesityksessä, ravintolassa ja metsäretkellä. 

Näyttäytyikö 1920-40 -lukujen todellisuus Gyllenbergin näyttelysalissa esillä olleissa taideteoksissa runollisina? Runollisuuden miellän helposti eteeriseksi ja herkäksi. Näin teoksissa tätäkin, mutta paljon aistin myös (ja vain) aika arkista elämää…

On miten on, minä tykkäsin :)

Hjalmar Hagelstam (1899-1941): Taiteilijan vaimo, Kitty Fazer, 1938

Hjalmar Hagelstam (1899-1941): Moumoune peilin ääressä, 1938 

Sam Vanni (1908-1992): Tove Janssonin muotokuva, 1940 

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Nainen ja sininen hiuskoriste, Guysin mukaan, 1940

Tove Jansson (1914-2001): Lepo (Omakuva), 1943 

Maurice Brianchon (1899-1979): Tanssijatar kukkavihkoineen, 1937 

Andrien Holy (1898-1978): Ravintolassa, 1939

Birger Carlstedt (1907-1975): Picnic, 1934 

Säätiöiden säilöistä

Helsingin Taidehallissa on toukokuun loppuun asti Maamme, meidän -niminen näyttely. Näyttelyn nimestä en heti äkännyt, mistä siinä oli kyse. Eikä sen alaotsikkokaan ”Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen 20-vuotisjuhlanäyttely” paljoa asiaa selvittänyt.

Taidesäätiöt ja etenkin niiden yhdistys ovat minulle aiemmin olleet aika tuntemattomia käsitteitä. Yhdistyksen nettisivuilta selvisi, että yhdistys on perustettu 2006 eli 20 vuotta sitten ja sen tarkoitus on edistää taiteen tuntemusta ja tutkimusta sekä järjestää näyttelyitä, joissa tavisihmisetkin voivat tutustua säätiöiden hallussa oleviin taideteoksiin.

Yhdistykseen kuuluu nykyään kymmenen suomalaista taidesäätiötä - esimerkkeinä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö, Amos Andersonin rahasto, Åbo Academin säätiö, UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö - ja näiden kokoelmissa on yhteensä noin 20 000 taideteosta 1500-luvulta 2000-luvulle.

Nyt Taidesäätiöiden yhdistys järjestää Taidehallissa 20-vuotisjuhlanäyttelyn ja esillä on 50 suomalaisen kuvataiteilijan teoksia. Pääpaino näyttelyssä on 1900- ja 2000-luvun teoksilla. Joukossa on myös joitakin vanhempia maalauksia, kuten veistossalissa oleva Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaama muotokuva taiteilijan venäläissyntyisestä ihastuksesta Sophie Manzeysta (1861-1942) vuodelta 1880. 

Sophie Manzeyn muotokuva kuuluu Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmiin, kuten myös neljä näyttelyssä olevaa Helene Schjerfbeckin (1862-1946) maalausta, jotka kaikki ovat olleet usein esillä Villa Gyllenbergin omissa näyttelyissä Kuusisaaressa (mm. täällä ja täällä). 

Maamme, meidän -näyttelyssä oli paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa. Tykkäsin myös siitä, miten erilaisia ja erityylisiä maalauksia oli aseteltu rinnakkain ikäänkuin keskustelemaan naapurinsa kanssa :) Esimerkiksi Eero Järnefeltin (1863-1937) Kolilta näytti entistä upeammalta Petri Ala-Maunuksen (s.1970) Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa -teoksen vieressä. Yli 170 vuotta sitten syntyneen Järnefeltin teos kuvaa 1920-luvun alun suomalaisuutta ja sata vuotta myöhemmin syntyneen Ala-Maunuksen tummanvihreä väripläjäys - ihanine nimineen - 2020-luvun ihmisten tuntoja. 

Viihdyin näyttelyssä pitkään, sillä moni esillä ollut teos puhutteli minua. Ihastuin mm. Viggo Wallensköldin (s.1969) hempeänväriseen Cocktail-maalaukseen, joka muistutti minua nuoren Salvador Dalin (1905-1969) Tyttö ikkunan ääressä -teoksesta, johon olin ihastunut Madridissa (täällä). Ikuisena puun rakastajana tykkäsin muotoilija Tapio Wirkkalan (1915-1985) koivusta ja vanerista luomasta Tammerkoski-puuveistoksesta, joka kuului UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiön kokoelmaan :)

Minua viehätti omistava käsi Henni Alftanin (s.1979) Darling-teoksessa ja Vilho Lampin (1898-1936) kujeileva omakuva. Mutta kuten edellä kirjoitin, myös moni muu näyttelyn taideteos pysäytti minut. 

Kaikkinensa tykkäsin kovasti näyttelystä, vaikka en edes näyttelyn nähtyäni ihan ymmärtänyt Maamme, meidän -nimen juonta…

Edessä Eero Järnefeltin Kolilta vuodelta 1927 ja

takana Petri Ala-Maunuksen Satu hänestä, joka lähti etsimään pelkoa vuodelta 2019. 

Tapio Wirkkala: Tammerkoski, 1950-luvun alku

Viggo Wallensköld: Cocktail. 1995

Henni Alftan: Darling (Rakas), 2014

Vilho Lampi: Omakuva, 1933

Vierekkäin ripustetut maalaukset ovat kaikki Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kokoelmasta - 

mukana myös neljä Helene Schjerfbeckin teosta.

Vasemmassa yläreunassa on yksi näyttelyn harvoista 1800-luvulla tehdyistä teoksista: 

Albert Edelfeltin Sophie Manzeyn muotokuva vuodelta 1880. 

Miettisen aarteita

Seinällä Rainer Fettingin maalauksia ja 

lattialla Kirsi Mikkolan kolme GLO-tyttöä esittävää muoviveistosta.

Helsingin taidehallissa on viimeistä viikkoa Katson kohti maata -niminen näyttely, jossa on esillä 150 taideteosta Timo Miettisen keräämästä 1500 teoksen kokoelmasta. Vuonna 1928 valmistunut, roosaksi maalattu taidehalli on yksi monista lempimuseoistani Helsingissä (täällä). Juuri sopivan kokoinen helposti taideähkyn saavalle mummille. Kaksi korkeaa pääsalia kauniine ruutuikkunoineen ja niiden välissä neljä pienempää huonetta intiimimpiä teoksia varten.

Vuonna 1955 syntynyt Miettinen kuuluu kansainvälisen teknologiayrityksen Enston omistajasukuun ja on paitsi monimiljonääri myös intohimoinen taiteen keräilijä. Nykyään hän asuu pysyvästi Berliinissä, jossa hänen kotinsa yhteydessä toimii taidesalonki - kohtauspaikka taiteilijoille, keräilijöille ja talouselämän vaikuttajille :)

Taidehallin näyttelyä on kehuttu hienosti kuratoiduksi, mutta minusta se tuntui alkuun sekavalta. Aloitin kierroksen tapani mukaan vastapäivään - portaiden päässä vasemmalla olevasta pääsalista - ja koin suuret, vahvanväriset maalaukset jotenkin päällekäyvinä. 

Onneksi salissa oli lisäkseni vain jokunen muu katselija, ja pystyin pikkuhiljaa rauhoittumaan. Ja aloin jopa pitää pääsalin täyttäneistä saksalaisen Rainer Fettingin (s.1949) ja suomalaisen - Berliinissä asuvan - Kirsi Mikkolan (s.1959) värikkäistä öljymaalauksista. Rainer Fetting sai mustankin seinän kyllästymään väreillä, kuten alla olevassa valokuvassa näkyy. Tykkäsin :)

Näyttelyssä oli maalausten lisäksi joitakin kiehtovia veistoksia, kuten Venäjällä syntyneen, Berliinissä työskentelevän Witalif Fresen (s.1992) vettä soliseva pienoissuihkulähde ja brittiläisen, New Yorkissa asuvan Jesse Wisen (s.1983) ihmisfiguri, jolla oli maailman pisin taideteoksen nimi :) Kummatkin veistokset oli valmistettu lasitetusta keramiikasta. 

Tykkäsin myös toisessa pääsalissa olevasta yli kaksimetrisestä Antti Laitisen pajutyöstä 2D Tree (I), jossa oikea pajupensas lukuisinen haaroineen ja oksineen oli niitattu vanerille. Olinhan jo elokuussa 2022 ihastunut Somerolla asuvan Laitisen (s.1975) luontoaiheisiin teoksiin nähdessäni niitä Väinö Aaltosen museossa Turussa (täällä). 

Miettisen kokoelmasta valitut teokset edustivat pääosin nykytaidetta, mutta mukana oli myös jokunen vanhempi teos, kuten Helene Schjerfbeckin (1862-1946) herkkä Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”. Pääsiäisaamu tunnetaan myös nimellä Kirkkoväkeä, joka kuuluu Kansallisgallerian kokoelmiin. 

Näyttelyssä oli myös monta modernia valokuvateosta. Esimakua näistä sai heti sisääntuloportaiden yläpäässä, jossa tulijoita vastaanotti komea ja suurikokoinen muotokuva Timo Miettisestä.

Loppujen lopuksi tykkäsin Katson kohti maata -näyttelystä, vaikka ensialkuun olinkin aika hämmentynyt :) Vaikka edelleenkään en ihan ymmärrä, mitä näyttelyn nimellä tarkoitetaan…

Rainer Fetting: Schwarze Mauer (Musta seinä), 2019

Witalij Frese: (Lost) Connection, 2025

Jesse Wine: I think you ought to know, I’m going through a creative stage 

some people find difficult to connect to (Sinun kannattaisi tietää, 

että käyn läpi luovaa vaihetta, johon joidenkin ihmisten on hankala löytää yhteyttä), 2016

Antti Laitinen: 2D Tree (1), 2017

Helene Schjerfbeck: Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”, 1941

Morbus yllätti

Ihastuin Morbukseen - ja yllätin itseni :) 

Rakastan Villa Gyllenbergiä Helsingin Kuusisaaressa (täällä). Museota, jossa saman katon alta löytyy niin kotimuseo (täällä) kuin vaihtuvia näyttelyitä järjestävä taidemuseo (täällä), ja myös pieni kuppila merinäköalalla. Kaikkinensa ihastuttava paikka hyvin hoidetun puutarhan keskellä meren rannalla.

Mutta tämän kesän taidenäyttelyä, taiteilija Magdalena Åbergin kuratoimaa Morbus-näyttelyä olen vältellyt. Morbus on latinaa ja tarkoittaa tautia ja sairautta. Tosin ei nimi ole minua karkottanut, vaan näyttelyn esitteessä oleva valokuva eräästä näyttelyn maalauksesta - Åbergin itsensä vuonna 2019 maalaamasta Elimiä I (Cirrhosis). Teos, joka näkyy myös yllä minun valokuvaamana. Esitteen kuvasta sain nimittäin käsityksen, että näyttelyssä näkyisi vain ällökuvia jostain ”pilaantuneista” sisäelimistä…

Viikolla ajoin autolla Tapiolasta Kuusisaaren kautta keskustaan, ja ennakkoluuloistani huolimatta päätin pysähtyä rakastamassani museossa. Olihan minulla museokortti :) Ja yllätin itseni, sillä ihastuin Morbukseen.

Näyttely oli kaikkea muuta kuin ”pilaantuneita” sisäelimiä. Ihastuin jopa esitteen kuvassa vierastamaani Åbergin maksamaalaukseen, kun näin sen luonnossa. Öljyväreillä puulle maalattu teos oli kosketteluun kutsuva ja herkullisen värinen taideteos, jonka voisin jopa ripustaa kotini seinälle :) Liekö teoksen innoittajana ollut vanha japanilainen anatomian kartasto, jonka taiteilija on kertonut inspiroivan häntä (täällä). 

Kuraattorin eli Magdalena Åbergin (s.1972) teosten lisäksi näyttelyssä oli esillä 14 muun nykytaiteilijan maalauksia, valokuvia, veistoksia ja installaatioita. Ja kaikki käsittelivät eri näkökulmista sairautta tai sairastamista. 

Alakerran näyttelytilaa hallitsi Hanna Vihriälän Nousutuki - katosta roikkuvista akryylihelmistä tehty sairaalasänky. Sänky, joka monelle vaikeasti sairaalle tahtoo viestiä ankeaa ja rajoittunutta elämää, oli muuttunut iloa ja helmiä pursuavaksi syliksi. Mietteliäänä jäin katsomaan myös Viggo Wallensköldin maalausta jäykkäniskaisesta ja ilmeettömästä ammattiauttajasta. Maalaus tuntui kuvaavan niin potilaan tylyä hoitokokemusta kuin hoitajan omaa ahdinkoa terveydenhuollon jatkuvien supistusten keskellä.

Nykytaiteilijoiden teosten rinnalle näyttelyyn oli valittu joitakin vanhempien taiteilijoiden - Albert Edelfelt (1854-1905), Helene Schjerfbeck (1862-1946), Hugo Simberg (1873-1917) ja Rafael Wardi (1928-2021) - maalauksia. Neljä ikonista taiteilijaa, jotka kaikki ovat tulleet tunnetuksi haurauden, sairauden ja kuoleman kuvaajina. 

Minua puhutteli Magdalena Åbergin kaksi muistisairaasta äitiään kuvaavaa, yksinkertaista maalausta, joissa yli puolet päästä ja kasvoista oli epämääräisesti häivytetty. Varsinkin kun tämä Unohdus-niminen kuvapari oli ripustettu Schjerfbeckin viimeisen, vain parilla hiilen liikkeellä tehdyn omakuvan viereen. 

Helene Schjerfbeckin kuuluisa Viimeinen omakuva on lähivuosina ollut esillä useissa näyttelyissä, mutta harvemmin olen törmännyt toiseen, samana vuonna 1945 valmistuneeseen omakuvaan - Valoa ja varjoa - jonka näin Morbus-näyttelyssä. Kunniapaikalla näyttelyssä oli myös isokokoinen litografia (1938-1939) taiteilijan ehkä tunnetuimmasta öljymaalauksesta Toipilaasta vuodelta 1888. Kaikki kolme Schjerfbeckiä oli valittu Villa Gyllenbergin omista kokoelmista. 

Myös Raija Jokisen pellavakuidusta tehdyt ihmishahmot olivat mielenkiintoisia. Enten tykkäsin kotimuseon yläkerran kylpyhuoneessa olevasta epätoivoisesta naisesta, joka oli saanut nimen Liukenevaa.

Näyttelyssä oli paljon enemmän katsottavaa, ihmeteltävää ja yllättävää kuin ennakkoon olin ajatellut. Ja luettavaa, sillä usean teoksen vierestä löytyi kuraattorin mietteitä kyseisestä teoksesta, mikä kivasti aktivoi katsojan mieltä lisäpohdintoihin….

Edessä Hanna Vihriälän (s.1974) Nousutuki vuodelta 2020

ja takana Henrika Laxin (s.1971) maalaussarja Syvyydestä, 2022.

Viggo Wallensköld (s.1969): Ammattiauttaja, 2017

Rafael Wardi: Valkeat hiukset (Reeta), 1997 

Mallina on ollut taiteilijan muistisairautta sairastava Reeta-vaimo.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, Valoa ja varjoa, 1945

Magdalena Åberg: Unohdus (äidin muotokuva), 2022

Raija Jokinen (s.1960): Liukenevaa, 2024

Miellyin Marianneen

Marianne Stokes: Kuolema ja neito, 1908

Ateneumin uudessa Gothic Modern -näyttelyssä hullaannuin kaikesta (täällä). Ja uutena tuttavuutena ihastuin Itävallassa syntyneeseen Marianne Stokesiin (1855-1927), jonka kolme maalausta oli saatu näyttelylainaan - kaksi merkittävistä brittimuseoista ja yksi Pariisin Orsay-museosta. 

Yksi Ateneumin lainateoksista oli Madonna ja lapsi - Stokesin 1900-luvun alussa maalaama herkkä ja lämmin temperamaalaus nuoresta, väsyneestä äidistä (täällä). Tykkäsin paljon myös kahdesta muusta Stokesin maalauksesta - Kuolema ja neito, jossa levollinen musta enkeli tervehti rauhoittavasti pelokasta nuorta naista, ja Kynttilänpäivä, jossa kaunispiirteinen nainen keskittyi kirjan lukemiseen. 

Suomalaisena oli mielenkiintoista lukea, että samoihin aikoihin, kun nuori Marianne Preindlsberger tapasi tulevan puolisonsa, englantilaisen taidemaalari Adrian Stokesin (1854-1935), hän tutustui myös Helene Schjerfbeckiin (1862-1946). Nuorten naisten Pariisissa alkanut työtoveruus ja ystävyys jatkuikin läheisenä useita vuosia. 

Samassa näyttelysalissa Stokesin Kynttilänpäivän kanssa oli myös alankomaalaisen Dirk Boutsin (1420-1475) Kristuksen pää 1400-luvulta. Halusin liittää valokuvan ko maalauksesta tähän postaukseen - ilman mitään erityistä asiayhteyttä :) sillä harvoin olen nähnyt Jeesusta kuvattavan niin inhimillisesti - tavallisen ihmisen näköisenä - etenkään keskiaikaisissa maalauksissa. 

Tässä ensimmäinen povaamani jälkipostaus (täällä) Ateneumin Gothic Modern -näyttelystä...

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1945

Toinen näyttelyssä olleesta taiteilijan kahdesta omakuvasta.

Helenen lukuisiin omakuviin tutustuin mm. lokakuussa 2019 Lontoossa (täällä). 

Dirk Bouts: Kristuksen pää, 1400-luku

Marianne Stokes: Kynttilänpäivä, 1901