Kuvia Mirristä

Tyko Sallinen: Mirri/Gösta Stenman, 1917

Tiedän ja tunnen kuvataiteita ja taidehistoriaa vähän, joten jokaisessa taidenäyttelyssä voin oppia uutta. Lähes kaikki näyttelyissä esillä olevat teokset kertovat minulle jotain - jos vain pysähdyn katsomaan ja jaksan ottaa selvää. Uusia tarinoita kyseisestä teoksesta, sen tekijästä ja yleensä kuvataiteesta :)

Esimerkiksi Aboa Vetus Ars Nova -museossa (täällä) yllätyin, miten surullinen tarina paljastui Tyko Sallisen Mirri-nimisen maalauksen takaa. Vuonna 1917 maalatussa muotokuvassa tyhjäkatseinen, tummatukkainen nainen tuijotti apaattisena eteensä. Tummasävyinen maalaus oli ripustettu vaaleanpunaisen huoneen seinälle brittiläisen David Hockneyn (1937-2026) iloluontoisen alastonkuvan pariksi (täällä), mikä vielä korosti Mirrin synkkää tarinaa. 

Kiistellyn ja ihaillun Tyko Sallisen (1879-1955) mallina oli usein - etenkin 1900-luvun alkuvuosina - taiteilijan ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen (1888-1920) eli Mirri, kuten Turussakin esillä olleessa maalauksessa. 

Helmi syntyi Sortavalassa ja pääsi 18-vuotiaana opiskelemaan kuvataiteita Ateneumin piirrustuskouluun. Nuoren naisen oma taiteilijanura tyssäsi kuitenkin parin vuoden kuluttua, kun hän vuonna 1909 meni naimisiin kymmenen vuotta vanhemman opiskelukaverinsa Tyko Sallisen kanssa. Nopeassa tahdissa he saivat kaksi tytärtä: Varpun eli Tirsun, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Eva (1910-1949) ja Tajun (1912-1966).

Tämän jälkeen tapahtui jotain, mitä nykyajasta käsin on vaikea ymmärtää, saatika hyväksyä. Tyko lähetti vaimoltaan salaa runsaan vuoden ikäisen Tirsun Tanskaan lapsettomalle siskolleen kasvatettavaksi, koska Tykon mielestä vaimosta ei ollut äidiksi. Eikä Helmi nähnyt esikoistaan enää ikinä…

Avioparin erottua vuonna 1916 oikeus määräsi tuolloin nelivuotiaan Tajun Helmin huostaan. Vastoin oikeuden päätöstä Tyko kuitenkin vei myös Taju-tyttären ex-vaimoltaan eikä varaton yksinhuoltajaäiti kyennyt taistelemaan oikeuksistaan tuolloin jo kuuluisaa taiteilijaa vastaan. Vuonna 1920 Helmi kuoli sydänkohtaukseen yksinäisenä ja hylättynä vain 31-vuotiaana.

Sallinen on maalannut tai piirtänyt Mirriksi nimittämästä vaimostaan kymmeniä teoksia. Tarkkaa lukumäärää en löytänyt. Useimmat Mirri-maalauksista ovat rujoja ja synkkiä, kuten Turussakin näkemäni maalaus, ja monia niistä on pidetty mallina ollutta vaimoa halventavina. Tästä huolimatta Mirri-maalauksia pidetään Sallisen pääteoksina.

Jäin ihmettelemään, miksi Aboa Vetus Ars Nova säätiön taidekokoelmaan kuuluvan teoksen nimeksi oli merkattu Mirri/Gösta Stenman. Gösta Stenman (1888-1947) oli merkittävä suomalainen taidekauppias ja taiteenkerääjä sekä Tyko Sallisen löytäjä ja tukija eli mesenaatti. Ehkä kyseinen Mirri-maalaus on ollut Gösta Stenmanin omistuksessa. Tiedä häntä…

Etsiessäni tietoa Tyko Sallisen Mirri-maalauksista törmäsin mm. Ilkka Malmbergin mielenkiintoiseen artikkeliin Tykon ja Mirrin suhteesta HS:n vanhasta kuukausiliitteestä (täällä). Tiedänpä nyt enemmän ainakin vanhoista taidemaailman juoruista :)

Mirrin muotokuvia löytyy mm. Ateneumin kokoelmista. Pitääpä seuraavilla visiiteillä  olla tarkkana…

Fredrika ikkunassa

Aboa Vetus Ars Nova -museon (täällä) joen puoleisessa ulkomuurissa on turkulaisen taiteilijan Jan-Erik Anderssonin (s.1954) valotaideteos Fredrika Runeberg ja piste. Teos on tehty pleksilasista, lehtikullasta ja vanerista. Siinä pitäisi vilkkua yli sata pientä punaista ja sinistä valopistettä, joita minä en kuitenkaan kuvaushetkellä huomannut. Ehkä valopisteet eivät näy kirkkaassa auringon paisteessa…

Ulkomuuriin vuonna 2007 upotettu taideteos on muistomerkki kirjailija ja toimittaja Fredrika Runebergille (1807-1879), joka asui lapsuutensa ja nuoruutensa vuosina 1809-1827 Turussa. Edelleen muurin takana on jäänteitä kellarista - nykyään osana Aboa Vetus -museota - joka kuului aikoinaan Fredrikan kotitaloon. 

Fredrikan lapsuudenkoti tuhoutui Turun palossa 1927, minkä jälkeen hän muutti yhdessä leskeksi jääneen äitinsä kanssa Paraisille - taloon, jossa nykyään toimii kesäkahvila (täällä). Paraisilla Fredrika (o.s. Tengström) tapasi tulevan aviomiehensä, pikkuserkkunsa Johan Ludvig Runebergin (1804-1877). He menivät naimisiin vuonna 1831 ja muuttivat Helsingin kautta Porvooseen. Kaupunkiin, jossa Fredrika asui pääosan aikuiselämästään ja jossa heidän kotitalonsa on jo lähes 150 vuotta toiminut museona - vuodesta 1882 lähtien. 

Turun muistomerkin lisäksi Fredrikan muistoksi on pystytetty yksi pienehkö rintakuva Porvooseen, kun taas kansallisrunoilijaksikin kutsutun aviomiehen patsaita ja muistomerkkejä löytyy eri puolilla Suomea ainakin kymmenkunta. Juuri toukokuussa hämmästelin Esplanadin puistossa Helsingissä näistä ehkä merkittävintä - pariskunnan pojan Walter Runebergin (1838-1920) veistämää, lähes kahdeksanmetristä kivipaasia (täällä).

Aikoinaan Fredrika Runeberg jäi usein kuuluisan ja juhlitun miehensä varjoon. Hän kuitenkin ansaitsee tulla muistetuksi. Olihan hän yksi harvoja 1800-luvun naiskirjailijoita maassamme ja myös merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Fredrika Runeberg 68-vuotiaana 

poikansa, lääkäri Fredrik Runebergin (1850-1884) valokuvaamana vuonna 1875.

Lumilehdokki ja muita orkideoita

Nimetön, 2019

Turun taidemuseossa on Millefleurs-niminen näyttely, jossa on esillä islantilaisen Eggert Peturssonin kukkatauluja. Millefleurs on ranskaa ja suomentuu Tuhansia kukkia. Näyttelyn kolmisenkymmentä taulua oli maalattu täyteen kukkia ja uskoisin, että niissä todella oli tuhansia kukkia :)

Vuonna 1956 syntynyt Pettursson asuu ja työskentelee edelleen Islannissa ja on yksi maan tunnetuimpia ja pidetyimpiä nykytaiteilijoita. Lähes kaikki Turun näyttelyssä olevat teoksetkin ovat ihmisten yksityisomistuksessa eli lainassa (pääosin islantilaisista) kodeista.

Petturssonin kukkataulut eivät oleet perinteisiä kukka-asetelmia. Ne oli maalattu muistin - ei mallin - mukaan. Ne olivat taiteilijan mielikuvituksen tuottamia. Useimmat suurikokoisia kukkaniittyjä, joille taiteilija oli pikkutarkasti maalannut satoja aidon näköisiä lähinnä Islannissa ja Skandinaviassa kasvavia luonnon kukkia. Yhdessä maalauksessa saattoi olla jopa 75 eri kukkalajia - puhumattakaan kuinka monta erillistä kukkaa… Joten maalausten katsominenkin vaati aikaa…

Joihinkin maalauksiin oli maalattu kukkapyörteitä ja joissakin saattoi esitetekstien mukaan hahmottaa ihmisfigureja. Kuulemma erään kukkaniityn keskellä istui myös muumihahmo, jota minä en kuitenkaan saanut bongattua. Idean Pettursson kertoo lainanneensa Tove Janssonin maalauksesta, jonka hän oli nähnyt Helsingissä. Ehkä kyseessä oli HAM:ssa esillä olleet kaksi Toven suurta seinämaalausta, joihin piilotettuja muumeja minäkin ihastelin vuoden 2025 alussa (täällä). 

Maalauksissaan Pettursson oli väliin leikitellyt kasvien nimillä ja lajeilla. Erääseen maalaukseen hän oli esimerkiksi kerännyt kaikki kasvit, joiden nimessä esiintyy sana kulta. Ja viimeisessä näyttelyhuoneessa oli vuonna 2019 maalattu nimetön maalaus, johon hän oli kuvannut kaikki seitsemän kotimaassaan kasvavaa orkidealajia: lumilehdokki, ahovalkokämmekkä, pussikämmekkä, maariankämmekkä, herttakaksikko, soikkokaksikko ja harajuuri. 

Poikkeavaa normitaidenäyttelystä oli se, että maalaukset olivat kaikki nimettömiä, mikä tietty vaikeutti minun kiintymystäni teoksiin :) Ja se, että teokset olivat ripustettu tavallista matalammalle, mistä tosin tykkäsin. 

Kaikkinensa näyttelyssä kierrellessäni Petturssonin värivoimaiset maalaukset tuntuivat sekoittuvan toisiinsa - olevan vähän kuin samaa jatkumoa kaikki. Ja olin aika hukassa :) Mutta kun kotona katselin niitä uudelleen valokuvista, ne oudosti alkoivat elää omaa elämäänsä, ja muuttuivat erillisiksi yksilöllisiksi maalauksiksi. Hämmentävää…

Nimetön, 2010

Nimetön, 2018-2020

Nimetön, 2020-2022

Nimetön, 2015-2017

Meidän täytyy puhua

Mauro Vignando: Nimetön, 2011

Jos edellisessä taidepostauksessani kirjoitin, että Aboa Vetus Ars Nova -museon kokoelmanäyttely oli ”kiinnostava, mukava ja helppo” (täällä), niin oli siellä toki myös teoksia, joita minun oli vaikeampi ymmärtää. Ja joihin en heti ihastunut.

Esimerkkinä italialaisen Mauro Vignandon (s.1969) seinänkokoinen teos, joka oli työstetty hylätystä ulkomainostaulusta, tuntui tosi oudolta ja hämmentävältä. Nykytaiteen näkökulmasta Vignandon nimetön rakennelma on kuitenkin ilmeisen ansiokas, sillä teoksellaan taiteilija voitti joka toinen vuosi järjestettävän Turku Biennaali 2011 -palkinnon. 

Kun museossa kierrellessäni palasin uudelleen katsomaan tuota outoa ja nimetöntä teosta, ei se enää tuntunut niiin oudolta ja hämmentävältä. Museossa en tajunnut, että osa siitä oli ollut joskus mainostaulu. Mutta luettuani tämän kotona, aloin miettiä, että ehkä taiteilija vastustaa teoksellaan liiallista markkinointia ja turhaa kuluttamista. Eli jees - hyvä nykytaide :)

Näyttelyssä oli myös pari teosta, joihin ihastuin ensisijaisesti niiden kiehtovien nimien kautta. Ilmeisen epätaiteellista :) Voiko olla ihanampaa taulun nimeä kuin Kahden maanjäristyksen kohtaaminen hämmentyneen kuun alla. Ja kun katsoin saksalaisen Max Ernstin (1891-1976) roosalle kovalevylle kiinnitettyä sinistä maalausta, olin myyty myös näkemästäni. Vaikka en näkemääni oikein ymmärtänytkään… Ja vaikka valokuvakin piti ottaa lukuisten heijastusten takia sivusuunnasta…

Suomalaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Veikko Hirvimäen (s.1941) pienistä puupaloista koottu susi oli nimetty Meidän täytyy puhua. Nimi, johon myös rakastuin. Nimi, joka teki osittain ilmassa olevasta puupalasudesta ihanan inhimillisen, Kuin perääntymään valmistautunut ystävä ehdottaisi minulle varovasti: ”Meidän täytyy (varmaan vähän) puhua…”

Aiemmin asuessaan vielä Suomessa Hirvimäki on tehnyt useita veistoksia/tilateoksia myös graniitista, esimerkkinä Mika Waltarin muistomerkki Töölössä (täällä). 

Nimen kanssa vai ilman ? Tuntuu, että nykytaiteessa suositaan nimettömiä teoksia, mihin minulla - nimiä rakastavana - on vielä tottumista…

Max Ernst: Rencontre de deux tremblements de terre sous une lune henetee

(Kahden maanjäristyksen kohtaaminen häkeltyneen kuun alla), 1972

Edessä Veikko Hirvimäen Meidän täytyy puhua (2000-2002) ja

takana Reima Nevalaisen (s.1984) Anatomical Study III vuodelta 2015. 

Koti taiteelle

Aboa Vetus Ars Nova -museo (täällä) on toiminut Turun keskustassa olevassa ns. Rettingin palatsissa yli kolmekymmentä vuotta. Näihin päiviin asti museo on säilynyt minulle aika vieraana ja yksi syy tähän on saattanut olla sen outo nimi Aboa Vetus Ars Nova. Olenkin ihmetellyt, mistä moinen nimi?

Nimi on yhdistelmä kahdesta nimestä ja kahdesta museosta. Alkuun nimi olikin Aboa Vetus & Ars Nova. Kellarikerroksessa oleva Aboa Vetus on arkeologinen museo ja kahteen maanpäälliseen kerrokseen levittäytyvä Ars Nova taas nykytaiteen museo. Molemmat nimet ovat latinaa - Aboa Vetus tarkoittaa Vanhaa Turkua ja Ars Nova Uutta taidetta. Eli suomeksi museon nimi voisi olla Vanha Turku Uusi taide :)

Outo nimi juontaa 1700-luvulla julkaistuun Daniel Jusleniuksen (1676-1752) latinankieliseen väitöskirjaan Aboa Vetus et Nova, joka käsitteli Suomen ja Turun historiaa. Toki olen tiennyt, että Aboa Vetus Ars Nova -museossa on nähtävillä sekä vanhoja arkeologisia esineitä että moderneja taideteoksia, mutta en ole tajunnut että se näkyy myös museon nimessä. Nytpä tiedän senkin. Mutta siitä huolimatta karsastan edelleen museon vaikeaselkoista nimeä… 

Rakennuksen ensimmäisen omistajan ja asukkaan tupakkatehtailija Hans von Rettigin (1894-1979) kuoltua talo oli runsaat kymmenen vuotta tyhjillään, kunnes 1990-luvulla turkulainen kauppaneuvos Matti Koivurinta (1931-2023) osti sen. Hänen tarkoituksenaan oli kunnostaa rakennus keräämänsä taidekokoelman ”kodiksi” ja avata rakennus yleisölle museona. Mittava taidekokoelma oli jo vuodesta 1987 asti ollut kauppaneuvoksen nimeä kantavan säätiön omistuksessa ja aiemmin esillä säätiön taidemuseossa Pitkämäessä.

Rettigin palatsin korjaus- ja muutostöiden yhteydessä rakennuksen alta paljastui yllättäen vanhoja keskiaikaisia raunioita ja mm yli 35 000 vanhaa esinettä. Nämä päätettiin säilyttää paikoillaan ja ”putsata” yleisön nähtäväksi, ja perustaa suunnitellun taidemuseon yhteyteen myös arkeologinen museo. Täten ikään kuin sattumalta sai alkunsa Turun outo yhdistelmämuseo Aboa Vetus & Ars Nova, joka avattiin vuonna 1995.

Rettingin perhe asui rakennuksessa sen valmistumisvuodesta 1928 aina 1970-luvulle asti. Olen aiemmin kirjoittanut perheen historiasta ja rakennuksen mielenkiintoisesta, mutta vain poikkeustilanteissa auki olevasta puutarhasta (täällä). 

Nyt kun olen tullut tutuksi sekä upean rakennuksen että siellä esillä olevan nykytaiteen (täällä) kanssa, niin sekä rakennus että kiehtova taidekokoelma kutsuvat minua varmasti uudelleen. Ja täytyyhän minun tutustua vielä kellarikerroksen arkeologiseen museoon :)

Eli AVAN-museolle, mikä kuulemma on Aboa Vetus Ars Nova -museon nykyinen lyhenne :) 

Kohtaamisia Turussa

Kauko Lehtinen: Nimetön, 1967

Kävin viikolla Turussa, mikä nykyään supistuu minulla usein kahvihetkeen kauppatorilla ja vierailuun Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa. Toki monesti myös muuta: Aurajoen rantaa (mm. täällä), Kakolanmäkeä (täällä), Turun linnaa (täällä), Vartiovuorenmäkeä (täällä) sekä lukuisia kirkkoja (mm. täällä) ja muita museoita (mm. täällä). 

Tällä kertaa suuntasin kuitenkin Aurajoen rannalla olevaan Aboa Vetus Ars Nova -museoon, joka minulle parista aiemmasta vierailusta huolimatta on jäänyt vieraaksi. Yllättäen ihastuin museon uuteen Kohtaamisia-nimiseen kokoelmanäyttelyyn. Museorakennuksestahan eli entisestä Rettingin palatsista olen aina tykännyt (täällä ja täällä). 

Museon toisen kerroksen noin kymmeneen pienehköön huoneeseen levittäytynyt näyttely oli kiinnostava, mukava ja helppo, mikä ei tosin taida olla nykytaiteen ensisijainen tehtävä :) Museon taidekokoelmahan koostuu pääosin nykytaiteesta eli teokset ovat lähinnä 1950-luvulta nykypäivään.

Näyttelyn esitteessä on varsinaissuomalaisen kuvataiteilija Kauko Lehtisen (1925-2012) suurikokoinen maalaus, joka oli nähtävillä heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa. Suomen Picassoksikin nimetty Lehtinen tunnetaan juuri tällaisista surrealistista maalauksista. Tykkäsin teoksen viestistä: Me kuplaihmisetkin voimme löytää fyysisen - ja henkisen - yhteyden toiseen kuplaihmiseen, kunhan uskallamme :)

Lehtosen akryylimaalaus oli hyvä valinta Kohtaamisia-näyttelyn esitteeseen. Samalla löytyi muös sopiva nimi nimettömälle teokselle - Kohtaamisia :)

Samassa salissa oli kuvanveistäjä Martti Aihan (1952-2023) jännä ja taidokas tilateos Baabelin torni, joka oli tehty bambutikuista. Ja kaksi Anna Tuorin (s.1973) öljymaalausta Plans and Animals (ei Plants and Animals) ja Honey II - molemmat 2010-luvulta. Tykkäsin näistäkin :)

Samoin kuin Kain Tapperin (1930-2004) pienestä graniittikivestä, joka oli sijoitettu metrin korkuisen pleksilasin ja parikytäsenttisen rautajalustan päälle. Pieni ja valokuvauksellinen välihuone ikkunan ja kahden oviaukon välissä oli oiva paikka Tapperin teokselle.

Edellisiä selvemmin nykytaidetta mielestäni edustivat maailmankuulun David Hockneyn (1937-2026) värivalokuvista koottu kollaasi vuodelta 1984 sekä saksalaisen Ottmar Hörlin (s.1950) Olemassaolo-niminen teos, jossa seitsemän muovista ihmishahmoa roikkui museon porrastasanteen seinällä. Alkujaan hahmoja oli ollut yli 20 ja ne olivat roikkuneet museon ulkomuurilla, mutta ne oli jouduttu varastelun ja ilkivallan takia siirtämään sisätiloihin. Eli hahmot ovat tosi maailmassakin joutuneet taistelemaan olemassaolostaan :)

Hörlin ihmishahmoja vastapäätä oli Rainer Fettingin (s.1949) kiehtova Cookie with Yellow Shirt. Ja viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi vielä Pablo Picasson (1881-1973) viimeisinä vuosinaan maalaama Miekkamies, minkä kohdalla järkeistävä mummi jäi miettimään, että mitenköhän sekin on Suomeen päätynyt…

Yllätin taas itseni, miten paljon tykkäsin Kohtaamisia-näyttelyn teoksista - lähes jokaisesta :) Aiemminhan olen kuvitellut, että ns. nykytaide ei ole ollenkaan minun juttuni (täällä)…

Edessä Martti Aihan Baabelin torni (1981-1982) ja

takana Anna Tuorin maalaukset Plans and Animals (2011) ja Honey II (2012)

Kain Tapper: Pieni kivi, 1982

David Hockney: Nude, 16th June 1984 # 17, 1984

Ottmar Hörl: Olemassaolo, 2015

Pablo Picasso: L’Homme a l’epee (Miekkamies), 1969

Rainer Fetting: Cookie with Yellow Shirt, 1986

Tori Turuus

Taas tuli piipahdettua Lontoontytön kanssa Turun kauppatorilla. Se lumoaa edelleen, vaikka parin vuoden suurremontti on myllännyt torin vakiintunutta ja tuttua järjestystä. 

Onneksi torilla on säilynyt ainakin osa ”pienmyyjistä”, jotka ymmärtääkseni myyvät edelleen oman pientilansa tuotteita - ”aamulla poimittua suoraan pöytään” -periaatteella. Nykyään nämä myyjät on sijoitettu torin keskelle, kun he ennen remonttia olivat parissa rivissä Wiklundin tavaratalon ja Kauppiaskadun puolella. Tuntuu kuin heitä nyt olisi aiempaa vähemmän, mutta edelleen heiltä saa (aina) tuoretta ja hyvää, ja edelleen mansikat tuntuvat loppuvan heti aamulla.

Värikäs ja runsas tori, jossa pyrin piipahtamaan aina kun kesällä käyn Turun keskustassa. Blogiinkin on tullut kirjoitettua niin torin herkullisista antimista (täällä) kuin torin kahviloista ja ravintoloista (täällä ja täällä). 

Nytkin pistäydyimme Tyttären kanssa Cafe Einossa kahvilla, ruisleivällä ja Jymy-pehmiksellä…

Katseen vangitsijoita

Joel Slotte (s.1987): Vaeltaja, 2021

Turun komean taidehallin (täällä) toisessa kerroksessa on marraskuuhun asti Mikä väri -niminen näyttely, joka on koottu museon omista kokoelmista. Runsaat kuusikymmentä teosta 39 taiteilijalta levittäytyy kolmeen isompaan ja kahteen pienempään näyttelysaliin. 

Ensimmäisen salin hämmentävin kokemus oli Roland Perssonin luonnollista kokoa oleva silikoninorsu, jolla oli muun muassa laudoista tehdyt torahampaat. Veistos tuntui jättävän alleen kaiken muun huoneessa olevan. Outo otus, joka ei ensi tapaamisella minua viehättänyt, mutta katseeni se vangitsi :)

Huoneen toinen katseen vangitsija oli alle nelikymppisen Joel Slotten Vaeltaja. Vahvoine väreineen teos oli kiehtova, mutta samalla pelottavan oloinen - jännitteinen ja ristiriitainen. Mitä mustaan nahkatakkiin pukeutunut huppupäinen hiippari tekee syrjäisellä metsälammella? Miksi lampi vetää häntä puoleensa?

Seuraavana oli vuorossa toisen kerroksen suurin sali, jossa Helene Schjerfbeckin maalausten (täällä) lisäksi huomioni kiinnittyi Axel Haartmanin Emilienneen. Nuori nainen tuntui katsovan ja hymyilevän juuri minulle. Kutsuvan viinilasilliselle kanssaan - silmät vilkkuen lilan turbaanin alla. Tasapainoista ja kiehtovaa - vetosi minuun :)

Turkulainen taidemaalari Axel Haartman (1877-1969) toimi Turun taidemuseon intendenttinä eli johtajana vuosina 1923-1953. Hän asui vaimonsa kanssa Naantalissa, jossa heidän kotitalonsa Casa Haartman on nykyään museoitu (täällä). Emilienne on 1920-luvulta, jolloin Haartman oli turkulaisen modernismin kärkinimiä.

Seuraavassa salissa katseeni hakeutui heti Elin Danielson-Gambonin maalaamaan isokokoiseen muotokuvaan ystävästään, 27-vuotiaasta Hilma Westerholmista (1863-1952) - taidemaalari Victor Westerholmin (1860-1919) puolisosta. Muotokuvasta huokui, että malli oli ollut ystävän käsissä eikä häiriintynyt ystävän tutkivasta katseesta. Lempeänä, avoimena ja luottavaisena. Maalausta katsoessa tuli hyvä mieli :) Harmi, että heijastusten takia en onnistunut saamaan siitä suurempaa ja tarkempaa kuvaa…

Viimeisessä salissa oli lähinnä nykytaidetta. Tykkäsin etenkin helsinkiläisen valokuvaajan Emma Sarpaniemen itsestään ottamasta valokuvasta, jossa hän veti jalkaansa punaista sukkaa. Emma on tullut tunnetuksi juuri tällaisista performatiivisista valokuvista, joita hän ottaa itsestään ja ystävistään.

Joku teistä ehkä huomasi, että esittelin vain neljä näyttelysalia, en viittä kuten alussa lupailin :) Toinen yläkerran pienistä sivusaleista jäi minulta nimittäin vahingossa väliin…

Roland Persson (s.1963): Hope and Glory, 2016

Seinällä Susanne Gottbergin (s.1964) Colorist vuodelta 1993.

Axel Haartman (1877-1969): Emilienne, 1912

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Hilma Westerholm, 1888

Emma Sarpaniemi (s.1993): Self-portrait Wearing Red Socks, 2022

Heleneä Turussa

Keinutuolissa, 1910

Turun taidemuseon (täällä) toisen kerroksen kokoelmanäyttelyssä on tällä hetkellä esillä viisi Helene Schjerfbeckin (1862-1946) öljymaalausta museon omista kokoelmista. Yhtä lukuunottamatta ne oli maalattu Helenen asuessa - vaatimattomissa oloissa ja lähes eristäytyneenä muusta taideyhteisöstä - äitinsä Olga Printzin (1839-1923) kanssa vuosina 1902 -1925 Hyvinkäällä.

Eniten minua kiehtoi Keinutuolissa-niminen maalaus, jonka mallina oli ollut taiteilijan naapurissa asunut 18-vuotias hyvinkääläinen Elna Tamlander (1892-1910). Hieman hämmentyneen näköinen tyttö, jonka hiuksissa näytti olevan turkoosia silkkinauhaa. Tyttö, joka vain jonkun kuukauden kuluttua kuoli kurkkumätään.

Samoilta vuosilta oli myös naapuruston lapsia kuvaava punahuulinen Halkopoika II, ja viereisen Keltahattuisen laulajattaren Helene ikuisti vuonna 1917. Laulajattaren mahdollista mallia en onnistunut lyhyellä nettiselailulla selvittämään. Ja poikkeuksellisesti jätin ottamaani valokuvaan näkymään myös taulun kehykset, sillä ne olivat jotenkin oleellinen osa tuntematonta laulajatarta.

Vanhin esillä olleista viidestä maalauksesta oli Vanha herraskartano, joka kuvasi Helenelle rakasta Sjundbyn kartanolinnaa Siuntiossa. Etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa Helene vietti pitkiä aikoja kartanossa, sillä hänen tätinsä Selma Printz (1837-1861) oli avioitunut kartanon omistajan Thomas Adlercreutzin (1819-1887) kanssa.

Sjundbyn kartanosta puhutaan usein myös Helenen mummolana. Ilmeisesti Helenen äidinäiti Sofia Printz (1812-1893), joka oli myös Helenen Selma-tädin äiti, muutti tyttärensä Selman kuoltua kartanoon hoitamaan tämän esikoistytärtä. Vain 24-vuotias Selma Adlercreutz oli kuollut tyttären synnytyksen jälkeiseen lapsivuodekuumeeseen.

Lisäksi Taidemuseon yläaulassa oli yksi Helenen useista vanhaa äitiään kuvaavista maalauksista. Kotona-nimisessä teoksessa 64-vuotias Olga-äiti istui parsimassa - kumarassa harmaine hiuksineen ja koppuraisine sormineen. Ei uskoisi vain vähän yli kuusikymppiseksi. Niin ne ajat muuttuu - ja vanhat nuortuu…

Katsellessa taas Schjerfbeckin maalauksia tuli mieleeni, että pitääpä tehdä ”Helenen perässä” -retki myös Hyvinkäälle. Ja tutkia, mitä mielenkiintoista sieltä löytyy…

Ps. Pari viikkoa tämän postauksen jälkeen löysin Hyvinkään kaupungin sivuilta vastauksen (täällä): Keltahattuinen laulajatar -maalauksen mallina oli ollut 28-vuotias Helny Nykopp (1889-1963), joka oli Hyvinkäällä asuneen Valtion Rautateiden ylipuutarhuri Willy Nykoppin tytär. 

Keltahattuinen laulajatar, 1917

Halkopoika II, 1911

Vanha herraskartano, 1901

Kotona, 1903

Innostuin ikkunoista

Vasemmalla neljä pigmenttivedosta maalatulle alumiinille sarjasta Bamboo vuodelta 2005.

Viikonloppuna piipahdin lyhyesti Tyttärien tilalla Merimaskussa. Mennessä pysähdyin Turussa vartavasten käydäkseni Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa (täällä), jossa vielä pari viikkoa on valokuvaaja Sandra Kantasen Maisemien välissä -niminen näyttely. 

Hangossa asuvan Sandra Kantasen (s.1974) teoksissa yhdistyi mielenkiintoisesti valokuvaa ja maalaustaidetta sekä aasialaista ja länsimaista taideperintöä. Värikkäät, pääosin isokokoiset teokset olivat pigmenttivedoksia eli mustesuihkutulosteita, joista useimmat oli tulostettu paperille ja pieni osa alumiinille. Kaunista ja herkkää - osin arvoituksellista. Tykkäsin tosi paljon :)

Tällä kerralla mielenkiintoni tahtoi kuitenkin karata vanhan rakennuksen komeisiin ikkunoihin. En muista, koska olisin nähnyt ensimmäisen kerroksen näyttelysalien ikkunoita ilman verhoja, joiden tehtävä on suojata herkkiä taideteoksia auringon valolta. Ilmeisesti pigmenttivedokset eivät ole yhtä valoherkkiä kuin esim öljymaalaukset…

Ensimmäisen kerrokset isot, luonnonvaloa sisälle tuovat ikkunat selittyvät sillä, että vuonna 1904 valmistuneen rakennuksen alakerran salit suunniteltiin alkujaan Turun piirrustuskoulun käyttöön. Sen sijaan toisessa kerroksessa, jossa varsinaiset taidenäyttelyt silloin järjestettiin, on edelleen kaarevat kattoikkunat. Nykyäänhän kaksikerroksisen rakennuksen molemmissa kerroksissa on taidemuseon näyttelysaleja. 

Seinän korkuisista ruutuikkunoista avautunut maisema ja ikkunoista sisään siivilöitynyt valo ikäänkuin täydensi Sandra Kantasen hienoja, usein luontoaiheisia taidevalokuvia. Innostuin ja ihastuin :)

Oikealla pigmenttivedos sarjasta Meadows vuodelta 2023.

Pigmenttivedos sarjasta Sakura vuodelta 2004/2019

Pigmettivedoksia sarjasta Distortions vuodelta 2016.

Tarinoiden lehto

Viime sunnuntaina olin kuuntelemassa Salon taidemuseossa järjestettyä ilmaista keskustelua, jossa kerrottiin Turun yliopiston tutkimushankkeesta, joka selvittää Kemiönsaarella olevaa Sagalundin museomiljöötä ja sen kulttuurihistoriaa. Hanke yhdistää tieteellistä tutkimusta ja taiteellista työskentelyä ja sen nimi on Tarinoiden lehto - Sagalund. Kotimuseo, ympäristö ja elämänkerronnallinen aika. 

Tilaisuus kiinnosti minua, koska aihe liippaa läheltä omaa innostustani kotimuseoihin - tosin Sagalund ja sen Villa Sagalund ovat olleet minulle tuntemattomia. Kiinnostustani lisäsi se, että hankkeessa on mukana tutkija, FT Katja Weiland-Särmälä, jonka vanhoja taidejuttuja luen edelleen innostuneena netistä (täällä), sekä kuvataiteilija Erika Adamsson, jonka yksityisnäyttelyyn olin juuri ihastunut (täällä). 

Katjan ja Erikan lisäksi tilaisuudessa puhuivat Sagalund-hankkeen johtaja kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarir Leskelä-Kärki ja tutkijatohtori Karolina Sjö. Yllä on muuten jälkimmäisen muotokuva - Katse menneisyyteen - Erika Adamssonin maalaamana - muorokuva, joka myös oli esillä Salon taidemuseon Paikan henki -näyttelyssä (täällä). 

Erikan näyttelyssä oli myös Villa Sagalundista ja maalauksia huvilan entisistä asukkaista Adele Wemanista (1844-1936) ja Nils Oskar Janssonista (1862-1927), jotka olivat paikallisia, eläkeikäisiä kansakoulunopettajia. Esimerkiksi Erikan kookkaassa Valaistuneet-nimisessä maalauksessa Nils Oskar keskustelee entisen oppilaansa/ystävänsä (?) kanssa. Ja ikkunalaudalla näkyy Kemiönsaarella syntyneen Amos Anderssonin (1878-1961) valokuva (täällä). Liekö hänkin ollut aikoinaan Adelen tai Nils Oskarin oppilaita… Kemiösaarella oleva Sagalund on tänään auki viimeistä päivää, mutta ensi kesänä museoalue ja etenkin Villa Sagalundin kotimuseo on ehdottomasti ohjelmassani. 

Minä jatkan - Tarinoiden lehto -hankkeen tapaan - tutustumista siihen, miten eletty elämä tallentuu kotimuseoissa ja miten siitä tulee osa kulttuurista muistamme. Tosin jälkimmäinen juttu on enemmän asiantuntijoiden kuin museorotan :) vastuulla…

Erika Adamsson: Valaistuneet, 2024

Golden Dust -taulussa vuodelta 2018 on Erikan silmin ikuistettu

Turussa olevan Ett hem -museon upea kullanvärinen sali (täällä).

Pettymys puistossa

Ihastuttuani Ett hem -museoon Turun keskustassa (täällä) ja Erika Adamssonin maalauksiin Salon taidemuseossa (täällä) odotin innolla käyntiä Tuomiokirkonpuistossa, jonne kesän ajaksi oli pystytetty näyttely kyseisen museon ja ko taiteilijan ympärille. Näyttely, jossa museon ja Adamssonin lisäksi kolmantena osapuolena - ellei peräti koko näyttelyn moottorina - oli toiminut turkulainen valokuvataiteilija Vesa Aaltonen. 

Kyseessä oli Adamsson & Aaltonen: Visits Ett Hem -niminen ”valokuvanäyttely”. Se koostui puistoon ripustetuista suurista kangasvedoksista, jotka Aaltonen oli työstänyt valokuvista, joita hän oli kuvannut Ett hem -museon sisänäkymistä ja Erika Adamssonin maalauksista. 

Idea oli ihana ja yksittäiset läpikuultavat kangasvedokset kiehtovia. Mutta - ja iso mutta - kokonaisuutena näyttely ei mielestäni toiminut. Ensinnä puisto oli - ilmeisesti alkoholitarjoilun takia - aidattu epämääräisillä aidoilla ja puiston vieressä oli vielä liuta kulkua ja näkymää häiritseviä työmaaparakkeja. Puistoon ja näyttelyyn oli - ainakin kirkon puolelta - hankala päästä. Se ei ollut helposti ”ohikäveltävissä”, mikä ymmärtääkseni oli alunperin ollut tarkoitus…

Toisekseen ainakin maanantai-iltapäivänä puistossa oli kasapäin ja sikin sokin tyhjiä tuoleja ja pöytiä, outoja nurmikolle levitettyjä pressuja, puutynnyreitä ja isoja roskiksia. Vähän kuin olisi kävellyt hylätyn ravintola-alueen takapihalla. 

Itsessään Tuomiokirkonpuisto on kaunis ja upealla paikalla. Täynnä vanhoja lehtipuita, keskiaikaisen kivikirkon ja Aurajoen välissä. Sellaisenaan - luonnollisena - puisto olisi ollut oiva paikka ko näyttelylle. Mutta nyt puisto oli lähinnä kaljakapakka ilman ihmisiä. Jos puistossa ja pöydissä olisi ollut ihmisiä, puisto valokuvavedoksineen olisi ehkä näyttänyt ja tuntunut erilaiselta. Valoisammalta, elävämmältä ja kutsuvammalta :) Mutta aidattuna, lähes tyhjänä ja vähän rähjäisenä sekä kirkkopuisto että valokuvanäyttely olivat pettymys. 

Ehkä onneksi, mutta kokemukseni ei oikein välity ottamistani valokuvista…

Tarinaa tauluista

Rickhard Hall: Helene Jacobssonin muotokuva, 1910

Hugo Backmansson: Alfred Jacobssonin muotokuva, 1922

Ett hem -kotimuseossa Turun keskustassa (täällä) oli useita tauluja perheen vanhemmista Helene (1854-1928) ja Alfred (1841-1931) Jacobssonista. Emännän pukeutumishuoneessa eli buduaarissa olevan sohvan yläpuolella oli rento muotokuva 56-vuotiaasta Helenestä ja sen vieressä 81-vuotiaan Alfredin lähes sotilaallinen muotokuva. 

Etenkin muotokuvamaalarina tunnettu suomalainen Richard Hall (1868-1942) syntyi Porissa, mutta opiskeli ja asui pitkiä aikoja Ruotsissa ja Ranskassa, kunnes vuonna 1915 muutti pysyvästi Argentiinaan saaden myös maan kansalaisuuden. Hallin ainoa yksityisnäyttely Suomessa oli Helsingissä vuonna 1909, ja saattaa olla, että tässä yhteydessä hän myös maalasi muotokuvan Helene Jacobssonista. Muotokuvassa Helene istuu samalla sohvalla, jonka yläpuolelle maalaus oli ripustettu niin museossa kuin myös Jacobssonien alkuperäisessä kodissa Hämeenkadulla :)

Paimiossa syntynyt Hugo Backmansson (1860-1953) oli sekä taidemaalari että upseeri ja työskenteli vuosia pääasiassa sotamaalarina Venäjällä. Vallankumouksen jälkeen 1917 Backmansson palasi lopullisesti Suomeen, missä hän oli haluttu muotokuvamaalari. Tällöin myös yli 80-vuotias Alfred halusi vielä kerran istua taiteilijan mallina. 

Vanhempien makuuhuoneessa oli perheen kahden tyttären muotokuvat - molemmat Elin Danielson-Gambonin (1861-1919) maalaamia. Alfredilla ja Helenellä ei ollut yhteisiä biologisia lapsia, mutta 1879 syntynyt Walborg ja 12 vuotta myöhemmin syntynyt Kerstin olivat ”omia lapsia”. Walburg Jacobssonin (1879-1974) biologinen isä oli Alfredin pikkuveli Edmund Jacobsson (1845-1931) ja Kerstin Jacobsson (1891-1963) oli adoptoitu vauvaikäisenä Tukholmasta.

Mielenkiintoisia tarinoita riittäisi niin muotokuvien malleista kuin maalareista. Jos taidemaalari Elin Danielson-Gamboni kiinnostaa, niin hänen elämästään löytyy lyhyt yhteenveto Ilta-Sanomissa olleesta Eeva-Kaarina Kolsin artikkelista vuodelta 2021 (täällä).

Walborg Jacobssonin (11v) muotokuva vuodelta 1890

Kerstin Jacobssonin ajoittamaton muotokuva 

Helene, Walburg, Alfred ja Kerstin Jacobsson 

Ett hem i Åbo

Turun tuomiokirkon kupeessa Piispankadulla oleva kotimuseo Ett hem hurmaa - jokaisen, uskoisin :) Kaksisataa vuotta vanhaan, yksikerroksiseen puutaloon on sisustettu Alfred ja Helene Jacobssonin sekä heidän kahden tyttärensä porvariskoti. Koti, joka perheen elinaikana sijaitsi kaksi kertaa suuremmassa kivitalossa Hämeenkadulla ja jonne 36-vuotias vastavihitty Alfred muutti 23-vuotiaan tuoreen vaimonsa Helenen kanssa vuonna 1877 ja jossa he asuivat yli 50 vuotta, kuolemaansa asti.

Puutavara-alan liikemiehenä vaurastunut Alfred ja varakkaaseen perheeseen syntynyt Helene olivat laatineet yhteisen testamentin. Sen perusteella Hämeenkatu 30:ssa sijaitseva kotitalo irtaimistoineen ja taidekokoelmineen lahjoitettiin heidän kuolemansa jälkeen Åbo Akademin säätiölle ja koko koti  ”säilytettäisiin vastaisuudessakin muuttumattomana Ett hem -nimisenä museona”. Näin tehtiin, ja Ett hem avattiin yleisölle vuonna 1932.

Ajatuksen kotinsa lahjoittamisesta museoksi Jacobssonien uskotaan saaneen Helenen ruotsalaiselta ystävältä Wilhelmina von Hallwylilta (1844-1930), joka miehensä kanssa oli 1921 laatinut samanlaisen testamentin. Testamentin, jonka seurauksena Tukholman keskustassa oleva yksityispalatsi avattiin vuonna 1938 Hallwylin taidemuseona.

Toisen maailmansodan alkaessa 1939 Ett hem -museo jouduttiin sulkemaan, ja sodan päätyttyä Hämeenkadun rakennus todettiin niin huonokuntoiseksi, että se määrättiin purettavaksi. Museon irtaimisto ja lukuisat taideteokset oli osin jo ennen sotaa sijoitettu joko muihin turkulaisiin museoihin tai varastotiloihin. 

Åbo Academin säätiö alkoi 1950-luvun lopulla harkita, että yksi sen omistamista Piispankadun kiinteistöistä kunnostettaisiin Ett hem -museon käyttöön. Museoksi valikoitui Turun palon jälkeen 1831 rakennettu tilava puutalo, jonka huonejako muistutti Jacobssonin entisen kotitalon kakkoskerrosta, jossa oli mm. isännän ja emännän huoneet, yhteinen makuuhuone sekä ruokailu- ja edustustilat. Uuteen museotaloon saatiinkin mukavasti sijoitettua iso osa entisessä kodissa Hämeenkadulla olleita huonekaluryhmiä, koriste-esineitä, käsitöitä ja taideteoksia, ja vieläpä pitkälti alkuperäistä sisustusta vastaavassa järjestyksessä. Uusi Ett hem -museo avattiin yleisölle vuonna 1965. 

Piispankadun kotimuseo kertoo vauraasta ja yltäkylläisestä elämästä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Turussa. Hyväosaisen, ruotsinkielisen perheen tarinaa kaupungista, jossa tuolloin oli 30 000 asukasta ja josta tuhoisan tulipalon jälkeen oli tulossa merkittävä rautatieliikenteen ja teollisuuden keskus. Perheen tarinasta lisää seuraavassa Tarinaa tauluista -postauksessa (täällä).

Ett hem i Åbo - Yks koti Turus.

Salin seinällä oli Albert Edelfeltin (1854-1905) Kesäiltana vuodelta 1883, 

joka oli maalattu Alfred Jacobssonin tilauksesta Haikossa.

Veneen perässä istuvan punatukkaisen tytön mallina oli ollut

taiteilijan 14-vuotias sisko Bertha Edelfelt (1869-1934).

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Omakuva, 1878

Lyijykynäpiirros, joka on 16-vuotiaan taiteilijan ensimmäinen tunnettu omakuva.

Akseli Gallen-Kallelan (1865-1930) Jean Sibeliuksen ajoittamaton muotokuva.

Helene Jacobssonin kirjailema tulisuoja.

Emännän huoneessa oli alkuperäinen beigekuvioinen kokolattiamatto,

joka oli osin suojattu viinipunaisilla kävelymatoilla. 

Huoneessa oli säilynyt myös alkuperäiset kuvioidut kangasverhot.

 Isännän työhuoneessa oli Felix Nylundin (1878-1940) tekemä marmorinen rintakuva 

nuoresta, alle nelikymppisestä Adolfista vuodelta 1914.

Sohva ja tuolit ovat perimätiedon mukaan kuuluneet Aurora Karamzinille ja 

saattaneet kuulua Hakasalmen huvilan (täällä) hävinneeseen sisustukseen.