Valon kirkko

Yksi tyttäristäni asuu tällä hetkellä Lauttasaaressa, joten minun tulee taas kierreltyä varhaislapsuuteni maisemissa. Yllättävän paljon saarella on edelleen tuttua, vaikka muutin saarelta pois kansakoulun ensimmäisen luokan jälkeen :) Jopa entinen kotitaloni Lauttasaarentiellä on edelleen pystyssä ja hyvässä kunnossa (täällä). 

Tuttua on Otavantie, joka lähti ”alaspäin” suoraan kotipihastamme silloisen kaupungin palstapuutarhan vierestä. Kotkavuori, jonka vanhassa puuhuvilassa oli leikkikoulu, jonne sain kävellä yksin ”metsän poikki”. Myllykallion (kansa)koulu, jonka ensimmäisellä luokalla opin tavaamaan. Äitimuori muistaa vieläkin, miten hän tankkasi kanssani useana iltana sanan i-loi-nen tavaamista - mutta jatkuvasti minä tavasin sanan väärin :) 

Ja Lauttasaaren kirkko, joka valmistui kansakoulun viereen syksyllä 1958, ja jostain syystä mieleeni on jäänyt myös kirkon ensimmäinen ja pitkäaikainen kirkkoherra Voitto Viro. Vanhempani eivät olleet mitään ”kirkkoihmisiä”, mutta ilmeisesti uusi kirkko ja sen valmistuminen oli tuolloin suosittu puheenaihe, sillä miten muuten nimi Voitto Viro olisi jäänyt kuusivuotiaan pikkutytön mieleen. Saattoi tosin olla, että kotona puhuttiin pääosin kirkon arkkitehtuurista ja sen suunnittelijoista Keijo Petäjästä (1919-1988) ja hänen vaimostaan Marjasta (1923-2025), sillä isäni oli koko ikänsä kiinnostunut arkkitehtuurista. 

Lauttasaaren kirkko kiinnostaa ja innostaa myös minua - edelleen - 73-vuotiaana :) Viimeksi ihailin kirkkoa sisältä marraskuussa 2023 (täällä). 

Viime viikolla kiertelin Murun kanssa Myllykallion metsiä ja ihmeesti kirkko veti minua taas puoleensa. Kurkistin ovesta miettien, tohtisinko jättää ikävää mahdollisesti haukkuvan Murun ulos ja piipahtaa sisällä. Kirkon työntekijä näki minut ja Murun oven raossa ja huikkasi: ”Tervetuloa sisään. Ja koirakin saa tulla.” 

Ja niin me astelimme - Muru ja mummi - tyhjän kirkon keskikäytävää kohti alttarin yksinkertaista ja tyylikästä ristiä. Muru ihmeissään, mutta rauhallisena, ja minä - käännyttyäni alttarin edessä - nautin taideteosta muistuttavasta näkymästä -  valossa välkkyvät urkupillit hennosti värjättyjen ikkunoiden edessä - ja upeasta lamppumerestä, joka ikäänkuin lepäsi penkkirivien päällä.

Ensimmäinen kirkko, jonne sain mennä koiran kanssa. Näin voisi olla useamminkin, jos kirkossa on korkeintaan pari ihmistä eikä siellä ole mitään tapahtumaa, ja jos koira on siisti, rauhallinen ja tottelevainen.

Larun helmi

Lauttasaaren kartano, rakennusta ympäröivä puutarha ja pihapiirissä oleva Teemu Auran kuppila on kolmikko, joka ei petä. Kauniissa ja hyvin hoidetussa puutarhassa riittää ihasteltavaa jokaisena vuodenaikana, mutta parhaimmillaan pieni puutarha on kesällä. Ja varsinkin näin alkukesästä, kun syreenit, valkoiset arovuokot ja monenlaiset tulppaanit - kaikki lempikasvejani - kukkivat täysillä. Ja myös Teemun kuppila - hienommin Patisserie - pistää parastaan kesät talvet :)

Tosin Koneen säätiön omistama kartanorakennus on minulta vielä tarkastamatta. Niin pitkälle olen päässyt, että olen selvittänyt Lauttasaari-Seuran järjestävän kerran kuussa syyskuusta toukokuuhun opastettuja kierroksia kartanossa. Ehkä sitten ensi syksynä… 

Jatkokertomukseni Larun kartanosta sekä sen puutarhasta ja kahvilasta siis jatkuu :) Kartanostahan olen kirjoittanut jo mm. viime marraskuussa (täällä) ja puutarhasta ja kahvilasta mm. kolme vuotta sitten (täällä) - muun muassa…

Taas on aika…

Taas on kevään ja kukkien, pääsiäisen ja puistojen aika. Jokavuotiset narsissit ilmestyivät muuten Punavuoren kotini parvekkeelle täsmälleen samana päivänä kuin keväällä 2023, minkä olen todentanut blogini 27.3.23 (täällä). 

Kävelin tänään Lauttasaaressa ja jäin taas ihailemaan Puhuri-kahvilan ja Koneen kartanon välisessä puistikossa olevaa Lahopuutarha-nimistä ympäristötaideteosta (täällä). Puupölkkyjä, johon kerta kerralta tykästyn enemmän ja enemmän. Ja pakkohan kuvaukselliset pölkyt oli taas ikuistaa kännykkäkameralla.

Kotona tulevasta pääsiäisestä muistutti kauniisti kukkiva pääsiäiskaktus, jonka olin joku viikko sitten ostanut parilla eurolla läheisestä S-marketista. Upeat valkoiset kukat, joiden terälehdet ovat oikeaoppisesti teräväkärkisemmät kuin perinteisellä joulukaktuksella. 

Mutta ei vielä yhtään suklaamunaa eikä pääsiäistipua. Ehkä niitäkin löytyy, kunhan pääsen taas Ukin mökille, jossa toivottavasti on vielä tallella entisten pääsiäisten aarteita…

Komeasti kukkiva pääsiäiskaktus

Osa Lahopuutarha-nimistä ympäristötaideteosta

Sillan kupeessa

Lauttasaaren sillan kupeessa on kaksi kahvilaa - molemmat mukavia, mutta tyystin erilaisia. Lähes 90-vuotias Mutteri - nimensä mukaisesti toimii mutterin muotoisessa pienessä puutalossa - rakennettiin alkujaan kantakaupungista Lauttasaareen kulkeneen lautan lippumyymäläksi. Ja tätä lähes vastapäätä, Lauttasaarentien toisella puolella on ranskalaistyylinen Le Jardin, joka avattiin vasta pari vuotta sitten.

Jos Mutteri on nostalgisen symppis, niin Le Jardin on modernin minimalistinen ja tehdasmaisen karu. Toimiihan jälkimmäinen samoissa tiloissa kuin itse leipomo, jonne kahvilassa istuessaan voi kurkkia.

Ennen sillan rakentamista Lauttasaareen kuljettiin vuosina 1914-1936 lautalla, mistä Mutterin seinällä on muistona kaksi alkuperäistä ”lauttapolettia”. Äitimuorikin on kertonut käyttäneensä lauttaa lapsuudessaan. Asia, jota yhdessä muistelimme helmikuussa 2013, kun kävin hänen kanssaan Mutterissa kahvilla (täällä). 

Kumpikin kuppila aukeaa anivarhain, mikä minun kaltaiselle aamuvirkulle on aina positiivinen juttu. Mutteri peräti kello kuudelta ja Le Jardinkin jo kahdeksalta :) Edellisen erikoisherkku on maksamakkarareissari ja jälkimmäisen mantelikroisantti. Kumpaakin on tullut testattu, ja voin vakuuttaa, ette herkkua ovat :)

Lämmin korvapuusti Mutterin nurkkapöydässä :)

Mantelikroisantti La Jardinin ikkunapöydässä :)

Valaistu kartano

Kävelin torstaina Lauttasaaressa, enkä voinut olla (taas) valokuvaamatta Lauttasaaren kartanoa, joka nykyään on Koneen Säätiön omistuksessa ja toimitilana. Kaksi vuotta sitten julkaisin blogissani lähes identtisen kuvan (täällä), mutta tällä kertaa onnistunut valaistus loi kartanosta lähes satulinnan. Ja valokuva oli vain otettava :)

Muutenkin kartano ja sitä ympäröimä puutarha ja piharakennukset ovat käsittämättömän ja ihailtavan hyvin hoidettuja c kaikkina vuodenaikoina. Jopa tänä rospuuttoaikana puutarha lähes kukoistaa :) 

Kartanon jännästä historiasta lisää tietoa vuoden 2022 postauksessa (täällä). 

Pihapiirin puurakennuksessa on kodikas ja mukava Teemu Auran kahvila (täällä). 

Rauhan rakennus

Lauttasaarelainen arkkitehtipariskunta Marja (s.1923) ja Keijo Petäjä (1919-1988) suunnitteli 1950-luvulla Lauttasaaren kirkon ja sitä ympäröivän rakennuskokonaisuuden, johon kuului myös ruotsinkielinen Sankt Jacobs kyrka, kahta kirkkosalia yhdistävä matala siipirakennus ja näiden keskelle jäävä kirkkopiha ja kauas näkyvä kirkon torni. Tätä Myllykallion mäelle rakennettua kirkkokompleksia ympäröimään rakennettiin luonnon kivilohkareista kaunis, matalahko muuri, joka sitten 1950-luvun on osin pehmeästi sammaloitunut. 

Kirkko valmistui mutkikkaan kilpailuprosessin jälkeen vuonna 1958. Viisi vuotta aiemmin 1953 oli järjestetty avoin suunnittelukilpailu, jonka voitti tuolloin Heikki Sirenin arkkitehtuuritoimistossa työskennellyt ja juuri arkkitehdiksi valmistunut Osmo Lappo (s.1927). Kilpailun palkintolautakunta ja myöhemmin myös kirkkovaltuusto päätyivät kuitenkin toteuttamaan kilpailuissa mukana olleen Marja ja Keijo Petäjän suunnitelman. Itse kilpailussa tämä Petäjien Cour-niminen (suomeksi Sisäpiha) ehdotus ei ollut päässyt palkintosijoille ja syyksi mainittiin se, että suunnitelma poikkesi joiltain osiltaan kilpailun säännöistä. 

Sekä suomen- että ruotsinkielisen kirkon sisustuksen suunnitteli muotoilija ja sisustussuunnittelija Ilmari Tapiovaara (1914-1999). Kävin sisällä vain suuremmassa eli suomenkielisessä kirkkosalissa. Ja ihastuin - tasapainoista, levollista ja kaunista. Odotin tylsempää :)

Tapiovaaran kädenjäljen tunnisti kirkon yksinkertaisista ja pehmeälinjaisista puupenkeistä. Näiden lisäksi ihailin matalalla roikkuvia, messinkisiä kattovalaisimia, joiden suunnittelijaksi mainittiin Ilmari ja Marjatta Tapiovaara. Ja lähes rakastuin alttarin yläpuolella olevaan tyylikkääseen metalliristiin. Ei maalausta, ei veistosta. Ainoastaan yksinkertainen risti, joka vangitsi läsnäolijan katseen. 

Merkittävää kirkkosalissa oli luonnon valo, joka jopa marraskuisena iltapäivänä valaisi huonetta kauniisti. Osin läpinäkyvien lasi-ikkunoiden läpi ja osin vaaleansinisten ja -vihreiden värilasien takaa, ja värilaseja vasten lehterin urkupillit muodostivat ikäänkuin oman taideteoksensa. 

Tykkäsin myös tyylitellystä saarnatuolista, joka betonista huolimatta näytti kevyeltä ja tyylikkäältä. Sekä korkeasta kirkkosalista, joka madaltui kohti kuoria ja salin keskipistettä eli alttaria.

Palaan vielä Marjattaan :) Ilmari Tapiovaaran ensimmäinen vaimo oli sisustusarkkitehti Annikki Tapiovaara (1910-1972), jonka kanssa he perustivat 1950-luvun alussa yhteisen suunnittelutoimiston. Kirkkosalin kauniiden valaisimien toiseksi suunnittelijaksi mainitaan kuitenkin Marjatta Tapiovaara, mutta hänestä ei netistä löydy oikeastaan mitään tietoa…

Kirkon ulkopuolellakin riitti ihastelemista. Tykästyin matalaan vesialtaaseen, joka oli kunniapaikalla laatoitetulla kirkkopihalla tornin vieressä. Ja altaan reunassa olevaan siirtolohkareeseen, joka kuulema oli rakennusvaiheessa nimetty miljoonakiveksi. Siksi, että sen siirtäminen pois tulevalta pihalta olisi maksanut ”miljoonia’, ja se päätettiinkin jättää paikoilleen. Onneksi, sillä jättilohkare loihti lisää luontoa betonirakennelmien keskelle.

Nykyään tämä kaunis kirkko ja sen ympäristö on Museoviraston suojelema. Rakennuskokonaisuus peruskorjattiin perusteellisesti vuosina 2020-2022, ja korjauksen suunnitteli Verstas Arkkitehdit Oy - onnistuneesti :)

Läpinäkyvä, kaunis ja ”kevyt” kirkontorni, jonka päällä on 20-metrinen risti.

Tykkään, että kirkon tornin risti on kunnonkokoinen - ja näkyy.

PS. Otsikolla Taattua Tapiovaaraa (täällä) löytyy 6.5.2022 julkaistu Design Stories -juttu Tapiovaaran sisustamasta punavuorelaisesta kodista.

Koti 1950-luvulla

Synnyin maaliskuussa 1952 ja saman vuoden kesällä pieni perheemme - isä, äiti ja tyttövauva - muutti juuri valmistuneeseen uuteen kerrostaloon Lauttasaareen. Lauttasaarentie 31 on nykyään määritelty kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi rakennukseksi ja on edelleen hyväkuntoinen ja asuttu. Kirjoitin tästä varhaislapsuuden kodistani blogiini keväällä 2015 (täällä). 

Kävellessäni alkuviikosta Murun kanssa Lauttasaaressa piti taas käydä nostalgisoimassa ja valokuvaamassa tuttua 50-luvun kerrostaloa. Asuimme rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa ja meidän viisi huonetta ja keittiö käsitti koko kadunpuoleisen päädyn parvekkeineen. Kuvassa näkyy nurmipihalle avautuvat kolmen makuuhuoneen ikkunat ja kadulle päin olevat kaksi ikkunaa - olohuoneen ikkuna ja kulmassa olevan kolmannen makuuhuoneen - huoneen, jossa siis on kaksi ikkunaa. 

Aika jännä, miten tarkasti muistan asunnon pohjapiirroksen ja kaikki huoneet - ja paljon sisustuksestakin, vaikka olin juuri täyttänyt kahdeksan vuotta, kun kolmilapsiseksi kasvanut perheemme muutti Lauttasaaresta Kulosaareen. Uuteen rivitaloasuntoon, jossa me kaikki kolme lasta saimme omat huoneemme. Lapsuudessani Lauttasaaren kotitalon takana oli kallioista metsää, mutta myöhemmin taloon kiinni rakennettiin toinen kerrostalo. 

Nykyään katselen lämmöllä tuttua kerrostaloa, joka edelleen tuntuu yllättävän ”omalta” :) Lauttasaari on toinen Helsingin asuinalue, jossa nykyisen Punavuoren kotini ohella voisin kuvitella eläväni eläkepäiviäni.

Pölkyt puutarhassa

Lauttasaaren kartanon puutarhassa on toista kymmentä erikokoista puupölkkyä - siellä täällä pieninä ryhminä. Ihmettelin niitä viimeksi marraskuussa 2022 (täällä). Tykkäsin, mutta en ihastunut. 

Keskiviikkona kävin (monettako kertaa?) puutarhassa olevassa Teemu Auran ihanassa Puhuri-kähvilassa ja kahvittelun jälkeen jäin tutkimaan tarkemmin puutarhan pölkkyjä. Ja ihastuin :) 

Kyseessä on taiteilijapari Janne Nabbin (s.1984) ja Maria Teerin (s.1985) kartanon puutarhaan vartavasten vuonna 2017 suunnittelema Lahopuutarha-niminen ympäristötaideteos. Nabbin ja Teerin sanoin ”Lahopuutarhan teokset alkavat valmistua vasta, kun ne on asetettu paikoilleen.” Ja tämä pitää todella paikkansa.

Oltuaan paikoillaan nyt yli viisi vuotta Lahopuutarhan puupökkelöt ovat alkaneet elää ja petraantua. Etenkin lauhana ja tihkusateisena helmikuun päivänä luonnon muovaamat, kosteat puun pinnat hehkuivat ihanina monivärisinä taideteoksina. Hullaannuin täysin. Varsinkin, kun ympärillä ei ollut kukkia eikä muita istutuksia, jotka hyvin hoidetussa puutarhassa keväällä ja kesällä kilpailevat huomiostani (täällä). 

Lahopuutarha on ympäristötaidetta parhaimmillaan. Luonnon materiaalista, luonnon keskellä, luonnon ehdoilla :)

Koneen kartano

Olen käynyt useamman kerran entisen Lauttasaaren kartanon puutarhassa olevassa Puhuri-kahvilassa, jossa nykyään kävijöitä kahvittaa Patisserie Teemu Aura. Tykkään sekä paikasta että sen antimista tosi paljon (täällä). Kartanon päärakennuksessa en ole käynyt. Huomasin, että Lauttasaari-Seura järjestää sinne säännöllisiä opastuskierroksia, joten senkin asian aioin korjata lähiaikoina :)

Vuodesta 2015 Lauttasaaren kartano on ollut Koneen Säätiön omistuksessa ja säätiön työntekijöiden toimitilana. Säätiö on kunnostanut pitkään tyhjillään olleen päärakennuksen, vieressä olevan pienemmän puisen huvilan - ns. punaisen tuvan - sekä näiden ympärillä olevan puutarhan. Rahaa on käytetty säästelemättä, ja kaikki on pyritty entisöimään sellaisiksi kuin niiden tiedetään olleen 1920-luvulla.

Punainen tupa oli kartanon ensimmäinen päärakennus. Sen rakennutti 23-vuotias Mårten Weurlander vuonna 1792. Tämän jälkeen kartano on vaihtanut usein omistajaa. Nykyisen päärakennuksen rakennutti 1837 Claes Wilhelm Gylden (1802-1872), joka toimi pitkään Maanmittaushallituksen ylitirehtöörinä (nyk. pääjohtaja). Viimeinen yksityinen omistaja oli kauppaneuvos Julius Tallberg (1857-1921), joka 1911 osti kartanon kesähuvilakseen. Vuonna 1946 hänen miniänsä brittiläissyntyinen Clara Tallberg (1886-1964) myi tilukset rakennuksineen Allergiasäätiölle, jolta omistus 1978 siirtyi Helsingin kaupungille. 

Nykyään Lauttasaareen pääsee sujuvasti jopa metrolla, kun vuosina 1914-1936 sinne kuljettiin lautalla (täällä), ja sillan valmistuttua autoilla. Lauttamatkasta juontui myös saaren vuonna 1918 käyttöön otettu suomenkielinen nimi Lauttasaari. Ruotsiksi saaren nimi oli jo pitkään ollut Drömsö, minkä todennäköisin alkuperä oli saksilainen, moreeniharjua tarkoittava sana drum.

Kartanon kauniisti entisöity ja hyvin hoidettu puutarha (täällä) on kaikille avoin, samoin kuin kartanon piharakennuksessa toimiva kahvila, josta jo edellä mainitsin. Mukava ja herkullinen piipahduskohde aivan Lauttasaaren metroaseman kyljessä :)

Janne Nabb ja Maria Teeri: Lahopuutarha. Ympäristötaidetta kartanon puutarhassa :)

 

Lauttasaaren kartano vuonna 1930 (Helsingin Kaupunginmuseo, valokuva Sääski Oy)

Puhurin kesää

Kävin Lauttasaaren Puhurissa ensimmäistä kertaa helmikuussa (täällä) - ja ihastuin. Pitihän tämä puutalossa oleva kahvila ja sen puutarha käydä tsekkaamassa kesäkuussakin - ja taas ihastuin :)

Vanhassa Puhurin talossa toimiva Patisserie Teemu Aura -niminen kahvila on kesällä parhaimmillaan. Taloa ympäröi kaunis ja hyvin hoidettu puutarha, josta löytyy useita pöytäryhmiä. Ja monenvärisiä syreenejä, upeasti kukkivia valkoisia arovuokkoja ja lukemattomia pionipuskia, joiden tomerat nuput odottavat vielä puhkeamistaan. 

Istuimme Siskon kanssa aurinkoisessa pihapöydässä. Herkuttelin Teemu Auran mantelikakulla, johon ihastuin jo viime talvena Designmuseon kuppilassa (täällä). Sopivan kosteaa ja ihanan maukasta. 

Ihana paikka tavata ihanaa, rakasta Siskoani. Ehkä tapaamme toistekin Puhurissa, joka on sopivasti Punavuoren ja Espoon kotiemme puolivälissä. Ehkä vähän lähempänä minua…

Ihastuin arovuokkoihin, jotka näyttivät jättiläisvalkovuokoilta.

Bagelia ja maailman parasta mantelikakkua

Larun vanhin

Asuin lapsena Lauttasaaressa. Korona-aikana olen kävellyt (täällä), kahvitellut (täällä) ja muutenkin tutustunut (uudelleen) tuttuun saareen. 

Larussa on paljon entistä, mutta vielä enemmän uutta. Entistä on mm. Lauttasaarentien tutut kerrostalot - myös Lauttasaarentie 31, jossa asuin syntymästä tokaluokkalaiseksi. Lapsuuteni koti (täällä), jossa minulle syntyi pikkusisko maaliskuussa 1954 ja pikkuveli joulukuussa 1956. Koti, josta viisihenkinen perheemme muutti keväällä 1961 juuri valmistuneeseen uuteen kotiin Kulosaaressa (täällä). 

Uutta Larussa on mm. lukuisat kahvilat, joihin olen - kahviloiden ikiystävänä - alkanut tutustua yksi kerrallaan. Viimeisin tuttavuus on Teemu Auran uusi kuppila, joka toimii Lauttasaaren kartanon vanhassa päärakennuksessa, jota myös Punaiseksi huvilaksi tai tuvaksi kutsutaan. Puutalo on Lauttasaaren vanhin rakennus - valmistunut yli 200 vuotta sitten 1792. Nykyään Punaisen huvilan ja sen vieressä olevan kartanomaisen ”uuden” päärakennuksen omistaa Koneen säätiö. Kumpaakaan rakennusta en muista lapsuudestani, vaikka asuin aivan lähellä Otavantien ja Lauttasaarentien risteyksessä.

Punaisessa huvilassa toimi aiemmin Puhuri by Tartine, joka - monen ilmeiseksi harmiksi - lopetti toimintansa viime elokuussa. Tämän vuoden tammikuussa samoissa tiloissa aloitti Puhuri by Patisserie Teemu Aura, joka kahvilatuotteiden lisäksi tarjoaa aamiaista ja lounasta.

Viime torstaina päätin Tapiolasta tullessani käydä Puhurissa, jonka olin äkännyt jo viime kesänä tutustuessani kävellen Laruun. Silloin ihailin lähinnä silloisen ravintolan pihalla olevia kutsuvia pöytäryhmiä sekä avointa, isoa puutarhaa, joka ympäröi entisen kartanon molempia rakennuksia.

Helmikuun sateisena aamupäivänä Puhuri oli vielä lähes tyhjä. Istuin lämpimällä lasiterassilla - Murun kanssa - ja herkuttelin ihanalla banaanikakulla. Tiivistä ja maukasta, ja (melkein) liian täyttävää jopa minulle. Olisin kaivannut kaveria, jonka kanssa puolittaa paksu kakun palanen. Päätinkin, että seuraavaksi kutsun Siskon lounaalle Puhuriin - ja jälkkäriksi otamme kaffet ja yhden yhteisen palan banaanikakkua :):)

Tykkäsin kodikkaasta Puhurista. Ja palaan vissisti - kevättä ja puutarhakaffeja odotellen. Tosin tänään nautin vielä eilisen lumipyryn aikaansaamasta taikatalvesta :)

Kauneinta minussa on varpaat :)

Vanheneminen on väliin (tai usein) vaikeaa. Tänään tuli sähköpostissa entiseltä koulukaverilta kutsu riemuylioppilaiden luokkakokoukseen entiseen lukioomme. Juhlistamaan sitä, että pääsimme ylioppilaiksi viisikymmentä vuotta sitten :):) Aika kuluu on klisee, mutta niin, niin totta…

Saimme ylioppilaslakit toukokuussa 1972 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun juhlasalissa. Tämä Suomen vanhin, vuonna 1886 perustettu yhteiskoulu oli juuri muuttanut Nervanderinkadulta Etu-Töölöstä Isonevantielle Etelä-Haagaan. Yli kolmekymmentä vuotta (1966-97) koulun rehtorina toiminut Vesa Nikunen ojensi helteisenä toukokuun päivänä valkoisen lakin minun lisäkseni Helulle, Mökölle, Markelle, Riitalle, Merjalle ja Jaanalle ja kymmenille muille lukion päättäneille nuorille - tuleville lääkäreille, ekonomeille ja juristeille. Niitähän sykissä - niin opettajien kuin oppilaiden keskuudessa - silloin suosittiin. Osalle se sopi, osalle ei. Onneksi luokkakavereistani kouluttautui myös opettajia, teologeja, mielisairaanhoitajia, muusikkoja ja agronomeja. 

Eilen tämä vajaa seitsemänkymppinen tuleva riemuylioppilas katsoi paljaita varpaitaan ja ajatteli: ”Onpa minulla vielä kauniit jalat ja varpaat. Niin suorat, pehmeät ja terveet.” Ja siltä istumalta tuleva riemuylioppilas varasi täksi päiväksi jalkahoidon ja varpaankynsien geelilakkauksen.

Tänään tuttu kosmetologi Kati Lehtonen Lauttasaaressa hoiti ja lakkasi toista tuntia jalkojani. Ja jaloista tuli vieläkin kauniimmat. Kiitos Kati!

Lasikko lumen keskellä

Keskiviikkoisen kävelyretkeni (täällä) loppupuolella pysähdyin lounaalle kävelyreitin varrella olevaan  Paseo-nimiseen kahvilaan Veijarivuoren uimarannan vieressä. Yllättävän paljon lounasvieraita, mutta huomattuani, että lasitetulla ja lämmitetyllä terassilla oli vapaa pöytä nurkassa takan ja ikkunan välissä ja muutenkin riittävillä korona-etisyyksillä, uskalsin jäädä paikalle. 

Ja ihastuin. Kodikas ja leppoisa tunnelma, iso terassi, lasikko jossa kutsuva kaasutuli ja isojen lasiseinien läpi monipuolinen näkymä ulos: puita, uimarantaa, merta, kävelijöitä, kesämajoja, kerrostaloja. Ja riittävän hyvä ruoka. Otin lounaslistalta maa-artikokkakeittoa, jonka kruunasi lämpimät ja maukkaat (itse leivotut?) patongin palat runsaan levitteen kera. Makeissa herkuissakin oli valinnan varaa: Päädyin porkkanakakkua muistuttavaan avokadokakkuun. Se oli kivan kostea, mutta jopa minulle liian makea, joten ensi kerralla taidan valita vieressä olleen porkkanakakkun palan :):)

Kiva kk-keskiviikko: kiva kahvila ja kiva kävely (täällä). Mitä sitä eläkeläismummi muuta kaipaisikaan :):) Ja kun alkumatkasta aurinkokin vielä pilkisti pilven takaa...

Maa-artisokkakeittoa ja avokadokakkua

Ps. Paitsi että kaipaan kipeesti korona-vapaata lastenlasten tapaamista ja paritanssia. Kävelyllä ja herkuttelulla yritän edes vähän korvata tätä kipeää kaipuuta.

Lenkillä Larussa

Olen syntynyt Lauttasaaressa 1950-luvulla. Kun täytin yhdeksän vuotta, viisihenkinen perheemme muutti uuteen rivitaloon Itä-Helsinkiin. Ylioppilaaksi päästyäni muutin opiskelemaan Ouluun, jossa asuin väliin yhdessä Parasystävän kanssa Kaukovainiolla ja väliin keskustassa Saaristonkadulla. Viiden vuoden jälkeen palasin takaisin Helsinkiin: Ensin vuodeksi yksiöön Lauttasaareen, sitten vuodeksi kaksioon Munkkiniemeen ja mentyäni naimisiin 1980-luvun alussa Itä-Helsinkiin Ukin rakentamaan paritaloon, jossa asuimme viiden lapsemme kanssa vuoteen 2018. Kunnes runsas kaksi vuotta sitten muutin nykyiseen vuokrakaksiooni Punavuoreen :):)
 

Mutta palataan takaisin Lauttasaareen eli Laruun, kuten asuinaluetta ainakin lapsuudessani ja nuoruudessani kutsuttiin. Sitten 1970-luvun lopun en ole käynyt Larussa montakaan kertaa. Ohi olen ajanut, mm. pitkin Länsivälää käydessäni Tapiolassa Äitimuoria tapaamassa. 

Eilen päätin lähteä Murun kanssa kävelylle Lauttasaareen. Ennen lähtöä piti tutkia kartasta, mistä löytyvät saaren ulkoilupuistot tai kävelyreitit. Ja löytyihän niitä... 

Päätin suunnata Lauttasaaren eteläkärjen ulkoilualueille eli Särkiniemeen ja Vattuniemeen, jonka kärkeä lapsuudessani kutsuttiin Ryssänkärjeksi. Sieltä löytyy kaksi vierekkäistä metsäistä ulkoilualuetta - molemmat meren rannalla. Paljon ihanaa merta sekä kiinnostavia rantakiviä ja -kallioita. Runsaasti hyviä ja kivoja - leveitä ja kapeita - polkuja. Kesää odottavia uimarantoja. Puiden väleissä talvihorroksessa uinuvia, mutta edelleen käytössä olevia, yksityisiä pikkuruisia kesämajoja. Kivan pieni ulkoilualue - koko alueeseen tutustuu helposti kerralla. 

Lähdin liikkeelle Purjeentekijänkujan päästä Vattuniemestä, kävelin pitkin Veijarivuoren ja Särkiniemen puistojen rantoja, ohi Ryssänkärjen (nimi löytyy vielä Googlen kartasta) ja Kokkokallion ja palasin lähtöpaikalle puistojen pohjoispäähän rakennettujen kerrostalojen editse. Sopiva noin 3-4 kilometrin pituinen koirakävely. 

Löysin Larun uudelleen :):) Ja ehdottomasti palaan uudelleen. 

Heinäkuu 1954

Minä (2v) ja Sisko (4kk) köllöttelemässä isän (28v) kanssa Lauttasaaren uimarannalla.

Mutterille mieli

Yksi lempikuppiloistani - Kaivarin ”mutteri”, jonka virallinen nimi on kahvila Compass eli Kompassi (täällä) - avattiin lauantaina. Alkuun suosittu kesäkahvila on auki vain viikonloppuisin, ja silloinkin vain sään suosiessa. Tänä viikonloppuna sää todella suosi, ja paikka täyttyikin alta aikayksikön. Olimme Murun kanssa aikaisin liikkellä, joten saimme vielä paraatipaikan ohikulkevien ihmisten ja koirien seurailuun :):)

Pitihän sitä heti päästä herkuttelemaan Hesan parhaalla mantelikroisantilla. Onneksi Mutterilla oli riittävästi huopia lämmikkeeksi kylmää merituulta vastaan.

Oikea kahvila Mutteri (täällä) on Lauttasaaressa, jossa tämä arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelema mutterin muotoinen puurakennus on toiminut vuodesta 1927 lähtien. Nykyään kahvilasta vastaa Tommi Leppälä - sama mies joka häärää myös Kaivarin ”mutterilla”.  Tommin isä (?) Pertti Leppälä rakensi Kaivarin ”mutterin” itse vuonna 1994 Sipoossa, josta se siirrettiin Kaivopuistoon. Pikkuruisen kahvilan varastotilat, kylmiöt ym. sijaitsevat maan alla, jonne pääsee maassa, kahvilan takana olevasta ovesta/luukusta.

Ei kesää ilman Kompassia...

Kompassi koko komeudessaan.

Larun koti

Elämäni ensimmäiset vuodet (1952-61) asuin Lauttasaaressa - Lauttasaarentie 31 -, minkä jälkeen viisihenkinen lapsuudenperheeni muutti tänne, kunnes vuonna 1973 lähdin opiskelemaan Ouluun. Larun talo on edelleen tukevasti pystyssä ja ulkoisesti lähes entisen näköinen. 

Perheemme asui alimmassa kadunpuoleisessa kerroksessa, kuvassa parvekkeemme on juuri suojatiemerkin takana. Viereisessä kaksiossa asui talonmiehen perhe (muistan Arjan ja Tarjan sekä tyttöjen jännittävät isoveljet) ja ylimmässä kerroksessa talon suunnitelleen arkkitehti Eija Saijonmaan perhe Hellä-apulaisineen. 1950-luvulla kivijalassa toimi nykyisen kukkakaupan paikalla baari ja oikean puolen myymälässä oli vaihtuvia toimijoita. Lapsuudessani talon takana oli rakentamatonta seikkailumetsää.

Alla on alimman kerroksen alkuperäinen pohjapiirros, joka vahvistaa muistikuvani asunnon huonejärjestyksestä. Oikealla parvekkeen vieressä oli ruokailuhuone, sitten keittiö ja kolmantena apulaisen (mm. Riia ja Kirsti) huone. Kuvassa alimpana oikealla isän työhuone, sitten vanhempien makuuhuone ja kolmantena lastenhuone. Väliin jäi iso ja valoisa olohuone ja tilava eteinen, josta oli ovi pikkuvessaan. Lastenhuoneen vieressä oli kylpyhuone.

Nykyään Lauttasaarentie 31 määritellään kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi rakennukseksi (Helsingin rakennuskulttuuri - Lauttasaaren rakennusinventointi. Helsingin kaupungin tutkimuksia ja raportteja 2/2003). 

Runebergejä Mutterissa

Keskiviikkokävely äitimuorin kanssa vaihtui tiistaiautoiluun. Huristimme Tapiolasta Lauttasaareen  kahvila Mutteriin. Ensi visiitti ja huomasin että autolla ei kannata tulla. Autopaikan löytäminen on kiven takana, mutta meillä kävi tuuri: kahvilan edessä vapautui juuri 30 min paikka. Muuten miellyttävä pikkukahvila, suloisen ystävällinen nuori myyjä.

Äitimuori tunnisti pyöreän puurakennuksen lapsuudestaan. 1930-luvulla heillä oli ollut kesämökki Lauttasaaressa. Sinne siirryttiin Töölön asunnosta muuttokuorman ja apulaisen kanssa kesäkuun 1. päivänä kolmeksi kesäkuukaudeksi. Alkuvuosina lahti ylitettiin vielä lautalla ja nykyinen kahvilarakennus toimi lippumyymälänä. Tämänkin kahvimyyjä tiesi kertoa.

Myyjä suositteli päivän kunniaksi Runebergin torttuja. Minä emmin ja otin tutun croisantin. Harmi sillä, äitimuorin torttu oli mahtava (Nurmileipä) ja sopivan kostea. Ensi vuonna uudestaan!