Taidetta kodissa

Taidemaalari Frederic Leightonin kotimuseossa (täällä) olleet lukuisat taideteokset jäivät kodin runsaan ja rönsyilevän sisustuksen varjoon. Tai ehkä paremminkin ne sulautuivat sisustukseen niin saumattomasti, ettei niitä osannut jäädä erikseen tutkimaan. 

Kodissa oli mm. paljon aikalaisten muotokuvia. Monet niistä olivat Frederic Leightonin (1830-1896) itsensä maalaamia, kuten muotokuvat taiteilijan sisaresta, kirjailija Alexandra Orrista 53-vuotiaana, taiteilijan vakimallista ja muusasta Dorothy Denestä (1859-1899) sekä nuoresta Frederick Wellesleysta (1844-1931), joka ajan tavan mukaan oli puettu hameeseen. 

Esillä oli myös useita muotokuvia itse Leightonista. Näistä monet olivat aikansa taiteen suurmiehen, ystävän ja naapurin George Frederik Wattsin (1817-1904) maalaamia, kuten alla olevat muotokuvat 41- ja 58-vuotiaasta taiteilijasta.

Joitakin kotimuseossa olleita maalauksia mainitakseni…

George Frederik Watts: Portrait of Frederic Leighton, 1871

Frederic Leighton: Alexandra Leighton (Mrs. Sutherland Orr), 1891

Frederic Leighton: The Hon. Frederick Wellesley, 1851

Frederic Leighton: Portrait of Dorothy Dene, n.1890

George Frederik Watts: Portrait of Sir Frederic Leighton, 1888

Kotimuseo Kensingtonissa

Lontoon ydinkeskustassa oleva 1800-luvulla eläneen taidemaalari Frederic Leightonin koti on avattu yleisölle jo lähes sata vuotta sitten eli 1929. Pitkään rakennus toimi lähinnä taidegalleriana ja tapahtumapaikkana, ja vasta myöhemmin se on restauroitu talon entisen asukkaan - Frederic Leightonin (1830-1896) - kotimuseoksi. Viimeiset entisöinnit tehtiin vasta 2000-luvulla ja lopullinen suurremontti valmistui 2022.

Jos rakennusta on entisöity vähitellen vuosikymmenien kuluessa, niin myös sen alkuperäinen rakentaminen kesti vuosikymmenien, tarkemmin 30 vuoden ajan. Vietettyään vuosia manner-Euroopassa 34-vuotias Frederic Leighton osti tontin Hollad Parkista vuonna 1864, ja alkoi rakentaa. Aikoinaan harvinainen kodin ja ateljeen yhdistelmä valmistui parin vuoden kuluttua, mutta tämän jälkeen rakennusta laajennettiin jatkuvasti miehen kuolemaan asti. Talon muista muutoksista huolimatta perheettömänä poikamiehenä kuolleen vauraan taiteilijan makuuhuone on säilynyt hämmentävän vaatimattomana ja askeettisena. 

Leightonin vauraus oli alkujaan peräisin isänisältä, joka toimi vuosia tsaarien lääkärinä Venäjällä. Nykyään lähes unohdettu taidemaalari oli aikalaisten ylistämä ja suosima, ja hän myös tienasi hyvin maalauksiallaan. Kerrotaan, että jopa kuningatar Viktoria kävi niitä paikalla ihailemassa ja ostamassa. Vaikka Leightonin teokset ovat jääneet pääosin unholaan, tuon viktoriaanisen ajan taiteilijan kotimuseosta on tullut suosittu turistinähtävyys.

Taiteilijan kuoltua 1896 komean asunnon kaikki huonekalut ja muu irtaimisto samoin kuin sekä taiteilijan itse maalaamat että hänen vuosien kuluessa keräämänsä maalaukset myytiin huutokaupassa. Nykyisen kotimuseon huonekalut ja maalaukset on kerätty ja ostettu myöhemmin asunnon vanhojen valokuvien henkeä noudattaen. Jopa osa Leightonin kodin alkuperäisistä taideteoksista - sekä omista että keräämistä - on saatu palautettua asuntoon. 

Ulkoapäin kotimuseo on aika vaatimattoman näköinen, eikä paljoa eroa vauraan asuinalueen muista rakennuksista. Mutta sisällä odottaa yllätys. Itämaisia upeita mosaiikkeja, vanhoja silkkitapetteja, kullattuja kupoleja, koristeellisia kynttelikköjä, ja löytyypä ns. arabialaisesta huoneesta soliseva suihkulähdekin. Kaikki rintarinnan ja sulassa sovussa. 

Karismaattisen taiteilijan koti oli jo hänen eläessään ihmetyksen aihe, ja sitä se oli edelleen. Asunnon taideteokset jäivät auttamatta ihastuttavan ja hämmentävän sisustuksen varjoon. Onhan museon nimikin kotimuseo eikä taidemuseo…

Upea arabialainen huone suihkulähteineen

Taiteilijan sisäateljee

Upea kynttelikkö on Muranon lasia 1800-luvun puolivälistä.

Taiteilijan ns. talviateljee

Isännän vaatimaton makuuhuone

12 Holland Park Road

Hautausmaan lumoissa

Tykkään kävellä hautausmailla. Monenlaisilla hautausmailla, mutta etenkin rauhallisilla ja pienillä, ehkä vähän syrjäisilläkin. Mutta kaikki käy :) Väliin vain vaeltelen omissa ajatuksissani, mutta usein yritän mm. tavata vainajien nimiä hautakivistä ja mitä muuta tietoa niihin on kulloinkin kaiverrettu. Mitä vanhempi hautakivi, sitä enemmän siihen on usein kirjattu tietoja. 

Lontoossa huomasin, että tyttäreni Lontoon kodin ja minun airbnb-huoneeni lähellä Stoke Newingtonissa oli yksi Lontoon seitsemästä ns. puutarhahautausmaasta - Abney Park Cemetery. Joten toisena matkapäivänäni - pilvisenä sunnuntaiaamuna - suuntasimme sinne. 

Minä innoissani, Lontoontyttö vähemmän innoissaan: ”Oikeastaan inhoan hautausmaita.” Kun tyttäreni kuitenkin lähti seurakseni, halusin ”hyvittää” sen hänelle, ja siksi tällä kertaa tutkin hautoja vain lyhyen aikaa ja pieneltä alueelta :) Toivoen, että pääsen sinne vielä joskus toiste…

Lyhyenä aikana Abney Park Cemetery ehti kuitenkin lumota minut ja oli kaikkinensa positiivinen yllätys - vähän myös Lontoontytölle. Hän näyttää minulle sellaista Lontoota, jonne en itse löytäisi, ja väliin minä yllätän hänet oudoilla nettilöydöilläni :) 

Abneyn hautausmaalla kiertely oli kuin viidakossa olisi kävellyt. Kauniissa ja jännittävässä viidakossa, jossa ei tarvinnut pelätä eikä jännittää :) Ainoastaan nauttia villiintyneestä luonnosta, sammalten peittämistä hautakivistä sekä vanhoista ja usein päättömistä patsaista, joihin oli ikuistettu ihmisiä, eläimiä, enkeleitä. Ja linnunlaulusta. 

Törmäsin mm. mielenkiintoiseen, pieneen hautakiveen, johon oli kaiverrettu outo teksti: In the memory of Eric the Punk - Stokey’s finest Dog-walker - 2015. Yritin netistä etsiä, kuka hautaan olisi haudattu. Ilmeisesti se on kuitenkin julkinen salaisuus, sillä netissä kyllä ihmeteltiin asiaa, mutta ilman vastausta.

Abney Park Cemetery ja kuusi muuta ns. puutarhahautausmaata (Garden Cemeteries) perustettiin 1800-luvulla, kun Lontoon väkiluku kasvoi räjähdysmäisesti yhdestä miljoonasta yli kuuteen miljoonaan. Tällöin myös kaupungin keskustan kirkkojen ympärillä olevilla hautausmailla loppui tila ja viranomaiset määräsivät, että kaupungin ympäristön kartanoiden tuli perustaa hautausmaita yksityisiin puistoihinsa.

Näin hautausmaa raivattiin myös Sir Thomas Abneyn (1640-1722) toisen vaimon Maryn (1676-1750) perimän kartanon (Abney House) puistoon vuonna 1840. Mary Abney oli kiinnostunut puutarhan hoidosta ja hänen ansiostaan Abneyn hautausmaalla kasvaa edelleen yli 2500 kasvilajia. Hautausmaan perustamisen aikoihin jo pitkään leskenä elänyt Lady Abney muutti asumaan vauraan perheensä toiseen kartanoon ja pian tämän jälkeen Abney House purettiin. Mutta nimi jäi elämään…

Vuosien 1840-2000 aikana Abneyn hautausmaalle on haudattu yli 200 000 vainajaa. Ja ymmärtääkseni hautausmaan uudempiin osiin heitä haudataan edelleen, joskaan en ole varma. Hautausmaan keskellä on toimiva, 1800-luvulla rakennettu ja viime vuosina restauroitu kappeli, joka tosin jäi minulta näkemättä. 

Hautausmaa-fanille oli kiintoisaa ja antoisaa vierailla - vaikka vain lyhyesti - Abney Park Cemeteryssä. Vaikkei se ollutkaan pieni eikä syrjäinen, vaan suuri ja keskellä Suur-Lontoota :)

PS. Muille hautahöpsöille lukuvinkiksi A guide to London’s Marnificent Seven cemeteries (täällä). 

Eric the Punk - koiran ulkoiluttajan hautakivi

Paras ravintola :)

Tykkään syödä hyvää ruokaa, etenkin mukavassa seurassa ja kivassa ympäristössä. Sen sijaan yksin ollessani syön aika askeettisesti ja tylsästi - usein pelkkää ruisleipää, juustoa, avokadoa, omenia, banaania, jugurttia… Mutta kun saan syödä seurassa, nautin syödä hyvin ja pitkään. Ja se että pöytä on katettu kauniisti, on minulle myös tärkeää. 

Nämä kolme - maukas ruoka, hyvä seura ja kaunis kattaus - toteutuvat, kun esimerkiksi vierailen Ukin mökillä tai tyttärien Tilalla. Ja matkoilla tykkään kokeilla erilaisia ravintoloita, jopa yksin matkustaessani. Mutta mieluiten tietty kaksin tai isommalla porukalla :)

Matkustaessa ravintola löytyy useimmiten nuuskimalla ja fiilistuntumalla. Jos porukassa on useita, saatetaan kurkistaa moneen paikkaan, ja jos edes yksi näyttää nyrpeää naamaa, joku porukasta pelästyy: ”Jos toi ei tykkääkään?”. Ja tuo Joku kääntyy pois, ja muut perässä. Onneksi näin käy entistä harvemmin, ja porukka uskaltaa terveesti ottaa ”riskin”, vaikka yhdellä olisi ennakkoluuloja :):) 

Joskus ennen matkaa katselen suosituksia netistä. Näin tein ennen Lontoon matkaa ja päädyin Option ravintolagurun toimittaja Mikko Takalan suosittamaan Trinity-ravintolaan Claphamissa Thames-joen eteläpuolella. Olen aiemminkin kokeillut Takalan suosituksia, ja ollut enemmän kuin tyytyväinen. Niin kävi nytkin. 

Ensinnäkin vuonna 2017 yhden Michelin-tähden saanut ja sen säilyttänyt Trinity oli auki myös lounasaikaan. Etenkin matkoilla tykkään syödä päivällä runsaasti, pitkään ja nauttien, ja ottaa sitten illalla kevyemmin. Tosin Trinityssä ei muuta vaihtoehtoa ollutkaan, sillä valittavana oli myös lounaalla vain kolmen, viiden tai seitsemän ruokalajin menuita. Ja kaikille myös kasvisvaihtoehdot, mikä Lontoontytölle oli kynnyskysymys. Valitsimme molemmat kolme settiä, mikä keittiön tervehdyksineen kustansi 70 puntaa per nuppi.

Ravintola Trinity oli huippu. Tähdestään huolimatta ei - ainakaan päivällä - yhtään liian pönöttävä. Kaikki ruoka-annokset olivat äärettömän maukkaita ja hyvin valmistettuja, palvelu miellyttävää ja tosi mukavaa - jopa leppoisaa - ja ympäristö enemmin bistro- kuin michelin-henkinen.

Molemmat - niin Lontoontyttö kuin minä - ihastuimme ikihyväksi. Jopa kasvisvaihtoehdot oli valmistettu erityishuolella ja -vaivannäöllä, mikä ei aina suinkaan toteudu. Ja tietty seurani oli mitä parhainta :)

Otsikko on ehkä hiukka yliampuva, muttei kokonaan :) Sillä tänne palaan - ehdottomasti. Tosin eka kerta - yllätysmomentteineen - on yleensä aina se paras.

Keittiön tervehdys I

Yellowfin Tuna Crudo, Avocado, Apple

Kasvismenun alkuruoka

Steamed Cornish Sole, Scallop, Cauliflower and Caper

Kasvismenun pääruoka

PX Sherry Soft Serve, Demi Sec Raisins - ja hunajakynttilä

Suloinen ja persoonallinen sommalier esittelee jälkiruokaviiniä

Keittiön tervehdys II

Kotoinen Michelin-ravintola

Aamua Islingtonissa

The Acoustic Brasserie

Huonosti nukutun ja jäätävän yön (täällä) jälkeen heräsin upeaan, aurinkoiseen lauantaiaamuun. Harvinaista herkkua marraskuisessa Lontoossa, joten enhän väsymyksestäni huolimatta voinut olla muuta kuin innoissani :) 

Kömmin sängystä ja vaihdoin toppatakin alla olleen yöpuvun farkkuihin ja villapuseroon ja puin takin nopeasti takaisin päälleni. Ja lähdin puolen tunnin ripeän kävelymatkan (Lontoossa minimatka) päässä olevaan The Acoustic Brasserie -nimiseen kulmakahvilaan - Lontoontytön valitsemaan aamupalapaikkaan. 

Ihana ja herkullinen paikka, jonne päätimme palata myös sunnuntaiaamuna. Hyvää kahvia, juurileipää, kananmunaa monin eri tavoin sekä pannukakkuja omenasoseella ja vaahterasiirapilla. Ja lisukkeena superhyvä, makea chutney - nam. 

Pitkän aamiaissession jälkeen jäimme lampsimaan alueen pääkadulle eli Stoke Newington Church Streetille. Piipahdimme tutkimaan joitakin kadun mukavia pikkukauppoja, mutta pääosin nautimme vain kuulaasta syysilmasta. Mitä nyt minä käväisin kadun loppupäässä kohoavassa, 1800-luvulla rakennetussa anglikaanisessa kirkossa - St. Mary’s Church. Maltoin vain hetken ihailla kirkon sinänsä komeita lasimaalauksia, kunnes jo kaipasin takaisin kadulle - ja aurinkoon. Ja ulkona odottavan Lontoontytön kainaloon :)

Leppoista kävelyä ja oleilua kauniissa ja kodikkaassa - vauraassakin - Pohjois-Lontoossa, ennen kuin ajoimme yhdellä bussilla ja kahdella metrolla iltapäivän lounasravintolaan. Tällä kertaa minun jo koti-Suomessa valitsemaan ruokapaikkaan :)

Uppomunia, juurileipää ja pannukakkuja - nam

Stoke Newington Church Street

St. Mary’s Church, Stoke Newington

Aurinkoista lauantaiaamua

Thai-ruokaa Cityssä

Ensimmäisenä Lontoon päivänä sukkuloimme Lontoontytön kanssa kaupungin ydinkeskustassa - ennen Pohjois-Lontooseen vetäytymistä. Keskustaan meitä veti Royal Academy of Art -taideakatemiassa oleva, performanssitaiteilija Marina Abramovicin näyttely, jonka halusin nähdä (täällä). 

Lounaalle tyttö johdatti minut Chinatownin reunalla, Rubert Streetillä olevaan Speedboat Bar -nimiseen pieneen thaikuppilaan. Alkuun vähän oudoksuin muovikalusteista ja makuuni aika äklöä thaikoristeista pikkuravintolaa, jossa mennessämme ei ollut vielä yhtään asiakasta. 

Ehdin jo ajatella, että minne Tyttö on minut taas johdattanut. Onneksi ystävällinen tarjoilija hälvensi nopeasti ennakkoluulojani, ja ovikin alkoi käydä tiheään ja paikka täyttyä nopeasti.  Ja ruoka - se hälvensi viimeiset epäluuloni. 

Rakastin kaikkea, mitä sain eteeni ja mitä söin. Maukasta ja herkullista, eikä liian kallista. Etenkin pääruokani - mustapippurissa pyöritettyjä Sea Bream -kalanpaloja - vei kieleni :)

Illalla luin netistä tämän vuoden huhtikuussa julkaistun, toimittaja Jay Raynerin kehuvan jutun The Guardian -sanomalehdestä  ”completely irresistible style”. Rayner hehkutti etenkin uppopaistettuja kanannahan palasia. Lontoontyttö oli (taas) osannut viedä minut nappipaikkaan - ennakkoluuloistani välittämättä :) Kun kysyin häneltä, miten hän oli paikan valinnut, hän vastasi kuten usein: ”Kaverit ovat kehuneet.”

Ja Lontoontyttöni - jos kuka - tuntee thai-ruokaa ja -ravintoloita. Hänhän asui ja työskenteli pari vuotta Bangkokissa (täällä ja täällä).

Herkkulounaan jälkeen suuntasimme vielä läheisellä Piccadilly-kadulla olevaan Waterstones-ketjun kirjakauppaan, jonka kellarikerroksen kahvilassa nautimme jälkkärikahvit. Ja enhän minä voinut kahvitella ilman kinuskipäällysteistä shortbread-keksiä :)

Sweetcorn Fitters

Puple Aubergines with Chilli & Thai Basil

Black Pepper Sea Bream

Jälkkärikaffet kirjakaupassa

Marinan mukana

Lontoon Royal Academy of Art -taideakatemian galleriatiloissa on parhaillaan maailmankuulun performanssitaiteilijan Marina Abramovicin retrospektiivinen näyttely. Hän oli Lontoontytön uran alussa yksi tytön lempitaiteilijoista, joten käydessäni Lontoossa halusin tutustua Abramovicin näyttelyyn. Ja tyttäreni lähti mukaani, vaikka hän oli jo kertaalleen ehtinyt nähdä näyttelyn. 

Sinänsä idea performanssitaiteilijan retrospektiivisestä näyttelystä tuntui oudolta. Ja sitä se olikin, sillä useimmista Abramovicin 50-vuotisen uran aikana esittämistä kymmenistä teoksista Lontoon näyttelyssä kerrottiin vain sanallisesti ja/tai näytettiin niistä valokuvia tai videota. Taikka vaihtoehtoisesti näyttelytiloissa toteutettiin - in live - toisten (nuorempien) taiteilijoiden uudelleenesityksiä Abramovicin aiemmin itse esittämistä performansseista. 

Edellisestä - toisinto valokuvina ja videopätkinä - esimerkkinä oli Abramovicin uran yksi tunnetuimmista teoksista nimeltään The Artist in Present, joka esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 2010. Siinä Abramovic istui 2,5 kuukautta liikkumatta ja puhumatta kaikkina museon aukioloaikoina tuolilla keskellä museota. Parin metrin päässä taiteilijasta oli tyhjä tuoli, jolla kuka tahansa saattoi istua haluamansa pituisen ajan. Näin tästä aikoinaan tv-dokumentin, ja ihastuin tuolloin kovasti esityksen ideaan. 

Lontoossa yksi näyttelyhuone oli omistettu kyseiselle teokselle. Kaksi ja puoli kuukautta alkujaan kestäneestä performanssista Lontoon näyttelyssä kerrottiin kirjallisesti teoksen ydin ja näytettiin siitä valokuvia ja lyhyitä videoita. Lisäksi Lontoossa näyttelyhuoneen seinille oli ripustettu pari sataa valokuvaa osasta niiden ihmisten kasvoista, jotka 13 vuotta aikaisemmin olivat New Yorkissa istuneet Abramovicia vastapäätä. 

Aika tylsää, vaikka joissakin kasvojen still-kuvissa näkyi esim. kyyneleitä. Etenkin kun vertaa alkuperäiseen performanssiesitykseen, joka varmasti koetteli silloin 64-vuotiasta taiteilijaa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja vaikutti - niin uskon - vahvasti myös museovieraisiin - sekä tuolissa istujiin että performanssia paikalla seuranneisiin ihmisiin.

Jälkimmäisestä - sijaistaiteilijoiden käytöstä - Lontoon näyttelyssä esitettiin esimerkiksi performanssi, jossa erään näyttelyhuoneen ovella seisoi kaksi alastonta ihmistä - mies ja nainen. He seisoivat toisiaan vastapäätä toistensa silmiin tuijottaen, alle puolen metrin päässä toisistaan. Huoneeseen haluavien näyttelyvieraiden oli yksitellen pujoteltava näiden kahden alastoman välistä. Alastomat ihmiset eivät hievahtaneet, puhumattakaan että he olisivat antaneet tilaa välistään kulkijoille. 

Useimmat galleriavieraista osallistuivat tähän performanssiin ja puikkelehtivat kahden alastoman ihmisen välistä - tissejä tai pippeliä hipoen. Niin myös minä. Huoleni oli lähinnä se, että en astuisi jykevillä lenkkareilla hentojen taiteilijoiden varpaille. Liekö yritin keskittyä muuhun kuin outoon alastomuuteen :)

Kumpikin edellä kerrottu olivat vain esimerkkejä, sillä kumpaakin lajia Lontoon näyttelyssä oli useita. Sekä pitkien alkuperäisten performanssiesitysten lyhyitä videopätkiä että sijaisnäyttelijöiden suorittamia uusintaesityksiä. 

Marina Abramovic syntyi 1946 Belgradissa - silloisen Jugoslavian ja nykyisen Serbian pääkaupungissa. Nykyään 77-vuotias taiteilija asuu ja työskentelee New Yorkissa. Lähes koko uransa Abramovic on tehnyt pitkiä ja vaativia performansseja usein yksin ja väliin kumppanin kanssa. Useimmat hänen esityksistään ovat vaatineet äärimmäistä ruumiillista ja henkistä kestävyyttä ja koetelleet inhimillisen kestävyyden rajoja. Monissa on ollut myös fyysistä väkivaltaa, lähinnä taiteilijaa itseään kohtaan.

Lontoon näyttelyssä sai jonkinlaisen käsityksen, millaisia Marina Abramovicin teokset ovat olleet ja mitä ne ovat vaatineet taiteilijalta. Silti en näyttelyssä oikein saanut kosketusta taiteilijan ilmeisen merkittäviin töihin. 

Jäi hämmentynyt olo. Ehkä se on aina ollut yksi Marina Abramovicin tavoitekin….

Chair for Human Use with Chair for Spirit Use, 2012

Video sulavista jääpuikoista taiteilijan kasvoilla

Five Stages of Maya Dance, 2013/2016

Kolme päivää Lontoossa

The Angel of  Christian Charity on the top of Shaftesbury Memorial Fountain at Piccadilly Circus

Olin pitkän viikonlopun Lontoossa ja rakastuin taas kaupunkiin. Kuten Punavuoren kotini ihana vanha leskirouva huudahti silmät loistaen, kun rappukäytävässä tavatessamme kerroin hänelle matkustavani Englantiin: ”Oi, rakastan Lontoota. Lontoossa on kaikkea!”

Oli aikoja 1990-luvulla, jolloin lähes inhosin Lontoota. Jouduin - tai pääsin - työmatkojen takia reissaamaan kaupungissa vähintään parin kuukauden välein. Silloin koin vain kiireiset lentokentät, ruuhkaiset metrot, tukkoisen keskustan ja hotellin nurkan 24/7-myymälästä ostetut äklöt kolmioleivät. 

Mutta oikea Lontoo on jotain ihan muuta. Onneksi Lontoontytön myötä ja hänen opastuksellaan olen saanut tutustua toisenlaiseen Lontooseen. Kokemuksiani toisenlaisesta Lontoosta löytyy vuosien varrelta tästä blogista Lontoo-tunnisteen alta.

Postauksen aloituskuva on kuitenkin ikonista turisti-Lontoota - Piccadilly Circuksen 11-metrinen jousimiespatsas. Eros-patsaaksikin kutsuttu enkelihahmo ja sitä ympäröivä muistomerkki suihkulähteineen ovat parhaillaan remontissa ja siksi suojarakenteiden keskellä. 

Pitihän minun selvittää, että Piccadilly-nimi juontaa 1600-luvulle, jolloin aukion reunassa oli varakkaan räätälin Joseph Bakerin talo. Bakerin taloa alettiin kutsua Picadil Hall -nimellä, sillä räätäli valmisti aikakauden tuomareiden käyttämiä jäykkiä valkoisia kauluksia - englanniksi picadils. Aukion jousimiespatsas valmistui 1893 ja sen virallinen nimi on The Angel of  Christian Charity eli Kristinuskon hyväntekeväisyyden enkeli. Muistomerkki patsaineen omistettiin Shaftesburyn 7. jaarlille, poliitikolle ja hyväntekijälle Anthony Ashley-Cooperille (1801-1885), mistä sen nimi Shaftesbury Memorial Fountain.

Kolmena Lontoon päivänä kävelin paljon ja ajelin tunteja metrossa ja bussissa, kuten yleensä tuossa kaupungissa joutuu tekemään, jos haluaa siirtyä paikasta toiseen. Mutta kummastakin olen oppinut nauttimaan, kunhan muistan pitää aikatauluni väljinä. 

Pitkän viikonlopun aikana vierailin yhdessä näyttelyssä, yhdessä kotimuseossa, yhdessä kirkossa ja yhdellä hautausmaalla. Söin kahdessa herkullisessa ravintolassa ja yhdessä huonommassa, sekä kahvittelin kahdessa kivassa kuppilassa. Kävin monikerroksisessa WaterStones-kirjakaupassa, suloisessa lastentavarakaupassa ja tutussa UniQlossa sekä haistelin upeaa lihakauppaa. Ja eksyin vahingossa Gazan sotaa vastustavan suurmielenosoituksen (yli 300 000 osallistujaa) reunoille. 

Mutta matkan ehkä parasta antia olivat kuitenkin hetket, kun Lontoontytön kanssa juttelimme iloista ja suruista - unelmista ja elämästä. Mitä vanhemmaksi lapseni tulevat, sitä onnellisempi ja ylpeämpi heistä olen. 

Lontoontyttö oli hankkinut minulle airbnb-majoituksen - vaatimattoman huoneen jaetulla vessalla Islingtonin Canonburysta Pohjois-Lontoosta - kävelymatkan päästä omasta asunnostaan. Tosi mukavaa asuinaluetta. Ja huonekin oli ihan ok, tosin koruton ja kylmä. Ensimmäisen yön nukuin kirjaimellisesti paksu toppatakki tiukasti päällä, minkä jälkeen sain lainaksi Lontoontytön ylimääräisen untuvapeiton :)

Seuraavina päivinä kirjoitan lisää näyttelystä, kotimuseosta, kirkosta, hautausmaasta, ravintolasta ja kuppilasta. Ja ehkä vähän muustakin…

Vaatimaton Airbnb-huone jaetulla vessalla Canonburyssa Islingtonissa.

Huone oli hissittömän nelikerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa. 

Mutta mummi pärjäsi hyvin :)

Terassitalojono lauantain auringossa Islingtonissa Pohjois-Lontoossa

Clapham Underground Station - yksi vanhoista, mutta edelleen käytössä olevista metroasemista

Kaupungissa saa ”nauttia” pitkistä bussimatkoista. Ja usein sateessa, 

jolloin bussin ikkunat huurustuvat ja näköalat harmillisesti peittyvät.