Puolitoista vuotta leikkauksesta

Kirsi Kaulasen Gaia-niminen teräsveistos (2011) Helsingin Musiikkitalon aulassa. 

Mitä kuuluu maaliskuun lopussa 2023 (täällä) leikatulle lonkalleni? Lyhyesti sanottuna: ”Hyvää, ellei peräti erinomaista.”

Viimeksi kirjoitin lonkkaleikkauksestani kesäkuussa 2023, jolloin siitä oli kulunut tasan yhdeksän viikkoa ja toipuminen oli edennyt hyvin (täällä). Toipuminen on edelleen jatkunut normaalisti, eikä leikattu lonkka vaadi enää mitään erityishuomiota. 

Nivelrikko ei enää rajoita elämääni. Pystyn kävelemään ja pyöräilemään niin paljon kuin haluan - tai jaksan. Joskus lonkkaa saattaa jonkun verran jomottaa, mutta se menee itsekseen ohi. Ainoa asia, joka tuntuu selvästi ärsyttävän lonkkaa, on pitkään istuminen ja muu liikkumattomuus. Jos laiskuuden tai esim flunssan takia en pariin päivään pahemmin kävele, lonkkaa alkaa usein jomottaa. 

Viime kuukausina olen jopa palannut rakastamani lavatanssin pariin, vaikka olin sen jo jättänyt nivelrikon, koronasulun ja ikäni takia. Hinku ja into paritanssiin on kuitenkin kytenyt, joten päätin taas - tai vielä - kokeilla. Unohtaa ikäni ja antaa uudelle lonkalle mahdollisuuden. 

Lonkka kestää hyvin, ja pärjään aika hyvin myös herkästi päätään nostavan ikä-kipuiluni kanssa. Varsinkin kun olen löytänyt kaupungin palvelukeskusten järjestämät ilmaiset eläkeläisten päivätanssit, joita riittää lähes joka arkipäivälle. Elävää musiikkia ja kasapäin tanssista innostuneita ikäihmisiä. Ja sekahaku:)

 Ja lonkkakin tykkää tanssista…

Juhannusjuhlat Taattisilla

Taas juhlittiin juhannusaattoa Taattisten tilalla. Ja nautittiin elävästä musiikista ja tanssista. Sekä oluesta, grillimakkarasta ja leppeästä ilta-auringosta. Ja iloisesta seurasta, joka koostui sananmukaisesti vauvasta vaariin.

Ehdin jopa tanssahtaa entisen sikalan vintillä useamman foksin, fuskun ja tangon - ensin vävypojan yli 80-vuotiaan äidin kanssa, sitten riehakkaan Kuusivuotiaan seurana ja viimeksi vielä uusimman vävyehdokkaan vietävänä - ennen kuin huomasin, että äitiä ja mummia tarvittiin enemmän blokkarina Tilan ravintolassa kuin tanssilattialla. Olihan Tilalle yllättäen saapunut lähes 300 Mittumaarin juhlijaa. Ja ihanaa tanssimusiikkia saattoi kuunnella myös kahvikuppeja, olutlaseja ja makkarapapereita kerätessä :)

Kaikkinensa aattoiltani oli supermukava. Ja työteliäs - askelmittariin kertyi yli 23000 askelta :)

Balettia museossa

Dancing in The Dark

Olen tiennyt, että Turussa on Sibelius-museo. Se ei kuitenkaan ole minua erityisesti kiinnostanut, koska musiikki ei kuulu intohimoihini, vaikka Sibeliuksen musiikista tykkäänkin. Käydessäni viime viikonloppuna Turussa (täällä) huomasin, että museossa oli parhaillaan balettiaiheinen valokuvanäyttely, ja mieleni muuttui :)

Sibelius-museon Ballet-niminen näyttely oli tanssinopettaja ja kirjailija Teija Huuskon (s.1981) sekä valokuvaaja ja kirjailija Jaska Poikosen (s.1980) yhteisteos. Esillä oli parisenkymmentä kaunista, herkkää ja intiimiä valokuvaa tanssija Teija Huuskosta erilaisissa asennoissa ja tunnelmissa. 

Tykkäsin. Kannatti kävellä räntäsateessa Tuomiokirkon vieressä olleeseen Sibelius-museoon :)

Fifth Position

Herkkyyttä, kauneutta ja iloa

Rakastan paritanssia, etenkin tuttuja suomalaisia lavatansseja - tangoa, foksia, hidasta valssia. Musiikin ja liikkeen ja läheisyyden yhdistelmää ei voita mikään. Etenkin niinä lumoavina hetkinä, kun onnistun vielä olemaan läsnä sekä itselleni että parilleni ja saan tunteen, että sama onnistuu myös tanssipariltani :)

Vaikka paritanssin harrastajista suurin osa on yli 50-vuotiaita ja jotkut jopa yli 80-vuotiaita, niin itse joudun väliin kamppailemaan sellaisten ajatusten kanssa, että olen liian vanha tanssin pyörteisiin ja että olen liian vanha nauttimaan tanssin suomasta läheisyydestä. Kun ajattelen asiaa järjellä ja ikään kuin itseni ulkopuolella, en koe näin. Oikeastaan ajattelen aivan päinvastoin: ”Ihanaa, että tanssi innoittaa ja tuo nautintoa vielä vanhanakin.” Mutta jostain syystä tunneminäni väliin (joskus useinkin) pelkää, että en ikäni takia enää kelpaa tanssipariksi ja että joku (se kuuluisa joku :) tuomitsee ja ajattelee, että mitä tuo vanhakin yrittää. 

Siksi oli ihana lukea tiistain Hesarista toimittaja Maija Aallon kirjoittama juttu Myllyjoutsenista (HS 10.1.23). Myllyjoutsenet ovat Helsingin Myllypurossa balettia treenaava parinkymmenen naisen ja yhden miehen porukka, josta useimmat ovat aloittaneet tanssin vasta eläkeiässä, ja osa lähempänä 80 kuin 70 ikävuotta. Siis sananmukaisesti aloittaneet tanssia balettia, eivätkä vain jatkaneet nuorempana aloittamaansa balettiharrastusta. 

He ovat halunneet kokeilla uutta. Uskaltaneet heittäytyä baletin pyörteisiin ja päästää luovuutensa valloilleen. Antautuneet tanssille, joka mielletään usein vain nuorten tai korkeintaan keski-ikäisten ihmisten harrastukseksi. 

En siis ole yksin. On muitakin vanhoja ihmisiä, jotka treenaavat ja nauttivat tanssista. 

Paritanssi antaa minulle valtavasti iloa. Ja usein koen tanssiessani myös liikkeen kauneuden, ja joskus uskallan tuntea jopa itseni kauniiksi :) Lisäksi tanssiharrastus antaa minulle jatkuvasti onnistumisen kokemuksia ja jollain taianomaisella tavalla tunteen siitä, että sekä ruumiini että sieluni ovat (edelleen) elossa.

Herkkyyttä, kauneutta ja iloa ei elämässä ole koskaan liikaa. Ei yksilöiden kokemana eikä yleisellä tasolla.

Huilia ja tanssia

Olin pitkästä aikaa tanssitreeneissä Männistön lavalla Tervakoskella. Taitokolmion Kirsi opetti ihanasti tangon ja foksin vastetta, vientiä ja seuraamista: Kumpikin omilla jaloillaan, omassa tilassaan, mutta selkeästi vieden ja pienellä viiveellä, herkästi seuraten. 

 

Treenit olivat kuudesta yhdeksään, joten keksin että syön mennessä Järvenpäässä. Ruokapaikaksi valitsin ravintola Huilin yksinomaa sen sijainnin takia. Kartassa ravintola näytti olevan puiston keskellä ja järven rannalla.

Huili oli kuin olikin Järvenpään rantapuiston reunalla, Tuusulanjärven poihjoisimmassa sopukassa - vehreässä ja kauniissa puistossa varustettuna isolla aurinkoterassilla. Mutta torstaipäivä satoi kaatamalla aamusta iltaan - ainakin koko Etelä-Suomessa. 

Lähdin kuitenkin toiveikkaana ajamaan Murun kanssa kohti Järvenpäätä. ”Josko pieni kävelyn mentävä aukko kuitenkin tulis?” Suunnittelin, että ennen tanssikurssia tekisin rauhallisen (sateettoman) lenkin koiran kanssa tutustuen Tuusulanjärven rantareittiin, ja sen jälkeen ehtisin vielä ruokailla Huilissa. 

Kattia kanssa. Kaatosade typisti koiralenkkini pariin lyhyeen kierrokseen ravintolan pihapiirissä, ja senkin jälkeen olimme kummatkin - Muru ja minä - inhottavan märkiä. Hyvän sadevarustuksen ansiosta emme kuitenkaan läpimärkiä. Eli tutustuminen Järvenpään rantareittiin jäi toiseen kertaan. 

Onneksi Huili oli sateessakin mukava. Paitsi, että kivan näköinen terassi jäi kokeilematta eikä Muru päässyt mukaani. Muru odotti kiltisti autossa, kun minä nautin Huilin cobbsalaatista ja ystävällisestä palvelusta. Salaatti oli ihan maukas ja makuuni liiankin runsas - mutta täyttävä. Salaattipedillä oli mm. paistettua kanaa ja pekonia, avokadoa, kananmunaa ja sinihomejuustoa.

Huilissa kannatti käydä. Käynti kannatti yksinomaa sen edessä olevien upeiden atsaleoiden takia. Tummanpunaisina ja valkoisina kukkivat pensaat olivat juuri parhaimmillaan - osa kukista auenneina ja osa puhkeamista odottavina paksuina nuppuina. Sanoinkuvaamattoman kaunista - ja hyvin hoidettua.

Sateesta huolimatta tykkäsin iltapäiväretkestäni Järvenpäähän ja Kellokoskelle. Näin Huilin ihanat atsaleat ja sain nauttia Taitokolmion tanssitreenien toimivasta parinvaihdosta = pitkän koronatauon jälkeen.

Huilin cobbsalaattti

Mummi tanssii :)

Eilen - kolmen kuukauden tauon jälkeen - uskaltauduin viimein kokeilemaan rakasta harrastustani tanssia. Juhannuksena äkisti alkanut lonkkakipu supisti liikuntani minimiin (täällä). Ei pitkiä kävelylenkkejä eikä innostavia tanssitreenejä. 

Aloin sinnikkäästi kuntouttaa lonkkaani fysiatrilääkärini ja kokeneen fysioterapeutin opastuksessa. Ja tässä viimein ollaan: Tanssin eilen 1,5 tuntia kevyttä tangoa tutun tanssiparin kanssa Antti Törmäsen tanssitreeneissä Käpylässä. Normitreeni, joka kesti tavanomaiset kolme tuntia, mutta pidin kutini ja lopetin puolessa välissä, mikä minulle intohimoiselle treenaajalle on aiemmin ollut tosi harvinaista - ja edelleenkin vaikeaa. Mutta jo se, että saatoin tanssia runsaan tunnin, oli minulle kivuliaan kesän jälkeen lottovoitto.

Tanssi tuntui ihanalta. Ja tutulta, vaikka treenisalille mennessäni pelkäsin (ekaa kertaa sitten ihka-ensimmäisen tanssituntini joskus 7-8 vuotta sitten) osaanko mitään, muistanko mitään. Osasin ja muistin. Ja nautin sydämeni kyllyydestä. Mutta päivä kerrallaan. Ei mitään suuria suunnitelmia - mielessä Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.

Kiitos, että sain vielä tämän mahdollisuuden. Uskon, että kokemukseni tuo sekä tanssiini että (joskus kohtuuttomiinkin) vaatimuksiini omista ja parin kyvyistä roppakaupalla nöyryyttä, mikä on enemmän kuin tervetullutta.

Ps. Ehdin jo jopa sulkea Mummin tanssitaival -nimisen tanssiblogini, kun ajattelin että Se oli siinä. Odottelen vielä joitakin viikkoja, ja jos kaikki etenee mukavasti, avaan sen (ehkä) uudelleen.

Nostalginen Lahnis

Kun lapsuudessani 1960-luvulla ajoimme perheen kanssa Helsingistä Turkuun, pysähdyimme aina Lahnajärven kahvilassa. Ja näin tekivät kaikki. Jopa ykköstietä ajavat linja-autot pysähtyivät Lahniksella, jotta  matkustajat ja bussikuski saivat hörpätä kahvit tai limut ”pitkän” matkan puolivälissä.

Kun Lahnajärven kahvila eli Lahnis avattiin 1952 Helsingin olympialaisia varten, se oli ensimmäinen autoilijoille tarkoitettu taukopaikka Suomessa. Yli 50 vuotta myöhemmin 2008 kahvila suljettiin, mutta yritettiin uudelleen herättää henkiin 2015. Yritys kuitenkin epäonnistui. Tämän vuoden kesäkuussa uusi yrittäjä lähti avittamaan Lahnista toistamiseen henkiin.

Nyt juttu näyttää onnistuvan. Salon mökille ajaessani ohitan Lahniksen ja säännönmukaisesti kurkkaan, miltä tuttu Lahnis näyttää. Tänä koronakesänä siellä on yllättäen riittänyt pöhinää: Parkkipaikkalla näkyy aiempaa enemmän autoja ja monesti pihalle on kerääntynyt kymmeniä motoristeja. Väliin paikka on näyttänyt myös vanhojen autojen kokoontumispaikalta - ja ehkä onkin? Hellepäivinä uimarannalla on riittänyt vipinää ja kahvilan ovi on käynyt vilkkaasti. Ja parina heinäkuun lauantaina uimarannan kahdessa entisessä paviljonkipukuhuoneessa on järjestetty jopa lavatansseja :):)

Viime viikolla päätimme Lontoontytön kanssa, että ohiajamisen sijaan pysähdymme yhdessä nostalgoimaan. Lontoontyttökin muistaa ne kymmenet kerrat, kun hänen omassa lapsuudessaan 1980- ja 90-luvuilla pysähdyimme mökkimatkoilla Lahniksen takaosan ravintolaan syömään lihapullia ja ranskiksia. Tällä kertaa tyydyimme jakamaan paksun, paikalla leivotun juustosämpylän, joka tosin harmiksemme oli aika mauton. Siitä huolimatta herkullisen näköiset munkit jäivät kutkuttamaan mieltäni ja pakottanevat minut pistäytymään uudelleen.

Lahniksen sisustus on pääosin säilytetty ”vanhana”, mikä mielestäni sopii kahvilan tyyliin. Kuppilan kylkeen avatusta, lähialueen tilojen tuotteita myyvästä tilapuodista mukaamme lähti vielä ruisleipää ja upea lampaantalja. Makeat minitomaatit ja luomumunat jäivät odottamaan seuraavia munkkikahveja...

Hiekkarannan laidalla häämöttää vaaleansinisen uima-altaan reunoja, 

jotka ovat paikalla 1960-luvulla olleen vesiliukumäen jäänteitä :)

Lahniksen entiset yhteispukuhuoneet, 

jotka tänä kesänä on muutettu pikkuruiseksi tanssilavaksi.

2020

2020 vetää vakavaksi 1950-luvulla syntyneen tytön. Alkavalla vuosikymmenellä tyttö täyttää 70 vuotta ja seuraavan vuosikymmenen vaihtuessa hän on jo 77-vuotias.

En ole enää nuori enkä edes keski-ikäinen. Olen vanha, vanhus, ikäihminen, seniori. Mutta olen myös nainen. Sekä äiti viidelle, mummi neljälle, sisko kahdelle ja lapsi yhdelle eli samanaikaisesti olen yhden lapsi ja toisten mummi. Olen myös ainakin kahden Ystävä ja useamman kaveri. Ja punavuorelainen eläkeläinen. Kaksiossa viihtyvä koiran ulkoiluttaja. Intohimoisesti treenaava, tangosta ja rumbasta (ja tangobolerosta) lumoutunut lavatanssija. Ja kävelyä, kahviloita, kukkia ja kauneutta rakastava Ihminen.

Nainen joka jännittyneenä, innostuneena ja ehkä hämillisenäkin etenee kohti seitsemää kymppiä. 

Päiväretki Tallinnaan

Olen eläkeläinen, joten päätin kokeilla juttua joka tuntuu ainakin pääkaupunkiseudulla kuuluvan jokaisen eläkeläisen perussettiin eli päivämatkaa Tallinnaan.

Keskiviikkoaamuna ajoin vitosen ratikalla Katajanokan terminaaliin, jossa jonotin satojen muiden ikäisteni kanssa Viking Xprs -laivan ovien avautumista. Käsittämätöntä, miten meitä eläkeläisiä riittää. Joka päivä monta kertaa päivässä ainakin kolmen eri laivayhtiön laivat täyttyvät innokkaista Viron matkaajista.

Kaksi ja puoli tuntia kului nopeasti ja kivasti. Osan aikaa nautin laivan kannella upeassa kesäsäässä merimaisemista ja auringosta ja osan aikaa kuuntelin laivan peräosan ”tanssiravintolassa” esiintynyttä kaunisäänistä tangon (voitto 1992) ja yön (hitti 2008) kuningatarta Eija Kantolaa. Eijan esiintyessä laivan pieni tanssilattia täyttyi yllätyksekseni monentasoisista tanssijoista ja pari innokainta naispuolista fanittajaa seisoi tiiviisti esiintymislavan edessä Eijaa tapittamassa. Eikä ihme, Eijan ääni oli edellään kaunis ja kantava ja hän otti kivasti ja luontevasti kontaktia niin fanittajiinsa kuin tanssijoihin. Osa tanssijoista tuntui tulleen laivalle vartavasten tanssimaan...

Tallinnassa vietin aurinkoiset kolme tuntia ennen kuin piti palata laivaan ja kotimatkalle. Kolmessa tunnissa ehdin tulla huijatuksi, nauttia hyvän päivällisen ja kävellä lyhyen aikaa aina kauniissa Vanhassa kaupungissa.

Olen aina halunnut kokeilla Tallinnan polkupyöräriksoja. Olisi pitänyt tutustua niihin etukäteen netissä, jolloin olisin osannut varautua joukossa lymyäviin huijarikuskeihin, joka sattui kohdalleni. Kysyessäni satamassa matkan hintaa kuski sanoi yksiselitteisesti sen maksavan 25 euroa. Pidin hintaa kalliina ja sanoin sen hänelle ääneenkin, mutta ajattelin että kerran se kirpaisee. Perille Vanhan kaupungin taakse päästyämme hän monisanaisesti selitti kyydin maksavan 50 euroa. Riitelimme äänekkäästi hänen pyöritellessä vain päätään. Lopulta annoin hänelle 30 euroa, käänsin selkäni ja kävelin tyynesti pois. Ikinä en enää astu Tallinnan riksoihin - älkääkä kukaan muukaan...

Onneksi ärtymykseni haihtui pian Rataskaevu-kadulla olevan Von Krahli Aed -ravintolan (täällä) suojaisalla sisäpihalla. Von Krahli Aed on kasviksiin, lähiruokaan ja mm. luomuviineihin keskittynyt, pitkään toiminut ja suosittu ravintola, josta löytyy myös liharuokia. Kaksi terassia - aurinkoinen ja eloisa Rataskaevun puoli ja varjoisampi ja rauhallisempi sisäpihan puoli - kummassakin kuutisen pöytää. Terassien välissä kahdessa kerroksessa vanhahtavalla tyylillä kalustetut tilavammat ravintolatilat. Sain kohtuuhintaista ja hyvää ruokaa ja ystävällistä palvelua. Ja Saku-olutta. Unohdin huijarit ja aloin taas uskoa Tallinnan vetovoimaan.

Paluumatkalla paistoi edelleen helteinen aurinko. Eija Kantola lauloi ja tulkitsi kaihoisia 1990-luvun lauluja. Meri oli tyyni ja eläkeläiset nauttivat...

Von Krahli Aed -ravintolan virolainen alkupalalautanen 

Madeira in my mind

Suvi Aholan arvostelusta Eeva Kilven kirjasta Sininen muistikirja (2019)

Eeva Kilven uusin - Sininen muistikirja - julkaistiin maaliskuussa. Ensimmäinen painos on loppuunmyyty, joten joudun toistaiseksi tyytymään kirjasta julkaistuihin lehtileikkeisiin ja blogiystävien referointeihin (mm. täällä). 

Mutta asiaan. Yli 90-vuotias runoilija uskoo kuolevansa ellei tanssi. Jaan tämän tunteen hänen kanssaan. Minä elän ainakin viikon, sillä huomenna lennän Espoon TanssiGurun (täällä) kanssa viikoksi tanssileirille Madeiralle 40 innokkaan tanssin harrastajan kanssa. Viitenä aamupäivänä treenaamme Kimmo ja Marika Lasasen johdolla fuskua, buggia, rumbaa, salsaa ja bachataa, ja lopun aikaa keksimme ehkä muuta kivaa tekemistä :):). 

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana käynyt Ukin kanssa Madeiralla ainakin viisi kertaa. Pääasiassa saarelle on vetänyt sen rehevyys ja kauniit levada-vaellusreitit. Viikon matkoilla olemme omatoimisesti kävelleet 3-5 eri levadaa karttojen ja opaskirjojen avulla. Kevyillä vaelluskengillä ja maalaisjärjellä olemme selvinneet loistavasti. Apuna on ollut Ukin hyvä suuntavaisto ja rauhallinen sinnikkyys. 

Hyviä oppaita ja kirjoja levadavaelluksista löytyy netistä useita, samoin kännykkään ladattavia kartta-appeja. Viimeisestä levadaretkestämme on jo yli viisi vuotta, ja silloin luotimme englanninkieliseen Sunflower-sarjaan kuuluvaan John ja Pat Underwoodin Landscapes of Madeira, josta hankimme aina viimeisen painoksen. Menneiden muistoksi tilasin netistä Underwoodin kirjan 13. painoksen (2017). Olen selannut kirjaa, mutta tuntuu että kartat ja reittiselostukset eivät ole enää yhtä perinpohjaisia kuin ennen. Kultaako aika muistot? Vai olenko vain tottunut nykyajan supertarkkoihin googlekarttoihin...

Pääosin olemme valinneet easy ja moderate -tasoisia levadoita ja kääntyneet herkästi takaisin, jos polku on näyttänyt vaurioituneelta tai osoittautunut muuten kulkukelvottomaksi. Useimpien polkujen alku- ja loppupisteisiin pääsee paikallisbusseilla, joskus olemme tarvinneet taksikyytiä. Bussien aikataulut kannattaa tarkistaa edellisenä päivänä, sillä vaikka osa kulkee kerran tunnissa, osa saattaa ajaa vain 1-2 kertaa päivässä. Mukanamme on aina hyvä kartta, vähintään kaksi isoa pulloa vettä ja kunnon eväät termoskannuineen sekä ”hätävarana” suklaapatukoita, kaksi minikokoista konjakkipulloa ja ampiaisallergikolle adrenaliinit. Ja kännykät, vaikkei nykyisiä paikannusjuttuja ja nettikarttoja alkuun ollutkaan. 

Olemme rauhallisia vaeltajia. Pysähdymme usein maisemia ja ympäristöä ihailemaan, ja vähintään kerran pitkälle kahvi/leipä/hedelmä- ja huilitauolle. Näin kävellessämme levadaretkeemme menee yleensä 5-6 tuntia (bussimatkat päälle). Retken jälkeen on taivaallista istua maaseutukylän kapakkaan oluselle, joskin usein juomaa ja/tai ruokaa löytyy vasta bussimatkan jälkeen lähimmästä pikkukaupungista tai vasta Fuchalista.

Eli ensi viikko on tanssia ja kevyttä vaellusta tuulisella Madeiralla. Tällä kertaa yksin. Tai 40 pääosin ennestään tuntemattoman tanssihullun kanssa.

Kylässä

Torstaina kävin Espoon kaupunginteatterissa katsomassa yhden nykytanssin klassikoista Rosas danst Rosas, joka on belgialaisen koreografi Anne Teresa de Keersmaekerin tanssiteos vuodelta 1983. Neljä naistanssijaa liikkuivat lavalla tauotta puolitoista tuntia toistaen kurinalaisessa järjestyksessä teknisiä, hyvää kehonhallintaa vaativia, monotonisia liikkeitä - väliin vain äänekkään hengityksen säestämänä. Hypnoottista ja lumoavaa katsottavaa. Tykkäsin.

Ennen esitystä kävin syömässä Tapiontorilla ravintola Kylässä (täällä). Olen monesti kävellyt Tapiolassa asuvan Äitimuorin kanssa vuonna 2014 avatun ravintolan ohi, mutta vasta nyt poikkesin sisälle syömään. Sopusuhtainen tila, jonka valtavista ikkunoista valo tulvii kauniisti sisään. Onneksi ikkunoita ei ole peitetty!

Torstain alkuillasta asiakkaita oli mukavasti ja tarjoilu toimi ystävällisesti ja sutjakkaasti. Ja viinilista näytti asiaatuntemattomasta asiantuntevalta :):) Lyhyeltä pääruokalistalta en tahtonut löytää mieluisaa annosta, ja lopulta päädyin perusjuttuun eli paistettuun loheen. Ihan ok valinta, vaikkei kummemmin hätkähdyttänytkään. Jälkkäriksi herkuttelin tyrniparfeella, jonka makeutta lisäsi kinuskikastike ja iloisena yllätyksenä lautaselta löytyi myös porkkanamuruja. Avecina portugalilaista portviiniä tulevan Madeiran matkan kunniaksi :):)

Kyläilyn jälkeen istui mielellään täydellä vatsalla ja vain seurasi sivusta nuorten tanssijoiden antaumuksellista ja hikistä esitystä.

Me onnistuimme

Kuvassa vielä hermoillemme bäkkärillä odotellen pääsyä Oodin avajaisiin esittämään vajaa tunnin mittaista osuuttamme Hanna Brotheruksen modernissa tanssiteoksessa Oodi metsälle. Yli 30 innokasta eläkeikäistä kokovalkoisissa: paperisuikaleista ja kirjansivuista valmistetut yläosat, valkoiset housut ja tossut sekä valkoiseksi maalatut käsivarret, naama ja hiukset.

Jännitys iskee toden teolla juuri ennen lavalle astumista. Jalat tärisevät, sydän pomppailee ja keskittyminen herpaantuu. Apua, miten tästä selvitään? Pystynkö ilmentämään mitään muuta kuin ulkoaopittuja mekaanisia liikkeitä - tai edes niitä?

Sibelius-lukion kamarikuoro alkaa laulaa asteasteelta voimakkaammin, ja sekasortoinen mieleni tasaantuu pikkuhiljaa. Tuttu melodia ja maaginen, rytminen liikkeemme rauhoittaa ja esityksen edetessä jännittyneet lihakseni rentoutuvat. Loppua kohti huomaan liikkuvani rauhallisesti ja rehellisesti - musiikin ja tunteideni ohjaamana. Ja nauttivani.

”Minä tuen sinua ja sinä tuet minua. Onnistumme yhdessä.”, hoimme harjoituksissa Hannan, Johannan, Sallin ja Mirnan johdolla (täällä).

Ja me onnistuimme!

Yksi 207:sta

Viime viikolla kerroin, että osallistun koreografi Hanna Brotheruksen vetämään ikäihmisten tanssityöpajaan Helsingin työväenopistolla, ja vihjasin että juttuun liityy jotain jännää ja suurta (täällä). Tämän suuren Hanna paljasti meille osallistujillekin vasta ensimmäisellä pajatunnilla: Pääsemme kaikki osalliseksi Hannan tanssiteokseen ”Oodi metsälle”, joka esitetään Helsingin uuden keskuskirjasto Oodin avajaisissa itsenäisyyspäivän aattona 5.12 (täällä):

Oodin avajaisissa nähdään kaksi tilausteosta: koreografi Hanna Brotheruksen Oodi metsälle -teos sekä harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen sävellys Ultra Organ Oodille.

Hanna Brotheruksen teoksen keskiössä on metsä: sen ydinteemoina ovat siementen kasvu taimiksi, puiden taival paperiksi ja kirjoiksi sekä ihmisen ja luonnon välinen vuorovaikutus. Oodi metsälle -teos etenee ulkolavalta Oodin kolmeen kerrokseen kuvastaen sivistyksen ja lukutaidon syntyä.

”Metsä edustaa ihmiselle samanlaisia arvoja kuin kirjasto: hengittämisen ja omien tunteiden sekä ajatusten vapautta, mutta myös muiden ihmisten kohtaamista. Teen tämän työn rakkaudesta elämää, taidetta, sivistystä ja Helsinkiä kohtaan”, sanoo Hanna Brotherus.

Teoksessa nähdään yhteensä 207 esiintyjää: mukana on ammattitanssijoita, ikäihmisiä eri puolilta Helsinkiä, oppilaita Kaisaniemen ala-asteelta, Kallion lukiosta ja Sibelius-lukiosta sekä Reijo Aittakummun johtama Sibelius-lukion kamarikuoro.

Teoksessa on meidän yli 60-vuotiaiden innokkaiden amatööritanssijoiden lisäksi pari ammattitanssijaa, kymmeniä tanssivia lapsia ja nuoria sekä Sibelius-lukion kamarikuoro. Me ikäihmiset olemme opetelleet osin improvisoinnin kautta Hanna metsäaiheista koreografiaa. Harjoitusprosessi on ollut hurmaavaa itsetutkiskelua sekä sen etsimistä ja löytämistä että rohkeaa ilmaista omaa luovuuttaan ja liikkua ja tanssia ikiomalla tavallaan. Olen nauttinut joka hetkestä - sekä itse tanssista että Hannasta ja hänen suloisesta assistentistaan Johannasta. Miten ihanasti he molemmat auttavat ja kannustavat meitä usein ilmaisussaan arkoja ja kömpelöitä amatöörejä.

Ja paras on vielä edessä: Loppua kohden tiivistyvät treenit yhdessä nuorten tanssijoiden ja kuorolaisten kanssa. Sekä tietenkin itse esitys Oodin avajaisissa keskiviikkona 5.12. Ohjelmaa uudessa kirjastossa on koko päivän - meidän ikäihmisten tanssiesitys alkaa rakennuksen kolmannessa kerroksessa kuudelta illalla. Ja kaikki on ilmaista...

Tervetuloa katsomaan meitä valkoisiin käärittyjä tanssivia kelohonkia :):):) Oodin avajaisten koko ohjelma löytyy täällä.

Iloa elämään

Äitimuori Siskontytön häissä kesällä 2014 (täällä).

Tanssia ja nyrkkeilyä

Kolmantena päivänä kokeilimme Hotellin tarjoamia ilmaisia liikuntatunteja. Joogaa olisi periaatteessa ollut useamman kerran joka päivä, mutta tyttöjen harmiksi jooga jouduttiin opettajan sairastumisen takia perumaan loppuviikoksi. Joogan tilalle tytöt kokeilivat tänään thainyrkkeilyä - tykkäsivät kovasti - ja minä menin tutustumaan thai-tanssiin. Ja olipa kiva kokeilu.

Alkuun sain hennolta thaitytöltä yksityisopetusta, sillä olin ainoa paikalle ilmaantunut. Opetusta varten pukeuduin isoon punaiseen kaapuun, jonka opettaja osaavasti taitteli päälleni löysiksi housuiksi. Varttitunnin päästä paikalle ilmaantui kolme korealaista, kaksi naista ja yksi mies, jotka myös halusivat osallistua opetukseen. Opetus oli show-luontoista hauskanpitoa, jonka yhteydessä opettaja näytti joitakin käsien ja sormien asentoja ja liikkeitä. Lopuksi kävelimme piirissä ja toistelimme musiikin tahdissa sormien liikkeitä. Yllättävän vaikeaa oli tehdä samanaikaisesti eri liikkeitä oikean ja vasemman käden sormilla ja samalla liikuttaa käsiä oikeassa rytmissä. Hupaisaa lomapäivän täytettä.

Muuten päivä sujui täydellisen löhöilyn merkeissä. Herkuttelua: grillattuja katkiksia ja uppopaistettua kalaa, uimista ja thaihierontaa. Parasta oli maata vatsallaan pitkän puulaiturin päässä ja seurata alla vilahtelevia valtavia kalalaumoja. Pieniä sinttejä, joiden liike isossa parvessa oli kuin hienosti ohjattua tanssia. Ja aina kun kalan kylki osui veden pintaan, aurinko sai sen hetkeksi hohtamaan upeasti.

Kopkunkaaa

Mummin thaitanssija-sormet

Älä lähde

Olin viikonlopun tanssikurssilla Vantaan Puistokulmassa (täällä ja täällä). Ihana kurssi ja opin paljon.

Muru ei tykännyt kun mamu oli poissa ja Ukki mökillä. Molempina aamuina se asettui määrätietoisesti tanssivaatteitteini päälle makaamaan, mutta alistui lopulta kohtaloonsa viettää aurinkoinen syysviikonloppu yksin ja sisälle suljettuna.

Ekana treeni-iltana olin niin poikki että muru-lenkki kutistui pihapisuksi, joten toisena päivänä päätin ottaa kevyemmin ja Murukin pääsi pitemmälle lenkille.

Vaaleanpunainen tanssiblogi

Olen hurahtanut paritanssiin. Käyn 1-3 kertaa viikossa lähinnä pääkaupunkiseudun tanssikouluissa treenaamassa ja oppimassa uutta. Ja se näkyy nykyään myös blogissani. Tänä vuonna lähes joka toisessa postauksessa olen kertonut treenikokemuksistani, ja usein puuduttavan yksityiskohtaisesti. Lähinnä itselleni muistiin. Kirjoittaessani samalla kertaan mielessäni tunnilla opittuja kuvioita, jolloin ne tuntuvat painuvan paremmin mieleen.

Alkuviikosta Salosaaren mummo lähetti yhteen postaukseeni kommentin, jossa hän ystävällisesti huomautti, että yksityiskohtainen kirjoittelu tanssituntien kuvioista puuduttaa ja karkoittaa useimmat lukijat (täällä). Olen tätä aiemmin itsekin miettinyt, mutta päätynyt kuitenkin jatkamaan koska tykkään kirjoittaa treenikokemuksistani. Mutta kommentti pani minut aprikoimaan, josko perustaisin erillisen blogin joka keskittyy vain intohimooni eli tanssiin.

Ja tänään sen toteutin. Kiitos Salosaaren mummolle! Uusi Mummin tanssitaival -blogi löytyy täältä. Tanssiblogi löytyy myös tämän blogin sivupalkista kohdasta Mummin blogit. Vanhat tanssipostaukset jäävät ainakin toistaiseksi tähän blogiin, koska en vielä osaa siirtää niitä uuteen tanssiblogiini.

Jatkan Mummin matkassa -blogia normaalisti kirjoittaen matkoista, herkuttelusta, mökkeilystä, puutarhasta, kävelyistä, murusta ja perheestä. Ehkä harvemmin kuin aikaisemmin, mutta tiheään kuitenkin. Pieniä kultareunaisia juttuja, sillä synkemmät jutut päätyvät mustakantiseen yksityiseen päiväkirjaan.

Valssista rumbaan

Joensuulainen Timesteps (täällä) piipahti Vantaan Myyrmäessä opettamassa valssia ja rumbaa. Kaksi ja puoli tuntia kumpaakin, joten hikisesti sujui heinäkuinen keskiviikko. Timesteps oli minulle uusi tuttavuus, samoin pääkaupunkiseudun ulkopuolelta tulleet tanssiopettajat Päivi Hämäläinen (Joensuu) ja Saara Tuikkala (Lahti) - mukavia ja osaavia naisia kumpikin.

Paikalle oli löytänyt vain jokunen hassu tanssinharrastaja. Minun lisäkseni valssia harjoitteli yksi nainen ja kolme miestä sekä rumbaa kaksi naista ja kaksi miestä. Opettajien harmiksi - liekö saivat edes salivuokra- ja matkakustannuksia maksetuksi. Mutta oppilaiden iloksi - saimmehan nauttia todella yksilöllisestä opetuksesta. Opettajien kiitokseksi sanottakoon, että he eivät mahdollista harmiaan meille kurssilaisille millään tavoin ilmaisseet, vaan opettivat koko päivän innostuneesti, kannustavasti ja keskittyneesti. Kiitos siitä!

Kilpatanssitaustan omaava Saara opetti aamupäivän hidasta valssia keskittyen ohiaskeliin ja kehräkäännökseen. Ohiaskelissa on tärkeää, että kumpikin astuu tarkasti omalla linjallaan eli askeleet tulevat ikäänkuin kahdelle rinnakkaiselle suoralle. Eteenpäin tai taaksepäin liikkuvissa ohiaskelissa tehdään tavanomaiset päkiänousut. Saara huomautti minulle, että voisin laahata askelia enemmän pitkin maata enkä nostaa jalkoja liikaa irti lattiasta. Hän myös muistutti, että sekä miehet että naiset jarruttaisivat/pidättäisivät kehräkäännöstä "spinosassa".

Aikuisiällä tanssiin hurahtanut Päivi jatkoi päivää keskittyen rumban (rumbaboleron) rytmiin ja vartalon käyttöön. On se vaan niiiin vaikeaa... Hän korosti - ilmeisesti minun lantionpyöritystä seurattuaan - että rumbassa lonkan ei anneta muljahtaa "bussipysäkkiasentoon", vaan lantion liike pysyy pienieleisen jäntevänä. Taaksepäin otettavia nopea,nopea -askelia rytmittää käsien (naisen oik ja miehen vas) kuminauhamainen liike, joka minulla on vielä hakusessa.

Rumban vas käännökseen lähdettäessä mies laskee usein vas kätensä alas eli ote on puoliavoin. Astuessaan miehen ohi tämän vas puolelta nainen voi oma-aloitteisesti tai miehen ohjauksesta pidättää liikkeellelähtöä ja kiriä rytmin takaisin käännöksen lopussa.

Päivin opettamista kiemuroista vaikein oli naisen vastapäivään tekemä spiraalikäännös. Nainen tekee tämän astuttuaan ensin perusaskeleen vasemmalle (hiiidas, nopea, nopea). Sitten nainen astuu oik jalalla lyhyen oikealle (hii-), kääntyen miehen ohjauksesta vastapäivään oik jalkansa ympäri siten että sekä oik että vas jalka pysyvät paikoillaan, jolloin vas nilkka kiertyy oik nilkan ympäri ja lopussa vas jalan varpaat koskettavat maata oik jalan - koko jalkapohja maassa - takana (-das). Nyt nainen seisoo miehen edessä ja oik jalan varpaat osoittavat oikealle. Tämän jälkeen nainen siirtää takana olevan vas jalkaa itsestään katsoen hieman oikealle (nopea) ja tämän jälkeen jatkaa liikettä oik jalallaan kääntyen miestä kohti (nopea). Eli vasemmalle kääntyvä spiraali tehdään paikoillaan, mutta nopea,nopea- askeleilla nainen liikkuu ja mies seuraa häntä. Kiva, mutta alkuun vaikea kuvio.

Saatiin lähes yksäriopetusta ryhmäopetuksen hinnalla, ja kaikki oppilaat tuntuivat olevan tyytyväisiä ja enemmän kuin kiitollisia.

Ruuhkaista fuskua

Kesäkuukausina Pirjo Kärnä pitää Malmin työväentalolla tanssitreenejä kesähintaan - kolme tuntia opetusta 10 eurolla. Ei paha. Maanantaina oli vuorossa fusku - ohjelman mukaan alkeisjatko/jatko-tasolla. Todellisuudessa eka tunti oli alkeita, minkä jälkeen tokalla ja kolmannella harjoiteltiin alkeisjatkon kuvioita. Ei ihan vastannut kurssiluokittelun luomia odotuksia. Mutta hyvä näin, sillä viejistä noin kolmannes oli aivan tanssitaipaleensa alussa, jolloin perusjututkin tuottivat heille ongelmia. Ehkä Pirjokin huomasi tämän, ja rankkasi opetustaan sen mukaan...

Väkeä oli tupa täynnä - myös miehiä, joten sain tanssi runsaasti. Ruuhkaista oli, ihan lavatunnelmaa :):). Ajatukseni taisivat kuitenkin harhailla muualla, enkä ehkä ollut nautittavimpia vietäviä...

Pirjon opeista nappasin seuraavia. Käsissä hyvä vaste on "sopiva" - ei liian veltto eikä liian jäykkä. Kuten Maikki vuosi sitten korosti vaste on kymppiasteikolla avo-otteessa 3-5 ja kuvioihin vietäessä 9-10 (täällä). Spineissä (täällä) naisen käsi on "nyrkkiotteessa" miehen nyrkin "sisällä" eli nainen ottaa vasteen rystysillään miehen kämmenpohjasta.

Istuessaan miehen polvelle - usein oikealle - nainen tukeutuu koko ajan omille jaloilleen eikä rötkähdä miehen varaan. Istuminen tapahtuu rytmirikolla: oik jalalla astuessa käännetään pylly miehen oik jalkaa kohti (hidas), istutaan miehen oik polvelle (hidas), ponnahdetaan ylös ja astutaan vas jalalla kääntyen takaisin miehen eteen (hidas) ja lopuksi oik jalalla nonopit taakse.

Opin myös, että kuviota, jossa mies siirtää naista edessään kainalostaan toiseen ohjaten naista tämän olkavarsista, kutsutaan flipperiksi. Näin eilen, ja huomenna jatketaan valssin ja rumban tahdissa.

Rumba rulaa

Viime viikolla olin Pavilla rumbaamassa Maijan alkeis/alkeisjatko-treeneissä. Väkeä kohtuullisesti, mutta huomattava naisvalta. Kivaa kumminkin.

Kylmästä alkukesästä huolimatta minulla on lähes joka kerta Pavilla treenatessani tullut kuuma - hiki tulee toki aina, joten heinäkuisena tiistaina päätin pukeutua kevyemmin eli ohuisiin kesähousuihin ja ilmavan kevyeen puseroon. Ei siis tavanomaisia jumppatrikoita, ei virttynyttä kollaria eikä kaulahuivia. Mutta heinäkuisella kesälavalla paleli kesävaatteissa - joten paras jatkossa pitäytyä talvivarustuksissa. Suomen kesä on suomenkesä.

Sitten rumbaan. Alkeissa oltiin, joten paria tuttua konkaria lukuunottamatta useimmat tanssittajat olivat tanssitaipaleensa alussa. Viennin seuraamiseen ei tarvinnut keskittyä, koska uusia kuvioita oli vähän. Sain rauhassa harjoitella rumban perusaskelta ja etsiä vartalon oikeaa liikettä.

Paino päkiöillä, akuankka-asento, ilmava ja sivusuunnassa kapea raami, katse pariin, kevyt kämmenkosketus ja kyynervarret lähes koskettavat toisiaan, aloituksessa naisen vas jalka osoittaa sivulle.

Naisen ensimmäinen hiiii-das vasemmalle lähtee siitä, että ylävartalo (ei lantio) liikkuu/siirtyy vasemmalle, jolloin lantio pyrkii vastaliikkenä oikealle (hiii) ja vasta tämän jälkeen lantio ja vartalon paino siirtyvät vasemmalle vas jalan päälle (das). Toistaiseksi minun on helpompi mieltää liike siten, että siirrän ensin lantiota oikealle, jolloin ylävartalo siirtyy vastaliikkeenä vasemmalle ja tämän jälkeen vartalon painon siirretään vas jalan päälle. Pikkuhiljaa pitäisi yrittää mieltää liike alkavaksi ylävartalosta, jonka liikettä lantio sitten vastaliikkeellä seuraa/jatkaa. Latinoliike lähtee ylävartalosta, josta se välittyy lantioon ja edelleen jalkoihin.

Rumbassa askeleet maadutetaan - tanssitaan "laahaten". Jalkoja siirrettäessä varpaat hipovat "magneettina" lattiaa, avauksissa ym. jalka viedään aina toisen jalan kautta. Käden alituksissa astutaan lyhyt sivuaskel ja käännytään molempien jalkojen varassa. Nainen tekee mp-käännöksen mieluummin miehen vas edessä kuin sivulla. Käännöksissä vähän sähäkkyyttä, muuten liikettä jarrutetaan.

Rumba on tanssilajin nimi ja Suomessa sitä tanssitaan pääosin boleromusiikin tahdissa - siitä nimi rumbabolero. Lisäksi on kansainvälinen rumba, jossa rytmi lasketaan hieman eri tavoin sekä amerikkalainen neliörumba, jossa rumban askelia astutaan pääosin neliökuviona. Jos olen oikein ymmärtänyt monimutkaista tanssin salakieltä...