Hirvi pääsi puistoon

Simo Helenius: Hirvi, 1993

Salon Sibeliuspuistossa (täällä) ei voi olla huomaamatta Vapauden liekki -nimistä kaksiosaista muistomerkkiä, joka pystytettiin vuonna 1992 Suomen 75-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Sen tarkoitus on muistuttaa siitä työstä, jonka sota-aikojen sukupolvet ovat Suomen hyväksi tehneet.

Muistomerkin on suunnitellut somerolainen kuvanveistäjä Seppo Manninen (s.1937). Teos koostuu kahdesta osasta: Ajan kaari on 10 metrin pituinen graniittipaasi, joka kuvaa maamme historiaa 1900-luvun alusta tähän päivään. Toinen, taivasta kohti kurkottava osa - Itsenäisyyden liekki - on tehty hiotusta ruostumattomasta teräksestä.

Mahtipontinen teos ei minua kovin puhutellut. Mutta punainen graniitti, josta Ajan kaari oli valmistettu, oli hurmaavaa ja upeasti elävää kiveä eikä siihen voinut olla ihastumatta…

Puiston laidalla, kolmen korkean havupuun suojasta löytyi vielä toinen, perinteisempi patsas: Simo Heleniuksen (s.1942) Hirvi, joka pystytettiin puistoon vuonna 1995 eli pari vuotta Vapauden liekin jälkeen. 

Kyseessä oli projekti, joka alkoi, kun läheisellä Mököistenkadulla asunut salolainen Sulo Rissanen (1913-1994) testamenttasi asuntonsa Salon ja Keuruun kaupungille. Testamentissa määrättiin, että rahat tuli käyttää kahteen hirven näköisveistokseen, joista toinen sijoitettaisiin Salon Sibeliuspuistoon ja toinen miehen lapsuuden maisemiin Keuruulle. 

Sulo Rissanen halusi hirviveistoksen juuri Sibeliuspuistoon, sillä puisto näkyi hänen Salon kotinsa ikkunasta. Kaupunki ei ollut tästä kovin ilahtunut, sillä puistoon oli jo ehditty pystyttää Mannisen runsaasti tilaa vievä Vapauden liekki ja pieneen puistoon oli vaikea mahduttaa kahta aivan erityylistä veistosta. 

Erimielisyyksistä huolimatta Simo Heleniuksen (1942-2026) veistämä Hirvi pystytettiin vuonna 1995 Sibeliuspuiston reunalle Rissasen testamentin mukaisesti. Tosin puistossa kierrellessä näytti vähän siltä, että Hirvi olisi yritetty piilottaa kolmen korkean ja kapean havupuun taakse. Tiedä häntä…

Kaikesta huolimatta Heleniuksen hirvipatsas ja etenkin sen pää anovine silmineen ja silittelyä kerjäävine turpineen oli yllättävän symppis :)

PS. Myös Keuruulle kirjaston viereen pystytettiin vuonna 2000 kuvanveistäjä Timo Hannusen (s.1969) Kuuntelija-niminen sympaattisen näköinen, isokorvaista hirven päätä kuvaava graniittiveistos. 

Seppo Manninen: Vapauden liekki, 1992

Talo puiston laidalla

Ukin mökiltä on noin 30 km Salon keskustaan, jossa yli 40 mökkivuoden aikana on tullut käytyä kerran jos toisenkin. Useimmiten Salo-reissumme suuntautuvat ”Suomen parhaalle” torille (mm. täällä) ja ruokaostoksille City-Marketiin tai Halikon Prismaan (mm. täällä). Ja/tai kaupungin lukuisille kirpputoreille (mm. täällä) ja ihaniin kukkakauppoihin (mm. täällä). Ja väliin myös Kuiron kuppilaan (mm. täällä), joka on ihanasti jämähtänyt 1990-luvulle, tai Veturitallin taidemuseoon (mm. täällä).

Suuri osa laajaa Salon keskustaa on kuitenkin jäänyt aika tuntemattomaksi. Mitä nyt väliin olen eksynyt hiukka vieraammillekin seuduille, kuten esim. Moision (täällä) ja Anjalan (täällä) kaupunginosiin.

Perjantain Salo-reissulla päätin taas käydä jossain vähän vieraammassa paikassa, ja päädyin kiertelemään torilta kivenheiton päässä olevaan Sibeliuspuistoon. Erityisen tunnelman Raatihuoneenkadun varrella olevaan pieneen puistoon toi sen reunalla loriseva vähävetinen Vähäjoki. 

Puiston vieressä oli siniseksi maalattu iso puutalo, jonka vuonna 1924 oli suunnitellut turkulainen Erik Bryggman (1891-1955). Suositun arkkitehdin tunnetuin rakennus on Ylösnousemuskappeli Turun hautausmaalla - vuonna 1940 valmistunut pyhä rakennus, johon ihastuin syyskuussa 2022 (täällä). 

Alkujaan sininen puutalo valmistui Suojeluskunnan taloksi, mutta sota-ajan jälkeen se siirtyi Uskelan (nyk. Salon) Maamiesseuralle. Vuonna 1972 aiemmin valkoinen talo maalattiin siniseksi, minkä jälkeen sitä alettiin kutsua Siniseksi taloksi. 

Alkuvuodesta Sinisen talon alakertaan avattiin kodikas kahvila Cafe Sininen. Perjantai-iltapäivänä oli aika tyhjää, mutta vitriinissä oli aamupäivällä itse leivottua voisilmäpullaa, munkkirinkilää, paria eri kakkua ja suolaista piirakkaa. Ainakin kahden euron munkkirinkilä oli tuore ja herkullinen :)

Toivotaan, että ihmiset huomaisivat tuon hieman syrjässä olevan kauniin vanhan talon. Ja samalla löytäisivät söpön, hieman erilaisen kuppilan, jotta se pysyisi hengissä ainakin talvikuukausien yli…

Sininen talo, jonka alakerrassa toimii pieni, kotoinen kahvila.

Cafe Sinisen sisätilaa

Ihastuin korppuihin

Viime viikolla olin kävelemässä - yksikseni ilman Murua - Taka-Töölössä Humallahden rantaa, kun muistin, että Sibeliuksenpuiston (täällä) kaupungin puoleisessa kulmassa Mechelininkadun, Merikannontien ja Kesäkadun kulmassa olevassa vanhassa puutalossa on keväällä avattu uusi Bertha-niminen kahvila. Pitihän minun tuo ihme mennä katsastamaan - ja jättää rannan tuttu Regatta (täällä) väliin :)

Cafe Bertha oli söpö pieni kahvila, joka oli rakennettu hienosti entisöidyn ison huvilan kivijalkaan - entisen autotallin paikalle. Sisällä oli vain kuusi pikkupöytää ja parikymmentä istumapaikkaa, mutta puutarhaan levittäytyvällä terassilta löytyi noin 50 lisäpaikkaa. Minulle sattui hyvä tuuri, kun yksi kuudesta 2-3 hengen sisäpöydästä oli vapaana :)

Kahvilassa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta yllättäen se ei minua - luonnonvaloa rakastavaa mummia - kiusannut. Pieneen tilaan tuntui tulevan riittävästi valoa lasisen pariovien kautta, ainakin vielä tuona aurinkoisena lokakuun iltapäivänä.

Tarjolla oli perusjuttuja - ”pientä makeaa ja suolaista” sekä lohikeittoa, jota tuntuu nykyään olevan tarjolla vähän joka kuppilassa. Parasta oli kuitenkin - mukavan ja ystävällisen palvelun lisäksi (siitä erityisplussat) - itsetehdyt, runsaalla sokerilla ja kanelilla päällystetyt korput, joiden hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan. Mitä enää saa eurolla?

Paitsi korput ja palvelu paikassa kiehtoi Humallahden (ruotsiksi Hummelviken) mukaan nimetyn Villa Humblevikin historia. Helsinkiläiset ja etenkin vanhat töölöläiset tuntenevar rakennuksen paremmin Pauligin huvilana. 

Vuonna 1886 huvilan osti Saksasta Suomeen parikymppisenä muuttanut Gustav Paulig (1850-1907), joka muutti siihen asumaan nuoren suomalaisen vaimonsa Berthan (1857-1923) ja lastensa kanssa. Perhe asusti huvilaa  vanhempien kuolemaan asti, minkä jälkeen 1930-luvulla Helsingin kaupunki pakkolunasti sen.

Kymmenen vuotta aiemmin Gustav Paulig oli perustanut kahvin ja mausteiden maahantuontiliikkeen ja vuonna 1904 vaurastunut yhtiö perusti jopa oman kahvin paahtimon. Gustavin kuoltua Bertha Paulig jatkoi kasvavan yrityksen toimitusjohtajana vuoteen 1919 asti.

Kaupungin omistuksessa vanha huvila pääsi pahasti rapistumaan, kunnes vuonna 2022 Pauligin suku osti sen takaisin ja toteutti mittavan entisöintiremontin. Nykyään huvila on kahvilaa lukuunottamatta pääosin suvun yksityiskäytössä. 

Kahvila virallinen nimi on muuten Cafe Bertha by Cafe Tarina, sillä Berthaa pyörittää sama perheyritys kuin Munkkiniemessä jo vuosia ollutta Cafe Tarinaa (täällä). Hyvä - joskin erilainen - fiilis molemmissa…

Iso ulkoterassi tuo lisätilaa pieneen kahvilaan.

Kahvila jää lähes piiloon ison puutalon oikean puoleiseen kivijalkaan :)

Musumägi

Hetk pärast suudlust, 2007 

 

Tallinnassa tulee harvoin kiivettyä pienelle kukkulalle, joka on Vanhankaupungin pääsisäänkäynnin vieressä, aivan kukkakojujen takana. Kannattaa joskus kipaista, sillä sieltä on kiva näkymä pääportin kahdelle komealle vartiotorneille :) 

Kukkulan nimi on muuten viroksi Musumägi - eli Pusumäki suomeksi :) Voisihan siellä pari pusua joskus vaihtaakin, jos sikseen tulee… Pienessä puistossa on kaksi Tallinnassa syntyneen kuvanveistäjän Tauno Kangron (s.1966) pusupatsastakin: Hetki ennen suudelmaa ja Hetki suudelman jälkeen. 

Vähän niin kuin esimerkkinä…

Hetk enne suudlust, 2007

Rauhoittavaa ja kaunista

Kadriorgin puiston ”zen-alue” on japanilainen puutarha, joka löytyy lyhyen kävelymatkan päästä puiston reunalta. Kaksi toisiinsa liittyvää pientä tekolampea, pari virtaavaa puroa ja pikkuruinen saari. Upeita riippuvia lehtipuita, hyvin hoidettuja - osin kivettyjä - hiekkapolkuja ja paljon erikokoisia sammaloituneita kiviä.

Lukuisia rodopensaita, kauniita kirsikkapuita ja pienikokoisia japaninvaahteroita sekä vehreitä saniaisia. Ja kävelijää innokkaasti seuraavia sinisorsia.

Tallinnan japanilainen puutarha avattiin kesällä 2011. Sen suunnitteli tunnettu, Kiotossa syntynyt maisema-arkkitehti Masao Sone. Puutarha rakennettiin puistoon jo aiemmin - vuosina 1935-1940 - kaivetun tekolammen ympärille. 

Alkuun puutarhaan aiottiin istuttaa tyypillisiä japanilaisen puutarhan kasveja, mutta lopulta päädyttiin (onneksi) paremmin Viron ilmastossa viihtyviin kasvilajeihin. Keväällä puistossa kukkivat kymmenet kirsikkapuut ja alkukesästä rehevät alppiruusut. Syksyllä vierailija saa taas nauttia japaninvaahteroiden ja muiden lehtipuiden ruskasta. 

Kiertelin puutarhassa syyskuun alussa, jolloin en enää nähnyt kirsikankukkia enkä vielä saanut ihastella ruskan värejä. Mutta silti nautin rauhallisesta kävelystä ympäri puutarhaa. Osuin paikalle hetkellä, jolloin aurinko pilkisti sadepilvien välistä ja sain nauttia valonsäteiden leikistä :)

Puutarhan oli yllättävän pieni, mikä teki siitä ihanan kompaktin. Hämmentävää oli, että se oli rakennettu lähes kiinni viereisiin omakotitalotontteihin. Toisaalta se ei hirveästi häirinnyt, sillä talot heijastuivat kauniisti tyynestä lammen pinnasta.

Kävely lähes tyhjässä japanilaisessa puutarhassa rentoutti sopivasti turistimummin kehoa ja mieltä. Ja taas mummin jaksoi jatkaa turistin hommia…

Kohteena Kadriorg

Olin viime viikolla kolme päivää ja kaksi yötä Tallinnassa. Ihastuin taas kaupunkiin, josta joka kerta löydän paljon uutta ja mielenkiintoista. Reissu oli ihana ja omanlaiseni. Paitsi viimeinen iltapäivä, jolloin sain yllättäen surullisen puhelun rakkaan Muru-koirani äkillisestä sairastumisesta ja lähestyvästä kuolemasta (täällä). Enkä millään enää ehtinyt Suomeen häntä hyvästelemään…

Alkujaan olin varannut matkan jo kesäkuulle, mutta silloin tuli jotain häikkää enkä päässyt lähtemään. Siirsin reissun tähän syyskuun alkuun, jolloin ajattelin elämäni olevan jo hieman rauhallisempaa. Häikkä on kuitenkin jatkunut, mutta lähdin silti. Onneksi - paitsi Muruseni…

Aikomukseni oli tutustua (perusteellisesti) Kardiorgin puistoon ja sen moniin museoihin, puutarhoihin ja kahviloihin. Aiemmilla Tallinnan matkoilla olen pari kertaa pikaisesti vieraillut vuonna 2006 valmistuneessa, suomalaisen arkkitehdin Pekka Vapaavuoren (s.1962) suunnittelemassa taidemuseo Kumussa (täällä ja täällä), mutta muuten Kadriorgin puisto on jäänyt minulle vieraaksi.

Pääosin pitäydyin ennakkosuunnitelmassani. Jokaisena kolmena reissupäivänä ajoin keskustasta raitiovaunulla Kardiorgiin ja takaisin. Perillä tutustuin rauhassa kolmeen museoon - Pietari Suuren talomuseoon (täällä), Kardiorgin palatsiin ja sen taidemuseoon (täällä) sekä Mikkelin taidemuseoon (täällä). Ja kolmeen puutarhaan - palatsin muotopuutarhaan, Joutsenlammen kukkapuutarhaan ja 2010-luvulla perustettuun Japanilaiseen puutarhaan (täällä). Sekä vierailin alueen kahdessa kahvilassa - Katharinenthalin kahvilassa ja NOP-nimisessä kahvilassa (täällä).

Mutta ei tässä vielä kaikki :) Innostuin myös kahdesta Vanhankaupungin kirkosta (täällä ja täällä) ja puolen tunnin bussimatkasta läheiselle Nömmen torille (täällä). Eli lähipäivinä riittää kirjoitettavaa…

Ilmat eivät minua suosineet. Kahtena ensimmäisenä päivänä oli lukuisia sadekuuroja. Onneksi olin tapani mukaan hyvin varustautunut, ja sateen yllättäessä kaivoin repusta pitkän sadetakin ja sateenpitävät kuorihousut tai poikkesin sadetta pitämään vastaansattuvaan kahvilaan. Tosin viimeisenä päivänä eli perjantaina paistoi täysillä aurinko, mutta iltapäivääni varjosti surusoitto koti-Suomesta…

Vasta tällä reissulla opin muistamaan Kadriorgin puiston/palatsin nimen, kun äkkäsin, että Kadriorg on viron kieltä ja tarkoittaa suomeksi Katariinanlaakso - Kadri (Katri, Katariina) ja org (laakso). Venäjän tsaari Pietari Suuri (1672-1725) alkoi rakennuttaa alueelle kesäpalatsia vuonna 1718 ja nimesi palatsin ja sitä ympäröivän puiston Ekaterinenthaliksi eli Katariinanlaaksoksi vaimonsa Katariina I:n (1684-1727) mukaan. Valitettavasti palatsi valmistui vasta vuonna 1725 eli Pietarin kuoleman jälkeen, eikä pariskunta ehtinyt vierailla valmiissa rakennuksessa eikä puistossa. 

Kadriorgin puistoon on vapaa pääsy, vain alueen museot ovat maksullisia - tosin Tallinna-kortilla ilmaisia. Jos on Kadriorg-fani - kuten minä - suositan aluksi pistäytymään palatsia vastapäätä olevassa info-pisteessä, josta saa paperikartan ja 5 eurolla voi ostaa selkeän suomenkielisen Kardiorgin opaskirjan (suom. Kaija Rytkönen).

Huolimatta siitä, että olin kolme päivää tosi ahkera turisti, Kardiorgin puistoon jäi vielä tutustuttavaa :) Kumun taidemuseoon haluaisin tutustua lisää ja vierailla myös kahden virolaisen klassikkokirjailijan - Anton Hansen Tammsaaren (1878-1940) ja Eduard Vilden (1865-1933) - kotimuseoissa. Tosin Tammsaaren museo on toistaiseksi suljettu mittavan remontin takia.

Eli Kadriorg kutsuu mummia edelleen…

Useimmiten Kardiorgin puistoon saavutaan alhaalta keskeltä (i/wc).

Puiston keskellä on Kardiorgin palatsi, oik ylhäällä Kumu ja vas reunassa Japanilainen puutarha.

Katharinenthalin kahvila ja Joutsenlampi ovat heti sisääntulon vieressä, 

Pietari Suuren kotimuseo on Kumun vieressä ja 

Mikkelin taidemuseo Kardiorgin palatsin vieressä.

Muun muassa Tallinnan kaupunginjohtajana toiminut Jaan Poska (1866-1920) 

patsastelee Joutsenlammen rannalla.

Sateinen Joutsenlampi suihkulähteineen - ilman joutsenia. 

Kadriogin palatsissa on taidemuseo (Kadrioru kunstimuuseum)

Viron suurin kuvataiteen museo Kumu

Osa palatsin puutarhaa ympäröivästä kanaalista. 

Puistossa on valtavasti kauniita, vanhoja lehtipuita.

Rauha on tie

Hämeentien ja Mäkelänkadun risteyksessä on Hämeentietä myötäilevä Allotrianpuisto, jossa vuonna 2019 paljastettiin vajaa parimetrinen Mahatma Gandhin patsas. Mahatma Gandhi (1869-1948) oli Intian itsenäisyysliikkeen johtaja, joka kannatti väkivallatonta vastarintaa. Paljolti juuri hänen ansiostaan Intia itsenäistyi Brittiläisestä imperiumista vuonna 1947. Gandhi oli syntynyt hinduperheeseen Intiassa ja ennen paluutaan vuonna 1915 Intiaan opiskellut lakimieheksi Lontoossa ja toiminut lähes 20 vuotta asianajajana Etelä-Afrikassa. 

Intian hallitus lahjoitti pronssisen näköispatsaan Suomen hallitukselle vuonna 2019, kun Gandhin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Intian ja Suomen välisten diplomaattisuhteiden solmimisesta 70 vuotta. Patsaan on tehnyt tunnettu intialainen kuvanveistäjä Gautam Pal (s.1949).

Puiston outo nimi Allotropianpuisto viittaa samannimiseen elokuvateatteriin, joka toimi Hämeentien toisella puolella nykyisen Musiikkiteatteri Kapsekin paikalla vuosina 1953-1963.

Patsaan jalustaan on kirjoitettu yksi Mahatma Gandhin lukuisista aforismeista: ”Rauhaan ei ole tietä, rauha on tie.” Pistää miettimään, ymmärränkö vai enkö…

Lepääviä puita

Eirassa vauraassa Etelä-Helsingissä on useita pieniä vehreitä puistoja. Näistä tunnetuin ja valokuvatuin lienee Tehtaankadun ja Laivurinkadun risteyksessä oleva hyvin hoidettu Eiranpuisto (täällä). 

Kävellessäni Murun kanssa minulle on tullut tutuiksi myös monet muut alueen puistot ja puistikot. Viimeksi eilen jäin ihailemaan Ehrensvärdintiellä Helsinginniemenpuistikossa kasvavaa vinoa erikoiskuusta, joka ikuistui valokuvaani myös tammikuussa 2023 (täällä). 

Samalla retkellä pysähdyin myös ihmettelemään lähellä olevassa pienessä Armfeltin puistossa kasvaa lehtipuuta, joka on vuosia - ellei vuosikymmeniä - maannut koko pituudeltaan maassa. Hämmentävä näky, mutta edelleen puuhun tulee joka kevät uudet lehdet :)

Ihmetystä ja luonnonoikkuja riittää näköjään myös kaupungin ydinkeskustassa…

… ja sen puistoa

Herttoniemen kartanon (täällä) kruunaa sen ympärille levittäytyvä, hyvin hoidettu puutarhapuisto Tiiliruukinlahden rannalla Abraham Wetterin tien ja Linnanrakentajantien risteyksessä. Kaikki nämä kolme erisnimeä viittaavat muuten kartanon historiaan :) 

Yhtä kartanon omistajista Augustin Ehrensvärdiä (1710-1772) voidaan pitää linnanrakentajana, sillä hän rakennutti Viaporin/Suomenlinnan linnoituksen. Siksi hän myös perusti kartanon maille tiilitehtaan nykyisen Tiiliruukinlahden rannalle. Ja Helsingin pormestarina toiminut Abraham Wetter (1690-1737) taas varttui Herttoniemen kartanossa ja myös omisti sen 1730-luvulla. 

Nykyään kartanon puistosta löytyy vanhoja ja kiehtovia lehmuskujia jotka kutsuvat varjoisille kävelyille, hoidettuja nurmikenttiä joille voi istahtaa piknikille, ja pari valtavaa pionipenkkiä joita ei voi olla ihastelematta. Sekä kolme kiehtovaa tekolampea ja kaksi vanhaa, arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelemaa (suljettua) huvimajaa. Muun muassa…

Helsingin kaupungin sivuilla (täällä) sanotaankin, että ”Kartanon muotopuutarha ja englantilainen puisto ovat edelleen Suomen komempia ja parhaiten säilyneitä historiallisia puistokokonaisuuksia.”

Sekä säännönmukainen ranskalainen muotopuutarha kukkaistutuksineen että englantilainen maisemapuisto lammikoineen ja kivirakenteisine huvimajoineen ovat saaneet alkunsa jo 1700-luvulla. Varsinkin vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) käytti paljon aikaa ja energiaa niiden suunnitteluun ja hoitamiseen. Edelleen puistossa on joitakin Cronstedtin aikana istutettuja lehmuksia. 

Viidentoista hehtaarin puistoalue on yleisölle avoin ja ilmainen. Ja käymisen arvoinen, vaikka kartanomuseosta (täällä) ei niin välittäisikään…

Osa vanhoista lehmuksista on yli 200 vuotta vanhoja.

Ranskalaista muotopuutarhaa kartanon portailta kuvattuna.

Lomaviikko Salossa

Yksi kahdeksasta lapsenlapsestani vietti yhden kesäisen viikon Salon mökillä Ukin ja mummin ilona. Poika on juuri päättänyt ekan luokan ja on todellinen touhupekka ja juttujukka, jonka seurassa ei koskaan pitkästy. Vilkkaudestaan huolimatta hän jaksaa - ja haluaa - keskittyä myös muun muassa kuuntelemaan, kun mummi lukee vanhoja lastenkirjoja, sekä rakentamaan yksikseen legoista mitä ihmeellisimpiä taistelumaailmoja. 

Ja kirjoja ja legojahan mökillä riittää. Kirjat on osin omien lasteni vanhoja, osin kirppareilta ostettuja ja kaksi jättilaatikollista legopalikoita on säilynyt nyt jo yli 30-vuotiaiden poikieni lapsuudesta 1990-luvulta. 

Leppoisten mökkijuttujen lisäksi teimme perheellemme tuttuja Salo-juttuja: Yhtenä päivänä ajoimme Salon keskustaan ja nautiskelimme ihanasta Salon torista (täällä), mikä tällä kertaa tarkoitti torikaffeja ja paria mansikkatuokkosta ja kiipeilyä viereisen Horninpuiston vanhalla ankkurilla (täällä) sekä käyntiä kirpputorilla, miksi Pikkupojan toivomuksesta tällä kertaa valikoitui Radiokirppis (täällä).

Toisena päivänä kävimme Lohjan Nummella olevassa jännittävässä Kasvihuoneilmiössä (täällä). Kyseessä oli todellinen sekatavarakauppa, jossa ihmettelimme ulkoaitauksessa viihtyviä jättikaneja, tutkimme painavia (ja kalliita) haarniskoita sekä ostimme tietty paikan erikoisuuksia - jättikokoisia munkkirinkilöitä. 

Jokaiseen suurperheemme lomaviikkoon kuuluu tietysti aina myös Muru-koiran syykyttelyä ja pienimmän eli viisikuisen serkkupojan silittelyä.

Kartanon mailla

Alkuviikosta päätimme Helun kanssa käydä tutustumassa uudelleen avattuun Kulosaaren kartanoon Herttoniemessä. Olemme molemmat asuneet nuoruutemme pyörämatkan päässä kartanosta, joten rakennus ja etenkin sen takaa alkava Kivinokan virkistysalue uimarantoineen on meille kummallekin tuttu vuosikymmenien takaa (täällä ja täällä). 

Kartanon mailla on ollut veron maksusta vapautettu ja aatelissuvun asuttama rälssitila jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa tilalla on ollut lukuisia omistajia, joista tunnetuimpia ovat olleet sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710-1772) ja vapaaherra Johan Cronstedt (1832-1907). 

Aikoinaan kartanoa ympäröi laajat metsä- ja peltoalueet kattaen mm. nykyisen Kulosaaren (Brändö), joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Stuguön (Tupasaari). Vuonna 1907 kartanon silloinen omistaja myi saaren yhtiölle, joka perusti Kulosaaren huvilakaupungin, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Kulosaaren kaupunginosa. 

Vuonna 1927 Kulosaaren kartano siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin 1949 kartano maineen liitettiin myös osaksi Helsingin kaupunkia ja kartanon entiset pellot ja metsät muutettiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Tilan pelloilla on edelleen Kivinokan virkistysalue sekä Herttoniemen siirtolapuutarha ja palstaviljelyalue. 

Kartanon nykyinen rapattu ja vaalean roosan väriseksi maalattu päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Sen suunnitteli arkkitehti Pehr Granstedt (1762-1828), joka samoihin aikoihin suunnitteli myös lähistöllä edelleen olevan Herttoniemen kartanon. Helsingin alueellahan on edelleen parikymmentä vanhaa kartanorakennusta, joista puolet on nykyään yksityiskäytössä. 

Viime vuonna kaupunki myi Kulosaaren kartanon piharakennuksineen yksityiselle yritykselle, jonka tarkoitus on kehittää aluetta matkailu- ja virkistyskäyttöön. Rantasauna ja pop-up kahvila ovat jo avoinna yleisölle, ja päärakennuksen kakkoskerrosta vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön.

Kulosaaren kartano oli ulkoa kaunis ja komea, mutta sisätilat eivät minua kutsuneet. Ihan siistiä, mutta tosi tylsää. Ja kahvila tuntui olevan vielä ihan vaiheessa. Eikä saunakaan tehnyt vaikutusta - tosin emme päässeet kurkistamaan sisälle. Ehkä tilat oli avattu turhan aikaisin ja liian kiireellä…

Viehättävintä kartanon mailla oli villin luonnon vehreys ja päärakennusta ympäröivät vanhat (huonokuntoiset) hirsi/puurakennukset, joihin tosin ei päässyt sisälle. Ja yhteys kävelylle kutsuvaan  Herttoniemen siirtolapuutarhaan ja Kivinokan mökkialueeseen :)

Yläkerran juhlatilaa

Alakerran kahvilaa

Kartanon pihassa oli kiehtova, mutta huonokuntoinen entinen pehtoorin asunto.

Kartanoalueen kartta

Narsissien aikaa

Pieni Eiranpuisto Eiran sairaalan edessä alkaa herätä kesään. 

Kesään, josta ei tunnetusti kukkia puutu (täällä).

Näkymiä Kiasmasta

Takana Eduskuntatalo ja Kansallismuseon torni.

Edessä Rickhard Serran (1938-2024) Sukellus (täällä).

Ateneum on ollut jo pari vuotta yksi lempparimuseoistani. Sen sijaan Kiasmaa olen vierastanut, vaikka se rakennuksena onkin aina kiehtonut minua. Pikkuhiljaa alan tykästyä Kiasmaan myös taidemuseona (täällä). 

Kiasman suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Steven Holl (s.1947) ja se valmistui vuonna 1998. Museon nimi Kiasma juontuu nimestä Chiasma, joka oli Hollin suunnitteluehdotuksen nimi ja jolla hän voitti museon arkkitehtuurikilpailun. Chiasma viittaa risteymiin ja kiertymiin, jotka ovat olennainen osa rakennuksen arkkitehtuuria ja näkyy hienosti mm. portaina ja tasoina museon sisätiloissa.

Toistaiseksi suht vähäisen tutustumisen jälkeen olen ihastunut (muun muassa) rakennuksen jättimäisistä ikkunoista avautuviin näkymiin niin Eduskuntatalolle kuin keskuskirjasto Oodin suuntaan Kansalaistorille ja Makasiinipuistoon. 

Jo pelkästään näiden Helsinki-maisemien takia ainakin museokorttilaisten kannattaa kiivetä Kiasman kolmanteen ja viidenteen kerrokseen. Eri vuoden aikoina ja eri vuorokauden aikoina :)

Oikealla keskuskirjasto Oodin kulmaa ja 

Makasiinipuiston takana uusia asuinrakennuksia.