… ja sen puistoa

Herttoniemen kartanon (täällä) kruunaa sen ympärille levittäytyvä, hyvin hoidettu puutarhapuisto Tiiliruukinlahden rannalla Abraham Wetterin tien ja Linnanrakentajantien risteyksessä. Kaikki nämä kolme erisnimeä viittaavat muuten kartanon historiaan :) 

Yhtä kartanon omistajista Augustin Ehrensvärdiä (1710-1772) voidaan pitää linnanrakentajana, sillä hän rakennutti Viaporin/Suomenlinnan linnoituksen. Siksi hän myös perusti kartanon maille tiilitehtaan nykyisen Tiiliruukinlahden rannalle. Ja Helsingin pormestarina toiminut Abraham Wetter (1690-1737) taas varttui Herttoniemen kartanossa ja myös omisti sen 1730-luvulla. 

Nykyään kartanon puistosta löytyy vanhoja ja kiehtovia lehmuskujia jotka kutsuvat varjoisille kävelyille, hoidettuja nurmikenttiä joille voi istahtaa piknikille, ja pari valtavaa pionipenkkiä joita ei voi olla ihastelematta. Sekä kolme kiehtovaa tekolampea ja kaksi vanhaa, arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelemaa (suljettua) huvimajaa. Muun muassa…

Helsingin kaupungin sivuilla (täällä) sanotaankin, että ”Kartanon muotopuutarha ja englantilainen puisto ovat edelleen Suomen komempia ja parhaiten säilyneitä historiallisia puistokokonaisuuksia.”

Sekä säännönmukainen ranskalainen muotopuutarha kukkaistutuksineen että englantilainen maisemapuisto lammikoineen ja kivirakenteisine huvimajoineen ovat saaneet alkunsa jo 1700-luvulla. Varsinkin vara-amiraali Carl Olof Cronstedt (1756-1820) käytti paljon aikaa ja energiaa niiden suunnitteluun ja hoitamiseen. Edelleen puistossa on joitakin Cronstedtin aikana istutettuja lehmuksia. 

Viidentoista hehtaarin puistoalue on yleisölle avoin ja ilmainen. Ja käymisen arvoinen, vaikka kartanomuseosta (täällä) ei niin välittäisikään…

Osa vanhoista lehmuksista on yli 200 vuotta vanhoja.

Ranskalaista muotopuutarhaa kartanon portailta kuvattuna.

Lomaviikko Salossa

Yksi kahdeksasta lapsenlapsestani vietti yhden kesäisen viikon Salon mökillä Ukin ja mummin ilona. Poika on juuri päättänyt ekan luokan ja on todellinen touhupekka ja juttujukka, jonka seurassa ei koskaan pitkästy. Vilkkaudestaan huolimatta hän jaksaa - ja haluaa - keskittyä myös muun muassa kuuntelemaan, kun mummi lukee vanhoja lastenkirjoja, sekä rakentamaan yksikseen legoista mitä ihmeellisimpiä taistelumaailmoja. 

Ja kirjoja ja legojahan mökillä riittää. Kirjat on osin omien lasteni vanhoja, osin kirppareilta ostettuja ja kaksi jättilaatikollista legopalikoita on säilynyt nyt jo yli 30-vuotiaiden poikieni lapsuudesta 1990-luvulta. 

Leppoisten mökkijuttujen lisäksi teimme perheellemme tuttuja Salo-juttuja: Yhtenä päivänä ajoimme Salon keskustaan ja nautiskelimme ihanasta Salon torista (täällä), mikä tällä kertaa tarkoitti torikaffeja ja paria mansikkatuokkosta ja kiipeilyä viereisen Horninpuiston vanhalla ankkurilla (täällä) sekä käyntiä kirpputorilla, miksi Pikkupojan toivomuksesta tällä kertaa valikoitui Radiokirppis (täällä).

Toisena päivänä kävimme Lohjan Nummella olevassa jännittävässä Kasvihuoneilmiössä (täällä). Kyseessä oli todellinen sekatavarakauppa, jossa ihmettelimme ulkoaitauksessa viihtyviä jättikaneja, tutkimme painavia (ja kalliita) haarniskoita sekä ostimme tietty paikan erikoisuuksia - jättikokoisia munkkirinkilöitä. 

Jokaiseen suurperheemme lomaviikkoon kuuluu tietysti aina myös Muru-koiran syykyttelyä ja pienimmän eli viisikuisen serkkupojan silittelyä.

Kartanon mailla

Alkuviikosta päätimme Helun kanssa käydä tutustumassa uudelleen avattuun Kulosaaren kartanoon Herttoniemessä. Olemme molemmat asuneet nuoruutemme pyörämatkan päässä kartanosta, joten rakennus ja etenkin sen takaa alkava Kivinokan virkistysalue uimarantoineen on meille kummallekin tuttu vuosikymmenien takaa (täällä ja täällä). 

Kartanon mailla on ollut veron maksusta vapautettu ja aatelissuvun asuttama rälssitila jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa tilalla on ollut lukuisia omistajia, joista tunnetuimpia ovat olleet sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710-1772) ja vapaaherra Johan Cronstedt (1832-1907). 

Aikoinaan kartanoa ympäröi laajat metsä- ja peltoalueet kattaen mm. nykyisen Kulosaaren (Brändö), joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Stuguön (Tupasaari). Vuonna 1907 kartanon silloinen omistaja myi saaren yhtiölle, joka perusti Kulosaaren huvilakaupungin, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Kulosaaren kaupunginosa. 

Vuonna 1927 Kulosaaren kartano siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin 1949 kartano maineen liitettiin myös osaksi Helsingin kaupunkia ja kartanon entiset pellot ja metsät muutettiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Tilan pelloilla on edelleen Kivinokan virkistysalue sekä Herttoniemen siirtolapuutarha ja palstaviljelyalue. 

Kartanon nykyinen rapattu ja vaalean roosan väriseksi maalattu päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Sen suunnitteli arkkitehti Pehr Granstedt (1762-1828), joka samoihin aikoihin suunnitteli myös lähistöllä edelleen olevan Herttoniemen kartanon. Helsingin alueellahan on edelleen parikymmentä vanhaa kartanorakennusta, joista puolet on nykyään yksityiskäytössä. 

Viime vuonna kaupunki myi Kulosaaren kartanon piharakennuksineen yksityiselle yritykselle, jonka tarkoitus on kehittää aluetta matkailu- ja virkistyskäyttöön. Rantasauna ja pop-up kahvila ovat jo avoinna yleisölle, ja päärakennuksen kakkoskerrosta vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön.

Kulosaaren kartano oli ulkoa kaunis ja komea, mutta sisätilat eivät minua kutsuneet. Ihan siistiä, mutta tosi tylsää. Ja kahvila tuntui olevan vielä ihan vaiheessa. Eikä saunakaan tehnyt vaikutusta - tosin emme päässeet kurkistamaan sisälle. Ehkä tilat oli avattu turhan aikaisin ja liian kiireellä…

Viehättävintä kartanon mailla oli villin luonnon vehreys ja päärakennusta ympäröivät vanhat (huonokuntoiset) hirsi/puurakennukset, joihin tosin ei päässyt sisälle. Ja yhteys kävelylle kutsuvaan  Herttoniemen siirtolapuutarhaan ja Kivinokan mökkialueeseen :)

Yläkerran juhlatilaa

Alakerran kahvilaa

Kartanon pihassa oli kiehtova, mutta huonokuntoinen entinen pehtoorin asunto.

Kartanoalueen kartta

Narsissien aikaa

Pieni Eiranpuisto Eiran sairaalan edessä alkaa herätä kesään. 

Kesään, josta ei tunnetusti kukkia puutu (täällä).

Näkymiä Kiasmasta

Takana Eduskuntatalo ja Kansallismuseon torni.

Edessä Rickhard Serran (1938-2024) Sukellus (täällä).

Ateneum on ollut jo pari vuotta yksi lempparimuseoistani. Sen sijaan Kiasmaa olen vierastanut, vaikka se rakennuksena onkin aina kiehtonut minua. Pikkuhiljaa alan tykästyä Kiasmaan myös taidemuseona (täällä). 

Kiasman suunnitteli yhdysvaltalainen arkkitehti Steven Holl (s.1947) ja se valmistui vuonna 1998. Museon nimi Kiasma juontuu nimestä Chiasma, joka oli Hollin suunnitteluehdotuksen nimi ja jolla hän voitti museon arkkitehtuurikilpailun. Chiasma viittaa risteymiin ja kiertymiin, jotka ovat olennainen osa rakennuksen arkkitehtuuria ja näkyy hienosti mm. portaina ja tasoina museon sisätiloissa.

Toistaiseksi suht vähäisen tutustumisen jälkeen olen ihastunut (muun muassa) rakennuksen jättimäisistä ikkunoista avautuviin näkymiin niin Eduskuntatalolle kuin keskuskirjasto Oodin suuntaan Kansalaistorille ja Makasiinipuistoon. 

Jo pelkästään näiden Helsinki-maisemien takia ainakin museokorttilaisten kannattaa kiivetä Kiasman kolmanteen ja viidenteen kerrokseen. Eri vuoden aikoina ja eri vuorokauden aikoina :)

Oikealla keskuskirjasto Oodin kulmaa ja 

Makasiinipuiston takana uusia asuinrakennuksia.

Eino Espalla

Kesäinen valokuva runoilija Eino Leinon (1878-1926) patsaasta Helsingin ydinkeskustasta Esplanadin puiston Mannerheimintien puoleisesta päästä on otettu syyskuun alussa, kuten vihreydestä näkyy. Leinon ystävän, kuvanveistäjä Lauri Leppäsen (1895-1977) tekemä näköispatsas paljastettiin vuonna 1953.

Vain 47-vuotiaana kuolleen Leinon mahtipontisesta ja pönöttävästä patsaasta löytyy myös leikkisyyttä. Rintaa rehentelevän pronssimiehen avoinna olevassa vasemmassa kämmenessä tarkkasilmäinen voi nähdä kuparisen kolikon. 

Ja kädessä todella on kolikko, vaikka vaikeasti nähtävissä :) Kyse on Leppäsen nuorien ateljee-avustajien kepposesta. Ennen patsaan lopullista pronssivalua he olivat painaneet patsas-Leinon kämmeneen viiden matkan kolikon. Kerrotaan, että Leppänen olisi kyllä huomannut jekun, mutta päättänyt olla puuttumatta asiaan. Olihan Eino Leino eläessään toitottanut, että ei ole köyhä niin kauan kun on markan lantti kädessä…

Ehkä joskus pitää mennä katsomaan patsasta kouluikäisen lapsenlapsen kanssa ja pyytää häntä kiipeämään patsaan jalustalle tarkistamaan, että lantti on jäljellä :) Itse en ehkä kehtaa, enkä ehkä edes pystyisi kipuamaan…

Jalustoineen yli neljä metriä korkean Leinon patsaan taakse jää piiloon lähelle parikymmentä vuotta aiemmin vuonna 1932 pystytetty kirjailija Zachris Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki Taru ja totuus vuodelta 1932 (täällä).

Käsin tehty

Runeberginkatu halkaisee Töölön klassikoiden - Eliten ravintolan ja Mehiläisen sairaalan - kohdalla pitkulaisen ja vehreän Hesperianesplanadi-puiston. Puistossa ravintolan ja sairaalan välissä, orapihlaja-aidan suojassa ja hevoskastanjapuiden alla on lähes 30 vuotta könöttänyt neljä isoa ja vähän outoa graniittikuutiota.

Kymmeniä kertoja olen kävellyt kuutioiden ohi niitä sen kummemmin huomioimatta. Väliin olen ehkä ajatellut: ”Mitähän varastolaatikoita tohonkin on ilmestynyt? Onneksi ne jää noin hyvin noiden puiden suojaan.”

Viimein viime viikolla pysähdyin tutkimaan ”laatikoita” tarkemmin. ”Oudot laatikot” olivatkin oikeastaan aika hienoja. Neljä symmetristä, yli kaksimetristä punagraniitista hakattua kuutiota, joiden pintaan oli uurrettu teräväkärkisiä, noin kymmenen senttiä syviä uria. Ja kuutiot oli aseteltu rinnakkain siten, että vierekkäisten kuutioiden pintaurat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. 

Graniittikuutiot ovat muistomerkki Lauri Kristian Relanderille (1883-1942), joka toimi tasavallan presidenttinä vuosina 1925-1931. Hän oli itsenäisen Suomen toinen presidentti - Kaarlo Juho Ståhlbergin (1865-1952) jälkeen - ja maamme kaikkien aikojen nuorin presidentti. Virkaan valittaessa Relander oli vasta 41-vuotias agronomi ja kahden 15- ja 18-vuotiaan nuoren isä. 

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s.1952) työsi Relanderin muistomerkkiä kaksi vuotta ja valmistuttuaan vuonna 1996 se pystytettiin matalalle kivialustalle Hesperianesplanadille. Peltokangas uursi graniittikivet käsin apunaan vain hakku ja oma poika. 

Teoksen virallinen nimi on Relander-muistomerkki, mutta se tunnetaan myös työnimellä Alhaalta ylös, sisältä ulos. Kiva nimi, joka kuvaa hyvin ensimmäisiä vuosikymmeniään elävän maan tavoitteita - suomalaisen sananlaskun mukaan: Maasta se pienikin ponnistaa :)

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas oli minulle tuttu viime kesästä, jolloin Naantalin Kultarannan puutarhassa tykästyin Peltokankaan Merkillinen sade viime yönä -installaatioon vuodelta 2007 (täällä).

Relander-muistomerkin lähellä, lyhyen kävelymatkan päässä on myös pari muuta tutustumisen arvoista muistomerkkiä: Veikko Myllerin presidentti Risto Rytin muistoksi tekemä teos (täällä) sekä Veikko Hirvimäen kirjailija Mika Waltarin muistoa kunnioittava teos (täällä). Siis ainakin nämä, sillä patsaita ja muistomerkkejä pääkaupunkiseudulla riittää.

Blogiinikin on kertynyt juttua aika monesta pääkaupunkiseudun - ja myös muun Suomen - veistoksesta ja patsaasta :) Ja ketä kiinnostaa, niin jutut löytyvät tunnisteen patsaat/veistokset alta…

Toimeton torni

Punavuoressa on Sinebrychoffinpuisto, joka tunnetaan myös nimillä Koffin puisto ja Koffari. Mäkistä puistoa voisi kutsua myös Sinimahaisten puistoksi, sillä suomalainen Sinebrychoffin suku - jonka mukaan puisto on nimetty - on lähtöisin Venäjältä, jossa nimi alkujaan oli Sinebrjuhov. Ja Sinebrjuhov suomentuu sinimahainen :)

Vuosina 1819-1992 nykyisen Sinebrychoffin puiston vieressä toimi olutpanimo, jonka Sinebrychoffit omistivat. Tuolloin osa alueesta istutettiin puistoksi, ja vuonna 1835 puisto avattiin myös yleisölle. Puiston reunaan Bulevardin kadun varrelle Nikolai Sinebrychoff (1786-1848) rakennutti 1840-luvulla komean asuintalon - talon, jossa nykyään toimii Sinebrychoffin koti- ja taidemuseo. Olen kirjoittanut vauraan Sinebrychoffin suvun mielenkiintoisesta historiasta blogiini mm. lokakuussa 2019 (täällä).

1900-luvun Koffin puisto pääsi huonoon kuntoon ja 1960-70 -luvuilla alueelle suunniteltiin liike- ja asuintaloja. Pitkien kaavakiistojen jälkeen suurin osa maa-alueesta päätyi Helsingin kaupungin omistukseen ja lopulta vuonna 1980 alue määriteltiin asemakaavassa puistoksi. 

Nykyisen Sinebrychoffin puiston oudoin rakennus on puiston korkeimmalla kohdalla oleva vanha, punatiilinen torni. Mikä se on ja miksi se on säilytetty? 

Netistä selviää, että tuohon kahdeksankulmaiseen torniin ei - pettymyksekseni - liity mitään sen jännempää tarinaa. Aikoinaan torni oli osa Siperia-nimistä varastorakennusta. Myöhemmin varasto purettiin, mutta torni säästettiin ehkä eräänlaisena kuriositeettina.

Onpa tyhjän panttina seisovaa tornia kutsuttu jopa Koffarin symboliksi. Ja sitähän se tavallaan onkin - muisto menneisyydestä…

Puiston laidalla on Sinebrychoffin suvun entinen kotitalo, joka avattiin 

kotimuseona jo vuonna 1921 ja jossa vuodesta 1980 lähtien on toiminut myös taidemuseo.

Pirunportaat

Kaivopuistossa voi yllättäen törmätä kapeaan rotkoon, joka johtaa Ursan tähtitornilta viereiseen leikkipuistoon. Kyseessä on luonnollinen geologinen muodostelma - puolisen metriä leveä ja kymmenisen metriä pitkä railo kallioiden välissä. 

Kaivopuiston rotko, joka tunnetaan myös Pirunportaina, on rauhoitettu jo vuonna 1922, ja pohjan kiviportaatkin on rakennettu vuosikymmeniä sitten. Helsingissä on noin 30 muuta rauhoitettua luonnonmuistomerkkiä, joista useimmat on hiidenkirnuja tai erikoisia puita. 

Kiva ja yllättävä kävelykohde keskellä kaupunkia. Koettava ennen alkutalven jääkelejä :)

Pettymys puistossa

Ihastuttuani Ett hem -museoon Turun keskustassa (täällä) ja Erika Adamssonin maalauksiin Salon taidemuseossa (täällä) odotin innolla käyntiä Tuomiokirkonpuistossa, jonne kesän ajaksi oli pystytetty näyttely kyseisen museon ja ko taiteilijan ympärille. Näyttely, jossa museon ja Adamssonin lisäksi kolmantena osapuolena - ellei peräti koko näyttelyn moottorina - oli toiminut turkulainen valokuvataiteilija Vesa Aaltonen. 

Kyseessä oli Adamsson & Aaltonen: Visits Ett Hem -niminen ”valokuvanäyttely”. Se koostui puistoon ripustetuista suurista kangasvedoksista, jotka Aaltonen oli työstänyt valokuvista, joita hän oli kuvannut Ett hem -museon sisänäkymistä ja Erika Adamssonin maalauksista. 

Idea oli ihana ja yksittäiset läpikuultavat kangasvedokset kiehtovia. Mutta - ja iso mutta - kokonaisuutena näyttely ei mielestäni toiminut. Ensinnä puisto oli - ilmeisesti alkoholitarjoilun takia - aidattu epämääräisillä aidoilla ja puiston vieressä oli vielä liuta kulkua ja näkymää häiritseviä työmaaparakkeja. Puistoon ja näyttelyyn oli - ainakin kirkon puolelta - hankala päästä. Se ei ollut helposti ”ohikäveltävissä”, mikä ymmärtääkseni oli alunperin ollut tarkoitus…

Toisekseen ainakin maanantai-iltapäivänä puistossa oli kasapäin ja sikin sokin tyhjiä tuoleja ja pöytiä, outoja nurmikolle levitettyjä pressuja, puutynnyreitä ja isoja roskiksia. Vähän kuin olisi kävellyt hylätyn ravintola-alueen takapihalla. 

Itsessään Tuomiokirkonpuisto on kaunis ja upealla paikalla. Täynnä vanhoja lehtipuita, keskiaikaisen kivikirkon ja Aurajoen välissä. Sellaisenaan - luonnollisena - puisto olisi ollut oiva paikka ko näyttelylle. Mutta nyt puisto oli lähinnä kaljakapakka ilman ihmisiä. Jos puistossa ja pöydissä olisi ollut ihmisiä, puisto valokuvavedoksineen olisi ehkä näyttänyt ja tuntunut erilaiselta. Valoisammalta, elävämmältä ja kutsuvammalta :) Mutta aidattuna, lähes tyhjänä ja vähän rähjäisenä sekä kirkkopuisto että valokuvanäyttely olivat pettymys. 

Ehkä onneksi, mutta kokemukseni ei oikein välity ottamistani valokuvista…

Puun henkiä

Kävelin pitkästä aikaa Murun kanssa Kaivopuistossa - siis puiston alueella, pääosin leikkipaikan ja viime syksynä pysyvästi suljetun ravintola Kaivohuoneen ympärillä. Ja siellä oli niiin kaunista ja vehreää sekä rauhallista. Ja kaiken kukkuraksi puisto oli täynnä ihanaa linnunlaulua - mutta myös äkäisiä ja harmillisia hanhia poikasineen…

Leikkipuiston reunalla sananmukaisesti törmäsin lähes parimetriseen puuveistokseen. Paksuun lahoavaan puunrunkoon oli taitavasti veistetty käsiä, jalkoja ja ilmeikkäitä kasvoja. Kiinnostavaa ja kiehtovaa. Tämän ihmisveistoksen takana oli vielä toinen lappeellaan oleva puunrunko, johon oli kaiverrettu joutsenen kuva.

Ilmeisesti puuveistokset ovat olleet puistossa pidempään, mutta tämä oli eka kerta kun minä ne näin. Ja ihastuin :) Samoin kuin joku vuosi sitten ihastuin Lauttasaaren kartanon puutarhassa useamman vuoden olleeseen Lahopuutarha-nimiseen tilateokseen (täällä).

Kotona luin netistä, että puuveistokset, joita Kaivopuistosta pitäisi löytyä neljä kappaletta, on veistänyt kuvataiteilija ja tanssija Sanna Karlsson-Sutisna (s.1965), ja ne - samoin kuin Lauttasaaren Lahopuutarha -  saavat hiljakseen maatua ympäristöönsä. Tykkään ideasta :)

Tykkään myös puunveistosten pehmeydestä ja siitä, että ne todella vähitellen muuttuvat maaksi. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolema ei ole elämän loppu…

”Kukkivia” puita ja pensaita

Olen ihastunut punakäpyisiin havupuihin ja ihmetellyt, että mitä nämä oikein ovat? Vielä kun näitä punaisia käpyjä - erikokoisina ja -muotoisina - näyttää kasvavan useissa erilajisissa havupuissa (mm. täällä ja täällä).

Netistä selvisi, että punaiset kävyt ovat kuusen - ja muiden havupuiden - emikukintoja. Aluksi ne kasvavat pystysuuntaan, mutta vähitellen ne alkavat kääntyä alaspäin ja muistuttaa tuttuja ruskeita käpyjä. Yleensä (esimerkiksi) kuusi ”kukkii” korkeintaan kaksi viikkoa keväällä, joten tarkkana saa olla jotta ehtii kiinnittää huomiota näihin”punakukkaisiin” havupuihin.

Toinen tämän alkukesän ihailun kohteeni on ollut valkolehtiset pensaat, joita kasvaa muun muassa Tehtaanpuistossa eli Sepänpuistoss Laivurinkadun puoleisella reunalla. Nämä valkokirjokannukka -nimiset pensaat loistavat upeasti etenkin iltaisin, kun laskeva aurinko heijastuu niiden vitivalkoisista lehdistä :)

Tällaista tänä aamuna - huomenna jatketaan…

Valkokirjokannukka ”kukkii” ilman kukkiakin :)

Upeaa kultasadetta unohtamatta :)

Sinilakit Toomemäellä

Tarton yliopisto (täällä) kasvoi 1800-luvun lopussa, ja Venäjän silloinen keisari Paavali I (1754-1801) lahjoitti yliopistolle lisärakennusmaaksi lähellä olleen, karjan laidunalueena käytetyn mäkisen alueen. Alueen, jossa tuolloin - laiduntavan karjan lisäksi - oli ainoastaan 1200-luvulla rakennetun tuomiokirkon tuhoutuneet rauniot. 

Raunioiden takia mäkeä kutsuttiin ja kutsutaan edelleen nimellä Toomemägi - saksankielisen sanan Domberg (suom. tuomiokirkonmäki) mukaan. Tallinassahan vastaavaa mäkialuetta kutsutaan nimellä Toompea :) 

Nopealla aikataululla Toomemäelle rakennettiin ”yliopiston arkkitehdiksi” kutsutun Johann Wilhelm Krausen (1757-1928) suunnitelmien mukaisesti mm. lääketieteen opetusta varten komea anatomian laitos (Vana anatoonikum) ja tähtitieteen opetuksessa tarvittava observatorio eli tähtitorni. Kumpikin näistä 1805 valmistuneista rakennuksista on edelleen nähtävissä Toomemäellä, vaikka eivät enää olekaan opetuskäytössä. 

Tuomiokirkon raunioille, entisen kirkon kuoriosaan rakennettiin vuonna 1807 samoin Johann Krausen suunnittelema yliopiston kirjasto. Vasta vuonna 1982 kirjasto kokoelmineen muutti uuteen rakennukseen, ja nykyään kauniisti entisöidyissä tiloissa toimii Yliopiston museo.

Lisäksi Krause suunnitteli alkuperäisen puisen Enkelinsillan (Inglidild) - tosin nykyiseen muotoonsa silta rakennettiin vasta Krausen kuoltua vuonna 1836, ja Yliopiston 1. rehtorin Georg Friedrich von Parrotin muistolaattaa kiinnitettiin sillan reunaan vasta vuonna 1913. Sillan nimen - Inglidild - alkuperää ei tarkkaan tiedetä. Sen uskotaan viittaavan joko siltaa ympäröivään englantilaistyyliseen puistoon tai muistolaatassa olevaan kiharapäiseen ja enkelin oloiseen rehtoriin :)

Historian täyttämä ja jalopuita kasva Toomemägi täyttyy edelleen etenkin keväisin ylioppilaista, mutta sekaan mahtuu hyvin niin retkeileviä perheitä kuin meitä uteliaita turisteja…

Tuomiokirkon raunioita, joissa kesäisin järjestetään konsertteja.

Entisen Tuomiokirkon kuoriosaan rakennettiin komea tila, 

joka pitkään toimi Yliopiston kirjastona ja nykyään Yliopiston museona.

Entisessä Yliopiston kauniissa kirjastossa järjestetään nykyään mm. väitöstilaisuuksia.

Taustalla komea vanha anatomian laitos ja etualalla laitoksen tarvitsema ruumishuone.

Puiden siimeksessä

Kävelen usein Eduskuntatalon pohjoispäädyssä olevan Eduskuntapuiston läpi mm. kulkiessani Mannerheimintieltä Helsingin taidehallille Nervanderinkadulle. Kallioisessa puistossa on pari käyrää puuta, jotka ovat aina parhaimmillaan riippumatta vuoden ajasta, kuten nytkin lehdettöminä ja paljaina, mutta kauniin kiemuraisina :)

Huomasin myös, että puistossa olevan ravintola Storyvillen kesäterassia reunustamaan kallioon on ilmestynyt Claes Anderssonin (1937-2019) muistolaatta. Psykiatrina, kirjailijana, kansanedustajana ja muusikkona tunnettu monitoimimies tapasi usein soittaa ravintolan pianobaarissa ja ulkoterassilla. Joskaan en koskaan sattunut häntä kuulemaan…

Netistä selvisi, että muistolaatta on kuvanveistäjä Anne Meskanen-Barmanin (s.1966) tekemä ja se on paljastettu toukokuussa 2022. Sopiva paikka Eduskuntatalon peruskalliossa Klasun lempiravintolan terassilla :)

Kaupungin kujia

Calle Dr. Maranon

Minulla oli aika paljon ennakkoluuloja Fuengirolasta ja Aurinkorannikosta. Kuvittelin paikkaa, joka on täynnä turisteja ja etenkin suomalaisia, ja josta ei löydy muuta kuin turistikauppaa ja -rihkamaa sekä Suomi-ravintolaa ja turistien öykkäröintiä. Ja suomen kieli kaikuisi kaikkialla.

Totta on, että Fuengirolassa on paljon turisteja ja paljon suomalaisia, sekä paljon suomalaisille ja muille pohjoismaalaisille suunnattua tarjontaa heidän omilla kielillään. Eikä suomen kieltä voi kaupungissa välttää. Ja toki siinä on myös etunsa: tarvittaessa löytää suomenkielisen lääkärin tai saa lainaksi lastenrattaat ja pinnasängyn kylään tulevalle lapsenlapselle, kuten meitä onnisti.

Mutta, kuten jo viime vuonna huomasin, kaupunki on myös paljon muuta. Espanjalaista elämää löytyy nopeasti, kun suuntaa kulkunsa ulos suomalaisympyröistä. Ja kaupungin laitamilta löytyy upeita ja mielenkiintoisia luontokohteita ja vaellusmaastoja, jotka on vain lyhyen bussi- tai taksimatkan päässä keskustasta. Eikä pidä unohtaa upeaa merta, joka muuttaa ilmettään useita kertoja päivässä (täällä). 

Postauksen kuvat on näpsitty kujilta ja aukioilta, jotka löytyvät noin kilometrin säteellä asunnostamme. Eli halutessaan jopa lyhyillä kävelyretkillä törmää espanjalaisiin rakennuksiin ja andalusialaiseen elämäntyyliin. Kuvat on otettu pääosin Murun aamulenkeillä, joten toreilla ja turuilla on vielä tyhjää, sillä espanjalaisten elämä keskittyy iltaan.

Kokemukseni Fuengirolasta tosin rajoittuu vain rauhallisempiin ja viileimpiin talvikuukausiin. Ja vain pariin viime vuoteen…

Plaza Margues de Cardenosa

Plaza Pablo Ruiz Picasso

Calle Madrid

Cjon del Matadero

Calle Alberto Morgenstern