Juhlaa ja arkea

Päivikki ja Sakari Sohlbergin kotimuseossa (täällä) oli esillä joitakin pariskunnan juhlapukuja, kuten yllä näkyvät Sakarin frakki kunniamerkkeineen ja Päivikin upean sininen juhlapuku. Kauniisti kirjaillun, täyspitkän juhlapuvun oli suunnitellut ja valmistanut muotitaiteilija Riitta Immonen (1918-2008) - suomalaisen muodin suurnainen. 

Juhlavaatteita mielenkiintoisempia olivat kuitenkin monet arkiset tavarat, joita näkyi etenkin asunnon pienehkössä keittiössä. Keittiön nurkassa oli Päivikin itse tekemä, hieman epävakaa hyllykkö ja ikkunan edessä roskalavalta pelastettu pieni ruokapöytä :) Päivikki oli myös väsännyt metallin palasta ja mustista helmistä eräänlaisen ”puutelistan”. Ja Murun mamuna huomasin heti lukuisat koira-aiheiset taulut, piirrokset, veistokset ja koriste-esineet, joita koiria rakastavan pariskunnan asunnossa oli lähes joka huoneessa. 

Ja museovieraiden kenkäsuojat :) Ne eivät suinkaan olleet tavanmukaisia, helposti repeytyviä vaaleansinisiä muovisuojia, vaan samettikankaasta ommeltuja tossuja. Jees - ja kiitos :)

Pienen Sakarin kastemekko (ihmeen lyhyt?) ja ruokalautanen, 

jonka alapuoli oli päällystetty metallilla, jotta lapsen ruoka pysyy lämpimänä :)

Päivikin tekemä hyllykkö :)

Puutelistan otsikkona oli ”Muistettavaa tänään” :)

Koti Katajanokalla

Jos turkulaisilla on hurmaava Ett hem -kotimuseo Tuomiokirkon vieressä (täällä), niin Helsingistä löytyy vähintään yhtä hurmaava museoitu kerrostalokoti Katajanokalla. Ett hem oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneiden Helene ja Alfred Jacobssonin ja heidän kahden tyttärensä koti, kun taas Päivikki ja Sakari Sohlberg asuivat Katajanokan kodissa kahden koiransa kanssa 1950-luvulta eteenpäin yli 40 vuotta.

Molemmat pariskunnat olivat aikansa vauraita vaikuttajia ja kaupunkiensa kermaa - Helene ja Albert ruotsinkielisiä ja Päivikki ja Sakari suomenkielisiä :) Kummallakaan pariskunnalla ei ollut biologisia lapsia. Jacobssonien Walburg-tyttären biologinen isä oli Alfredin veli ja perheen nuorempi tytär Kerstin oli adoptoitu Tukholmasta (täällä).

Jacobssonien Ett hem avattiin yleisölle jo vuonna 1932, Sohlbergien kotimuseo 70 vuotta myöhemmin vuonna 2003. Molemmat pian pariskuntien kuoleman jälkeen heidän testamenttiensa mukaisesti. 

Kotimuseot viestivät aina sekä ajastaan että omistajiensa persoonista. Ehkä Jacobssonien kodissa aistin enemmän 1900-luvun alun yleistä sisustus- ja elämäntyyliä kuin Helenen ja Alfredin persoonia (täällä). Kun taas Sohlbergien kodissa isäntäparin värikkäät persoonat välittyivät vahvemmin kuin heidän aikakautensa - 1900-luvun lopun kiihkeät kasvuvuodet. 

Neljä kerroksinen ja kaksi rappuinen Kauppiaskadun kerrostalo valmistui vuonna 1905. Upean jugengtalon rakensi Sakari Sohlbergin (1907-2000) äidin - Valma Sohlbergin (1883-1969) - isä rakennusmestari Elias Leizen (1858-1923). 

Valma Liezen meni 22-vuotiaana naimisiin vuorineuvos Wilhelm Aleksander Sohlbergin (1876-1938) kanssa. Tuore aviopari muutti 1900-luvun alussa asumaan vaimon isän rakennuttamaan ja omistamaan kerrostaloon ja parin vuoden päästä he saivat ainoan lapsensa Sakarin (1907-2000). Vuonna 1925 Sakarin ollessa 18-vuotias vanhemmat erosivat ja Valma jäi poikansa kanssa asumaan perheen kotiin Kauppiaskadulle. 

Parin vuoden kuluttua Sakari muutti omilleen, valmistui juristiksi, meni naimisiin kollegansa Päivikki Tulenheimon (1913-2001) kanssa ja muutti vuonna 1959 takaisin tutun, siinä vaiheessa Valma-äidin omistaman kerrostalon ylimpään kerrokseen. Valma-äidin kuoltua Sakari ja Päivikki laajensivat asuntoaan yhdistämällä siihen viereisen huoneiston, jonne he siirsivät alempana asuneen Valman koko irtaimiston ”omille paikoilleen”.

Näin Sakari ja Päivikki jakoivat kahteen pekkaan 350 asuinneliötä ja 11 huonetta. Heidän lisäkseen tilaa oli sopivasti Factolle ja Susselle - kahdelle cockerspanielille - ja kahdelle työhuoneelle sekä lukuisille perityille istumaryhmille, vitriinikaapeille, kattokruunuille ja posliiniastiastoille. Ja jugendtyylisille kaakeliuuneille, jättikokoisille itämaisille matoille ja vanhoille ryijyille. 

Sekä Päivikin miniatyyrikilpa-autoille, kymmenille matkamuistonukeille, pienille koristekoirille sekä Sakarin Valma-äidin tekemille käsitöille ja posliiniesineille. Kuten myös sukulaisille ja muille vieraille, jotka kuulemma viihtyivät usein ja pitkään seurallisen pariskunnan kodissa. 

Katajanokan koti, jossa Päivikki ja Sakari asuivat kuolemaansa asti, oli museokodiksi ihanan kodikas ja ”tavallinen” yläluokan asunto. Kaikki tavarat ja taulut, valokuvat ja käsityöt olivat niillä paikoilla, joilla ne olivat olleet 2000-luvun alussa isäntäparin kuollessa puolen vuoden välein 88- ja 93-vuotiaina.

Kuten nuori oppaamme painotti: ”Tätä kotia ei ole kuratoitu.” Tiimarin tavaraa ja arvotaulua oli rintarinnan - asukkaiden mieltymysten ja tarpeiden mukaan. Tykkäsin :)

Pariskunnan makuuhuone oli yllättävän vaatimaton.

Isännän huonetta ja hänen lapsuuden perheensä valokuvia.

Iso flyygeli näytti pieneltä ison ja valoisan salin nurkassa :)

Emännän huonetta

Lukuisat kaakeliuunit oli valmistettu 1900-luvun alussa Turun kaakelitehtaalla,

tulipesien kauniisti koristellut peltiovet taas perheen omalla peltitehtaalla.

Sukufirma G.W. Sohlberg Oy valmisti yhdeksän kuvassa näkyvää 

seitsenhaaraista kynttelikköä, joita lahjoitettiin suvun jäsenille.

”Piirustus Rakennuksiin Tontille Nro 11 Kauppias Kadun Varrella.

Fasaadipiirustus tarkastettu ja hyväksytty Helsingissä, 

Yleisten rakennusten Ylihallituksessa, huhtikuun 20pnä 1904”

Kutsuvat portaat

Ajan autolla vähintään kerran viikossa Uspenskin katedraalin ohi, väliin useamminkin. Monesti olen auton ikkunasta ihastellut katedraalin kultaisia kupoleja, jotka etenkin ilta-auringossa loistavat jumalaisen :) kauniisti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt kirkon sisällä kahdesti, mutta kummastakaan kerrasta ei ole jäänyt voimakkaita muistoja.

Keskiviikkona Muru oli vielä Lappeenrannan reissuni (täällä) jäljiltä Ukin hoidossa Salossa. Päätin lähteä päiväreppu selässä kiertelemään ja tutkimaan (taas kerran) Helsingin keskustaa. Kävellessäni Uspenskin katedraalin ohi päätin, että nyt kurkistan kirkon sisälle.

Kiipesin kohti katedraalia Katajanokan puolelta. Kirkon ulkopuolella pyöri useita työkoneita kunnostamassa rakennuksen yläpihaa ja tukimuureja. Koneiden hyörinä hajoitti kummasti mieltäni ja vaikeutti toivomani rauhan löytämistä. 

Kirkkoon mentiin sisään ”sivuovesta”. Se ei minua häirinnyt ennen kuin sisällä huomasin, että astuin kirkkosaliin alttarin sivulta eikä alttari tai oikeastaan alttariseinä avautunutkaan suoraan edessäni. Tuli tunne, että olin heti sivusta katsoja :) Katedraalin sisällä meidät ”turistit” ohjattiin keveillä aidoilla kulkemaan kirkkosalin reunoilla. Salin keskiosa sekä useimpien ikonien ja alttariseinän edusta oli varattu seurakuntalaisille. Tämä voimisti ulkopuolisuuden tunnettani  - en kuulu ”meihin”. Tosin hyväksyin sen paremmin, kun luin netistä, että katedraalissa vierailee vuosittain noin puoli miljoona turistia.

Kirkon kaunis sisäportaikko lumosi minut. Mutta kun astuin sisälle kirkkoon, hämmennyin enkä osannut rauhoittua. Rauha on se, jota kirkoista haen. Tunnetta, että ikäänkuin saan luvalla laskeutua rauhaan ja keskittyä omiin ajatuksiini ja tunteisiini. Uspenskin katedraalin sisällä kuitenkin tuntui, että kaikkea oli liikaa - väriä, kultaa, koristeita, ikoneja. Kaikkea outoa ”krääsää” joka sekoitti ja hämmensi mieltäni. Ja liikaa myös meitä uteliaita turisteja (vaikka käydessäni turisteja oli ilmeisesti tavallista vähemmän). 

Kaikesta hämmennyksestä huolimatta ihastuin kirkon komeaan sisäkupoliin. Kupoli seisoi neljän vajaa metrin halkaisijaltaan olevan graniittipylvään varassa, kohosi 33 metrin korkeuteen ja oli ylhäältäkin läpimitaltaan 10 metriä. Korkea, sininen kupolikatto loi katedraaliin aivan oman erityisen tunnelmansa.

Tämä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraali on muistomerkki kuolleelle Jumalansynnyttäjälle eli Neitsyt Marialle. Kirkon tutumpi nimi Uspenski tulee venäjän sanasta uspenie, joka tarkoittaa kuolonuneen nukkumista, kuolemista. Katedraali on Suomen ortodoksisen kirkkokunnan pääkirkko - mistä nimi katedraali - ja Länsi-Euroopan suurin ortodoksinen kirkko. 

Katedraalin suunnitteli kuuluisa venäläinen kirkkoarkkitehti Aleksei Gornostajev (1808-1862). Kirkko valmistui vasta arkkitehdin kuolemaan jälkeen 1868, ja oli aikoinaan nykyistäkin näyttävämpi. Vajaa kilometrin päässä kohosi toinen valtava katedraali - viitisentoista vuotta aiemmin valmistunut luterilainen Nikolainkirkko eli nykyinen Helsingin tuomiokirkko (täällä). Kaksi komeaa katedraalia pienessä 1800-luvun lopun Helsingissä, jossa asui vain 20 000 ihmistä. Oli siinä ihmisille ihmettelemistä…

En löytänyt Uspenskin katedraalista kaipaamani ”kirkkorauhaa”, joten lähdin aika nopeasti ulos kirkosta. Hämmentyneenä ja pettyneenä. 

Kotona luin toimittaja Outi Ikosen jutun katedraalista vuodelta 2018 Kirkko ja kaupunki -lehdestä (täällä). Siinä kehutaan mm. sitä, miten upeasti ikkunoista tuleva valo elää kirkon rakenteissa. Ja kerrotaan mielenkiintoisia juttuja katedraalin lukuisista ikoneista ja monikerroksisesta alttariseinästä eli ikonostaasista. Kaikki tämä jäi minulta hämmennykseni takia näkemättä ja tutkimatta.. 

Päätän, että annan Uspenskin katedraalille toisen mahdollisuuden. Yritän uudelleen katsella ja tunnustella kirkkoa ja sen esineistöä huolimatta mahdollisesta hämmennyksestäni. Ja olla vierastamatta ”outoa”. 

Katedraalin ikonostaasi

Valokuvan on ottanut tunnettu Helsinki-kuvaaja Eugen Hoffers (1832-1893) 

Katajanokan suunnasta kirkon valmistumisvuonna 1868 (Helsingin kaupunginmuseo).

Katedraali lokakuussa 2022