Aamunrepäisy 40

HS:n tiedetoimittaja Annikka Mutasen mainiossa Elämän tarkoitus löytyy naistenlehdestä

 -nimisessä jutussa (HS 24.7.26) kerrotaan kirjailija Hannu Mäkelän sanoneen: 

Elämän tarkoitus on saada yhteys toisiin ihmisiin. 

Ja toimittajan mukaan siihen on kolme keinoa: katse, puhe ja kosketus. 

Hyvä kysymys

Olin taas katsomassa Äitimuoria espoolaisessa hoivakodissa, jonne hän muutti keväällä kaksi vuotta sitten (täällä). Ilokseni ja helpotuksekseni äiti on ensimmäisten kuukausien ikävän ja masennuksen tunteiden jälkeen viihtynyt jopa yllättävän hyvin. 

Puoli vuotta hoivakotiin muuttamisen jälkeen Äitimuorille rakas yli 90-vuotias Jussi-puoliso (täällä) kuoli yllättäen sydämen pettäessä. Äiti ei enää oikein ymmärtänyt asiaa. Hän kehitti oman tarinan Jussin kuolemasta: ”Hyvä kun sain nähdä, että Jussi kuoli niin rauhallisesti. Nukkui pois ilman kipuja.” Ja hyvä näin…

Pyrimme Siskon kanssa kumpikin käymään Äitimuorin luona 2-3 kertaa viikossa - väliin harvemmin, väliin useammin. Aina käydessäni äiti ilahtuu, minkä takia käynneistä jää minullekin yleensä hyvä mieli. Toki on kertoja, jolloin hän ei jaksa nousta lainkaan sängystä ja vain kuiskaa silmät tiukasti kiinni hauraalla ja lähes kuulumattomalla äänellä: ”Olen niiiin väsynyt.”

Eilen äiti jaksoi pitkästä aikaa kävellä rollaattorin ja minun avustamana hoivakodin puutarhaan, tosin pitkän suostuttelun jälkeen :) Istuimme kylki kyljessä puutarhakeinussa käsivarteni äidin hennoilla hartioilla ja ihmettelimme yhdessä kesän vehreyttä - Äitimuorin toistaessa monta kertaa tuttua huolilausettaan: ”Ajathan sitten varovasti.”

Kuten aina, Äitimuorilla oli nytkin kädessään turvaranneke. Osoittaen ranneketta kysyin häneltä, vaikka uskoin tietäväni jo vastauksen: ”Tiedätkö, mikä tämä on?” Äiti vastasi nopeasti: ”Se on hyvä kysymys.” Sitten hän mietti hetken katsoen ranneketta ja jatkoi: ”En kyllä tiedä, mikä se on.”

Täytyy sanoa, että minäkin olen ihmetellyt, mitä hoivakodissa olevat (eli vaikeasti) muistisairaat vanhukset tekevät turvarannekkeella…

Elämän voimavaroja

Mielimaisema ja perheen pienimmät :)

Meidän täytyy puhua

Mauro Vignando: Nimetön, 2011

Jos edellisessä taidepostauksessani kirjoitin, että Aboa Vetus Ars Nova -museon kokoelmanäyttely oli ”kiinnostava, mukava ja helppo” (täällä), niin oli siellä toki myös teoksia, joita minun oli vaikeampi ymmärtää. Ja joihin en heti ihastunut.

Esimerkkinä italialaisen Mauro Vignandon (s.1969) seinänkokoinen teos, joka oli työstetty hylätystä ulkomainostaulusta, tuntui tosi oudolta ja hämmentävältä. Nykytaiteen näkökulmasta Vignandon nimetön rakennelma on kuitenkin ilmeisen ansiokas, sillä teoksellaan taiteilija voitti joka toinen vuosi järjestettävän Turku Biennaali 2011 -palkinnon. 

Kun museossa kierrellessäni palasin uudelleen katsomaan tuota outoa ja nimetöntä teosta, ei se enää tuntunut niiin oudolta ja hämmentävältä. Museossa en tajunnut, että osa siitä oli ollut joskus mainostaulu. Mutta luettuani tämän kotona, aloin miettiä, että ehkä taiteilija vastustaa teoksellaan liiallista markkinointia ja turhaa kuluttamista. Eli jees - hyvä nykytaide :)

Näyttelyssä oli myös pari teosta, joihin ihastuin ensisijaisesti niiden kiehtovien nimien kautta. Ilmeisen epätaiteellista :) Voiko olla ihanampaa taulun nimeä kuin Kahden maanjäristyksen kohtaaminen hämmentyneen kuun alla. Ja kun katsoin saksalaisen Max Ernstin (1891-1976) roosalle kovalevylle kiinnitettyä sinistä maalausta, olin myyty myös näkemästäni. Vaikka en näkemääni oikein ymmärtänytkään… Ja vaikka valokuvakin piti ottaa lukuisten heijastusten takia sivusuunnasta…

Suomalaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Veikko Hirvimäen (s.1941) pienistä puupaloista koottu susi oli nimetty Meidän täytyy puhua. Nimi, johon myös rakastuin. Nimi, joka teki osittain ilmassa olevasta puupalasudesta ihanan inhimillisen, Kuin perääntymään valmistautunut ystävä ehdottaisi minulle varovasti: ”Meidän täytyy (varmaan vähän) puhua…”

Aiemmin asuessaan vielä Suomessa Hirvimäki on tehnyt useita veistoksia/tilateoksia myös graniitista, esimerkkinä Mika Waltarin muistomerkki Töölössä (täällä). 

Nimen kanssa vai ilman ? Tuntuu, että nykytaiteessa suositaan nimettömiä teoksia, mihin minulla - nimiä rakastavana - on vielä tottumista…

Max Ernst: Rencontre de deux tremblements de terre sous une lune henetee

(Kahden maanjäristyksen kohtaaminen häkeltyneen kuun alla), 1972

Edessä Veikko Hirvimäen Meidän täytyy puhua (2000-2002) ja

takana Reima Nevalaisen (s.1984) Anatomical Study III vuodelta 2015. 

Täällä taas…

Olen selityksen velkaa lukijoilleni. Marjatan viimeinen viesti edelliseen postaukseeni (täällä) pysäytti minut. Tajusin, miten itsekkäästi olen toiminut, kun olen jättänyt vastaamatta lukijoideni viesteihin. 

Mutta en ole avannut blogiani enkä lukenut kommentteja sitten tammikuun lopun. Tänään sain kuitenkin tutulta seuraajalta ystävällisen sähköpostin, että lukijoistani etenkin Marjatta on ollut tosi huolissaan tilanteestani. Hämmennyin välittämisestä ja se aktivoi minut lopulta kirjoittamaan. Kiitos Marjatta :)

Miksi sitten lopetin blogin päivityksen kuin seinään täysin ilman selityksiä? Tammikuun lopulla lähiomaiseni sairastui yllättäen vakavasti. Siltä istumalta päätin jättää kaiken ei-välttämättömän elämässäni - myös blogin päivittämisen ja mahdollisten viestien seuraamisen - ja vain olla ja elää hänen rinnallaan. Olla läsnä ja tukena sen minkä osaan ja pystyn - ilman tietokoneita ja kännyköitä.

Vähitellen perheemme tilanne on alkanut selkiintyä ja rauhottua. Tämä kaikki on kuitenkin vienyt myös minun aikaani ja voimiani, mikä tosin on ollut oma valintani - ja hyvä valinta :) Viime päivinä arki on hiljakseen alkanut taas rullata ja voimat vähitellen palautua. Ja olen jopa alkanut miettiä blogin päivittämistä :) 

Blogin piiriin palaaminen on kuitenkin tuntunut yllättäen yllättävän haastavalta äkillisen ja pitkän tauon jälkeen. Varsinkin, kun lopettamisen kanssa samoihin aikoihin google teki jonkun päivityksen, minkä johdosta en saa enää siirrettyä valokuvia kuvatiedostosta blogiini. Se vaatisi jotain eväste-juttuja, joissa en lukuisista yrityksistäni huolimatta ole vielä onnistunut. Vaikka rakastan kirjoittaa blogitekstejä, niin myös valokuvista on tullut minulle jopa yllättävän tärkeitä. Postaus ilman kuvia tuntuu tylsältä vaihtoehdolta. 

Palailen pikkuhiljaa blogimaailmaan, joten kiitos teille kaikille jotka kaikesta huolimatta jaksatte ja haluatte edelleen kulkea Mummin matkassa :)

Lisää selkokieltä

Ilahduin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseon Pako Muumilaaksoon -näyttelyssä (täällä) Tove Janssonista ja näyttelystä oli kerrottu myös selkokielellä. Tykkään lukea selkokieltä. Yleensä se on nimensä mukaisesti selkeää ja ymmärrettävää. Ja meikäläiselle sopivasti tiivistettyä - lyhyttä :)

Selkokielen kohderyhmän Selkokeskus (täällä) määrittelee seuraavasti:

Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Lisää selkokieltä taidemuseoihin ja muihinkin museoihin. Se helpottaisi sitä, että taidetta ja taidehistoriaa tuntemattomienkin olisi helpompi saada näyttelyn (ja ehkä teostenkin) juonesta kiinni. Toki taide on myös pitkälti tunne- ja tykkäämisjuttu, mutta silti…

Tove Janssonin piirros vuodelta 1970 Vilijonkasta peilipöytänsä ääressä ja

valokuva Tovesta ateljeekotinsa peilipöydän ääressä Ullanlinnassa vuonna 1956.

Kuvakulmia

Ehkä jopa yllättäen olen viihtynyt tosi hyvin mökillä myös näinä alkutalven pimeimpinä päivinä, joita aiemmin olen kammoksunut. Tosin Espanjan valon jälkeen olen elänyt Suomen pimeyttä vasta puolitoista viikkoa ja koko sen ajan minulla on myös ollut enemmän tai vähemmän seuraa, ja mieluista seuraa.

Viimeiset seuralaiset - Lontoontyttö ja Love-kissa (täällä) - lähtivät mökiltä vasta eilen. Ja tänään minä matkaankin jo eteenpäin - Tyttärien Tilalle Merimaskuun hoitamaan Opiskelijatytön 1,5-vuotiasta esikoista. Joten ehkä en voi vielä päätellä, että olisin alkanut viihtyä loppusyksyn ja alkutalven pimeydessä...

Mutta kaunista pimeyden keskellä on - myös sisällä :) Ehkä kysymys on vain näkökulmasta tai kuvakulmasta…

Picasson naisia

Desnudo acostado con gato (Makaava alaston kissan kanssa), 1964

Olen hurahtanut taidemuseoihin. Ja hurahdus tuntuu vain pahenevan, siitä on tulossa oikea intohimo. Voisi ehkä sanoa, että elämäni on kulkenut kymmenen vuoden hurahdus- eli intohimojaksoissa :) 

Nelikymppisestä viisikymppiseen intohimoni oli perhe - puoliso, viisi lasta ja koira - paritalon puolikas, mökki ja puutarha. Seuraavat kymmenen vuotta elämästäni kului intohimoisen tietokirjoittamisen parissa ja ikävuodet 60:n ja 70:n välillä sydämeni vei lavatanssi. Nyt yli 70-vuotiaana minut on  pikku hiljaa ja lähes huomaamatta vallannut uusi ja minullekin yllättävä intohimo: Taidemuseoissa kiertely ja maalausten, piirrosten, veistosten ja tilateosten tuijottelu, ihmettely ja tutkiskelu. Sekä teosten valokuvaaminen ja niiden herättämistä tunteista ja ajatuksista kirjoittaminen.

Tämä näkyy nykyään vahvasti myös blogissani. Väliin minusta tuntuu, että en enää muusta kirjoitakaan. Mutta näillä nyt mennään. Olen aina kirjoittanut tänä blogia pääosin omaksi ilokseni ja sellaisista asioista, jotka kulloinkin ovat olleet mielen päällä - ja lähinnä jutuista, jotka ovat tuottaneet minulle iloa.  Joten sorry teille, jotka ehkä pitkästytte… Ymmärrän kyllä teitäkin :)

Myös Aurinkorannikolla ollessa etsin taidemuseoita, joissa piipahtaa :) Onneksi niitä riittää etenkin läheisessä Malagan kaupungissa. Eilen kävin Malagan Picasso-museossa, joka on minulle tuttu aiemmilta Fuge-matkoilta (täällä, täällä ja täällä). 

Museon pysyvässä näyttelyssä on aina esillä yksinomaa Picasson teoksia sekä museon omasta (aika) suppeasta kokoelmasta että taiteilijan pojan eli Paul/Paulo Picasson (1921- 1975) pojan Bernand Ruiz-Picasson (s.1959) kokoelmasta. Nykyään Bernardin ja hänen vaimonsa hallinnoima säätiö omistaa ison osan niistä Picasson teoksista, jotka olivat taiteilijan hallussa hänen kuollessaan ja jotka periytyivät tämän lapsille. Ja niitä oli ja on paljon, mutta kokoelman teosten tarkkaa lukumäärää ei kerrota.

Malagan museon pysyvä näyttely vaihtuu neljän vuoden välein, jolloin museon ja Bernandin kokoelmista valitaan uusia teoksia, jotka ripustetaan 11 näyttelysaliin. Nykyinen pysyvä näyttely Estructuras de la invencion. La unidad de una obra (Tekniikan rakenteita. Teoksen yhtenäisyys) on avattu viime vuoden maaliskuussa ja se on esillä vuoteen 2028.  

Kiersin näyttelyn - ensimmäistä kertaa, sillä viimeksi käydessäni esillä oli vielä edellinen pysyvä näyttely (täällä). Ja tykkäsin. Vaikka en oikein ymmärtänytkään, mitä näyttelyn nimi tarkoitti tai mihin se viittasi. Lähinnä poimin näyttelystä yksittäisiä teoksia, joista tykkäsin ja joiden edessä viihdyin. Ja niitä oli useita :)

Paljon naisia, ja etenkin alastomia naisia, kuten Picasson teoksissa yleensä. Tässä joitakin näyttelyn naisista. Taiteilijan siskon muotokuva valikoitui lähinnä siksi, että sen maalatessaan Picasso oli vasta 15-vuotias nuori taideopiskelija. Seisova alaston vuodelta 1908 oli taas taiteilijan ensimmäisiä kubistisia töitä, ja harmaan eri sävyillä maalattu Kolme kaunotarta kiehtoi minua muuten vaan :)

Tykkäsin paljon myös makaavaa kylpijää esittävästä isokokoisesta kipsiveistoksesta - sen pyöreistä muodoista ja viekottelevuudesta. Kuten myös groteskista alastomasta naisesta, jonka vatsan päällä seisoi musta kissa - joka muuten muistutti lapsen piirrosta :)

Kiva taidemuseo keskiaikaisessa aatelispalatsissa. Museo, jonne on mukava palata ja katsoa, mikä sillä kertaa vangitsee huomion…

Lola con una muneca (la hermana del artista), 1896

Lola nuken kanssa (taiteilijan sisko)

Desnude de pie (Seisova alaston), 1908

Las tres Gracias (Kolme kaunotarta), 1923

Banista tendida (Makaava kylpijä), 1931

Mujer sentada en un sillon (Nojatuolissa istuva nainen), 1960

Nysse ikääntyy

Muru täytti huhtikuussa 12 vuotta. Rakas, ihana kääpiösnautserini vanhenee, kuten emäntäkin :) Kesäkuussa 2013 kirjoitin vasta vähän aikaa sitten aloittamaani mummi-blogiin ensimmäisen lyhyen tekstin Muru-koirasta otsikolla Nysse tuli (täällä). Ja siitä alkoi pitkäaikainen ystävyytemme :)

Viimeisen vuoden aikana Muru on vanhentunut - se muun muassa nukkuu paljon enemmän kuin aikaisemmin. Myös hampaiden ja ientulehdusten kanssa on ollut ongelmia, vaikka viime vuosina olen harjannut niitä (lähes) päivittäin. Asia, joka alkuun tuntui tosi oudolta - harjata nyt koiran hampaita - ei ollut minulle yhtään tuttua. Olen ymmärtänyt, että pienillä koirilla ienongelmat ovat yleisempiä kuin suuremmilla koirilla…

Vuosien kuluessa yli puolet Murun hampaista on jouduttu nukutuksessa poistamaan. Mutta, kuten eläinlääkäri lohdutti, kotikoira pärjää hyvin vähemmilläkin hampailla - ja tarvittaessa kuulemma jopa pelkillä ikenillä. Murullekin ruoka ja nappulat maistuvat edelleen hyvällä ruokahalulla :)

Ja pitkille kävelylenkeille Muru lähtee edelleen yhtä innoissaan kuin nuorempana. Lenkillä ei tosin enää käydä kolmasti päivässä, vaan ainoastaan aamulla ja illalla - ja joskus tehdään jopa vain yksi pidempi päivälenkki…

Tahti hidastuu ja askel lyhynee - molemmilla - Murulla ja Mummilla - yhdessä. Elämä on tässä ja nyt - ja huominen on sitten huominen…

Kolmikuinen Muru vanhan mökin rappusilla kesäkuussa 2013. 

Näkyväksi tehty

Tuulessa, 1996

Helsingin taidehallissa on kahden naisen - kuvanveistäjä Hannele Kylänpään ja taidemaalari Päivi Sirenin - yhteisnäyttely, jonka nimi on Näkyväksi tehty. Tykkään nimestä. Minulle on tärkeää, että asiat, ajatukset ja tunteet tehdään näkyviksi, ja useimmin tämä toteutuu sanomalla ne selkokielellä ääneen itselle ja/tai toiselle. Tai että edes pyrimme tähän, vaikka aina emme osaa tai emme uskalla. Tai emme ymmärrä, mitä selkeästi sanominen tarkoittaa, vaan puhumme oudoilla kiertoilmauksilla - jos puhumme ollenkaan…

”Puhu sitä mikä on totta”, ihana psykodraamaohjaajani sanoi minulle vuosia sitten. Ja tätä olen yrittänyt noudattaa, vaikka vieläkin monesti epäonnistun - milloin mistäkin syystä. 

Mutta miten näkyväksi tekeminen liittyy kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s.1948) ja taidemaalari Päivi Sirenin (s.1958) teoksiin ja taidehallin näyttelyyn? Esittelytekstissä tätä yritetään selkeyttää kertomalla, että ”teoksissa pienet eleet muuttuvat merkityksellisiksi” ja että ”teokset kutsuvat pysähtymään ja uppoutumaan hetkeen”. Mutta eikö näin ole toivottavaa kaikessa taiteessa - ja laajemminkin elämässä…

Taidehallissa esillä olleet Kylänpään ja Sirenin teokset olivat hyvin erilaisia, eivätkä oikein keskustelleet toistensa kanssa. Ensimmäisessä isossa näyttelysalissa oli parikymmentä Sirenin maalausta, jotka kaikki olivat nimettömiä ja tehty vuosina 2023-2024. Kaukaa ne kaikki näyttivät samanlaisilta siniharmailta levyiltä, mutta läheltä katsoessa teoksista paljastui sinisen, ruskean ja harmaan eri sävyjä ja mm. jännää ristikkoa. Ilmeisesti teokset olivat taiten tehtyjä ja tekniikaltaan vaativia, mitä maallikkomummi ei niin osannut nähdä eikä arvostaa. En oikein saanut maalauksista mitään irti, vaikka yritin ”pysähtyä ja uppoutua hetkeen”.

Sen sijaan taidehallin toinen iso näyttelysali - ns. veistossali - oli täynnä Kylänpään esittäviä veistoksia. Pääosin ihmisiä ja eläimiä, joista vaistosin ainakin iloa, yksinäisyyttä, määrätietoisuutta, ihmettelyä ja huumoria. Tykkäsin ja nautin. Huomasin, että Kylänpää oli käyttänyt veistoksissaan perinteisen pronssin ja kiven lisäksi mm. betonia, savea ja keramiikkaa.

Tykästyin erityisesti Hannele Kylänpään Tuulessa-nimiseen pronssista tehtyyn, liehuva hameiseen tyttöön, joka istui punagraniittisen jalustan päällä sekä parimetriseen korkkarinaiseen, joka oli saanut nimen Puku. Molemmat taiteilijan vanhempaa tuotantoa - edellinen vuodelta 1996 ja jälkimmäinen nuoruudentyö vuodelta 1977.

Vaikka minulle jäi epäselväksi näyttelyn nimen ja esillä olleiden teosten erityisyhteys, niin Helsingin taidehalli tuottaa harvoin pettymyksen. Eikä niin käynyt tälläkään kertaa, vaikka en nimettömistä maalauksista niin nauttinutkaan. Esillä olleet kiintoisat veistokset ja Taidehallin arkkitehtuurin rauhallisuus tekivät jälleen tehtävänsä - ja mummi viihtyi :)

Vasemmalla pronssista tehty Puku (1977) ja oikealla keramiikasta tehty Tyttö (2000).

Yksi lemppareistani - korkokengät kehiin :)

Patinoidusta betonista tehty Mies (2004)

Poltetusta savesta tehty Istuja (2021)

Edessä Hannele Kylänpään Yksin (2003) ja 

takana Päivi Sirenin kaksi teosta, joiden kummankin nimi on Maalaus (vuosilta 1991-1992).

Päivi Sirenin nimettömiä maalauksia vuosilta 2023-2024

Joulupäivän mietteitä

Jos aatto oli hyvää hulinaa ja mieluista yhdessäoloa (täällä), niin joulupäivä oli pitkälti yksinäistä nyhjäämistä. Tykkään yksinolosta - ja jopa nautin siitä, mutta yllättäen yksinolo joulupäivänä oli erilaista, eikä yhtään niin mukavaa kuin yksinolo normipäivinä. Näköjään minulla liittyy jouluun edelleen paineita ja vaatimuksia ”oikeanlaisesta Hyvästä Joulusta”, vaikka luulin karistaneeni ne hartioilta jo joitakin vuosia sitten. 

Tosin Esikoinen oli pyytänyt minua syömään luokseen joulupäivänä, mutta kieltäydyin, kun ajattelin että olisi kiva nyhjätä omassa kodissa Murun kanssa - tekemättä ei mitään. Mutta ei se sitten ihan niin kivasti mennytkään…

Aamupäivällä tein tavallista pidemmän kävelylenkin Murun kanssa ihmetellen Punavuoren ja Ullanlinnan tyhjiä katuja ja rantapolkuja. Iltapäivällä kävin Lontoontytön kanssa Leposaaren hautausmaalla Kulosaaressa. Asettelimme yhdessä kynttilät ja valkoiset ruusut Isäni ja Appivanhempieni haudoille. Isäni ehti elää kahden tyttäreni taatana vajaat kolme vuotta, sillä hän kuoli syöpään jo 58-vuotiaana 1984, jolloin Esikoinen oli alle kolmivuotias ja Lontoontyttö täyttänyt juuri vuoden.

Tähän asti joulupäivä oli vielä ihan mukava. Mutta palattuani Punavuoren (ihanaan) kotiini, yllättäen yksinäisyys alkoi hiipiä mieleeni. Ehkä jopa ekaa kertaa niiden vuosien aikana, jotka olen asunut yksin Punavuoressa. Ja se todella yllätti ja tuntui oudolta…

Vasta silloin äkkäsin, että eilinen oli ensimmäinen joulupäivä koko 72-vuotisen elämäni aikana, jonka olen viettänyt yksin. Ei siis ihme, että se tuntui oudolta, erikoiselta ja erilaiselta. Elämäni aiemmat joulupäivät olen viettänyt aina perheen ympäröimänä: lapsuudessani kahden sisarukseni ja vanhempieni kanssa, aikuisiässä viiden lapseni ja puolisoni kanssa sekä mummi-iässä seitsemän lapsenlapseni ja usein myös heidän muiden isovanhempiensa kanssa - eri kokoonpanoja vaihdellen. Toki silloinkin monenlaisten tunteiden - niin hyvältä kuin väliin myös huonolta tuntuvien - vallassa, mutta koskaan en ole tuntenut yksinäisyyttä…

Tämän äkättyäni tajusin, että yksinäinen joulupäivä oli minulle harvinainen poikkeus, ei sääntö. Ja oloni helpottui. Hain pakkasesta lisää ihanaa Kolmen kaverin vaniljajäätelöä - ja yhden ison omenan :) Ja aloin katsoa Temptation Island Suomi -hömppää…

Puut tulevat

Tykkään käydä taidemuseoissa ja -näyttelyissä - ja myös perinteisissä museoissa. Josko joku tätä ei vielä ole huomannut :) Olen todellinen harrastelija ja amatööri ilman minkäänlaista taiteen koulutusta tai syvällisempää taiteen tuntemusta. Ja tämä tosi-innostus on alkanut vasta jäätyäni vajaa kymmenen vuotta sitten eläkkeelle ja hankittuani museokortin…

Katselen, koen, aistin ja tutkin teoksia täysin fiilispohjalta. Ja olen kaikesta näkemästäni päivä päivältä yhä kiinnostuneempi, innostuneempi ja lumoutuneempi. Väliin myös omalla friikillä ja pikkutarkalla tavallani. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että tykkään lukea teosten nimilippuja, joissa teoksen nimen lisäksi yleensä mainitaan ainakin sen valmistumisvuosi, valmistustapa ja omistaja/sijoituspaikka. 

Erityisesti minua kiinnostaa nimi - se on minulle monesti jopa tärkeämpi kuin teoksen tekijä. Minkä nimen tekijä on teokselleen halunnut antaa? Ja mitä nimi minulle kertoo? Eniten tykkään nimistä, joihin liittyy jonkinlaista sanaleikkiä tai jotka saavat minut katsomaan teosta ikään kuin toisin silmin. 

Väliin teosten nimet eivät minulle heti - joskus ei ollenkaan - avaudu, mutta sekään ei hirveästi häiritse. Jääpähän mummille aprikoitavaa :) Näin kävi esimerkiksi Turun taidemuseossa olevassa Elina Merenmiehen Kaikki näkyy -näyttelyssä (täällä). 

Yllä on valokuva näyttelyssä olleesta mustepiirroksesta, jonka nimi oli Puut tulevat. Nimi auttoi minua havaitsemaan, että ihmishahmon takaraivosta alkavat mustat aallot olivat taipuisia nuoria puita tai puun oksia, joiden lehdet avautuivat hahmon kasvoille. Mitä muuta nimi yritti minulle viestittää? Miksi puut valtasivat ihmiskasvot? Muuttuuko metsä ihmiseksi vai ihminen metsäksi…

Usein minusta on myös mielenkiintoista tietää, minkä ikäisenä taiteilija on teoksen luonut ja mitä muuta hän on maalannut/piirtänyt/veistänyt samaan aikaan. Nykyään kiinnostun myös teoksen tekotavasta ja kuka tai mikä taho teoksen omistaa ja/tai missä se on näyttelyn ulkopuolella nähtävissä. 

Mutta ykkösprioriteetti minulle on ehdottomasti taideteoksen nimi. Mitä jännempi tai vieraampi, usein sitä parempi. Puut tulevat - entä sitten :)

Syldin sanoja

Yli 70-vuotiaana mummona parisuhteet on tullut jo aika pitkälle rakennettua - jos on. Tosin näin jälkiviisaana tuntuu, että enemmän elämäni on ollut parisuhteessa elämistä kuin suhteen tietoista rakentamista. Joissakin asioissa on menty oikeaan suuntaan ja joissakin - täytyy myöntää - päin prinkkalaa. 

Äskettäin IltaSanomien nettisivuilla julkaistiin referaatti (täällä) joulukuun Me Naiset -lehdessä olleesta seksuaaliterapeutti Susanna Syldin haastattelusta, jonka otsikko oli ”Parisuhteessa pitäisi olla kolmenlaista kosketusta”. Sitä lukiessa ajattelin, että olisinpa kolmekymppisenä saanut näin selkeitä ohjeita toimivan parisuhteen rakentamiselle. Olisin (tai olisimme) saattanut onnistua paremmin. Mutta Susanna Syld ei tainnut olla silloin vielä edes syntynyt :)

Osaa Susannan parisuhdetaidoista voi mielestäni soveltaa monelta osin myös muissa lähisuhteissa, kuten esim kolmea seuraavaa pointtia :)

1. Uskaltaa ja osaa puhua syvällisistä tunteistaan ilman häpeää, 
2. Ymmärtää, mitä tarkoittaa emotionaalinen, kohtaava kosketus. 
3. Toimivassa suhteessa on sopivasti hyväksyntää, arvostusta ja turvallisuutta.

Eloa ja kesää kaikkiin lähisuhteisiimme - niin nuorena kuin vanhanakin…

”Kuten emäntänsä”

Muru täyttää huhtikuussa 11 vuotta eli on jo vanharouva, kuten emäntänsä :) Mutta edelleen hän on suurinpiirtein terve, innokas liikkuja, uudesta innostuva ja sopivan sutjakka, kuten emäntänsä :) Ikäistään nuoremman oloinen, kuten emäntänsä :) Ja kaikin puolin rakastettava vanhus, kuten emäntänsä :)

Kun olen Murun kanssa kävelyllä, lähes joka toinen päivä joku vastaantulija pysähtyy juttelemaan Murulle, ja kuultuaan Murun iän sanoo usein: ”Eipä uskoisi, on niin reippaan ja innostuneen oloinen.” Olen monesti odottanut/toivonut - hehheh - josko joskus joku lisäisi ”kuten emäntänsä”.

Viime lauantaina näin lopulta tapahtui :) Olin Murun kanssa eräässä keskustan urheiluvälineliikkeessä, kun kassalla ollut viisi-kuusikymppinen naismyyjä ihasteli Murua ja totesi lopuksi hymyillen: ”Kuten myös emäntänsä”. Myyjä tokaisi tämän hymy huulessa ja pilke silmäkulmassa. Näytin hänelle peukkua - hymy huulessa ja pilke silmäkulmassa. Erottiin yhteisymmärryksessä ja hyvillä mielin - kumpikin.

Ostin muuten tuulenpitävät urheilusormikkaat ja kävelyretkille sopivan, kevyen juoksurepun. Sekä ihanan Fjällrävenin roosanvärisen aurinkohatun - kesä mielessä :)

Kirkon katveessa

Los Bolichesin kirkkoaukion (täällä) reunassa on Torre Blanca -niminen baari, joka on levittänyt toista kymmentä pikkupöytää kirkon eteen Carmenin aukiolle ja toisen mokoman sisälle kahteen pieneen huoneeseen. Ollaan Ukin kanssa käyty Torressa kahdesti ja todettu pikkubaari hyväksi ja mukavaksi. Ja koiraystävälliseksi :)

Molemmista vierailuista jäi hyvä mieli. Huolimatta siitä, että ensimmäisellä kerralla - lomakuukauden alussa - olin vielä stressaantunut Muru-koiran pärjäämisestä ja keskittymiseni ruokailuun ontui pahasti. Ja toisella kerralla - viimeisellä lomaviikolla - ruokailun alussa alkoi tihuttaa vettä ja jouduimme siirtymään kuppilan sisätiloihin. Jälkimmäinen juttu oli oikeastaan hyvä sattuma, sillä viihdyin kuppilan sisällä, jossa paikalliset ihmiset lopettelivat lounastaan, kun ulkopöydissä ruokaili pääosin meitä turisteja :)

Ja huolimatta siitä, että tarjoilu ulkotiloissa tuntui hätäiseltä ja tylyltä. Tämä tosin korjautui, kun siirryimme sisätiloihin, jossa tuli tunne että ikäänkuin kuuluimme ”joukkoon” - myös Muru :)

Jäin taas ihmettelemään, mistä kaikesta loppuviimein (sana jota oikeastaan lähes inhoan) johtuu, jääkö minulle kuppilasta tai ravintolasta hyvä vai huono fiilis. Sillä myös ruoka Torre Blankassa oli peruskauraa, tosin hyvää sellaista: paistettuja sardiineja, grillattuja katkarapuja ja valkosta leipää. Ja juoma arkista San Miguelia.

Kokemukseen vaikuttaa oman fiilikseni lisäksi etenkin ruokapaikan tunnelma ja tietysti seura. Ja omat odotukseni. Liian korkeita odotuksia seuraa usein pettymys. Parasta on, kun sattumalta, ilman odotuksia :) törmään johonkin normikuppilaan, jossa saan maittavaa ruoka tilanteeseen sopivaan hintaan. 

Ja jos joku hymyilee minulle - myös silmillään - edes kerran. Joskus se joku on tarjoilija, joskus viereisen pöydän vilkkusilmäinen rouva ja joskus kanssani ruokaileva Ystävä. 

Baaritiskille oli varattu erityispaikka rullatuolille :)

Kiitos museokortin

Viime vuosina - osin eläkkeellä olon ja osin museokortin myötä - minusta on kehkeytynyt innokas museoissa ja näyttelyissä kävijä. Aiemmin näin ei ole ollut, vaikka taidemuseoissa on aina tullut silloin tällöin piipahdettua. Aikoinaan myös viiden lapsemme kanssa, ja tätä perinnettä he tuntuvat jatkaneen kukin tahollaan.

Museokortti on ihana keksintö. Se on lisännyt käyntejäni museoissa merkittävästi, ja lisännyt yleensäkin kiinnostusta kuvataiteeseen - ja myös historiaan. Ikä taas on tuonut sen, että pystyn katsomaan näyttelyissä ja museoissa esillä olevaa taidetta rauhassa itsekseni - ajatuksella ja keskittyneesti - ja tykätä mistä tykkään, enkä yrittää ajatella mistä ehkä ”pitäisi” tykätä. Nuorempana saattoi väliin näin käydä, ja yritin muiden makujen mukaan olla muka sivistynyt…

Eläkkeellä olo on antanut myös aikaa, joka taas on mahdollistanut sen, että saatan käydä samassa näyttelyssä useamman kerran tai isossa museossa tutustua vain osaan esillä olevista teoksista ja jatkaa toisella ja ehkä kolmannellakin kerralla. Ja tämä on aivan ihanaa. Rakastan, kun ei tarvitse yrittää kiirehtiä, ja tietää että jos väsyy, voi rauhassa lopettaa ja palata uudelleen. 

Osin tämän takia Ateneumin taidemuseosta on viime aikoina tullut yksi lempimuseoistani Suomessa. Juuri Ateneum on parhaimmillaan pieninä palasina :) 

Ateneumin pääsalia 

”Ihana auto”

’

Ajoin eilen iltapäivällä autolla Punavuoresta Ukin mökille Saloon. Matkalla pysähdyin Lohjan ABC-asemalle tankkaamaan. Seisoin omissa ajatuksissani täyttämässä auton bensatankkia, kun viereisen auton naiskuljettaja lähestyi minua ja huikkasi: ”Sulla on aivan ihana auto!” ”Kiitos”, vastasin iloisesti yllätettynä. Nainen näytti minulle vielä peukkua ja palasi hymyillen omalle autolleen. Ja minä jatkoin minini tankkaamista.

Tuntemattoman naisen ystävällinen kehu tuntui hyvältä ja kivalta, ja nosti hymyn myös minun huulilleni pitkäksi aikaa. Tämä lyhyt kohtaaminen ja naisen mukavat sanat toivat minulle - ja uskon että myös hänelle - hyvän mielen. 

Ehkä nainen oli bensa-asemalle ajaessaan kuunnellut samaa RadioSuomen ohjelmaa kuin minä. Siinä nimittäin toimittaja ja pappi juttelivat kiitollisuudesta ja kiittämisestä. Alkuun he puhuivat siitä, että kiitollisuus voi ihmisistä tuntua liian abstraktilta ja ehkä turhan juhlalliselta, kun taas kiittäminen on konkreettisempaa, ja sopii paremmin arkiarkeen. Kiittäminen on ikäänkuin tutumpaa ja helpompaa kuin kiitollisuus. 

He aprikoivat, että kiitoksen sanominen vaatii hetkessä elämistä - läsnäoloa. Sitä, että huomaa ja tunnistaa kiitoksen aiheen, ja että sen myös haluaa, uskaltaa ja osaa sanoa ääneen.

Toimittaja ja pappi jatkoivat, miten tärkeää olisi joka päivä nähdä ympärillään asioita ja tilanteita - pieniä tai suuria - joista voisi kiittää. Ja vaikka elämä sillä hetkellä olisi vaikeaa, jaksaisi kuitenkin tunnistaa jonkun jutun josta haluaisi kiittää. Yksi pienikin kiitosjuttu riittää.

Rehellinen ja aito kiittäminen luo hyvää mieltä sekä kiitoksen saajalle että kiitoksen antajalle. Myös pieneltä tuntuva kiitos on iso juttu, sillä kiitosta ei mitata mittareilla. Yhtä tärkeää kuin kiitoksen antaminen, on oppia ottamaan kiitos vastaan. ”Eihän toi nyt ollu mitään” -lausahdus vie pohjaa kiitokselta ja sen positiiviselta voimalta. 

Tähän tapaan jutustelivat toimittaja ja pappi RadioSuomen eilisessä iltapäiväohjelmassa. Minä kuuntelin tarkasti, mutta miesten nimet menivät onnellisesti ohi. 

Kiittäminen on tietty eri juttu kuin kehuminen - tyyliin ”ihana auto”. Kehu on vähän kuin kiitoksen pikkusisko, kunhan kehu tulee sydämestä. Myös kehu tuo hyvää mieltä, mutta se ei ole niin henkilökohtainen eikä siinä ole tunne yhtä vahvasti mukana kuin kiitoksessa. 

Ja kehustakin voi kiittää :)

”Kiitos, kun ostit kaupasta ruisleipää, vaikka et itse sitä syökään.”

 ”Kiitos, kun laitoit meille ruokaa.” ”Kiitos, kun aurasit minua varten polun saunamökille.”

Kiitos, kun ulkoilutit koiran kun olin väsynyt.” ”Kiitos ihanasta joulutähdestä.”

Naisia ryijyssä

Yksi ihastuttavimpia teoksia Malagan Picasso-museossa oli kookas seinävaate, johon oli kudottu Picasson tunnettu maalaus Les Demoiselles d’Avignon (Avignonin naiset) vuodelta 1907. Ranskalainen tekstiilitaiteilija Jacqueline Durrbach (1920-1989) kutoi tuon lähes kolmimetrisen, villasta tehdyn kuvakudoksen yhteistyössä Picasson kanssa vuonna 1958.

Ei ihme, että ihastuin tähän taidokkaaseen ja värikkääseen kuvakudokseen, sillä erilaiset seinävaatteet ja ryijyt ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Vaikka en ole erityinen käsityöihminen, olen aikaansaanut yhden, Taina Otsamon suunnitteleman ryijyn, ja olen siihen tosi tyytyväinen. Tämä kapea ryijy on kulkenut mukanani Itä-Helsingin kodista nykyiseen Punavuoren kaksioon, ja edelleen pidän siitä kovasti (täällä).

Edellisessä postauksessa (täällä) kuvattujen maalausten lisäksi Malagan museossa oli esillä harvemmin nähtyjä muotokuvia Pablo Picasson perheenjäsenistä eri vuosikymmeniltä. Alla on muotokuva nuoresta Maria Dolores Ruiz Picassosta (1884-1958) eli taiteilijan Lola-siskosta sekä taiteilijan ensimmäisestä virallisesta vaimosta, Ukrainassa syntyneestä tanssijasta Olga Koklovasta (1891-1955) ja heidän yhteisestä pojastaan Paulo Picassosta (1921-1975).

Huomaan, että olen alkanut empiä mitä ja miten kirjoittaa Pablo Picassosta ja hänen taideteoksistaan. Voinko pitää hänen taiteestaan ja kehua hänen töitään? Kun samanaikaisesti olen #metoon jälkeen alkanut ymmärtää ja nähdä, että taiteilijan toiminta ja käyttäytyminen naisia kohtaan on usein ollut epäasiallista ja jopa tuomittavaa. 

Ristiriitaista - mutta taiteilijan taideteoksista tykkään - edelleen. Ja niihin mielelläni tutustun.

Retrato de Lola (Lolan muotokuva), 1894

Kun Picasso maalasi tämän muotokuvan kymmenvuotiaasta 

pikkusiskostaan Lolasta, hän vain 13-vuotias koulupoika. 

Retrato de Paulo con gorro blanco (Paulon muotokuva valkoisessa myssyssä), 1923

Kuvassa Pablon ja Olgan poika Paulo on kaksivuotias.

Retrato de Olga (Olgan muotokuva), 1923

Aamuni valo

Ystävää muistellen…

Iloa kuusta

Täysikuu killitteli täysillä vielä aamulenkillä, joka mökillä tarkoittaa lyhyttä kävelyä pihapiirissä - toisin sanoen Ukin uuden maisemalenkin kiertämistä. Pidempi aamulenkki Murun kanssa koittaa vasta myöhemmin rauhallisen aamupalan ja Hesarin lukemisen jälkeen. 

Kalenterin mukaan lokakuun täysikuu osui eiliselle, joten tänä aamuna kuu näytti komealta. Illalla Suomessa näkyi osittainen kuun pimennys, mutta Salossa oli pilvistä, joten täällä sitä ei seurattu.

Kuu ja sen koon muutokset ja liikkeet taivaalla ovat aina kiinnostaneet minua. Kun taivas on pilvetön, yritän aina kurkkailla mistä päin ja milloin kuu illalla tai iltapäivällä nousee ja vastaavasti minne ja mihin aikaan se aamulla tai aamupäivällä laskee. Ja minkä kokoisena ja minkä muotoisena. Etenkin talvikuukausina kuun seuraaminen kiehtoo, kun se sekä nousee että laskee lähes keskellä päivää. 

Samalla tulee usein huomattua, jos joku poikkeuksellisen kirkas tähti näkyy kuun läheisyydessä tai muualla taivaalla. Mutta tähän astronomiset tietoni ja taitoni loppuvatkin. 

Mutta jo yksin kuun seuraaminen tuo päiviini yllättävästi iloa :)

PS. Lisäsin vielä sunnuntaina mökin ikkunasta alkuillasta otetun valokuvan, jossa näkyy miten upeasti täysikuu nousee järven toisella puolella olevan metsän takaa.

Sunnuntaina klo 16.58