Pieni jää Ison alle

Keskellä Eurooppaa alkoi täysimittainen sota. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Ensi kertaa lähes 70-vuotisen elämäni aikana. Vihastuttaa, surettaa ja hämmentää. 

Talvisodan alun tuntoja Äitimuorin lapsuuden perheessä vuoden vaihteessa 1939-40 (täällä).

Kukkia hallista

Hakaniemen halli on yksi lemppareistani Helsingissä. Ostan sieltä usein kalaa, väliin vihanneksia tai leipää, joskus juustoja tai lihaa, etenkin lammasta. Väliin käyn hallissa vain kahvittelemassa tai lounastamassa. Ja monesti ainoastaan lampsin hallin käytävillä katsellen ja haistellen sekä kauppiaiden tarjontaa tutkien ja hypistellen.

Tänään pistäydyin taas hallissa - tällä kertaa tuorepuurolla Hallikahvilassa. Samalla piti - tietty - käydä kurkkaamassa vieressä olevan Hallin kukan tarjontaa. Perinteinen kukkakauppa, josta talviaikaan ostan usein valmiita kimppuja ja ruukkukukkia - aina hyväkuntoisia, kestäviä ja kauniita. Keväiset tulppaaniniput ja kesän puutarhakukat sen sijaan ostan pääsääntöisesti torin tutuilta ulkomyyjiltä.

Menin Hallin kukkaan vain katsomaan, mutta lähdin - tietty - kantaen kahta isoa kukkapakettia, joista toisessa oli perinteinen matala sekakimppu ja toisessa kolmehaarainen, keskikokoinen ruukkuorkidea. Tällä kertaa molemmat löysivät paikkansa Punavuoren kaksiosta, vaikka usein ostan aikuisille lapsilleni, Äitimuorille tai Siskolle.

Kukkia mielen rauhoittamiseen järkyttävien sotatapahtumien keskellä…

Isosedän hauta

Perniön Pyhän Laurin kirkon vieressä on pieni hautausmaa. Siellä kävellessäni aloin ajatuksissani lukea sankarihautojen tekstejä. Heti ensimmäisen rivin keskellä tuli vastaan tuttu nimi Orrman.

Hautakiven mukaan sotamies Tauno Orrman oli kuollut 40-vuotiaana jatkosodan alussa syyskuussa 1941. Karkun taata eli isäni isä on syntynyt Perniössä ja hänen sukunimensä oli ollut Orrman ennen kuin hän muutti (suomensi) nimen kesäkuussa 1928, jolloin isäni oli kaksivuotias. 

Vaatimatonta hautakiveä katsoessani aloin vakuuttua, että Tauno oli Karkun taatan veli tai ainakin serkku. Kotiin tullessani kaivoin esille isäni vanhoja muistiinpanoja. Ja sieltähän se löytyi: isän käsin kirjoittama lista oman isänsä eli Karkun taatan sisaruksista:

Lydia ja Ellen (1892-1892) - parin päivän ikäisinä kuolleet kaksostytöt 

Helmi (1894-1899) - kuoli 5-vuotiaana

Anna Alisa (1895-?) - meni 17-vuotiaana (1913) naimisiin Anton Faleniuksen kanssa

Arnold eli Aarno (1897-1976) - Karkun taata

Kerttu (1898-1937) - tytär Marja-Riitta Gustafsson, jonka poika on Jukka Gustafsson (s.1947)

Tauno (1900-41), jonka lapsia olivat isän mukaan Eila ja Elli

Karin (1902-1919)

Ragnhild (1908-39)

Isosetä Tauno lepää komean kirkon vieressä kauniilla ja rauhallisella hautausmaalla, kuten Aarno-veljensäkin (taata) Karkun hautausmaalla Vammalassa ja veljenpoikansa Esko (isä) Leposaaren hautausmaalla Helsingissä :):)

Ps. Nettitiedon mukaan perniöläinen seppä Anton Johannes Falenius (Karkun taatan siskon mies) oli sisällissodan jälkeen punavankileirillä Tampereella. Eli sisällissota jakoi isänikin sukua, sillä isäni isä Aarno (taata) kuului ymmärtääkseni koko elämänsä enemminkin valkoisiin kuin punaisiin. Tosin tästä ei koskaan ole puhuttu...

Sota-arkea

18.XII.1939 (Sotasensuuri on mustannut paikkakunnan, mutta kortissa on kuva ja leima Kiljavan sairaalasta)

Rakas! Olen hiukan paussannut etten liiaksi kirjota. Hyvin voidaan, käväsen kai tälläkin viikolla kotona, koska autobussi edelleenkin kulkee. Tekisi mieli jouluksi lasten luo, mutten taida päästä. Pitkästä aikaa taivas kirkastuu, tuleneeko ryssä. Parhain terveisin Almasi

Sodan aikana Äitimuorin Alma-äiti määrättiin lääkäriksi Kiljavan sairaalaan, joka vuosina 1939-41 ja 1944 toimi sotasairaalana. Ymmärtääkseni Marian sairaalan lastenosasto siirrettiin pakoon Helsingin pommituksia Kiljavalle, ja lastenlääkärinä työskentelevä Alma potilaidensa mukana. Äitimuorin isä eli Alman aviomies (jolle yllä oleva postikortti oli osoitettu) oli komennettu työhön Mikkeliin. Vuosina 1927-34 syntyneet neljä lasta oli lähetetty pääkaupungista sotaa pakoon isän sukulaisten luokse Lapualle.

Lapualta pieni tyttö kirjoitti Kiljavalla työssä olleelle äidilleen helmikuussa 1940:

Eikö äiti pääse edes sittenkään lomalle, jos tämä sota kestää vuosia? Tietääkö äiti, pääseekö isä yhtään lomalle? Aivan käy kateeksi toisia, joilla on äiti tai isä mukana. Saako äiti eron maaliskuussa? Jos ryssä alkaa tätä pommittamaan, niin eikö meidän voisi tulla sinne etelään päin? Olisi ihanaa tuntea, että on lähempänä sinua ja kotia. Meil on Jumala ja Mannerheim, mut ryssäl ei oo mitään.