Ei merta huonompi

Järven rantaa Salossa lokakuun lopussa - sekin hurmaa edelleen.

Karhun merta :):)

Aamuista Eiranrantaa lokakuun lopussa - hurmaa jatkuvasti (täällä). 

Ilmastomme

Tänään Hesarissa toimittaja Minttu Mikkonen kirjoittaa keinoista, joilla ilmaston lämpeneminen saataisiin rajattua Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n suosittamaan 1,5 asteen tavoitteeseen.

Artikkelissa haastateltu Sitran hiilineutraalin kiertotalouden johtaja Mari Pantsar sanoo, että poliitikkojen radikaalien päätösten lisäksi kansalaisten omissa päätöksissä on paljon potentiaalia. HS:n mukaan suomalainen tuottaa nykyisin vuosittain keskimäärin yli kymmenen tonnia päästöjä. Vuonna 2030 jokainen maapallon asukas saisi enää tuottaa keskimäärin enintään kolme tonnia.

Toivoa on, mutta toimia vaaditaan ripeästi.

Syksyä Punavuoressa

Merikarhuko?

Eiranrantaa Helsingissä lokakuun puolivälissä

Olen maakrapu - komeasti koolla - joka rakastaa merta. Rakastan katsella, kuunnella ja haistella merta. En niinkään ole innostunut meressä uimisesta, enkä ole koskaan purjehtinut. Mutta miellän itseni meri-ihmiseksi. 

Matkoilla majoitun tai hakeudun aina meren rantaan - mitä aavampi sen parempi. Ja kotimaassakin reissut suuntautuvat usein meren tai sen puutteessa järven läheisyyteen. Mökkitontti hankittiin yli 30 vuotta sitten, ja silloin riitti hyvin vielä järvi. 

Vaan vanhetessa vaateet kasvaa. Josko Mummista kuoriutuukin vielä oikea merikarhu...

Aurinkoinen Antibes

Bathers watching a plane (Picasso 1920)

Lyhyellä Ranskan reissulla ehdittiin Mouginsin (täällä) lisäksi yöpyä pari yötä Antibesissa. Sääennustusten perusteella olimme varautuneet sateeseen, mutta Antibes yllätti iloisesti. Saimme kaksi ihanaa aurinkoista loppukesän päivää. Ja nautimme.

Nautimme lämmöstä ja turkoosista merestä. Ja sileistä, käteensopivista rannan pikkukivistä. Olin unohtanut, miten ihanilta meren hiomat Välimeren rantakivet tuntuvat jalkapohjissa ja käsissä. Parasta hierontaa ja meditatiivista rauhoittumista, kun istuu lämpimillä rantakivillä seuraten aaltojen ja pilvien liikkeitä ja painelee, pyörittelee ja tunnustelee käsissään harmaita, auringon ”pehmentämiä” sileitä kiviä.

Tietenkin pistäydyimme myös rannan Picasso-museossa, jossa yllättäen oli kiva näyttely mestarin Antibesin lomilla vuosina 1920-46 tekemistä maalauksista ja harjoitelmista. Majoituspaikkakin löytyi helposti Airbnb:n kautta aivan rannan tuntumasta.

Auringon ja meren lisäksi lumouduin lähileipomon mantelikroisanteista, joita kävin aamuhämärrässä hakemassa matkaporukan iloksi.

Viipale Valbonnea

Valbonnessa ei tryffeliä säästelty.

Hääreissulla kävimme pikaisesti myös Valbonnessa. Tarkoitus oli lähinnä löytää mukava lounaspaikka, mikä osoittautui tavallista vaikeammaksi. Emme nimittäin tienneet, että juuri perjantaisin Valbonnen kadut täyttyvät markkinamyyjistä ja -ostajista, minkä johdosta useimmat keskustan ruokapaikat täyttyvät heti lounasajan alussa.

Erään täyden kuppilan isäntä vihjasi yrittämään sivukadulla olevaa Le Bistrot du Sommalier -nimistä bistroa (täällä). Mahduimme sisään, ja saimme mukavan pöydän ulko-oven vierestä. Paikka oli parempi kuin osasimme odottaa: Ruoka ja palvelu ihanaa - ei mitään gourmettia, vaan rehtiä ja runsasta maalaisranskalaista ”kotiruokaa”. Parempaa emme olisi voineet löytää.

Valbonnessa, kuten muissakin ruokapaikoissa mukanamme oli Esikoisen seitsenkuinen Armas -eläväinen ja ehtivä vesseli. Kaikkialla lapsiin suhtauduttiin upeasti - huomaavaisesti ja kärsivällsesti. Tämä koski niin henkilökuntaa kuin muita asiakkaita. Ranskassa onkin helppo ja iisi ruokailla ravintolassa myös lasten kanssa.

Valbonnesta jäi kiva fiilis, vaikka tutustuminen jäi tällä kertaa vain lounaspaikkaan...

Historian havinaa

Ephrussi de Rothschildin huvilassa oli kaiken muun lisäksi esillä myös vanhoja valokuvia. Rappusissa huomioni kiinnittyi valokuvaan, jossa oli jyrkän rantakallion päälle rakennettu pyöreä ravintola. Googlettaessa selvisi, että kuvan on ottanut valokuvaaja Jean Gilletta (1856-1933) noin vuonna 1900 ja että kyseinen La Reserve -ravintola toimii edelleen suosittuna gourmet-ravintolana Nizzassa.

Ehkäpä seuraavalla Nizzan reissulla käyn syömässä yli sata vuotta vanhassa La Reserve -ravintolassa. Ja edelleen myös Cap Ferratin niemi on kiertämättä. Mm. pitkään Antibesissä asunut Helena Liikanen kehuu blogissa ko. kävelyreittiä kauniiksi ja lapsiperheillekin sopivaksi (täällä). Ja Cap de’Antibesin kävelyreittiä (täällä) lyhyemmäksi ja helpommaksi - tätähän me Siskon kanssa yritettiin pari vuotta sitten kävellä. Mutta eksyttiin alkuunsa (täällä)...

Villan rikas Tyttö

Villa Ephrussi de Rothschilden rakennuttaja ja ensimmäinen omistaja Beatrice de Rothschild syntyi Pariisissa 1864. Hänen vanhempansa olivat serkuksia ja kuuluivat molemmat varakkaaseen eurooppalaiseen Rothschieldin pankkiiri- ja taiteenkeräilijäsukuun. Täytettyään 19 vuotta Beatrice meni naimisiin vanhempiensa 35-vuotiaan ystävän venäjänjuutalaisen pankkiirin ja uhkapelurin Maurice Ephrussin kanssa.

Avioliitto oli ilmeisen onneton ja jäi lapsettomaksi. Pari erosi vuonna 1904, jolloin Beatrice oli 40-vuotias ja korviaan myöten peliveloissa oleva Maurice 55-vuotias. Seuraavana vuonna Beatricen isä kuoli ja Beatrice peri kolmen sisaruksensa kanssa valtavan omaisuuden. Perinnön turvin Beatrice alkoi suunnitella unelmakotiaan Ephrussi de Rothschilden huvilaa puutarhoineen (täällä) Etelä-Ranskaan Cap Ferratin niemelle.

Beatrice kuoli 70-vuotiaana tuberkuloosiin.

Lumottu puutarha

Viimein sain toteutettua yhden toiveeni, kun pääsin käymään kahden tyttäreni kanssa Nizzan ja Monacon välissä sijaitsevassa Villa Ephrussi de Rothschildissa (täällä). Paronitar Beatrice de Rothschild rakennutti vuosina 1905-12 tämän puutarhan ympäröimän jännittävän huvilan perittyään jättiomaisuuden pankkiiri-isältään. Paronitar haali huvilalle arvokkaita perintöhuonekaluja ja vanhaa taidetta ympäri Eurooppaa. Upealla paikalla sijaitseva huvila toimi kymmenisen vuotta paronittaren talviasuntona, minkä jälkeen villan käyttö oli vähäistä.

Vuonna 1933 paronitar testamenttasi huvilan taide-esineineen ja puutarhoineen Ranskan kaunotaiteiden akatemialle (Academie des Beaux-Arts), joka on johtava taiteen instituutio Ranskassa. Vuosien kuluessa huvila ja puutarha pääsivät hapasti rapistumaan. Kunnostuksen jälkeen ne avattiin yleisölle 1990-luvun alussa.

Vaaleanpunainen huvila mielenkiintoisine - jopa hullunkurisine sisustuksineen ja monimuotoisine puutarhoineen lumosi minut täysin. Huvila on rakennettu Cap Ferratin niemen kapeimmalle kohdalle, joten puutarhasta ja useista huvilan huoneista sai ihailla kahteen suuntaan avautuvaa hienoa merinäköalaa. Yhdeksästä erilaisesta puutarhasta tykästyin etenkin espanjalaiseen puutarhaan, joka vielä lokakuussa oli parhaimmillaan. Myös eksoottinen kaktuspuutarha ja ranskalaisen puutarhan klassisen musiikin tahtiin tanssivat suihkulähteet jäivät mieleen.

Huvilassa huomioni kiinnittyi mm. pieniin koristeellisiin nojatuoleihin, jotka paronitar oli teettänyt kahdelle lempikoiralleen :):) Ja Kiinasta tuotuihin pariinkymmeneen pikkuriikkiseen naisten silkkikenkään. Ne muistuttivat tuhatvuotisesta aasialaisesta kauneusihanteesta, joka edellytti että pikkutyttöjen varpaat väkivaltaisesti taitettiin ja sidottiin jalkapohjan alle. Näin jalkaterä säilyi aikuisenakin varhaislapsuuden mitoissa eli alle 10 senttisenä - ihannepituus oli 8 cm. Tapa jatkui osassa Kiinaa aina Maon valtaantuloon eli vuoteen 1949 asti.

Puutarhaseikkailun jälkeen istuuduimme Villan ulkoilmaravintolaan salaattilounaalle. Vaihtoehtona olisi ollut istua okranvärisessä pyöreässä teehuoneessa, mutta auringon helliessä valitsimme ulkoilman...

Tonnikalaa ja pastasalaattia Villan ulkoilmaravintolassa.

Piipahdus Mouginsissa

Siskon nuorimman tyttären häitä juhlittiin viikonloppuna Etelä-Ranskassa Mougins-nimisen kylän lähistöllä (täällä). Perheestämme paikalle pääsivät Ukin ja minun lisäksi Opiskelijatyttö ja Esikoinen pikku-Armaksen kanssa. Hääpäivän aamuna piipahdimme porukalla kylän keskustassa lounaalla ihastuttavassa portugalilaisen pariskunnan pitämässä La Gaudinade -ravintolassa (täällä).

Ulkoterassilla nautimme hyvästä ruoasta, ohikulkevista turisteista ja lämpimästä auringosta. Valitsimme perinteisesti eli Ukille tartar-pihvi ja minulle risotto - molemmat maistuivat herkullisilta. Etenkin risotto vei kielen - aldente riisiä, pehmeitä katkarapuja, mustista linsseistä valmistettua vaahtoa ja hyppysellinen tryffeliä. Ja tietty - roseviiniä...

Näillä eväillä jaksoimme odottaa tunteikasta juhlailtaa - ja useamman ruokalajin hääillallista :):)

La Gaudinaden katkarapurisotto katunäkymällä...

Rakkautta Ranskassa

Kolmen kimppa

Tapiolassa lähes kymmenen vuotta asuneen Äitimuorin lempikuppila on Tapiolan Stockmannin Robert’s Coffee (täällä). Siellä hän käy kahvittelemassa useamman kerran viikossa 89-vuotiaan Poikakaverinsa kanssa. Usein heitä palvelee äärestherttainen ja hymyilevä nuori nainen, joka aina muistaa että Muori haluaa M-kokoisen peruskahvin kermalla ja kuudella makeutuspillerillä.

Äitimuorin herkkua on myös kahvilan brezel-sämpylät, joiden täytteissä vaihtelee kananmuna, mozzarella ja tonnikalasörsseli. Usein Muori haluaa tavata minua ja Siskoakin tutussa kuppilassaan. Ja mikäs siinä. Tilava ja viihtyisä kahvila sopii hyvin meille nuoremmillekin mummoille.

Maanantaina tapasimme aivan erityisestä syystä. Siskosta oli tullut ensikertaa mummi, kun hänen Uppsalassa asuva esikoinen oli viikonvaihteessa synnyttänyt pienen tyttövauvan. Tätä juhlistimme herkuttelemalla yhdessä vanhimman mummin lempikuppilan herkkukahveilla ja brezel-sämpylöillä! 

Jätskiä Rööperissä

Perjantaina haettiin Ukin kanssa susheja kotiruokailuun Kapteeninkadun Sushi’N’Rollista. Yllättäen sushiherkutteluun liittyi myös Opiskelijapoika Tyttöystävän ja Max-pojan kanssa - onneksi ilmoittivat tulostaan ennen sushien noutoa. Kaikille maistui, vaikkei riisi parasta ollutkaan.

Jälkkärille päätimme kävellä Laivurinkadulla kesällä avattuun BusGelato-nimiseen pieneen jätskibaariin (täällä), joka viikonloppuna on auki peräti kymmeneen asti. BusGelato on alkujaan Lahdesta, missä italialaistyyppiset jätskit edelleen valmistetaan. Valitsemani salmiakki-suklaakombo oli herkkua, samoin aiemmin maistamani kookosjäätelö. Pikkubaarissa on myös A-oikeudet. Viereisessä pöydässä nuoripari näpläsi tietokoneita ja siemaili punaviiniä. Opiskelijapojan perheen kadottua viereiseen leikkipuistoon mekin jäimme Ukin kanssa vielä relaamaan ja maistelemaan Limoncelloa.

BusGelato on sopivan pieni ja kivan rento paikka, jossa on myös pari ulkopaikkaa ilta-auringossa. Käsintehty jäätelö on hintavaa (3,80 euroa/pallo), joten säästän baarivisiitit erityishetkiin, kuten Pikkupoikien tai Siskon vierailuihin.

Sushi’N’Rollin sushivalikoimaa