maanantai 30. syyskuuta 2019

lauantai 28. syyskuuta 2019

1930-lukua Töölössä


Ulla-Marja 4v, Heta-Liisa 6v, Simo Janos 7v ja vaunuissa Eeva Justiina 1/2v
Keskellä Alma-äiti (pikkumummi) ja laidalla Tante Höfelt (vironsaksalainen lastenhoitaja)

perjantai 27. syyskuuta 2019

Lumoavia miehiä


Hämärä lava ja voimistuva rummutus. Kaksi keski-ikäistä miestä liikkuu - ryömii, hiipii, hyppii ja kiemurtelee - rummutuksen inspiroimina hiljentyneen ja keskittyneen yleisön edessä. Toisen liikkujan sulava elekieli paljastaa hänet heti tanssijaksi. Kömpelömpi liikkuja nostaa syliinsä valtavan harmonikan, jonka sävelet kirittävät tanssijaa yhä sykkivämpään liikkeeseen. Soittamisesta huolimatta myös harmonikkamies jatkaa tanssimista. Värikkäät spottivalot syttyvät ja sammuvat rytmittäen miesten ääniä ja liikkeitä.

Tanssija Tero Saarinen ja muusikko Kimmo Pohjonen rikkovat rajojaan Aleksanterin teatterin lavalla. Tanssija ääntelee ja hymisee - luo musiikkia. Muusikko liikkuu ja pyörii - luo tanssia. Kumpikin yrittää ymmärtää vierasta, outoa ja pelottavaa ilmaisua. Lähestyä toistensa kuplaa, solahtaa ehkä jopa sen sisälle. Löytää yhteyden, tehdä yhdessä. Uskaltaako päästää lähelleen erikielisen samanlaisen: ”Uskallanko heittäytyä ja luottaa? - ehkä ystävystyä?”

Taianomaista ja vangitsevaa. Puhuttelevaa, kaunista ja äärettömän koskettavaa. Saarisen ja Pohjosen Breath-duetto on nykytanssia parhaimmillaan.

torstai 26. syyskuuta 2019

Syyskuun tytöt

Heippu syyskuu 1981 ja Hepu syyskuu 1986

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Hesan helmiä 2


Lähes Villa Gyllenbergin (täällä) naapurissa on toinen helmi - Gunnar ja Marie-Louise Didrichsenin ja heidän neljän lapsensa Villa Didrichsen, joka valmistui vuonna 1958. Alvar Aallon suunnitteleman Villa Mairean - Noormarkussa oleva Maire ja Harry Gullichsenin kesäkoti - innoittamana Gunnar ja Marie-Louise olivat kysyneet tulevan kotinsa suunnittelijaksi Alvar Aaltoa, mutta työkiireiden takia tämä oli suositellut arkkitehti Viljo Revelliä. 

Kööpenhaminassa syntynyt, tanskalainen Gunnar oli tullut 24-vuotiaana Suomeen vuonna 1927. Kymmenisen vuotta myöhemmin hän oli tavannut suomenruotsalaiseen Marie-Louisen, josta tuli hänen vaimonsa 1939. Kumpikin oli kiinnostunut taiteesta ja sen keräämisestä, ja he päättivät jo eläessään jatkaa kotitaloaan galleriasiivellä, joka avattiin yleisölle heti sen valmistuttua vuonna 1965. Rakennuksen ”kotipuoli” tuli museokäyttöön vasta 1990-luvulla avioparin kuoltua. 

Tyylikkään laatikkomainen rakennus on vastakohta linnamaiselle naapurivillalle. Pelkistetyllä sisäpihalla on iso uima-allas ja sisällä suihkulähde - kyllä - ja arkkitehdin suunnittelemat, paikalleen rakennetut upeat teak-kalusteet. Ja mikä kirjahylly! Viehkoa ja kaunista. 

Museossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. Tämän syksyn esillä on mm. Tuusulanjärven ja
tuntemattomamman ahvenanmaalaisen Önningebyn taiteilijayhteisöissä asuneiden kuvataiteilijoiden maalauksia 1800-luvun lopulta. Pysyvä ja kiertämisen arvoinen näyttely löytyy talon pihalta - patsaita, patsaita ja patsaita, mm. useita Henry Mooren (1898-1986) ja Laila Pullisen (1933-2015) veistoksia.

Ensin kierrät Didrichsenin ja sitten Gyllenbergin - tai toisinpäin. Kumpaakaan ei kannata jättää väliin :):)


Villa Didrichsenin alkuperäiset asukkaat Laila Pullisen pronssiveistoksessa vuodelta 1985: 
 Liikemies Gunnar Didrichsen (1903-92) ja Marie-Louise Didrichsen (1913-88)

tiistai 24. syyskuuta 2019

Hesan helmiä 1


Kuusisaaresta löytyy kaksi helmeä: Villa Gyllenberg ja Didrichsenin taidemuseo - kaksi vierekkäistä museota, jotka nimistään huolimatta ovat kumpikin sekä villoja että taidemuseoita, ja mielenkiintoisia kotimuseoita. Molemmat käymisen ja tutustumisen väärttejä - ehdottomasti.

Villa Gyllenberg on rakennuksista vanhempi, mutta museona uudempi. Ja harvemmin auki. Huvila valmistui 1938 pankkiirina ja liikemiehenä omaisuutensa luoneen Ane Gyllenbergin, hänen Signe-vaimonsa ja heidän kaksostyttäriensä kodiksi. Etenkin Ane keräsi ja sijoitti taiteeseen, ja avioparin kuoltua 1970-luvun lopulla heidän kotinsa ja sinne kerätyt taideaarteet avattiin yleisön nähtäviksi.

Meren ympäröimä siro kivilinna on upealla paikalla. Sisällä kaikki huonekalut, pikkupatsaat ja taulut ovat samoilla paikoilla kuin Anen ja Signen eläessä. Lisätila noin neljänsadan teoksen kokoelmalle suunniteltiin jo avioparin eläessä, mutta rakennuksen kylkeen vartavasten galleriaksi rakennettu lisäsiipi valmistui vasta vuonna 1980. Lisäsiipi on merelle aukeava, avara tila, jossa noin joka toinen kuukausi järjestetään myös konsertteja.

Museossa oli esillä useita hienoja kotimaisten mestareiden maalauksia ja mm. toistakymmentä Helene Schjerfbeckin maalausta (kokoelmaan kuuluu noin 30 Schjerfbeckiä). Paljon kiehtovaa katseltavaa - niin rakennuksessa itsessään kuin taideteoksissa.

Hesan helmiä 2 (täällä) jatkaa Didrichsenin taidemuseosta...


Villa Gyllenbergin alkuperäiset asukkaat pankkivirkailija Signe Gyllenberg (1896-1977) 
ja pankkiiri, liikemies, taiteenkerääjä Ane Gyllenberg (1891-1977).

maanantai 23. syyskuuta 2019

Viimein valmis


Toista vuotta sitten aloittamani torkkupeitto valmistui :):) Ruudut ovat noin 20cm x 20cm. Seiskaveikasta 3,5 puikoilla molemmin puolin pelkkiä oikeita silmukoita.

Silmukoita lisätessä joka kerroksen alussa ensimmäinen silmukka nostetaan neulomatta, sitten lisätään 1 s kiertämällä lanka puikon ympärille. Neulotaan oik silmukoita, kunnes jäljellä on edellisen kerroksen puikolle lisätty silmukka, joka ommellaan oik silmukkana, mutta takareunasta, ja viimeinen silmukka neulotaan normaalisti oikein. Silmukoita vähennettäessä joka kerroksen alussa tehdään ensimmäisen neulomatta jätetyn silmukan jälkeen ylivetokavennus.

Lopuksi yhdistin palat ja virkkasin yhden kerroksen reunuksen.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Ruotsalaismuseo Virossa


Tukholman Fotografiskan virolainen sisarmuseo Fotografiska Tallinn avattiin Telliskiven entisellä teollisuusalueella kesäkuussa. Koska olen kovin mieltynyt länsinaapurin valokuvamuseoon, olen kovasti odottanut tutustumista Telliskiven museoon.

Odottaessa odotukseni ovat ehkä nousseet liikaa, sillä torstaisella ensi visiitillä hieman petyin museokokonaisuuteen. Yleensä kartan ruuhkaisia ja ”liian suuria” museoita. Mutta Fotografiskassa tuntui jopa oudolta kiertää näyttelyhuoneita vain parin muun ihmisen keskellä. Ikäänkuin se muka viestittäisi ”ei tästä kukaan ole kiinnostunut - olenko minäkään?” Toiseksi, museo tuntui jotenkin pieneltä, kun puolet sen kolmannesta kerroksesta oli korjaustöiden takia suljettu (näyttelytilojahan on vain toisessa ja kolmannessa kerroksessa). Ja kolmanneksi, odottamani vierailu ylimmän viidennen kerroksen kahvila/ravintolassa ei toteutunut, koska ravintola avattiin vasta myöhemmin iltapäivällä.

Toki ihastuin tsaarin ajoilta peräisin olevan rakennuksen punatiiliseen ensimmäiseen kerrokseen kauniine kaari-ikkunoineen ja korkeine kattoineen. Tässä sisääntulokerroksessa oli muuten avoinna mukava, valoisa ja avara kahvila, jossa maistoimme suussa sulavaa suklaa(muta)kakkua.

Tykkäsin myös brittiläisen Kirsty Mitchellin värikylläisistä valokuvista, joissa keijukaismaiset tytöt/naiset poseerasivat kukkien ja perhosten keskellä Liisa Ihmemaassa -tyyliin. Valovoimaiset ja leikkisät valokuvat olivat kiva vastapaino museon tummille holvimaisille huoneille. Sen sijaan samoin brittiläisen Alison Jacksonin Totuus on kuollut -nimisen näyttelyn satiiriset valokuvat, joissa kuuluisuuksien ”look alike” -henkilöt poseerasivat rivoissa ja arkaluontoisissa pääosin seksi-tilanteissa, eivät puhutelleet minua. Liekö sukupolvijuttu vai muuten vaan osui tosikkokohtaani?

Mutta niin paljon Fotografiska toki vaikutti ja kiinnosti, että palaan toiste - ehdottomasti. Telliskivi on muuten suomeksi tiili :):) ja upeita vanhoja tiilisiä tehdasrakennuksiahan Telliskivessä riittää.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Hotelliruokaa :)

Mozzarella-burrata

Parasystävä oli ruokahifistelijänä tutkinut majoituspaikkamme ravintolan listaa etukäteen ja todennut sen mukiinmeneväksi, joten kirjauduttuamme Tallink Spa -hotelliin (täällä) suuntasimme lounaalle hotellin alakertaan ravintola Neroon.

Ravintola, kuten myös osa hotellin julkisia tiloja, on uusittu viime keväänä. Freesatusta ilmeestä vastaa suomalainen sisustusarkkitehtitoimisto Vertti Kivi Co. Aula- ja allastiloissa on valoa ja tilaa, mutta ravintola Neron sisustus on mielestäni aneeminen ja tylsä. Tila on lokeroinen ja vaikeakulkuinen ja harvat ikkunat on peitetty tummilla verhoilla. Ruokapöytien tuolit ovat niin painavia, että niiden liikuttaminen ainakin meille mummoille on raskasta, mutta kun istumaan pääsee, niin pysyväthän tukevasti paikallaan.

Mutta kaiken tämän kesti, koska italialaisravintolan ruoka oli erinomaista. Ja jopa niin hyvää, että päätimme - laiskoja ja iltaunisia kun olemme - tulla ravintola Neroon myös illalliselle. Ja annosten erinomaisuus jatkui. Tosin illallista häiritsi ruokasalissa pidetty parinkymmenen hengen kokous, jossa näytetyt isot diakuvat ja mikrofoniin puhutut esitelmät eivät voineet olla vaikuttamatta ruokarauhaamme. Onneksi esitelmät olivat eestiksi, joten niitä ei pahemmin jäänyt kuuntelemaan.

Mutta ruoka oli makuumme. Alkuun - antipasto - tilaamamme mozzarella-burrata-juusto oli ihanan pehmeää, primon isot pelmenit miellyttävän mauttomia ja secondin lammas juuri sopivasti kypsennetty. ”Parasta ikuna”, totesi Ina-ystävämme. Eikä jälkkäriksi - dolce - tilaamani brownie creme bruleekaan pettänyt. Illallisen ainoa pettymys oli minun valitsema pasta-annos, jossa mustan spagetin (lisänä pari katkarapua ja yksi kampasimpukka) pilasi mauton tomaattikastike.

Parasystävän valitsema superhyvä Sauvignon Blanc -viini kruunasi herkullisen, mukavan ja rennon illan. Ja kaikki kolme pääsimme tyytyväisinä pehkuihin paljon ennen kymmentä :):)

Kolme isoa pelmeniä smetanakastikkeella.

Lampaankaretta, sokeriherneitä ja herkkusoosia.

Brownien päällä Creme brulee ja vieressä vadelmasorbettia.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Spa-hotelli yllätti


Parasystävä oli hoitanut Tallinnan matkan hotellivaraukset, ja onnistui täydellisesti. Vaikka Siljalla matkustettiin, niin kokeiltiin Viking-laivojen tuloterminaalin eli A-terminaalin vieressä olevaa Tallink Spa Conference -hotellia.

Hotelli yllätti positiivisesti. Perushuoneessani oli iso ikkuna pienine lasipartseineen ja kaunis vessa suihkuineen. Huone oli valoisa ja värikäs, joskin telkkari oli aikansa elänyt ja wc:n roskis oli unohtunut tyhjentää edellisen vieraan jäljiltä. Hotellin keskellä oleva koko rakennuksen korkuinen allas-alue oli kutsuvan näköinen. Uimatta kuitenkin jäi, vaikka seinämittari näytti että allastilassa ilman lämpötila oli ihanat 30 ja veden sopivat 27 astetta.

Alakerran kauneussalongin palveluista kokeilimme perushierontaa, kasvohoitoa ja kulmien värjäystä, joihin kaikkiin olimme tyytyväisiä. Joskin hintojen kanssa kannattaa olla tarkkana - hinnastossa esim. kulmien värjäys ja nyppiminen on hinnoiteltu erikseen.

Aamiainen oli perussettiä - Scandic-tasoa. Mutta kokonaisuutena olimme tosi tyytyväisiä kolmeen yhden hengen huoneeseemme.

Hotellin uusittua uima-allasaluetta.

torstai 19. syyskuuta 2019

Merelle menossa


Taas Tallinnaan! Tällä kertaa vanhalla ja tutulla ystäväporukalla - Paraskaveri, Ina-ystävä ja minä. Ja tällä kertaa Tallinkin laivalla Länsisatamasta, jonka kakkosterminaali hurmaa edelleen avarilla näkymillä, nopeilla jonoilla ja lyhyillä kävelymatkoilla laivaan. Joskin Tallinnan päässä oli tapahtunut muutoksia siten, että kävely laivalta sataman D-terminaaliin oli pidentynyt entisestään.

Parasystävän matkatoiveissa on herkkuravintola, Inalla Karnalux ja minulla Fotografiska. Katsotaan mitä mummot ehtii ja jaksaa...

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Taulun tarina


Minulla ei ole arvotauluja. Paitsi yksi öljyvärimaalaus, jonka ehkä juuri ja juuri voisi luokitella ”arvomaalaukseksi”, vaikka ei kovin arvokas olekaan.

Eero Nelimarkan (1891-1977) järvimaisema ”Mies ja nainen maisemassa” on äidinäitini Alma-mummin (täällä) perintöä. Alma-mummille taulu kulkeutui hänen kollegaltaan Mandi Karnakoski-Richteriltä, joka oli naimisissa taidehistorioitsija Edvard Richterin kanssa. Satavuotiaan Mandin kuollessa vuonna 1984 tämä Nelimarkan pieni taulu oli testamentattu hänen ja hänen aiemmin edesmenneen miehensä laajasta taidekokoelmasta Mandin ystävälle Almalle, joka puolestaan kuoli viisi vuotta myöhemmin 98-vuotiaana. Pitkäikäisiä ja sinnikkäitä 1900-luvun alussa valmistuneita lääkäreitä kumpikin.

Almalta taulu kulkeutui Äitimuorille ja häneltä jokunen vuosi sitten minulle. Nyt ”Mies ja nainen maisemassa” nojaa makuuhuoneeni ikkunaan Punavuoressa.

lauantai 14. syyskuuta 2019

perjantai 13. syyskuuta 2019

Tyylikäs rantakahvila


Pitkästä aikaa poikkesin Siskon ja ja Äitimuorin kanssa Munkkiniemen rannan Cafe Torpanrannassa. Yllätti positiivisesti.

Hienot merinäkymät, isot maisemaikkunat joka suuntaan ja valtava terassi meren äärellä. Hyvät valikoimat niin suolaista kuin makeaa. Autolle riittämiin parkkipaikkoja ainakin arkipäivänä. Mukava lähtöpiste pienelle merenrantakävelylle.

Eli lähes kaikkea mitä kaipaan mukavalta kaffitteluhetkeltä. Hyvä seurahan - Sisko Ihanainen ja Äitimuori Hömelöinen - oli omasta takaa :):)

torstai 12. syyskuuta 2019

Kaunista kaupungissa

Kapteeninpuistikko

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Jääkarhujen linna


Helsinkiin perustettiin eläintarha vuonna 1889, ja nykyään se on yksi maailman vanhimpia eläintarhoja. Paikaksi valittiin kaupunkilaisten retkeily- ja huvittelukäytössä ollut Korkeasaari-niminen lähisaari, jossa oli ennestään mm. tanssilava sekä vuonna 1884 avattu ja edelleen saaren keskellä toimiva huvilaravintola Pukki. Alkujaan eläintarhaa oli suunniteltu Alppilaan, jossa tästä muistuttamassa on Eläintarhantie ja Eläintarha-niminen puistoalue.

Säännöllinen lauttaliikenne Korkeasaareen alkoi 1949, mitä ennen saareen kuljettiin höyrylaivalla. Ympäri vuoden eläintarha on ollut avoinna vuodesta 1974, jolloin silta Kulosaareen yhdistyvältä Mustikkamaalta Korkeasaareen valmistui. 

Alkuun mm. merimiehet antoivat uuteen eläintarhaan kaukaisista maista mukanaan tuomia eläimiä, kuten apinoita ja papukaijoja. Ensimmäisiä tarhaeläimiä olivat myös Karjalasta lahjoitetut karhut. Toisena toimintavuonnaan Eläintarha käytti neljäsosan eläinbudjetistaan jääkarhun hankkimiseen. Pari vuotta myöhemmin ainokainen sai seurakseen kaksi jääkarhun pentua, joiden emo oli ammuttu. Vuonna 1914 Korkeasaaren rantaan valmistui jääkarhuille omistettu rakennus.

Korkeasaari luopui jääkarhuista 1980-luvulla, mutta karhujen linna on suojeltu ja löytyy lauttasataman vierestä. Luonnonkivistä rakennetun, kolmelokeroisen pienen linnakkeen keskimmäinen ”huone” toimi aikoinaan karhujen merivesialtaana.

Kivirakennus on komea, mutta surullinen muistutus eläinten ahtaista ja ankeista oloista - lähinnä tulee mieleen vankila. Onneksi nykyiset eläinaitaukset pyrkivät mahdollisuuksien mukaan huomioimaan kunkin eläimen luonnollisia olosuhteita.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Eläimiä etsimässä


Olin Seitsemänvuotiaan ja Kahdeksanvuotiaan kanssa Korkeasaaressa - minä ensi kertaa tänä kesänä. Menimme eläintarhaan Mustikkamaan sillan kautta. Ensimmäisenä törmäsimme jättimäiseen puuveistokseen, joka kuvasi 8000 vuotta sitten sukupuuttoon kuollutta jättiläislaiskiaista. Veistos oli aidon eläimen kokoinen eli lähes seitsemän metriä korkea ja 7000 kilon painoinen.

Vietimme saaressa poikkeuksellisesti vain pari tuntia, josta pikaruokailu perinteisessä ravintola Pukissa vei yli puoli tuntia. Suurinosa Kissalaakson eläimistä oli piilossa nokosilla. Lumileopardi sentään suvaitsi näyttäytyä valtavine tassuineen ja paksuine häntineen. Tropiikkitalossa ihailimme lähietäisyydeltä upeaa piikkihäntäiguaania ja isoja kyhmykilpisiä hiilikilpikonnia. Toisaalta kun eläimiä näki vain harvakseltaan, jokaiseen keskittyi kuin erityislahjaan :):)

Kissalaakson ja tropiikkitalon läpijuoksun lisäksi pojat tykkäsivät kiipeillä saaren keskustan kauniilla kallioilla ja seikkailla jännillä pitkospuilla. Ja tietenkin äimistelimme myös yli sata vuotta vanhaa jääkarhujen entistä kivilinnaa.

Lyhyellä vierailulla Korkeasaaren luonto yllätti ja ihastutti. Eläimiä enemmän ihailin melkein saaren kaunista luontoa: syksyn väreissä sykkiviä ja hyvin hoidettuja kukkaistutuksia sekä upeita kallioita kalliokasveineen.

Mikko Virkkulan Jättiläislaiskiainen (2013)

maanantai 9. syyskuuta 2019

Aamunrepäisy 8

Oma aika 2/2019

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Kallion kivikirkko


Vuonna 1912 valmistuneen Kallion kirkon on suunnitellut arkkitehti Lars Sonck (1870-1956). Kirkko on verhoiltu suomalaisella graniitilla ja tuolloin suosioon nousseen tavan mukaan kiven ja seinän pinta on jätetty karkeaksi. 

Kirkko asettuu edelleen hienosti kaupungin asemakaavaan kohotessaan yli kaksi kilometriä pitkän Unionkatu-Siltasaarenkatu -suoran päässä. Välillä minusta tosin tuntuu, että kirkko on väärin päin, kun sen sisäänkäynti aukeaa Castreninkadulle Helsingin työväenopistoon päin eikä vilkkaamman Siltasaarenkadun suuntaan. Tosin Siltasaarenkadun alttaripääty komeine kiviterasseineen ja -rappuineen on huomattavasti näyttävämpi kuin Castreninkadun yksinkertainen pääty.

Kirkon alle valmistui vuonna 1991 uurnaholvi, josta tuhkat tietyn määräajan jälkeen kätketään kirkon alla olevaan kalliohautaan. Uurnaholvissa saa vierailla vain uurnaa laskiessa. Muina aikoina holviin ja kalliohautaan haudattuja vainajia voi muistaa kukalla tai kynttilällä kirkon sisällä sen takaseinässä olevien vainajien muistolaattojen edessä.

Nämä seinän pronssiset muistolaatat jäivät minulta huomaamatta, joten Kallion kirkkoon täytynee palata :):)


Kallion kirkon pääsisäänkäynti hämärtyvässä syysillassa.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Tommit Kalliossa


Kauniisti valaistuun, sopusuhtaiseen Kallion kirkkoon valuu keski-ikäisiä naisporukoita ja heitä hieman vanhempia pariskuntia. Ovella nuoret avustajat tarkistavat liput. Mikrofonit odottavat puisen alttaritaulun edessä. Alfa-tv:n kamerat kuvaajineen ovat valmiina kirkon keskikäytävällä ja liikkuvien kuvaajien hartioilla.

”Rakkaus on mysteeri”, aloittaa pehmeä ääni kirkon kovaäänisistä ja jatkaa muilla lyhyillä iskulauseilla. Kaksi miestä ja keijukaismainen nainen kävelevät mikrofonien taakse alttarin eteen. Iskulauseiden tarkoitus lienee rauhoittaa kirkossa olijat kuuntelemaan, mitä tuleman pitää.

Satavuotiaassa Kallion kirkossa on alkamassa kirjaili-terapeutti Tommy Hellstenin ja laulaja-lauluntekijä Tommi Kaleniuksen ”vuorovaikutuksellinen hetki elämäntarinoille, kohtaamiselle ja lauluille”. Tommin kanssa esiintyy myös kaunisääninen Ninni Poijärvi.

Tommy puhuu verkkaisesti ja ajoittain jopa suggeroivasti läsnäolon tärkeydestä, itsekontrollista luopumisesta ja rohkeudesta toimia vaikka pelottaa. Tuttuja teemoja, jotka kirkon meditatiivisessa ilmapiirissä saavat miettimään omaa tapaa olla ja elää. Välissä Tommi ja Ninni laulavat kitaran ja viulun säestyksellä omia laulujaan, joiden sanat kertovat itsensä etsimisestä, löytämisestä ja hyväksymisestä. Ja toisen ihmisen kaipuusta ja lähelle päästämisestä.

Ihan kiva ilta, mikä ei omalla kohdallani kehittynyt esitteen lupaamaksi vuorovaikutukselliseksi hetkeksi - vaikka ajatuksia lähtikin liikkeelle. Kirkko oli kaunis ja lumoava, ja istuminen kuuntelemaan keskittyvien ihmisten keskellä rentoutti ja rauhoitti, joten nautin.

Joku kerta haluan vielä mennä kuuntelemaan Kallion kirkon valtavia urkuja.

torstai 5. syyskuuta 2019

Liikaa pellejä?


Kolmevuotias pistää jarrut päälle astuessamme pellehahmojen täyttämään isoon ja korkeaan huoneeseen ja kuiskaa minulle haluavansa kotiin. Olemme menossa katsomaan sveitsiläisen Uno Rondinonen (s. 1964) ihmisenkokoisia ”pelleveistoksia” Helsingin Taidehallissa.

Jäämme yhdessä istumaan näyttelyhuoneen ovelle. Pikkuhiljaa Kolmevuotias alkaa kurkistella huoneessa loikoilevia ja istuvia pellehahmoja ja naureskellen kertoo minulle, miten pelle voi ruiskuttaa tekokukalla vettä. Jonkun ajan päästä ehdotan, että kierrämme viisi näyttelyhuonetta vastapäivään ja tutustumme ensin kahteen lasten piirrustusten peittämään pienempään huoneeseen. Näin teemme - sadat sateenkaaripiirrustukset edustavat Kolmevuotiaalle tutumpaa käsitemaailmaa.

Piirroshuoneiden jälkeen Kolmevuotias rohkaistuu tutustumaan myös museon kolmeen isompaan, pellejä täynnä olevaan huoneeseen. Ikäänkuin ohimennen katselemme kymmeniä eritavoin pukeutuneita pellejä. Pellehahmojen ”hyperrealistisuus” - kuten esitteessä sanotaan - on varmaan se joka alkuun on outoa ja jopa pelottavaa. Pellejen valkoisissa ja kaljuissa päissä on isot silmäripset ja maalatut huulet - osalla pieni musta knalli päässä, osalla vieressä lattialla. Kaikilla on silmät kiinni, mutta kasvoista välittyy monenlaisia ilmeitä ja tunteita. Istuvat ja makaavat pellet saavat meidätkin istumaan lattialle ja jopa kokeilemaan makaamista - Mummille lattia on liian kylmä pidempiin torkkuihin. Lopulta Uno Rondinonen Vocabulary of solitude eli Yksinäisyyden sanasto -installaatio viehättää meitä molempia.

Kotiin palattuaan Kolmevuotias tahtoi heti näyttää vanhemmilleen, miltä hän näyttää vihaisena, iloisena ja surullisena :):)

Koululaisten sateenkaaripiirroksilla vuorattu huone Taidehallissa. 


Tykkään vuonna 1928 Nervanderinkadulle valmistuneesta Taidehallista. Tällä kertaa tutkimme Kolmevuotiaan kanssa myös rakennuksen takaosaa, joka minulta on aiemmilla käynneillä jäänyt näkemättä. Se ikäänkuin jää piiloon viereisten rakennusten puristukseen. 

Taidehallin ovat suunnitelleet arkkitehdit Jarl ja Hilding Ekelund ja kustantaneet vuorineuvokset Amos Anderson ja Gösta Serlachius sekä teollisuusneuvos Salomo Wuorio. Kauan kaivatun, nykytaiteeseen keskittyneen Taidehallin ensimmäiseksi johtajaksi nimettiin 27-vuotias tutkija ja taidekirjoittaja Bertel Hintze (1901-69), joka luotsasi taidelaitosta seuraavat 40 vuotta vuoteen 1968 asti. 

tiistai 3. syyskuuta 2019

Eiran olohuone


Olen usein Murun kanssa kävellyt Tehtaankadulla Eiran sairaalaa vastapäätä olevan pikkuruisen kahvilan ohi. Eilen päätin piipahtaa sisään, koska kuppila näytti jotenkin aiempaa valoisammalta ja kutsuvammalta. Sisällä kysyinkin ensimmäisenä: ”Onks tähän avattu uusi kuppila?” Tiskin takana seisova aurinkoisesti hymyilevä ja ystävällinen nuorimies kertoi avanneensa paikan vaimonsa kanssa vasta pari viikkoa sitten.

Toiseen kysymykseeni: ”Saako koira tulla sisälle?” mies vastasi vähintään yhtä ystävällisesti: ”Toki, minulla on täällä omakin koira.” Ja takahuoneesta juoksi tervehtimään pikkuruinen ilopilleri, kullanvärinen pallero - viisikuinen pomeranianin pentu Ellen.

Kahdesta erillisestä pikkuhuoneesta koostuva kuusipöytäinen kuppila oli kodikas ja viihtyisä - isäntänsä sanojen mukaan Eiran olohuone. Puhelias isäntä huomioi jokaisen asiakkaan kysellen myynnin lomassa kaikkien kuulumisia - ja valloittava Ellen pyöri jaloissa.

Kahvi oli ok - muu tarjoilu jäi vielä maistelematta. Tavanomaisen makean ja suolaisen valikoima oli niukka, ja hiukka ankean näköinen. Toivotaan tämän olevan vielä alun kankeutta, sillä sydämestäni toivoisin sydämellisen isännän onnistuvan...

maanantai 2. syyskuuta 2019

Yhdessä mennään


 Kännykkäkamera ikuisti oivan vahinkolaukauksen Mummin ja Murun aamulenkistä :):)