Elga ja Seppo

Kaksoismuotokuva, 1945

Ateneumissa on vielä pari viikkoa nähtävänä kaksi näyttelyä, joissa kummassakin on poikkeuksellisen paljon kyseisten taiteilijoiden omakuvia - Eero Nelimarkan (1899-1977) koko kolmannen kerroksen kattava suurnäyttely (täällä) ja Elga Sesemannin (1922-2007) suppeampi, kolmeen näyttelysaliin mahtuva näyttely (täällä). 

Elga Sesemann syntyi Viipurissa hyvinvoivaan sukuun 33-vuotiaan insinöörin Edgarin (1889-1939) ja 27-vuotiaan Olgan (1895-1981) esikoisena. Isä työskenteli johtajana Tienhaaran pellavaöljytehtaalla, mutta kuoli äkillisesti vain 49-vuotiaana keväällä 1939 - Elga ollessa 17- ja Nelly-siskon 15-vuotias. 

Monikielisen suvun lapsena Elga puhui äitinsä kanssa saksaa ja isänsä kanssa venäjää ja oppi vasta koulussa suomea ja ruotsia. Suomen kielestä tuli kuitenkin hänen aikuiskielensä - hänhän sekä opiskeli suomeksi että puhui puolisonsa kanssa suomea. 

Runsaan puolen vuoden kuluttua isän kuolemasta alkoi talvisota ja Olga-äiti joutui lähtemään kahden tyttärensä kanssa evakkoon. He päätyivät Helsinkiin, jossa 17-vuotias Elga aloitti syksyllä 1940 kuvataideopinnot. Ja ensimmäisen (kehutun) yksityisnäyttelyn hän piti jo vuonna 1945.

Opiskeluaikana Elga tapasi tulevan puolisonsa kuvataiteilija Seppo Näätäsen (1920-1964), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1945. Parin vuoden päästä pariskunta muutti yhdessä Helsingistä Ruovedelle. Ja rakensi sinne oman ateljeekodin Elkalan, jossa he asuivat Sepon varhaiseen kuolemaan asti. 

Seppo Näätäinen kuoli syöpään 44-vuotiaana vuonna 1964 Intian matkalla, jolle Seppo ja Elga olivat lähteneet katsomaan miehen siskoa. Seppo myös haudattiin Intiaan. 

Elga Sesemannin ura jatkui aktiivisena 1990-luvun puoliväliin asti, vaikkei hän enää ollutkaan Helsinki-keskeisen taide-elämän keskiössä. Elga lopetti maalaamisen vuonna 1995, kun hänen näkökykynsä huononi silmäsairauden takia.

Ateneumin näyttelyssä oleva omakuvien sarja on mielestäni edelleen parasta Sesemannia, joskin tykkäsin kovasti myös Elgan myöhemmästä, erilaisesta tuotannosta (täällä). 

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosilta 1943, 1944 ja 1945

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosina 1946, 1945, 1946 ja 1946

Takaseinällä omakuvamainen Kuollut tyttö (1944), jota kiiteltiin jo 

taiteilijan ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1945.

 Elga 21-vuotiaana Omakuvassa vuodelta 1943

Seppo 25-vuotiaana Elgan maalaamana vuonna 1945

Elga ateljeekodissaan Kulosaaressa noin 1946

Kuva: Constantin Grunberg/yksityiskokoelma

Elkala, 1975

Elga ja Seppo yhteisnäyttelyssään Tampereella vuonna 1950

Elga kiehtoo

Ich mit mir (Minä itseni kanssa), n. 1968

Ateneumin taidemuseossa avautui viikko sitten uusi näyttely. Se esittelee suomalaisen kuvataiteilijan Elga Sesemannin (1922-2007) elämäntyötä. Viisikymmentä taiteilijan 1940-1990 -luvuilla tekemää maalausta on ripustettu kolmeen näyttelysaliin museon ensimmäisessä kerroksessa.

Näyttely kestää ensi vuoden elokuun alkuun eli lähes vuoden. Helmikuussa puolet näyttelyn teoksista vaihdetaan uusiin, joten esillä ehtii olla noin 80 Sesemannin maalausta, joista puolet on Ateneumin omista kokoelmista ja puolet lainassa yksityishenkilöiltä tai muista taidemuseoista.

Ensimmäinen sali oli omistettu nuoren Sesemannin 1940-luvulla maalaamille omakuville, joista lisää huomenna. Toisessa ja kolmannessa salissa taiteilijan tyyli muuttui tummemmaksi ja synkemmäksi. Puoliso Seppo Näätänen (1920-1964) oli kuollut vain 45-vuotiaana syöpään, mikä heijastui myös Elgan taiteeseen. Teoksiin alkoi ilmestyä tummia enkeleitä sekä yhä enemmän hengellisiä ja surrealistisia piirteitä. 

Tykästyin Sesemannin maalauksiin jo Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä keväällä 2022 (täällä), minkä jälkeen olen odottanut innolla tätä Elgan yksityisnäyttelyä. Enkä pettynyt :) 

Tykkäsin niin taiteilijan varhaisvuosien värikkäistä, paksuja värejä ja palettiveistä käyttäen maalatuista teoksista, kuten Kukkaismyyjä vuodelta 1946, että 1960-luvun tummista, mutta mielenkiintoisista enkelimaalauksista, kuten Joutilaat enkelit vuodelta 1966. Ja etenkin saksankielisen nimen saaneesta, synkästä omakuvasta Ich mit mir (n.1968). 

Minua puhutteli myös kiehtova Silloin (1966) sekä jo hieman surrealistinen Lentävä katto 1970-luvulta. Samoin kuin guassiväreillä eli läpikuultamattomilla vesiväreillä vuonna 1990 maalattu Maisema. Ja moni moni muu…

Sen sijaan Nimetön-teos (1960-1970 -luku) oli mielenkiintoinen, mutta minulle liian vaikeaselkoinen. Tässä guassiväreillä tehdyssä maalauksessa näkyy junarataa, avoimia ovia, korkeaa tornia ja pianoa. Mainitsen teoksen, vaikka en siihen tykästynytkään, koska Sirpa Pääkkösen Kulttuuritoimitus-verkkomediassa kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, että näyttelyn kuraattorin ja Ateneumin Intendentin Anu Utriaisen mukaan Nimetön on Sesemannin näyttelyn avainteos (täällä). 

Kuten edellä lupasin, jupinani jatkuvat huomenna Elgan kiehtovilla omakuvilla…

Joutilaat enkelit, 1966

Silloin, 1966

Lentävä katto, 1970-luku

Nimetön, 1960 - 1970 -luku

Kukkaismyyjä, 1946

Katunäkymä, 1947

Maisema, 1990

Takaseinällä oleva valokuva Elgasta Ruovedellä 1960-luvun lopulla on

Kansallisgallerian kokoelmasta (Taiteilijahaastattelujen tausta-aineistot).

Eero ja Saima

Eero (58v) ja Saima (60v) vuonna 1949 taiteilijan ikuistamana.

Eero Nelimarkan näyttely Ateneumissa (täällä) alkaa taiteilijan omakuvilla ja päättyy taiteilijan omakuviin. Ja minähän rakastan omakuvia, ja Nelimarkka on ehkä eniten itseään maalannut suomalainen taiteilija :) 

Astuessa sisään museon kolmannen kerroksen ensimmäiseen näyttelysaliin ei voi olla huomaamatta peräseinälle koottua selfie-kollaasia - viittätoista Nelimarkan omakuvaa vuosilta 1914-1924. Tunnetuin niistä on varmaan Ateneumin näyttelyjulisteeseenkin päässyt maalaus silinteripäisestä 31-vuotiaasta Nelimarkasta. Kyseessä on vuonna 1922 maalattu omakuva, joka kuvista ainoana kuuluu Ateneumin omiin kokoelmiin. 

Vuonna 1915 Eero tutustui ystävänsä Väinö Alaviitalan kautta tämän siskoon ja tulevaan vaimoonsa alahärmäläiseen Saimaan (1889-1953). Nuoripari meni naimisiin joulukuussa 1918, minkä jälkeen omakuvien rinnalle alkoi yhä useammin ilmaantua kuvia myös Saimasta. Ja väliin heidän neljästä lapsestaan: Eero Jaakosta (1919-1941), Helenasta (1921-1983), Antista (1923-1990) ja Tuomaksesta (1925-1997). Ateneumin näyttelyssä Saiman kuvia löytyikin melkein jokaisesta näyttelysalista - nimellä tai ilman. 

Ateneumin näyttelystä välittyi, että Eero Nelimarkka ei ollut yksinomaa pohjalaisten peltomaisemien kuvaaja, vaan monipuolinen taiteilija sekä vaatteilla ja asusteilla keikaroiva maailmanmies. Ahkera tekijä ja utelias matkustelija.

Ja myöhemmin myös oman museon ovella myhäilevä varakas viiksivallu…

Omakuva 19-20 -vuotiaana vuodelta 1910/1911.

Kihlapari vuonna 1918 - samana vuonna, kun he menivät naimisiin.

Valokuva: John Englund, Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Nuori Saima, 1919

Omakuvia vuosilta 1914-1924. 

Vas. ylhäällä Omakuva vuodelta 1914/1915 ja oik. alhaalla vuodelta 1924.

Saiman muotokuva, 1922

Saima ikkunassa, 1923

Hartaushetki Alaviitalassa, 1934

Edessä keskellä istuu 45-vuotias Saima tummansinisessä leningissä.

Saima Nelimarkka, 1938

Omakuva, 1939

Saima ja Eero Lallukan taiteilijakodissa vuonna 1950

Kuva: Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Omakuva, 1966

Eero Nelimarkka museonsa edustalla todennäköisesti vuonna 1968.

Kuva: Kansallisgallerian kokoelma. Diakokoelma

Eeron matkassa

Ateneumissa on viimeisiä viikkoja taidemaalari Eero Nelimarkan (1891-1977) laaja yksityisnäyttely. Yli 200 maalausta ja piirrosta 12 näyttelysalissa täyttäen museon koko kolmannen kerroksen. Lähes kaikki teokset ovat lainassa yksityishenkilöiltä tai muista museoista, etenkin Nelimarkka-museosta Alajärveltä. Ja pääosin muita kuin eteläpohjalaisia peltomaisemia, joista taiteilija on tullut tunnetuksi ja joilla hän on vaurastunut.

Pohjanmaan lakeuksia oli nähtävillä ainoastaan yhdessä salissa, esimerkkinä isokokoinen ja kiehtova talvimaisema Seinäjoelta vuodelta 1962. Muista saleista löytyi lukuisten omakuvien lisäksi pelkistettyjä henkilökuvia ystävistä ja etenkin Saima-vaimosta sekä levollisia sisäkuvia, joissa useissa näkyi avoin ovi tai ikkuna ja/tai selin oleva ihminen omissa ajatuksissaan. Sekä maisemia ulkomaan matkoilta ja arkisia asetelmia. Tykkäsin kovasti - etenkin Nelimarkan lempeän pehmeät värit kiehtoivat.

Vaasassa köyhän perheen kuopukseksi vuonna 1891 syntynyt ja sokerileipuriksi kouluttautunut Nelimarkka kiinnostui kuvataiteista teini-iässä. Parikymppisenä hän sattui näyttämään maalauksiaan arvostetulle taiteilijalle Akseli Gallen-Kallelalle (1865-1931), joka ympäripuhui hänet lähtemään lisäoppiin Pariisiin. Ja niin leipurin hommat saivat jäädä…

Vaikka en koskaan ole ollut kovin innostunut Nelimarkan pohjalaismaisemista, niin tykkäsin tosi paljon taiteilijan ilmeikkäistä henkilökuvista ja tyylitellyistä kaupunkikuvista, kuten Huhtikuun ilta Pariisissa vuodelta 1934 ja Istanbulissa vuonna 1954 eli vuosi Saima-vaimon kuoleman jälkeen maalatusta kattonäkymästä. 

Myös sisäkuvat, kuten 1920-luvulla maalattu Kirjailija Joel Lehtosen työhuone ja parikymmentä vuotta myöhemmin maalattu Työhuoneesta, olivat mielenkiintoisia. Jälkimmäinen mitä ilmeisimmin kuvasi taiteilijan omaa työhuonetta Lallukassa Etu-Töölössä, jossa hän asui perheineen 1930-luvulta alkaen. 

Eero Nelimarkka maalasi tunnollisesti ja ahkerasti kuolemaansa asti. Se oli sekä kutsumus että intohimo - perheen rinnalla. Näyttelyssä oli esillä myös yksi taiteilijan viimeisimmistä töistä - Nelimarkka-museon kokoelmiin kuuluva Musiikkihetki, jonka hän oli maalannut 86-vuotiaana kuolinvuonnaan 1977. 

Ennen näyttelyyn tutustumista osallistuin Ateneumin luentosalissa järjestettävään, puolituntia kestävään ja kahdeksan euroa maksavaan Nelimarkka-näyttelyn introon, jossa asiantuntija kertoi taiteilijasta ja hänen teoksistaan. Sain paljon mielenkiintoista tietoa, mikä helpotti laajaan näyttelyyn tutustumista. Suosittelen :)

Maisema Seinäjoelta, 1962

Huhtikuun ilta Pariisissa, 1934

Mona Lisa, 1915

Nukkuva lapsi, 1922

Kustavi-setäni, 1922

Ovensuussa, 1918

Kirjailija Joel Lehtosen työhuone, 1920-luku

Työhuoneesta, 1940

Istanbul, 1954

Musiikkihetki, 1977

Kuvia Mirristä

Tyko Sallinen: Mirri/Gösta Stenman, 1917

Tiedän ja tunnen kuvataiteita ja taidehistoriaa vähän, joten jokaisessa taidenäyttelyssä voin oppia uutta. Lähes kaikki näyttelyissä esillä olevat teokset kertovat minulle jotain - jos vain pysähdyn katsomaan ja jaksan ottaa selvää. Uusia tarinoita kyseisestä teoksesta, sen tekijästä ja yleensä kuvataiteesta :)

Esimerkiksi Aboa Vetus Ars Nova -museossa (täällä) yllätyin, miten surullinen tarina paljastui Tyko Sallisen Mirri-nimisen maalauksen takaa. Vuonna 1917 maalatussa muotokuvassa tyhjäkatseinen, tummatukkainen nainen tuijotti apaattisena eteensä. Tummasävyinen maalaus oli ripustettu vaaleanpunaisen huoneen seinälle brittiläisen David Hockneyn (1937-2026) iloluontoisen alastonkuvan pariksi (täällä), mikä vielä korosti Mirrin synkkää tarinaa. 

Kiistellyn ja ihaillun Tyko Sallisen (1879-1955) mallina oli usein - etenkin 1900-luvun alkuvuosina - taiteilijan ensimmäinen vaimo Helmi Vartiainen (1888-1920) eli Mirri, kuten Turussakin esillä olleessa maalauksessa. 

Helmi syntyi Sortavalassa ja pääsi 18-vuotiaana opiskelemaan kuvataiteita Ateneumin piirrustuskouluun. Nuoren naisen oma taiteilijanura tyssäsi kuitenkin parin vuoden kuluttua, kun hän vuonna 1909 meni naimisiin kymmenen vuotta vanhemman opiskelukaverinsa Tyko Sallisen kanssa. Nopeassa tahdissa he saivat kaksi tytärtä: Varpun eli Tirsun, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Eva (1910-1949) ja Tajun (1912-1966).

Tämän jälkeen tapahtui jotain, mitä nykyajasta käsin on vaikea ymmärtää, saatika hyväksyä. Tyko lähetti vaimoltaan salaa runsaan vuoden ikäisen Tirsun Tanskaan lapsettomalle siskolleen kasvatettavaksi, koska Tykon mielestä vaimosta ei ollut äidiksi. Eikä Helmi nähnyt esikoistaan enää ikinä…

Avioparin erottua vuonna 1916 oikeus määräsi tuolloin nelivuotiaan Tajun Helmin huostaan. Vastoin oikeuden päätöstä Tyko kuitenkin vei myös Taju-tyttären ex-vaimoltaan eikä varaton yksinhuoltajaäiti kyennyt taistelemaan oikeuksistaan tuolloin jo kuuluisaa taiteilijaa vastaan. Vuonna 1920 Helmi kuoli sydänkohtaukseen yksinäisenä ja hylättynä vain 31-vuotiaana.

Sallinen on maalannut tai piirtänyt Mirriksi nimittämästä vaimostaan kymmeniä teoksia. Tarkkaa lukumäärää en löytänyt. Useimmat Mirri-maalauksista ovat rujoja ja synkkiä, kuten Turussakin näkemäni maalaus, ja monia niistä on pidetty mallina ollutta vaimoa halventavina. Tästä huolimatta Mirri-maalauksia pidetään Sallisen pääteoksina.

Jäin ihmettelemään, miksi Aboa Vetus Ars Nova säätiön taidekokoelmaan kuuluvan teoksen nimeksi oli merkattu Mirri/Gösta Stenman. Gösta Stenman (1888-1947) oli merkittävä suomalainen taidekauppias ja taiteenkerääjä sekä Tyko Sallisen löytäjä ja tukija eli mesenaatti. Ehkä kyseinen Mirri-maalaus on ollut Gösta Stenmanin omistuksessa. Tiedä häntä…

Etsiessäni tietoa Tyko Sallisen Mirri-maalauksista törmäsin mm. Ilkka Malmbergin mielenkiintoiseen artikkeliin Tykon ja Mirrin suhteesta HS:n vanhasta kuukausiliitteestä (täällä). Tiedänpä nyt enemmän ainakin vanhoista taidemaailman juoruista :)

Mirrin muotokuvia löytyy mm. Ateneumin kokoelmista. Pitääpä seuraavilla visiiteillä  olla tarkkana…

Lumilehdokki ja muita orkideoita

Nimetön, 2019

Turun taidemuseossa on Millefleurs-niminen näyttely, jossa on esillä islantilaisen Eggert Peturssonin kukkatauluja. Millefleurs on ranskaa ja suomentuu Tuhansia kukkia. Näyttelyn kolmisenkymmentä taulua oli maalattu täyteen kukkia ja uskoisin, että niissä todella oli tuhansia kukkia :)

Vuonna 1956 syntynyt Pettursson asuu ja työskentelee edelleen Islannissa ja on yksi maan tunnetuimpia ja pidetyimpiä nykytaiteilijoita. Lähes kaikki Turun näyttelyssä olevat teoksetkin ovat ihmisten yksityisomistuksessa eli lainassa (pääosin islantilaisista) kodeista.

Petturssonin kukkataulut eivät oleet perinteisiä kukka-asetelmia. Ne oli maalattu muistin - ei mallin - mukaan. Ne olivat taiteilijan mielikuvituksen tuottamia. Useimmat suurikokoisia kukkaniittyjä, joille taiteilija oli pikkutarkasti maalannut satoja aidon näköisiä lähinnä Islannissa ja Skandinaviassa kasvavia luonnon kukkia. Yhdessä maalauksessa saattoi olla jopa 75 eri kukkalajia - puhumattakaan kuinka monta erillistä kukkaa… Joten maalausten katsominenkin vaati aikaa…

Joihinkin maalauksiin oli maalattu kukkapyörteitä ja joissakin saattoi esitetekstien mukaan hahmottaa ihmisfigureja. Kuulemma erään kukkaniityn keskellä istui myös muumihahmo, jota minä en kuitenkaan saanut bongattua. Idean Pettursson kertoo lainanneensa Tove Janssonin maalauksesta, jonka hän oli nähnyt Helsingissä. Ehkä kyseessä oli HAM:ssa esillä olleet kaksi Toven suurta seinämaalausta, joihin piilotettuja muumeja minäkin ihastelin vuoden 2025 alussa (täällä). 

Maalauksissaan Pettursson oli väliin leikitellyt kasvien nimillä ja lajeilla. Erääseen maalaukseen hän oli esimerkiksi kerännyt kaikki kasvit, joiden nimessä esiintyy sana kulta. Ja viimeisessä näyttelyhuoneessa oli vuonna 2019 maalattu nimetön maalaus, johon hän oli kuvannut kaikki seitsemän kotimaassaan kasvavaa orkidealajia: lumilehdokki, ahovalkokämmekkä, pussikämmekkä, maariankämmekkä, herttakaksikko, soikkokaksikko ja harajuuri. 

Poikkeavaa normitaidenäyttelystä oli se, että maalaukset olivat kaikki nimettömiä, mikä tietty vaikeutti minun kiintymystäni teoksiin :) Ja se, että teokset olivat ripustettu tavallista matalammalle, mistä tosin tykkäsin. 

Kaikkinensa näyttelyssä kierrellessäni Petturssonin värivoimaiset maalaukset tuntuivat sekoittuvan toisiinsa - olevan vähän kuin samaa jatkumoa kaikki. Ja olin aika hukassa :) Mutta kun kotona katselin niitä uudelleen valokuvista, ne oudosti alkoivat elää omaa elämäänsä, ja muuttuivat erillisiksi yksilöllisiksi maalauksiksi. Hämmentävää…

Nimetön, 2010

Nimetön, 2018-2020

Nimetön, 2020-2022

Nimetön, 2015-2017

Meidän täytyy puhua

Mauro Vignando: Nimetön, 2011

Jos edellisessä taidepostauksessani kirjoitin, että Aboa Vetus Ars Nova -museon kokoelmanäyttely oli ”kiinnostava, mukava ja helppo” (täällä), niin oli siellä toki myös teoksia, joita minun oli vaikeampi ymmärtää. Ja joihin en heti ihastunut.

Esimerkkinä italialaisen Mauro Vignandon (s.1969) seinänkokoinen teos, joka oli työstetty hylätystä ulkomainostaulusta, tuntui tosi oudolta ja hämmentävältä. Nykytaiteen näkökulmasta Vignandon nimetön rakennelma on kuitenkin ilmeisen ansiokas, sillä teoksellaan taiteilija voitti joka toinen vuosi järjestettävän Turku Biennaali 2011 -palkinnon. 

Kun museossa kierrellessäni palasin uudelleen katsomaan tuota outoa ja nimetöntä teosta, ei se enää tuntunut niiin oudolta ja hämmentävältä. Museossa en tajunnut, että osa siitä oli ollut joskus mainostaulu. Mutta luettuani tämän kotona, aloin miettiä, että ehkä taiteilija vastustaa teoksellaan liiallista markkinointia ja turhaa kuluttamista. Eli jees - hyvä nykytaide :)

Näyttelyssä oli myös pari teosta, joihin ihastuin ensisijaisesti niiden kiehtovien nimien kautta. Ilmeisen epätaiteellista :) Voiko olla ihanampaa taulun nimeä kuin Kahden maanjäristyksen kohtaaminen hämmentyneen kuun alla. Ja kun katsoin saksalaisen Max Ernstin (1891-1976) roosalle kovalevylle kiinnitettyä sinistä maalausta, olin myyty myös näkemästäni. Vaikka en näkemääni oikein ymmärtänytkään… Ja vaikka valokuvakin piti ottaa lukuisten heijastusten takia sivusuunnasta…

Suomalaisen, nykyään Sveitsissä asuvan Veikko Hirvimäen (s.1941) pienistä puupaloista koottu susi oli nimetty Meidän täytyy puhua. Nimi, johon myös rakastuin. Nimi, joka teki osittain ilmassa olevasta puupalasudesta ihanan inhimillisen, Kuin perääntymään valmistautunut ystävä ehdottaisi minulle varovasti: ”Meidän täytyy (varmaan vähän) puhua…”

Aiemmin asuessaan vielä Suomessa Hirvimäki on tehnyt useita veistoksia/tilateoksia myös graniitista, esimerkkinä Mika Waltarin muistomerkki Töölössä (täällä). 

Nimen kanssa vai ilman ? Tuntuu, että nykytaiteessa suositaan nimettömiä teoksia, mihin minulla - nimiä rakastavana - on vielä tottumista…

Max Ernst: Rencontre de deux tremblements de terre sous une lune henetee

(Kahden maanjäristyksen kohtaaminen häkeltyneen kuun alla), 1972

Edessä Veikko Hirvimäen Meidän täytyy puhua (2000-2002) ja

takana Reima Nevalaisen (s.1984) Anatomical Study III vuodelta 2015.