Viljaa varastoon

Ihaillessani viime viikolla Sammatin kirkkoa (täällä) silmäni nauliutuivat myös tapulin vieressä olevaan vanhaan latoon - kauniisti harmaantuneeseen ja hyvin pidettyyn hirsirakennukseen.  Mikä tuo varasto kirkon kyljessä on oikein ollut?

Kyseessä on 1700-luvulla rakennettu vilja- eli lainamakasiini, jota on kutsuttu myös lainajyvästöksi. Aikoinaan jokaisen seurakunnan piti perustaa oma lainamakasiini, johon hyvinä viljavuosina tallennettiin viljaa, jota sitten katovuosina voitiin käyttää. Viljaa saatettiin myös lainata korkoa vastaan eli systeemi toimi vähän nykyisten pankkien tapaan. Järjestely loppui 1900-luvun alussa, mutta joissakin seurakunnissa, kuten Sammatissa, vanhat makasiinit on säilytetty. 

Puisiin makasiineihin tehtiin yleensä kaksinkertaiset, tyhjän tilan erottamat seinät, jotta niistä ei voinut varastaa viljaa. Oli nimittäin yleistä, että yksinkertaisiin seiniin porattiin reikiä, joista viljaa valutettiin salaa ulos.

Nykyään Sammatin makasiinissa järjestetään kesäisin pienimuotoisia näyttelyitä. Mutta mielestäni makasiini on ennen kaikkea uskomattoman kaunis ja tasapainoinen puurakennus - muisto menneestä.

Voiko kauniimpaa taideteosta olla kuin taidokkaasti kaiverrettu puuovi…

Vanhoissa ladon ovissa oli usein ns. kissaluukku, kuten tässäkin.

Lempeä puukirkko

Ihastuin Sammatin vaatimattomaan kirkkoon, joka on Suomen vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia puukirkkoja. Se valmistui vuonna 1755, mutta kirkon nykyinen sisäasu on peräisin 1879 tehdystä remontista.

Paanukattoisessa kirkossa minua viehätti etenkin sisäseinien vaaleanpunainen rappaus, kauniit kyntteliköt ja katon valkoiseksi maalatut lautaholvit sekä vanhat puupenkit, joiden istuintilaa oli myöhemmin ”jatkettu”. Mutta myös kirkon pieni koko - 350 istuinpaikkaa - ja erikoinen muoto: alkuperäistä ns. pitkäkirkkoa oli myöhemmin laajennettu toiselle sivulle purkamalla kirkkosalin ja entisen asehuoneen välinen seinä. Eli lähes kaikki viehätti :)

Tykkäsin myös sirosta saarnatuolista, jonne poikkeuksellisesti kuljettiin sakariston kautta. Harmikseni tästä 30-vuotisen sodan aikana Saksasta tuodusta tuolista ottama valokuva epäonnistui…

Alttaritaulun oli lahjoittanut kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Elias Lönnrot (1802-1884) sen jälkeen, kun hänen nuorin tyttärensä Tekla oli kuollut 19-vuotiaana keuhkotautiin. Tätä ennen hän oli joutunut hautaamaan jo vaimonsa Marian, esikoispoikansa Eliaksen ja kaksi muuta tytärtään, jotka myös - pikkupoikaa lukuunottamatta - olivat haudattu kirkkoa ympäröivälle hautausmaalle (täällä). 

Kun Lönnrot itse 82-vuotiaana kuoli, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti haudalle mustasta graniitista tehdyn obeliskin, jonka suunnitteli arkkitehti Gustav Nyström (1856-1917). 

Pitkään olin jo ajatellut/toivonut, että saisin aikaiseksi käytyä Sammatin kirkolla. Onneksi sain visiitin toteutettua viime viikolla. Tykkäsin - ja paljon :)

Adolf Beckerin (1831-1909) alttaritaulu vuodelta 1883 kuvasi Kristusta maapallon päällä.

Elias Lönnrotin sekä hänen vaimonsa ja heidän kolmen tyttärensä hauta

Torpalle vai keskustaan?

Paikkarin torpan (täällä) vieressä oli Elias Lönnrotin (1802-1884) näköispatsas. Pronssinen suurmies pitkävartisissa pieksusaappaissaan on istunut samalla paikalla pienen kallionysän päällä luonnonniityn keskellä vuodesta 1952 lähtien. 

Ajatus Lönnrotin patsaan pystyttämisestä Sammattiin - suurmiehen syntymäpitäjään - heräsi 1940-luvun lopussa. Patsaan suunnitteli kuvanveistäjä Eino Räsänen (1902-1970) mukaellen Eemil Halosen (1875-1950) patsasluonnosta apunaan Halosen veli taidevalaja Arttu Halonen (1885-1965). 

Alkuperäisellä luonnoksella kuvanveistäjä Eemil Halonen oli 1900-luvun alussa osallistunut kilpailuun Elias Lönnrotin muistomerkistä. Kilpailun voitti Emil Wickström (1864-1942) ja Halosen ehdotus tuli toiseksi. Wickströmin patsasehdotus toteutettiin Helsinkiin Vanhaa kirkkoa vastapäätä Lönnrotinkadulle. Ja toiseksi tullut ehdotus löysi paikkansa 50 vuotta myöhemmin Sammatista :)

Patsaan paikkaa aprikoitiin pitkään ja perusteellisesti. Kalevalaseura esitti, että se pystytettäisiin museoidun Paikkarin torpan lähistölle, mutta Muinaistieteellinen toimikunnan (nyk. Museovirasto) mielestä parempi paikka olisi ollut Sammatin keskusta. Lopulta Valtioneuvosto ratkaisi asian Kalevalaseuran ehdottamalla tavalla.

Minä olisin kallistunut Museoviraston ehdotuksen puoleen. Mielestäni näköispatsas olisi sopinut paljon paremmin pitäjän keskustaan kuin lapsuudenkodin viereen, jossa se on ristiriidassa sekä vanhan torpan herättämän nostalgian että kauniin luontonäkymän kanssa.

Valokuvan taustalla näkyy vuonna 1926 rakennettu museon vahtimestarin talo. Kun ihmettelin rakennuksen kokoa, opas kertoi että se toimi alkuun myös matkailijakotina. Paikkarin torppaa saatettiin jo tuolloin tulla ihmettelemään pitkienkin matkojen päästä…

Koti 1800-luvulta

Viikonloppuna tutustuin Lönnrotin lapsuudenkotiin Paikkarin torppaan Sammatissa. Toistamiseen, sillä joskus yli parikymmentä vuotta sitten olen käynyt siellä ensimmäisen kerran. Tämä tosin palautui mieleeni vasta, kun ajoin autolla museoidun torpan parkkipaikalle :)

Vanhan riukuaidan ympäröimä pikkuruinen torppa parin omenapuun ja luonnonvaraisen niityn keskellä sekä taustalla välkkyvä Valkjärvi oli niin kaunista katseltavaa, että sitä kelpasi katsella toisenkin kerran. Paikasta välittyi jotain hyvin rauhallista ja levollista. Oli jopa vaikea kuvitella, että tosiasiassa torpassa 1800-luvun alkuvuosina elettiin usein puutteessa ja jopa nälässä. 

Elias Lönnrot (1802-1884), josta myöhemmin tuli merkittävä suomalaisen kansanrunouden kerääjä ja Kalevala-eepoksen kokoaja sekä Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori, syntyi vuonna 1802 räätäli Fredrik Johan Lönnrotin (1765-1851) ja hänen vaimonsa Ulrikan (1773-1859) neljänneksi lapseksi. 

Fredrik-isä oli pari vuotta aiemmin rakentanut kasvavalle perheelleen Paikkarin taloon kuuluvan, yksihuoneisen torpan, jossa Eliaksen syntyessä asuivat vanhempien ja vastasyntyneen lisäksi kolme isoveljeä: Henrik (9v), Adolf (6v) ja Gustaf (3v). Eliaksen jälkeen perheeseen syntyi vielä kolme tytärtä: Ulrika, Johanna ja Henrika. Asumisen lisäksi tupa toimi räätäli-isän työpajana, mistä muistutti seinälle ripustetut isälle kuuluneet valtavat sakset.

Poikkeuksellisten suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta sekä Henrik-veljensä tukemana Elias lähti 12-vuotiaana kouluun ensin Tammisaareen ja sitten Turkuun. Vuonna 1822 hänet hyväksyttiin opiskelemaan Turun Akatemiaan, josta hän 30-vuotiaana valmistui lääkäriksi. 

Sekä Eliaksen vanhemmat että hänen sisaruksensa - neljävuotiaana kuollutta Henrikaa lukuunottamatta - elivät aikakaudelle epätyypillisen vanhoiksi. Elias Lönnrotkin kuoli vasta yli 80-vuotiaana synnyinpitäjässään Sammatissa, jonne hän oli palannut vuonna 1862 asuttuaan perheineen sitä ennen eri puolilla Suomea.

Sen sijaan Eliaksen vaimo Maria (1823-1868), jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1848, kuoli jo 45-vuotiaana. Ja pariskunnan viidestä lapsesta - Elias (1850-1852), Maria (1852-1874), Ida (1855-1915), Elina (1858-1876) ja Tekla (1860-1879) - vain Ida eli yli 25-vuotiaaksi. Elinaikanaan Elias joutui siis hautaamaan vaimonsa lisäksi myös neljä lastaan, jotka - kaksivuotiaana kuollutta Eliasta lukuunottamatta - haudattiin Sammatin hautausmaalle. 

Vuonna 1858 perhe täydentyi vielä kahdella kasvattityttärellä, kun Elias alkoi huolehtia 7-vuotiaasta Annasta ja 5-vuotiaasta Evasta. Tytöt olivat jääneet täysorvoiksi, kun Eliaksen ystävä ja lääkärikollega Erik Aleksander Ingman oli kuollut syöpään alle 50-vuotiaana.

Vain jokunen vuosi Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen Suomen senaatti teki päätöksen, että Paikkarin torppa tulee säilyttää muuttumattomana muistona suurmiehen varhaisvaiheista. Torppa avattiin yleisölle museona jo vuonna 1887 eli lähes 150 vuotta sitten. 

Elias Lönnrotin lapsuudessa torpassa oli vain yksi huone eli tupa isoine leivinuuneineen. Myöhemmin Eliaksen vanhin veli Henrik osti torpan isältään ja rakensi siihen eteisen ja pikkukamarin. Museotorpan esineistä alkuperäisiä Eliaksen lapsuudenperheen esineitä ovat ainakin tuvassa oleva kehto ja seinällä oleva pieni puinen lusikkahäkki eli -teline. Penkillä oleva mustaksi petsattu kantele on kuulunut Eliakselle, samoin kuin kamarin pöydällä olevat puiset kirjoitustelineet. Useimmat muista kalusteista ja esineistä on kuulunut Lönnrotin lähisukulaisille, vaikka eivät alkuperäistä torpan esineistöä olekaan. 

On kiehtovaa, että Paikkarin torppa ympäristöineen on näihin päiviin asti säilynyt ja säilytetty 1800-luvun alun asussaan - maalaamattomana ja malkakattoisena. Mielenkiintoinen muisto vaatimattoman torppariperheen elämästä ja suurmiehen lapsuudesta entisessä Varsinais-Suomessa.

Edessä Lönnrotin vanha kehto ja takana hänen käyttämänsä kannel.

Seinällä ikkunan vieressä puinen lusikkahäkki.

Huom!

Seiniin piirtäminen 

ja kirjoittaminen edesvastuun 

uhalla kielletty.

Taustalla pilkottaa Valkjärvi.

Elias ja Maria Lönnrot ja heidän neljä tytärtään 1860-luvulla.

Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto

Lomaviikko Salossa

Yksi kahdeksasta lapsenlapsestani vietti yhden kesäisen viikon Salon mökillä Ukin ja mummin ilona. Poika on juuri päättänyt ekan luokan ja on todellinen touhupekka ja juttujukka, jonka seurassa ei koskaan pitkästy. Vilkkaudestaan huolimatta hän jaksaa - ja haluaa - keskittyä myös muun muassa kuuntelemaan, kun mummi lukee vanhoja lastenkirjoja, sekä rakentamaan yksikseen legoista mitä ihmeellisimpiä taistelumaailmoja. 

Ja kirjoja ja legojahan mökillä riittää. Kirjat on osin omien lasteni vanhoja, osin kirppareilta ostettuja ja kaksi jättilaatikollista legopalikoita on säilynyt nyt jo yli 30-vuotiaiden poikieni lapsuudesta 1990-luvulta. 

Leppoisten mökkijuttujen lisäksi teimme perheellemme tuttuja Salo-juttuja: Yhtenä päivänä ajoimme Salon keskustaan ja nautiskelimme ihanasta Salon torista (täällä), mikä tällä kertaa tarkoitti torikaffeja ja paria mansikkatuokkosta ja kiipeilyä viereisen Horninpuiston vanhalla ankkurilla (täällä) sekä käyntiä kirpputorilla, miksi Pikkupojan toivomuksesta tällä kertaa valikoitui Radiokirppis (täällä).

Toisena päivänä kävimme Lohjan Nummella olevassa jännittävässä Kasvihuoneilmiössä (täällä). Kyseessä oli todellinen sekatavarakauppa, jossa ihmettelimme ulkoaitauksessa viihtyviä jättikaneja, tutkimme painavia (ja kalliita) haarniskoita sekä ostimme tietty paikan erikoisuuksia - jättikokoisia munkkirinkilöitä. 

Jokaiseen suurperheemme lomaviikkoon kuuluu tietysti aina myös Muru-koiran syykyttelyä ja pienimmän eli viisikuisen serkkupojan silittelyä.

Tuttua ja nostalgista

Lohjan museoalueella (täällä) tilanhoitajan eli pehtoorin asunnon takana oli entinen muonamiehen asunto omalla sisäänkäynnillä. Eteisen, keittiön, kylmäkomeron ja kamarin käsittävä asunto oli kalustettu 1950-luvun työläisasunnon tyyliin.

Kun astuin asunnon pieneen eteiseen, kaikki tuntui heti tutulta. Vaikka olen kasvanut pääkaupungissa keskiluokkaisessa virkamiesperheessä eivätkä isovanhempanikaan kuuluneet työväenluokkaan, niin tuossa 1950-luvun asunnossa oli valtavasti tuttuuden tunnetta. 

Muonamiehen perheen asunto palautti mieleeni 1960-luvun kesiä, joita Siskon kanssa vietimme isämme lapsuuden kodissa Karkussa mummin ja taatan luona Tampereen lähellä (täällä). Museoasunnon eteisessä oli tutunnäköinen puinen naulakko, jossa näytti roikkuvan Karkun mummin hattu. Keittiössä tuttuus tuntui vielä vahvemmin: Högforsin puuliesi, vihreäksi maalatut kaapit, oranssin punainen emalinen vesiämpäri, iso aluminikattila ja -kauha, kaapin ovessa oleva kankainen lokerikko säästettävälle käytetylle paperille, narulle ym. Kuin suoraan Karkun mummin keittiöstä 1960-luvulta. Kammarin kulmassa oli tutunnäköinen uuni ja ”Taatan potta”. Potta, jota hän käytti öisin pitkälle 1960-luvulle. Sekä tuttuakin tutumpi ruskehtava ohut ”riepu” sängyn suojana ja sen yläpuolella aikakauteen kuulunut ruskea ryijy. 

Ihanan nostalgista. Kiitos - osui suoraan lapsuuteni muistoihin :)

Karkun mummi hattu tutussa naulakossa :)

Högforsin puuliesi ja kaappien ovissa tuttua vihreää

Ruskeahtava, ohut päiväpeitto - tuttuakin tutumpaa :)

Lohjalaisten pukuja

Muotia 1950-1970 -luvuilta

Lohjan museoalueella (täällä) entisen pappilan päärakennuksessa oli Puettu vuosisata -niminen näyttely. Tammikuuhun asti kestävässä näyttelyssä oli esillä pukuja ja asusteita museon omasta kokoelmasta vuosilta 1860-1980. 

Kokoelmaan vuosien kuluessa kertyneet juhla- ja arkipuvut, kengät, päähineet ja käsilaukut on pääosin saatu lahjoituksina paikkakuntalaisilta. Ne ovat siis kuuluneet nykyisille lohjalaisille tai heidän iso- tai isoisovanhemmilleen taikka muille sukulaisille. 

Pukunäyttelyssä minua viehätti eniten lukea lukuisia pikkutarinoita, joita oli liitetty esiteteksteihin ja joissa kerrottiin lyhyesti esillä olleen vaatteen tai asusteen historiasta: Kuka sitä oli käyttänyt, koska ja missä tilaisuudessa? Missä se oli valmistettu tai mistä ostettu? Kuka sen oli lahjoittanut? Sopivan lyhyitä ja arkisia tekstejä, joista meikämannekin kiinnostui.

Entisen pappilan kolmeen huoneeseen esille laitettu näyttely oli kiva ja sopiva sekoitus tyyliin ”jotain uutta ja jotain vanhaa”. Eli kivasti tuttua ja sopivasta tuntematonta. Jaksoin syventyä - ihastuakin :)

Esimerkki näyttelyn esiteteksteistä, jossa kerrotaan yllä olevassa kuvassa olevista vaatteista.

Musta hihaton leninki 1920-luvun lopulta on

kuulunut Sylvia Rautialle (os. Härmä, s. 1909). 

Ihana puku, joka kävisi 2020-luvullakin nuoremman mummin juhlamekoksi :)

Lohjalainen Ida Enroos (1856-1932) käytti tätä vihreänharmaata pukua vuonna 1875, 

kun hän avioitui Suittisen kylän Näppisen tilan isännän Henrik Stigellin (1835-1898) kanssa. 

Häät kestivät kolme päivää, joista ensimmäisenä eli vihkipäivänä morsian oli 

pukeutunut mustaan silkkipukuun ja toisena päivänä hän käytti kuvan vihertävää pukua.

Krinoliini oli vannealushame, jota säätyläisnaiset käyttivät 1800-luvun puolivälissä, 

ja joka levitti hameet kellomaisiksi.

Bertan perintöä museossa

Lohjan vanha pappila piharakennuksineen ja puutarhoineen on lyhyen kävelymatkan päässä Pyhän Laurin kirkolta. Käydessäni talvella tutustumassa tuohon lumoavaan lohjalaiseen kirkkoon (täällä) ajattelin että käyn samalla myös pappilan puolella, mutta sitten aikatauluni ei antanutkaan periksi. 

Perjantaina ajaessani Punavuoresta Salon mökille päätin korjata tilanteen. Poikkesin Lohjan kohdalla moottoritieltä ja pysähdyin tutustumaan museoksi muutettuun vanhaan pappilaan. 

Lohjan pappilan päärakennus on valmistunut 1863, ja siinä ehti asua kymmenen kirkkoherraa perheineen ennen kuin pappilan toiminta lopetettiin 1975. Pian tämän jälkeen vuonna 1978 pappilan alue vuokrattiin Lahden museolle, ja edelleen museo toimii näissä entisen pappilan rakennuksissa.

Museoalueella saattoi tutustua pappilan päärakennukseen, jossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, sekä tilanhoitajan ja muonamiehen asuntoihin, joihin on kerätty 1800- ja 1900-lukujen sisustuskokonaisuuksia. Entisen apupapin asunnossa toimi kahvila ja navetan ylisillä oli nähtävillä lähistöllä olevasta Vaanilan kartanosta peräisin olevia hevosvaunuja. 

Pysäyttävää oli nähdä Lohjan seurakunnan vanhat ruumisvaunut, jollaisia en ole aiemmin nähnyt. Niillä on kuljetettu mm. keväällä 1907 ”sydänkohtaukseen” vain 17-vuotiaana kuollutta Vaanilan kartanon nuorta perijää Bertil Heitmannia (1890-1907). Bertil oli vuonna 1987 kartanon ostaneen Nuutajärven lasitehtaan (täällä) johtajistoon kuuluneen, kunnallisneuvos Karl Heitmannin (1832-1897) ja tämän vaimon, Turun tuomiorovastin Gustav Dahlbergin tyttären Berta Heitmannin (1863-1951) ainoa poika.

Nuoren Bertil Heitmannin isä oli kuollut jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Vuonna 1897 Berta Heitmann oli 34-vuotias kahden pienen lapsen äiti, kun hänen 30 vuotta vanhempi miehensä ja Bertilin isä kuoli 65-vuotiaana. Leski jatkoi yksin vauraan Vaanilan kartanon johtamista. Tilan vaurautta kuvasi mm. se, että 1900-luvun alussa tilalta lähetettiin Viipurin maatalousmessuille viisi junavaunullista lehmiä ja hevosia sekä muuta näytteille asetettavaa. 

Kartanon hoidon lisäksi Bertha Heitmann osallistui aktiivisesti Lohjan seudun lukuisiin kunnallisiin luottamus- ja harrastetoimiin. Vuonna 1911 perustetun Lohjan museon ensimmäinen ”toimitila” oli lasiovinen kaappi, jonka kartanon Bertha-emäntä oli lahjoittanut. Alkuun kaappi museoesineineen sijoitettiin Lohjan kirkon asehuoneeseen, koska tämä oli aikoinaan Lohjan paloturvallisin paikka :)

Muun kiinnostavan lisäksi pappilan museoalueella oli iso puutarha, jonne oli istutettu erilaisia vanhoja perennoja nimikyltteineen. Harmikseni puutarha jäi minulta suurelta osin kiertämättä, sillä sade ajoi mummin sisätiloihin. 

Mukava ja sopivan kokoinen museokokonaisuus, jossa esillä olevista esineistä oli kerrottu kiinnostavasti, mutta ihmisläheisesti. Nähtävää oli niin sisällä kuin ulkona - ja paremmalla säällä kahvia olisi voinut hörppiä puutarhan siimeksessä. 

Pappilan puutarhaa

Lohjan seurakunnan ruumisvaunut 1900-luvun alusta. 

Katolla näkyy pieni valkoinen puuristi, joka asetettiin paikoilleen vain silloin,

kun vaunuissa kuljetettiin vainajaa. 

Tilanhoitajan asunnon keittiötä 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta

Vasemmalla separaattori ja keskellä laatikko, jossa murrettiin sokeritopasta pienempiä palasia.

Kahvilassa kahvia tarjoiltiin Arabian perinteisistä Myrna-kahvikupeista - avecina toskakakkua. 

Luin tämän kahvilan seinälle kirjoitetun, Minna Canthin lausumaksi laitetun lauseen seuraavasti: 

…kaikki juominen yksin, vedenkin, on vahingollista…

Vasta kotona äkkäsin, että ensimmäinen pilkku olikin eri paikassa:

…kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista…

Apupapin asunto on 1780-luvulta ja siinä on toiminut museon kahvila vuodesta 1987. 

Kulkuset, kulkuset

Kovelan kartanon nykyinen päärakennus vuodelta 1924

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin Traktorimuseo on perustettu Kovelan kartanon entiseen navettarakennukseen (täällä). Kartano on toiminut Nummella 1500-luvulta lähtien, mutta nykyinen päärakennus (vuodelta 1924) ei enää palvele asuntona, vaan on kunnostettu kartano-  ja käsityömuseoksi.

Kartanomuseon olemassaolosta sain tietää vasta paikalle tultuani, ja tutustuminen museoon olisi pitänyt sopia etukäteen. Joten tällä kertaa ihailin kaksikerroksista päärakennusta vain ulkopuolelta. Toisin on Traktorimuseossa - se on aina vapaasti auki pientä pääsymaksua (aikuisille) vastaan. 

Vanhojen traktorien lisäksi jäin tutkimaan museon perältä löytyviä huonokuntoisia kuomurattaita vuodelta 1900. Kiinnostivat, koska yli sata vuotta vanhat rattaat olivat Kankaisten kartanosta Maskusta - Tyttärieni uuden kotikunnan Merimaskun naapurista. 

Mielessäni alkoi elää ajatus vierailusta Kankaisissa :) Mutta netistä selvisi, että hieno ja ilmeisen hyväkuntoinen kivikartano on lähivuosina vaihtanut omistajaa eikä sinne pääse enää (ainakaan toistaiseksi) tutustumaan. Josko sitten joskus… Maija Rauha on kirjoittanut kivan jutun hienoine kuvineen vierailusta Kankaisten kartanossa elokuussa 2017 Tietyssä iässä -nimisessä blogissaan (täällä). 

Eniten minua kymmenien traktoreiden ja koneiden keskellä kuitenkin sykähdytti vanhojen kulkusten ääni. Erään kuluneen reen penkillä oli kaksi katkennutta kulkusriviä, joita museovieraat saivat kilisyttää. Miten kaunis, herkkä ja melodinen - ja kuuluva ääni - niistä lähti. 

Kuulin ”oikeita” kulkusia ensimmäistä kertaa elämässäni. Ääni yllätti ja jopa liikutti yli 70v mummia. 

Kankaisten kartanon kuomurattaat vuodelta 1900

Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee…

Museo Pikkupojille

Lauantaina ajoin Salon mökiltä Helsinkiin ja sain matkaseuraksi Esikoisen ja hänen kaksi Pikkupoikaansa. Myös he palasivat helatorstain vietosta kaupunkiin, kun taas poikien isä ja isoveli sekä perheen auto jäivät jatkamaan viikonloppua Esikoisen mökille, joka on vain viiden kilometrin päässä Ukin mökistä. Mökkien läheisyyden takia pystymme tarvittaessa yhdistämään kuljetuksien lisäksi mm. ruokailuhetkiä. Toimivaa ja mukavaa :)

Päätin ajaa Helsinkiin ns. vanhaa tietä eli 110-tietä Turku-Hki -moottoritien sijaan, kuten usein kesäaikaan teen. Esikoisella oli (poikkeuksellisesti) ylimääräistä aikaa, joten ehdotin, että pysähtyisimme herkkumunkeille Kasvihuoneilmiössä (täällä), mikä tietty aikaansai Pikkupojissa riemunkiljahduksia. 

Munkkien jälkeen jatkoimme matkaa ja kysyin, haluaisiko Esikoinen pistäytyä matkan varrella olevassa salaisessa puutarhassani, joka on vuosittain auki vain toukokuussa. Ja tietysti hän halusi, sillä onhan hän äitiäänkin innokkaampi puutarhaihminen. Kääntyessämme puutarhalle, muistin että parin kilometrin päässä on Traktorimuseo. ”Käydäänpä ensin katsomassa vanhoja traktoreita!” Ja taas oli Pikkupoikien vuoro kiljahtaa riemusta :)

Nummella Kovelan kylässä sijaitsevan Traktorimuseon idea alkoi kehittyä jo 1970-luvulla, kun Koveron kartanossa 1939 syntyneet kaksoset Eero ja Erkki Karhu innostuivat keräilemään ja kunnostamaan käytettyjä traktoreita ja vanhoja maatalouskoneita. Suvun hallussa vuodesta 1869 asti olleella tilalla luovuttiin 1975 karjanhoidosta ja veljekset alkoivat Eeron johdolla pystyttää tyhjäksi jääneeseen, isoon navettaan traktorimuseota.

Nykyään museossa on yli sata traktoria - pääosa vuosilta 1920-1955 - ja lukuisia isoja höyrykoneita sekä kasapäin mm. vanhoja hevosrattaita, rekiä ja moottorisahoja. Kaikki traktorit on kunnostettu ja useimmat ovat edelleen käyntikuntoisia. Eero Karhu kuoli 2011, ja museota hoitaa nyt hänen yli 80-vuotias Erkki-veljensä, joka käydessämme pysähtyi pihalla juttelemaan. 

Traktorimuseo oli yllättävän siisti ja järjestelmällinen, ja erittäin lapsiystävällinen. Lähes jokaiseen vanhaan traktoriin sai kiivetä ja kokeilla ohjausta, ja yhdessä kolmesta museohallista oli useita hyväkuntoisia ja toimivia polkutraktoreita alle kymmenvuotiaitten viikareiden kilpa-ajoon. Pihalla oli perinteinen keinu ja muovisia leikkitraktoreita sekä iso pöytä eväiden syöntiin. Sitä paitsi museo on auki joka päivä ympäri vuoden.

Kovelan Traktorimuseossa riittää Pikkupoikien lisäksi ihmettelemistä myös mummoille - ja muillekin. ”Teki päivästä kesälomaretken”, kuten toinen Pikkupojista oli illalla tyytyväisenä todennut äidilleen :)

Tämä International vuodelta 1921 on esiintynyt mm. Tuntematon sotilas -elokuvassa.

Tunnetun Fordin teollisuussuvun kehittämä Fordson vuodelta 1919.

Kilpa-ajoa tilavassa traktorihallissa

Outo ilmiö

Mökkimatkalla tulee usein poikettua ns. vanhan Turuntien varrella Sammatin risteyksessä olevassa Kasvihuoneilmiössä. Isossa sekalaisessa rakennuksessa, josta löytyy niin kahvilaa, koriste-esineitä, patsaita, huonekaluja, lamppuja, vanhoja kortteja, armeijan vaatteita, ”tekoantiikkia” ym ym. 

Minun pysähdyksieni pääasiallinen syy on tuoreet ja sokeriset, valtavat munkkirinkelit, harvoin jään enää kiertelemään kaupassa myytävän sekalaisen tavaran joukkoon. Joskus on tullut ostettua jotain pientä, kuten esim. huhtikuussa 2014 (täällä). Kesäkuukausina sisäänkäynnin vieressä on lähiseudun yrittäjä myymässä tuoreita ja hyviä kesävihanneksia ja marjoja, joita tulee usein ostettua.

Mutta munkkirinkilä on se minun juttuni. Usein otan munkin mukaan paperipussiin ja puolitan (riittää jopa kolmelle, jos joku lapsenlapsi on matkassa) sen mökillä Ukin kanssa ja hörppäämme tulokaffet terassilla.

Piti netistä tarkistaa, että diverssikauppa tarkoittaa vanhaintavarainkauppaa eli divaria. Se juontaa latinaan (diversus = erilainen, eri tahoille kääntynyt) ja ruotsiin (diverse = sekalainen). Kasvihuoneilmiö-nimen historia jäi vielä epäselväksi…

Outo ilmiö, vaan herkku munkki :)

Kasvihuoneilmiön perussetti: munkki ja kahvi

Lohjan Honore

Luen mielelläni Vanha mies mutisee -blogia, jossa kirjailija Hannu Mäkelä tutkailee omalla ihanalla tavallaan ”ihmisiä, kirjoja, elämää” (täällä). Blogissaan Hannu on kertonut, että hän herkuttelee usein vaimonsa kanssa Lohjan keskustassa olevassa St. Honore -kahvilassa. 

Käytyäni Lohjan Pyhän Laurin kirkossa (täällä) päätin pistäytyä lähellä olevassa Hannun Honoressa :) Mukava kuppila, jossa oli iso terassi - kevättä odottamassa - ja vitriinit täynnä toinen toistaan herkullisemman näköisiä leivoksia. Valitsin kuitenkin ”vain” mantelipullan. Tuoretta ja maukasta, kuten kahvikin.

Yli 30 vuotta vanhan kahvilan nimi St. Honore viittaa Pyhään Honoratukseen, jota pidettiin leipureiden pyhimyksenä. Ja tietty myös samannimiseen ranskalaiseen klassikkoleivokseen.

”Kirkkokahvit” pyhimyksen suojissa - ei hullumpaa :) Hyvältä tuntui ja herkulta maistui.

Kaffe ja mantelipulla

Yksi harvoista naismestareista

”Minun herran ja minun jumalan ristiin naulittiin, kuoletettiin ja haudattiin.”

Lohjan Pyhän Laurin kirkko hurmaa upeilla seinä- ja kattomaalauksillaan, kuten eilen kirjoitin (täällä). Muita koristeita tai taideteoksia kirkossa on vähän. Nykyisen alttarin edessä katseen vangitsee puinen krusifiksi ja kirkkosalin takaosaa hallitsee pääsisäänkäynnin yläpuolella olevat nykyaikaiset urut. 

Kookas ja sopusuhtainen ristiinnaulitun kuva on 1400-luvulta ja ilmeisesti valmistettu Turussa. Urkujen ja mustanpuhuvan lehterin arkkitehtoninen muotoilu on puolestaan vuodelta 1985 ja arkkitehti Ola Laihon (s.1934) käsialaa. 

Seisoessa Pyhän Laurin kirkon ovella ei voi olla huomaamatta vastapäisellä seinällä olevaa isokokoista, tummaa maalausta. Se on kirkkosalin ainoa maalaus, joka on kehystetty ja jopa tekstitetty :) Tämän nimeämättömän ja signeeraamattoman alttaritaulun on tehnyt taidemaalari Margareta Capsia, joka syntyi Tukholmassa, mutta mentyään 1719 naimisiin muutti ensin Vaasaan ja myöhemmin Turkuun. 

Pyhän Laurin kirkossa Margareta Capsian maalaus ei roikkunut tavanomaisesti kirkon kuorissa olevan alttarin yläpuolella. Keskiajalla ei ollut tapana sijoittaa vain yhtä alttaria kuorin perälle - kuten nykyisin, vaan kirkoissa oli useita pieniä alttareita eri puolilla salia. Yksi pääalttari mahdollisine alttaritauluineen vakiintui vasta myöhemmin.

Margareta Capsia (1682-1759) oli pitkälti yli 30-vuotias, kun hän synnyinkaupungissaan tutustui tulevaan mieheensä, vaasalaiseen Jaakko Gaveliniin (1685-1750). Mies oli paennut Tukholmaan Suomen puolella riehuvaa ruttoa ja isovihaa. Varmistin itselleni, että ns. isovihalla tarkoitetaan Suuren Pohjan sodan aikaista Venäjän miehitystä Suomessa (1713-1721). Huolimatta siitä, että aviomies oli kouluttautunut papiksi Margareta jatkoi työtään taidemaalarina maalaten pääasiassa alttaritauluja ja kirkonmiesten muotokuvia. Maalauksillaan vaimo ansaitsi enemmän kuin rovastiksi ylennyt miehensä, mikä 1700-luvulla oli erittäin harvinaista - tosin vaimon palkkiot kirjattiin aviomiehen nimiin.

Margareta Capsiaa pidetään Suomen ensimmäisenä naistaiteilijana ja 1700-luvun etevimpänä suomalaisena kirkkomaalarina. Olen aiemmin kirjoittanut kirkkomaalarina 1800-luvulla työskennelleestä naisesta, Aleksandra Frosterus-Ståltinista (1837-1916), jonka alttaritauluun tutustuin Karjalohjan kirkossa (täällä ja täällä).

Tykkäsin Capsian maalauksesta, joka vahvoine väreineen toi jännää kontrastia seinämaalausten levollisiin väreihin. Tosin mietitytti, olivatko kehysten suomenkieliset tekstitkin 1700-luvulta? 

Pylväiden välissä näkyy Margareta Capsian alttaritaulu.

Kiehtovan kaunis kirkko

Olen ajamassa Ukin mökiltä Salosta omaan kotiini Punavuoreen. Lohjaa ohittaessa päätän kääntyä pois pikatieltä ja käydä viimein tutustumassa Pyhän Laurin kirkkoon. Lohjan Kirkkokadulla olevaan keskiaikaiseen kirkkoon, jonka yli 500 vuotta vanhoja seinä- ja kattomaalauksia olen kuullut toistuvasti kehuttavan.

Hautausmaan ympäröimä iso harmaakivikirkko löytyy helposti. Pysäköin auton ja kävelen vanhassa kivimuurissa olevan aukon läpi kirkon ovelle. Hetken päästä avaan kauniin puisen sisäoven ja astun sisälle Pyhän Laurin kirkkoon.

Heti kirkkosalin ovella minun pitää pysähtyä ja vetää henkeä. Näin hyvin näkyviä ja hyvin säilyneitä seinä- ja kattomaalauksia en muista aiemmin nähneeni kirkossa - tai missään muuallakaan. Pikkutarkat maalaukset peittävät kirkon seinien ja kattojen lisäksi pilareita ja ikkunasyvennyksiä. Jään miettimään, miten näin iso ja komea kirkko on aikoinaan rakennettu lähes erämaahan - keskellä ei mitään.

Tai näin siis tietämättömänä kuvittelin. Oikeasti Lohjan seutu oli keskiajalla vilkas markkinapaikka Turusta Viipuriin kulkevan Kuninkaantien varrella. Asukkaita laajalla paikkakunnalla oli yli 2000 ja kaivostoimintaa oli aloitettu jo 1400-luvulla. Alueella oli useita herraskartanoita, mm. Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan omistama Laakspohjan kartanon, jossa työskenteli toistakymmentä palvelijaa ja navetassa oli lähes sata sarvipäätä. 

1400-luvun lopussa valmistuneella kivikirkolla pappiloineen oli merkittävä tehtävä vilkkaan pitäjän keskellä. Eikä keskellä ei mitään, kuten kirkkoon astuessani kuvittelin. Alkavana vuonna Lohjalla juhlistetaan jo paikkakunnan 700-vuotista historiaa :)

Lohjan Pyhän Laurin kirkko on kuin taideteos - kokonaisuus, joka on äärettömän kaunis ja yllättävän sopusuhtainen. Se ei vaikuta yhtään (liian) suurelta, vaikka se on Turun tuomiokirkon (täällä ja täällä) ja Naantalin luostarikirkon (täällä) jälkeen kolmanneksi suurin keskiaikainen kivikirkko Suomessa. Ja yksi lukuisista Pyhälle Laurentiukselle omistetuista kirkoista, joista Perniön Pyhän Laurin kirkkoon tutustuin - ja ihastuin - elokuussa 2020 (täällä). 

Holvikattoista kirkkosalia peittävät kymmenet (sadat?) maalaukset on tehty 1500-luvulla maaväreillä ns. al secco -menetelmällä. Tämä tarkoittaa, että värit on levitetty kuivalle laastipinnalle, toisin kuin freskoja tehdessä, jolloin väri levitetään kostealle pinnalle. Maalauksissa kuvataan pääosin raamatun tarinoita ja niihin liittyviä ihmisiä - alkaen luomiskertomuksesta ja päätyen viimeiseen tuomioon. Kertomus alkaa seurakunnasta katsoen kuorin oikealta puolelta ja etenee myötäpäivään päätyen kuorin vasemmalle puolelle.  

Pyhän Laurin kirkon seinämaalaukset peitettiin kalkkimaalilla 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, koska kirkkosaliin haluttiin enemmän valoa. Myös ikkuna-aukkoja suurennettiin, mutta katossa oleviin maalauksiin ei koskettu. Maalaukset otettiin uudelleen esille vuonna 1886, jolloin vanhoja maalauksia myös vahvistettiin uudemmilla, voimakkailla väreillä. 

Onneksi 1950-luvulla kirkon ikkuna-aukot pienennettiin ja sisämaalaukset entisöitiin alkuperäiseen, keskiaikaiseen asuunsa. Käytetyt värit on aikoinaan valittu ammattitaidolla - liian räikeitä värejä välttäen, joten kuvien runsaudesta huolimatta lopputulos on levollinen eikä yhtään tukkoinen. Ei voi kuin ihailla, miten onnistuneesti ja ammattitaidolla keskiajan taiteilijat ovat kuvanneet ihmisiä, tapahtumia ja tarinoita silloisten seurakuntalaisten opetukseksi ja nykyisten turistien tutkittavaksi.

Tykkään elävistä kynttilöistä. Pyhän Laurin kirkossa jokaisen penkkirivin päässä on yksinkertainen kynttilänjalka ja siinä oikea kynttilä. Voin kuvitella, miten intiimiltä ja pyhältä kirkko näyttää, kun kynttilöiden lepattavat liekit valaisevat maalauksin koristeltua vanhaa kirkkoa :):)

Kellotapuli ja kirkon itäpääty