Kumiseva kello

Käydessäni toukokuussa Tammisaaressa hämmästyin, kun äkkäsin että pienessä kaupungissa oli kaksi Helene Schjerfbeckin kunniaksi pystytettyä muistomerkkiä. Keväisellä käynnillä näin näistä vanhemman, vaatimattomamman ja proosallisemman - Chappe-museon lähellä Kustaa Vaasan kadulla olevan ”maalaustelineen” (täällä). Toinen - vuonna 2011 Skepparträdgårdenin puistossa paljastettu muistomerkki - jäi tuolloin näkemättä.

Heinäkuisella Tammisaaren reissulla (täällä) päätin korjata asian. Lähdin Chappe-museolta kävelemään kohti merenrantaa ja Skepparträdgårdenin puistoa, joka muuten suomentuu Laivurinpuistoksi :) Puiston kerrotaan olleen yksi Helenen mielipaikkoja 1920- ja 1930-luvulla kaupungissa. 

Harhailin puistossa pitkään ja etsin muistomerkkiä. Vasta seistessäni lähes teoksen keskellä, tajusin saapuneeni perille…

The Finnish Untuned Bell (Suomalainen epävireinen kello) -niminen muistomerkki koostui kahdesta 20 metrin korkuisesta teräspylväästä ja näiden väliin viritetystä vanhasta kirkonkellosta sekä rakennelman ympärille asetelluista kahdeksasta tammipenkistä. Seisoin siis toisen teräspylvään vieressä, katsoin ylös ja näin kellon. Jees - perillä :)

Muistomerkin on suunnittellut norjalainen nykytaiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953) vuonna 2011. Itse kello on valettu Lontoossa jo vuonna 1811 ja siitä lähtien se on ollut Essexissä Writtle Church -nimisen kirkon tornissa. Vuonna 2003 se päätettiin kuitenkin poistaa tornista, koska se ei soinut harmonisesti kirkon muiden kellojen kanssa. Tuolloin Anne Dolven pelasti kellon tuhoamiselta ja suunnitteli käyttävänsä sitä jossain tulevassa taideteoksessaan. 

Vedän teräspylvääseen kiinnitetystä massiivisesta puukahvasta. Parinkymmenen metrin korkeudessa oleva kello kumisee komeasti. En osaa kuulla mitään epävireisyyttä, ainoastaan kaunista, hieman vaimennettua kirkonkellon soittoa :)

Teoksen tekijän mukaan epävireisyys on kuitenkin teoksen Juttu: ”Epävireisyys muistuttaa niistä epätäydellisyyksistä joita meissä kaikissa on.”

Toisessa pylväässä oli puinen kahva, josta vetämällä kello alkoi soida.

Kuvassa Helene 65-vuotiaana vuonna 1927. 

Valokuva: Harald Holmström, Kansallisgallerian valokuvakokoelma

Tammisaarelainen valokuvaaja Harald Holmström (1901-1984) otti Helene Schjerfbeckistä

lukuisia valokuvia tämän asuessa Tammisaaressa 1920- ja 1930-luvuilla.

PS. Jos haluaa tietää Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) hieman enemmän kuin mitä löytyy tekoälyn tiivistelmästä tai Wikipediasta, mutta ei kuitenkaan jaksa lukua elämänkertoja, niin suosittelen Marko Ylitalon kirjoittamaa Hesarin artikkelia Taiteilija, jota ei pysäyttänyt mikään (HS 10.7.2019).

Minulle artikkelissa uutta oli mm. tieto, että Helene pääsi jo 11-vuotiaana opiskelemaan - vapaaoppilaana - Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. 

Carl de Mumma kiehtoi

Jos Tammisaaren museokeskittymän vaatimaton kahvila ei tyydytä (täällä), niin kannattaa kävellä muutama sata metriä läheiselle Raatihuoneentorille, jossa löytyy parikin kahvilaa. Keväällä kokeilin Schjerfbeckin nimeä kantavaa vanhanajan kahvilaa (täällä) ja kesäreissulla (täällä) päätin testata viereisen Carl de Mumma -nimisen leipomokahvilan. 

Kahvilaan minut veti ensisijaisesti sen nimi, joka oli hauska sanaleikki. Carl de Mumma viittaa kardemummaan, jota käytetään mm. korvapuustien maustamiseen. Samalla sanaleikillä leikitteli aikoinaan jo tunnettu ruotsalainen kirjailija ja pakinoitsija Erik Zetterström (1904-1997), joka käytti nimimerkkiä Kar de Mumma.

Kuppilassa oli kolmisen kymmentä paikkaa sisällä ja saman verran eteen rakennetulla lasitetulla terassilla, joka sinänsä oli aika mauttoman näköinen. Tarjoilut oli ihan jees. Sanotaan, että ei valittamista, mutta ei hurraa-huutojakaan :) Ja palvelu ystävällistä. Selväti ruotsinkielinen nuori palveli minua ystävällisesti suomen kielellä, vakka se ei hänelle helppoa ollutkaan…

Tykkäsin kahvilan rennosta ja mutkattomasta tunnelmasta, joten saattaisin palata toistekin…

Tammisaarelainen porvariskoti

Vasemmalta oikealle musta Chappe, punainen ns. Bloombergin talo (ei yleisölle), 

keltainen Porvariskotimuseo ja sen punainen varastorakennus.

Raaseporin museokompleksin (täällä) vanhin talo on eittämättä kaksikerroksinen, viereiseen Kustaa Vaasan katuun lähes kiinni rakennettu puutalo. Kadulta pihalle tullessa tuon keltaiseksi maalatun rakennuksen kyljessä näkyy vielä vanha Museo-kyltti. 

Talon ja sen asukkaiden historiasta löysin aika vähän tietoa. Talo on rakennettu 1790-luvulla. Vuonna 1857 sen osti kelloseppämestari Anders Johan Blomqvist, joka asui siinä kuolemaansa eli vuoteen 1908 asti. Vuonna 1947 Andersin tytär Alfrid myi talon Tammisaaren kaupungille, ja pari vuotta myöhemmin 1949 se avattiin yleisölle kotimuseona. 

Ymmärtääkseni suurin osa museotalon nykyistä irtaimistoa ei ole alkuperäistä, vaan on kerätty lähiseudulta ja järjestetty eri huoneisiin historiallisten sisustustyylien mukaan. Kunkin huoneen ovenkarmin yläpuolelle oli kirjoitettu: kustavilaistyylinen (noin 1790-1810) sali, Biedermeier-tyylinen (noin 1840-1850) kammari, uusrokokootyylinen (noin 1850-1870) förmaaki ja keittiö (noin 1790-1900). 

Ihan mielenkiintoista, mutta jäin kaipaamaan enemmän persoonallisuutta. Jotakin, mikä olisi liittänyt kalusteita vanhaan Tammisaareen tai sen asukkaisiin. 

Kauneinta rakennuksessa oli alakerran eteishalli ja yläkerran luonnonvalon täyttämä porrasaula. Ja keittiön kauniisti koristemaalattu puinen astiakaappi :)

Ja mielenkiintoisinta oli pihaa reunustava vanha ulkorakennusrivistö vuodelta 1824. Rivissä oli peräti yhdeksän, eri toimintoihin tarkoitettua tilaa/huonetta, joihin useimpiin mentiin sisään oman ulko-oven kautta: Kellari, renkitupa, leivintupa, ruoka-aitta, puuliiteri, vaunuvaja, talli, navetta ja vielä viimeisenä, korkeiden portaiden päässä ulkokäymälä. Hämmentävää, miten paljon keskiluokkaisessakin perheessä asioita hoidettiin palvelijoiden avulla päärakennuksen ulkopuolella ja ikäänkuin asukkailta salaa.

Tällä kertaa ulkorakennukset jäivät minulta pääosin väliin, minkä oikeastaan äkkäsin vasta kotona :) Viime viisitillä toki tutustuin niihin paremmin ja tykkäsin (täällä), mutta nyt huomasin, että jäin oikeastaan kaipaamaan niiden näkemistä.

Eli vielä on jotain Tammisaaren museoissa tutkimatta…

Alakerran eteinen ja porrasaula

Kauniisti koristeltu astiakaappi

Uusrokokoo-tyylinen (1850-1870) förmaaki eli arkiolohuone

Uusrokokoo näkyi myös verhonpidikkeissä :)

Biedermeier-tyylinen (1840-1850) kammari

Toisen kerroksen valoisaa porrasaulaa

Toukokuussa valokuvasin taloa kadun puolelta. 

Tammisaaren Helene

Tammisaaressa on viihtyisä pieni museokeskittymä, jossa samasta pihapiiristä löytyy nykytaiteen museo Chappe (täällä), kulttuurihistoriallinen Raaseporin museo (täällä) ja porvarisperheen kotimuseo sekä pieni kahvila ulkopöytineen. Onnistunut ja viihtyisä kokonaisuus, joskin kahvilalta olisin toivonut enrmmän.

Raaseporin museon tilat on sitten viime käynnin uusittu, samoin kuin museon ns. pysyvä Schjerfbeck-näyttely (täällä). Uuden Tammisaaren Helene -nimisen näyttelyn on käsikirjoittanut taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen. Näyttely kertoo Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämästä Tammisaaressa vuosina 1918-1941, tosin vakituisesti hän asui kaupungissa vasta vuodesta 1925 lähtien. 

Helene syntyi Helsingissä, mutta 40-vuotiaana - opiskeltuaan ja työskenneltyään sekä Suomessa että Keski-Euroopassa - hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jossa hän asui vuodet 1902-1925. Lääkäreiden mielestä tämän kaupungin kuiva ilmanala saattaisi lievittää hänen sydän- ja hengitystievaivojaan. Vasta yli 60-vuotiaana - äidin kuoltua - hän muutti Tammisaareen, jonka ympäristössä - mm. Sjundbyn kartanossa Siuntiossa - asui hänen äidinpuoleista sukua (täällä).

Helenellä oli taidemaailmassa ainakin kaksi merkittävää tukijaa ja kannustajaa: arvostettu taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman (1888-1947) sekä taidemaalari ja -kriitikko, kirjailija Einar Reuter (1881-1968), joka varsinaiselta ammatiltaan oli metsänhoitaja. Esimerkiksi Stenman järjesti Helenen ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin, ja muutenkin hän edisti taiteilijan tunnettavuutta merkittävästi sekä Suomessa että Ruotsissa. 

Tammisaaressa Helene maalasi aktiivisesti mm. muotokuvia ja omakuvia ja monet hänen tunnetuista maalauksistaan ovatkin syntyneet siellä. Noina vuosina hän - Stenmanin kehotuksesta - teki myös useita toisintoja aiemmin tekemistään maalauksista.

Tammisaaren vuosina Helene maalasi mm. neljä muotokuvaa ihailijasta ystäväksi muuttuneesta Einar Reuterista. Huhuttiin, että Helene olisi ollut rakastunut tähän häntä parikymmentä vuotta nuorempaan, hänen taidettaan rakastavaan mieheen ja että hän olisi järkyttynyt, kun Einar vuonna 1919 meni kihloihin ruotsalaisen naisen kanssa. Kihlauksesta huolimatta heidän ystävyytensä jatkui Helenen kuolemaan asti, mitä todistaa mm. nykypäiviin säilyneet, Helenen miehelle lähettämät yli tuhat kirjettä ja postikorttia.

Tammisaaren näyttely oli rakennettu yhteen isoon, ikkunattomaan näyttelysaliin, jossa yksittäisten tavaroiden ja valokuvien avulla pyrittiin kuvaamaan Schjerfbeckin Tammisaaren vuosia - noita peräti pariakymmentä taiteellisesti tuottoisaa vuotta. Esillä oli muun muassa Helenen maalausteline ja keinutuoli sekä yksi taiteilijan monista kävelykepeistä, sillä hän kärsi koko elämänsä lapsuuden tapaturman aiheuttamasta lonkkavaivasta.

Mielenkiintoisin esillä olleista vähäisistä alkuperäisesineistä oli nuoren Helenen luonnosvihko, jossa oli hänen lyijykynäpiirroksiaan vuosilta 1875-1876. Ymmärrettävästi vanha vihko oli suojassa vitriinissä, mutta piirroksia saattoi katsella seinälle heijastetusta kuvasarja, jonka oli kuvannut valokuvaaja Ahmed Alalousi. Pikkutarkkoja ja taitavia piirroksia, joissa näkyi myös 13-14 -vuotiaan tytön huumoria. 

Eniten minua kuitenkin kiinnosti esillä olleet kymmenkunta Schjerfbeckin maalausta, joista tosin pari oli maalattu jo ennen Tammisaaren vuosia. Maalauksista vain yksi - herkkä Omakuva 33-vuotiaasta taiteilijasta vuodelta 1895 - oli Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin museon omistuksessa. Muut olivat lainassa muista museoista tai yksityiskokoelmista. 

Yksi mielenkiintoisimmista oli yksityiskokoelmasta lainattu Talonpoikaistyttö (1878), jonka valmistuessa Helene oli vasta 16-vuotias taideopiskelija Helsingissä. Miten hyvin hän jo tuolloin sai ikuistettua nuoren tytön avoimen ja intensiivisen katseen. 

Tyypillistä 1920- ja 1930-lukujen Schjerfbeckiä - terävine piirteineen ja synkkine ilmeineen - edustivat Vuokraisäntä nuorena (1926), Ompelijatar (1927) ja Naisen profiilikuva (1930). Mustalaisnaisen (1919) taas kerrottiin olleen ensimmäinen teos, jonka Helene kykeni maalaamaan kuultuaan, että Einar Reuter oli kihlautunut. 

Näyttelyyn oli myös rakennettu pieniä ”kokonaisuuksia” Helene Schjerfbeckin elämän osa-alueista. Esimerkiksi yhdessä pyrittiin kuvaamaan hänen elämää rasittavia sairauksia esittelemällä aikakauden sairaalasänkyä ja sata vuotta sitten käytettyjä kasvirohtoja. Hämmentävin esineistä oli sängylle asetettu, läheisestä sairaalamuseosta lainattu, aidon näköinen ihmisen sydän :) Sinänsä kauniin näköinen kokonaisuus, mutta ei mielestäni hirveästi lisännyt tietoa Helenen elämästä. 

Museon näyttelysali oli rakennettu tummaksi ja vähän arvoitukselliseksi. Varsinkin sisääntulo keskikesän kirkkaasta auringosta oli vaikuttava ja kiinnostusta herättävä. Alkuun ihastuinkin kovasti, mutta loppujen lopuksi jälkimaku näyttelystä jäi aika vaisuksi. Tuli vähän tunne, että väen väkisin oli kerätty kaikki ne Schjefbeckin maalaukset, jotka vain oli saatu lainaksi…

Mutta käymättä en olisi jättänyt. Saatanpa jopa mennä uudelleen syksyn pimetessä, kun kesäruuhkat vähän hellittävät…

Omakuva, 1895

Talonpoikaistyttö, 1878 

Kirje, 1894

Mustalaisnainen, 1919 

Vuokraisäntä nuorena, 1926 

Ompelijatar, puolivartalokuva (Työläisnainen), 1927 

Naisen profiilikuva (Laulajatar), 1930 

Nuoren Helenen piirroksia valokuvaaja Ahmed Alalousin ikuistamana.

Taas käytiin Billnäsissä

Heinäkuun alussa kävimme Lontoontytön kanssa Billnäsissä, jossa oli taas helsinkiläisen Lokal Gallerian taidenäyttely, kuten viime vuonnakin (täällä). Tänä kesänä At First Blush -niminen näyttely oli järjestetty alueen vanhassa lapiotehtaassa, joka oli lähes vastapäätä viimevuotista näyttelytilaa.

Viime vuonna ihastuin esillä olleiden teosten lisäksi hienoon näyttelytilaa (täällä). Tämänvuotinen näyttelyhalli oli edellisvuotta pienempi ja tylsempi, mikä mielestäni latisti näyttelyn tunnelmaa. Minun ainakin oli väliin vaikea havaita yksittäisiä esineitä ja teoksia ja huomata niiden kauneus ja kiinnostavuus. Ehkä tämä ei ollut tarkoituskaan, vaan näyttely oli kokonaisuus…

At First Blush -näyttelyn teemana oli tunne, jonka uuden elämän puhkeaminen kukkaan alkukesästä, aiheuttaa. Tosin tuota voittoisaa ja odottavaa tunnetta vain harva esillä olleista teoksista pystyi minussa herättämään.,, 

Mukana oli nelisenkymmentä taiteilijaa - kuvataidetta, muotoilua ja käsityötaitoa. Useimmat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta oli joukossa myös tuttuja mm. viime vuodelta Billnäsistä. 

Tällä kertaa viehätyin esimerkiksi suomalaisen lasitaiteilija Renata Schirmin vaaleanpunaisesta, yksinkertaiselta näyttävästä lasireliefistä, jossa puhallettua lasia oli mielenkiintoisesti kuumatyöstöllä laskostettu. Ja Jaakko Mattilan isokokoisesta, herkästä akvarellityöstä, jonka työstämiseen hän oli käytänyt luonnonaineita - sahramia, punajuurta ja fytosyaniinia. 

Sekä teollisen muotoilijan Arni Aromaan pienistä teoksista, joissa hän yhdisti kivitavaraa ja lasia. Ja tietenkin tykkäsin myös myös Eija Kosken komeista himmeleistä - viime vuoden tapaan (täällä). 

Uutta viime vuoden kesänäyttelyyn verrattuna oli myös se, että näyttelyhallin yhteydessä oli pieni, mukavan näköinen kahvila. Minkä tosin äkkäsimme vasta, kun olimme jo nauttineet retkipäivän kahvit joenrannalla olevassa Cafe Ellenissä, johon ihastuimme viime vuonna (täällä). 

Ja ihastuimme taas - suosittelen :) Ja näyttelykin oli, jos ei pitkän matkan - meidän 30 kilometrin matka vielä kannatti - niin käymisen arvoinen…

Edessä Arni Aromaan Palko III (2025), Silmu III (2026) ja Itu VII (2025) ja 

seinällä Jaakko Mattilan isokokoinen Sun and Water (2026).

Renata Schirm: Plisee, 2026

Seinällä ylhäällä oikealla Jenni Ropen maalaus.

Näyttelytilasta löytyi myös pieni kahvila.

Hämmentävä huvila

Mustion kirkkokäynnin (täällä) jälkeen kaipasin kirkkokahveja :) Kävelymatkan päässä olisi ollut suosittu Ekkulla, johon tutustuin pari vuotta sitten (täällä). Haluaisin antaa sille toisen mahdollisuuden, mutta se hetki ei ollut vielä tuolla reissulla. 

Tien vieressä näin käsinkirjoitettuja kylttejä, joissa luki joko Kesäkahvila Sofia tai Pitsitalo ja 200 metriä. Kiinnostus heräsi, joten suuntasin sinne :) Olipa boheemi paikka, mutta tykkäsin. 

Päätalo eli Pitsitalo oli punamullalla maalattu huvila, jossa asui ja työskenteli sisustussuunnittelija Kaisa Kokko. Emäntä oli itse paikalla ja esitteli mielellään paikkoja ja myymiään tuotteita, lähinnä Intiasta tuotuja kankaita ja koruja. Kertoi ihastuneensa Intiaan ja asuvansa siellä pimeät talvikuukaudet. 

Yleisölle auki olivat huvilan eteinen ja alakerran kolme huonetta, jotka olivat täynnä ilmeisesti Kakon sekä jonkun toisen taiteilijan, jonka nimeä en muista, valmiita ja keskeneräisiä maalauksia. Teokset eivät minua niin kiinnostaneet ja runsauden takia niihin oli vaikea keskittyä.

Huvilan pihalla olevaan saunamökkiin oli pystytetty kesäkahvila. Ruutupöytäliinat, värikkäät tuolit ja itsetehtyä suolaista piirakkaa ja pullaa sekä kahvia ja raparperimehua. Kahvilaa piti Kaisan aikuinen tytär, jonka tyttären mukaan kahvila Sofia oli kuulemma nimetty :) 

Istuin pitkään, vaikka tarjottavat eivät niin erinomaisia olleetkaan. Leppoisa paikka pienen, rehevän puutarhan perällä. Ja mukavan välitön ja puhelias kahvilanpitäjä. Kuuntelin, ihmettelin ja viihdyin.

Harmi, että unohdin kysyä, miksi huvilan nimi oli Pitsitalo…

Hautakappelin kertomaa

Mustion kirkon (täällä) edessä oli rapattu vanha hautakappeli. Sen rakennutti Mustion ruukin patruunan Magnus Linder II:n leski Fredrika Sofia Baer vuonna 1803 - pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen.

Magnus Linder II (1751-1801) oli osin perinyt ja osin lunastanut Mustion ruukin kokonaan itselleen vuonna 1782. Seuraavana vuonna hän alkoi rakentaa uutta päärakennusta, joka nykyään tunnetaan Mustion linnana. Rakennus valmistui vasta vuonna 1792, ja tätä ennen hän ehti mennä naimisiin Fredrika Sofia Baerin (1756-1814) kanssa. Ja pariskunnan esikoinen Magnus Linder (1792-1863) syntyi samana vuonna, kun uusi rakennus valmistui. Perheeseen syntyi vielä tytär Anna Frederika (1793-1894), joka kuoli puolen vuoden ikäisenä, ja toinen poika Karl Anton (1796-1866). 

Hautakappelin alle rakennettuun kryptaan on Magnus Linder II:n lisäksi laskettu hänen elokuussa 1793 syntyneen ja maaliskuussa 1794 kuolleen tyttövauvan Anna Frederikan arkku. Ymmärtääkseni krypatassa ei ole muita arkkuja, mutta kappelin seinällä olevissa muistolaatoissa on 13 muun Linderin suvun jäsenen nimet. Viimeksi 2000-luvulla hautakammion seinään on lisätty Magnus Linder IV:n (1929-2016) ja hänen vaimonsa Juanita Wilhelminan (1929-2023) muistolaatat. 

Tehtyään elämäntyönsä äitinsä sukuyhtiössä Fazerilla Magnus Linder IV osti 1980-luvulla takaisin lapsuuden kotinsa eli Mustion linnan. Vuonna 1941, jolloin Magnus oli ollut vain kymmenen vuotias, linna puutarhoineen oli myyty suvun ulkopuolelle. Magnus aloitti välittömästi kunnostaa ja entisöidä linnaa ja sen puutarhaa, jotka molemmat olivat päässeet rappiotilaan - lähes purkukuntoon. 

Magnus Linder IV onnistui tekemään entisestä sukutilastaan menestyvän liikeyrityksen. Nykyään säätiöityä linna-aluetta hoitaa Magnuksen poika arkkitehti Filip Linder, jonka puoliso saksalainen kreivitär Christine aloitti Mustion toimitusjohtajana vuonna 2010. 

Pari sataa vuotta vanha hautakappeli toimii edelleen Linderin suvun hautakappelina. Ja kertoo kävijälle suvun kiehtovaa historiaa…

Hurmaava hääkirkko

Raaseporissa Mustion linnan ja puutarhan (täällä) vieressä, kapean maalaistien toisella puolella on pieni puukirkko. Aikoinaan se oli Mustiossa toimineen rautaruukin työntekijöiden ja heidän perheidensä kirkko, mutta nykyään se on Raaseporin seurakunnan käytössä. Tosin perinteisiä jumalanpalveluksia siellä järjestetään lähinnä vain juhlapyhinä, mutta vihkitilaisuuksia sitäkin useammin.

Nykyään vaaleansiniseksi maalattu kirkko valmistui noin 260 vuotta sitten vuonna 1761. Se korvasi vanhan, 1600-luvulla rakennetun kirkon, joka huonokuntoisena purettiin. Entisestä kirkosta uuteen kirkkoon siirrettiin vain varrellinen kolehtihaavi ja apostolien kuvilla koristeltu saarnatuoli.

Nykyään vanhaa kolehtihaavia säilytetään alttarin vieressä olevassa vitriinissä ja sen kauniisti kirjailtu kangashaavi on huputettu. Kirkon esitteessä olevasta Emilia Nybergin ottamasta valokuvasta voi nähdä, kuinka taidokkaasti se on aikoinaan kirjailtu :)

Kirkossa käydessäni sattui hassu juttu. Vapaaehtoinen seurakuntalainen esitteli minulle kirkkoa ja kertoi vähän anteeksi pyydellen, että on paikalla ensimmäistä kertaa. Innoissaan hän kuitenkin esitteli sakastin seinällä olevaa kolehtihaalia ja kertoi sen olevan yksi Suomen vanhimpia kolehtihaaveja. Hetken päästä katselin kirkon puolella vitriinissä olevaa haavia ja yhdessä ihmettelimme, että mikähän haavi tämä sitten on. Nopeasti äkkäsimme, että sehän on vanha haavi ja sakastissa oleva haavi on nykyinen käyttöhaavi :) 

Kirkon alttaritauluna on 1700-luvulla Suomessa tehty kopio Peter Paul Rubensin (1577-1640) teoksesta Viimeinen ehtoollinen, jonka suomalaista kopiota jostain syystä kutsutaan nimellä Ensimmäinen ehtoollinen. Rubensin Viimeinen ehtoollinen on nähtävillä Milanossa, samoin kuin tunnetumpi Viimeinen ehtoollinen eli Leonardo de Vincin (1452-1519) 1400-luvulla tekemä suurikokoinen seinämaalaus. 

Roosanväriset puupenkit, seiniä kiertävä sininen koristenauha ja pieni koko - 150 istuinpaikkaa - hurmaavat. En yhtään ihmettele, että kirkko on nykyään hääparien suosiossa…

Ensimmäinen ehtoollinen -niminen alttaritaulu

Vitriinissä on vanha, varrellinen kolehtihaavi.

Emilia Nybergin valokuva vanhan kolentihaavin pussista.

Kirkon saarnatuoliin oli yli 300 vuotta sitten maalattu apostolien kuvia.

Kirkon edessä oli parikymmentä sankarihautaa.

Helenen perässä - taas

Tammisaaren museoreissulla (täällä) olin ajatellut käydä myös Raaseporin museon uusitussa Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovassa näyttelyssä. Olinhan käynyt museon edellisessä, taiteilijan töitä ja elämää esittelevässä pienessä näyttelyssä kesällä 2021 (täällä). Mutta vasta paikan päällä huomasin, että Tammisaaren Helene -niminen näyttely aukeaa vasta kesäkuussa…

Näyttelyn sijaan pistäydyin lyhyen kävelymatkan päässä Chappe-museosta olevassa Cafe Schjerfbeckissä. Vanhassa puutalossa oleva kaksihuoneinen kuppila oli pyritty sisustamaan vanhanajan tyyliin - kaakeliuuneja, pitsiverhoja ja seinäryijyjä sekä Schjerfbeckin kuvia. Kodikas paikka, jossa tarjolla olevat pullat ja sämpylät eivät kuitenkaan minua puhutelleet - normi huoltoasema-tasoa. Tästä huolimatta viihdyin teetä nauttien suomenruotsalaisen puheensorinan keskellä :)

Muistin myös lukeneeni, että Chappe-museon lähellä olisi kahvilan lisäksi Schjerfbeckin muistomerkki. Ja se löytyikin yllättävän läheltä - Kustaa Vaasan kadun ja Pitkäkadun risteyksestä - Helene Schjerfbeckin puistikosta - vastapäätä tonttia, jossa taiteilija oli aikoinaan asunut. Tämän maalaustelinettä muistuttavan muistomerkin oli suunnitellut raaseporilainen Leif Stenwall vuonna 1996. 

Vasta mökille palattuani äkkäsin, että pienessä Tammisaaren kaupungissa on kaksi erillistä Schjerfbeckin muistomerkkiä, mikä on outoa. Kymmenisen vuotta maalaustelinettä kuvaavan muistomerkin pystyttämisen jälkeen kaupungissa alettiin puuhata modernimpaa muistomerkkiä Skepparträdgårdenin puistoon. Kansainvälisen suunnittelukilpailun voitti norjalainen kuvataiteilija Anne Katrine Dolven (s.1953), jonka suunnittelema The Finnish Untuned Bell (Suomalainen virittämätön kello) -niminen veistos paljastettiin puistossa vuonna 2011. 

Eli kesäkuussa minulla on tiedossa uusi retki Tammisaareen, joka tosin ei enää ole itsenäinen kaupunki, vaan laajemman Raaseporin kaupungin kaupunginosa. Mutta minulle edelleen tutumpi nimi on Tammisaari, jossa minua siis odottaa uusittu Helene Schjerfbeckin näyttely ja The Finnish Untuned Bell :)

Chappe löysi paikkansa

Chappen taidemuseo (täällä) valmistui Tammisaaren kaupunkiin puutalojen keskelle vuonna 2023. Sen suunnitteli - arkkitehtikilpailun jälkeen - JKMM-arkkitehdit pääsuunnittelijana Asmo Jaaksi (s.1966). Kaksikerroksinen ja tummapintainen museo sopii hyvin vanhan kulttuuri- ja museokorttelin osaksi - Raaseporin museon ja Galleria Elverketin jatkeeksi - kuten totesin jo kesällä 2023, jolloin ensi kertaa vierailin museossa (täällä). 

Edelleen parasta museorakennuksessa oli erikokoiset ja taitavasti sijoitellut ikkunat sekä ympäristöön sopiva tumma puuverhoilu, mikä muuten muistutti vähän Ukin Salon mökkiä :) Luonnonvalo teki näyttelysaleista eläviä ja sisällä oleville museovieraille avautui kiinnostavia näkymiä niin korttelin sisäpihalle kuin rakennusta ympäröivään vanhaan puukaupunkiin. Ja olipa ikkuna-aukkoja avattu myös huoneesta toiseen…

Tylsintä rakennuksessa oli alimpaan kerrokseen johtavat aneemiset portaat ja yhdyskäytävä, joka sitoi Chappen viereiseen Raaseporin museoon. Sinänsä käytävä oli toimiva ja tarpeellinen, mutta mielestäni tylsästi toteutettu. 

Kun museokorttia näyttäessäni kehuin ulkoa pieneltä vaikuttavan rakennuksen valoisuutta ja avaruutta, niin lipunmyyjä kertoi, että rakennuksen tavoite oli ollutkin olla taideteos jo itsessään. Ja sitä se (lähes) olikin :)

Näkymä ensimmäisen kerroksen näyttelysalista vieressä olevalle Elverketin gallerialle.

Ensimmäisen kerroksen näyttelysalista aukeaa iso ikkuna myös 

puolikerrosta ylempänä olevaan eteisaulaan.

Salmiakinmuotoinen Chappe (1) asettuu vanhan museopihan yhteen nurkkaan.

Taidemuseon sisäänkäynti Kustaa Vaasan kadulla.