Ääni uurnassa

Kävin Töölössä katsomassa Juniorin uutta kämppää, joka muuten oli ihana. Huomasin, että viereisessä Töölön kirjastossa oli ennakkoäänestys, joten suuntasin sinne. 

Yllättäen vastassa oli yli kymmenen ihmisen jono - keskellä arki- ja työpäivää. Hyvä! Jonotuksen jälkeen kirjoitin ehdokkaan numeron äänestyslappuun, annoin leimata lapun ja laitoin lapun pieneen kirjekuoreen. Allekirjoitus vielä toiseen lappuun, minkä jälkeen vaalivirkailija laittoi molemmat - pienen kirjekuoren leimattuine äänestyslappuineen ja allekirjoitetun lapun - isompaan kirjekuoreen ja tämän kuoren vieressään olevaan uurnaan. 

Topeliuksen puiston reunalla olevasta kirjastosta on hyviä muistoja. Kirjasto valmistui ja avattiin syksyllä 1970. Minä kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1971 ja jostain syystä minulle ja luokkakavereilleni tuli tavaksi lukea kirjoituksiin ja yliopiston pääsykokeisiin juuri Töölön uuden kirjaston toisessa kerroksessa olevassa lukusalissa. En muista, mistä innostus tuli…

Lukusali oli ihanan valoisa puistoon avatuvine, isoine ikkunoineen. Parasta oli, jos aamulla onnistui saamaan paikan ikkunan viereistä. Silloin saattoi lukemisen välissä lepuuttaa mieltää keväistä luontoa seuraamalla. Rakastin jo nuorena luonnonvaloa, isoja ikkunoita ja valoisia huoneita, vaikka en sitä silloin ehkä niin tiedostanut.

Arkkitehti Aarne Ervin (1935-1977) suunnitteleman rakennuksen eteen pystytettiin 1972 kuvanveistäjä Kari Juvan Lukusali-niminen isokokoinen veistos. Rakennus ei minua ulkoapäin erityisesti viehätä, lukuunottamatta puistoon aukeavaa kaarevaa ikkunariviä. Mutta Juvan vastakkain istuvista hahmoista tykkään, etenkin Topeliuksenkadulta katsottaessa. 

Ilokseni huomasin, että Töölön kirjasto kuuluu niihin Helsingin kirjastoihin, joihin saa ottaa koiran mukaan. Eli täytyy palata Murun kanssa - nyt olin jättänyt Murun autoon :)

PS. Piti ihan netistä varmistaa, että onhan nimi todella vaaliuurna, kun sana uurna tässä yhteydessä alkoi yllättäen tuntua oudolta. Mutta kyllä se se juuri on :)

Kari Juva (1939-2014): Lukusali, 1972

 

Laureus yllätti

Viininviljelijän perhe, 1822

En ollut koskaan kuullut Turussa syntyneestä taidemaalari Aleksander Laureuksesta, joka kuoli kaksi sataa vuotta sitten 1823 Roomassa. Mutta vierailtuani pari viikkoa sitten Sinebrychoffin taidemuseossa minusta tuli lähes Laureus-fani. Museossa oli taiteilijan Kohti Roomaa -niminen näyttely, jossa oli esillä useita kymmeniä 1800-luvun alussa maalattuja, taidokkaita öljymaalauksia pääosin suomalaisista ja pohjoismaalaisista taidemuseoista ja yksityiskokoelmista. 

Aleksander Laureus (1783-1823) syntyi Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherran poikana suuren lapsilauman keskelle, isänsä toisen vaimon esikoisena. Äiti kuoli seitsemännen lapsensa synnytykseen, kun Aleksander oli 11-vuotias. Vajaa parikymppisenä vähävaraisen perheen poika pääsi stipendin turvin opiskelemaan Tukholman Taideakatemiaan valtakunnan pääkaupunkiin, ja tämän jälkeen hän jäi asumaan ja maalaamaan Ruotsin puolelle. 

Tukholmassa Aleksander tapasi työläisperheen tyttären Charlotta Thyneliuksen (1786-1834), josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Pariskunta lähti 1817 yhdessä ensin Pariisiin ja myöhemmin Roomaan, jossa Aleksander yllättäen sairastui kuumetautiin ja kuoli 1823 kesken parhainta luomiskauttaan.

Tykkäsin tosi paljon Aleksander Laureuksen värikylläisistä maalauksista. Nautin tutkia teoksia, joissa oli pikkutarkasti kuvattu monenlaisten ihmisten arkea ja vähän juhlaakin. Nuoria ja vanhoja, köyhiä ja varakkaampi, rosvoja ja pastoreita, perheitä ja ukkoköörejä. Tykkäsin, kun usean taulun vieressä oli asiantuntijan kirjoittama lyhyt selostus kyseisen teoksen taustoista tai sen yhteyksistä aikakauteensa.

Miten paljon löysin tuttua 1800-luvun alussa eläneiden ihmisten asennoista, ilmeistä ja tekemisistä. Heidän iloistaan ja suruistaan. Se hämmensi taas minua, kuten usein kun katselen vanhoja kuvia, piirroksia tai maalauksia.

Herneitä palkova tyttö, 1823

Tanssiaiset, 1814

Tulipalo yöllä talonpoikaistalossa, 1809

Omakuva 22-vuotiaasta taiteilijasta, n. 1805

Se on menoa - onneksi

Nyt mennään eikä meinata. Ensi viikolla minulla on tekonivelleikkaus Mikkelin keskussairaalassa. Maanantaina kävin sairaalassa leikkausta edeltävissä tutkimuksissa. Aikomukseni oli mennä junalla, mutta aamulla alkanut verurinkuljettajien lakko pakotti tekemään reissun omalla autolla - mutta selvisin siitä. 

Ajoin Mikkeliin sunnuntaina ja pysähdyin venyttelemään ja kahvittelemaan Lahdessa. Yövyin seniorihinnalla (yli 65-vuotiaat saavat 20%:n alennuksen) Mikkelin Scandicissa, jossa söin aamulla superhyvän perusaamiaisen. Aamiaishuoneessa kaikki oli tuoretta ja siististi esille pantua. Lisäksi sain nauttia ihanan ystävällisen ja sopivasti jutustelevan tarjoilijanaisen huomaavaisesta palvelusta. Kiitos siitä - aamuni lähti hienosti liikkeelle. 

Ennen puolta päivää kävelin keskussairaalaan ja iltapäivällä - tutkimusten ja haastattelun jälkeen - ajoin takaisin kotiin Punavuoreen. Ja katsoin maanantai-illan kahden tunnin vaalitentin, jossa riitti riiteleviä naisia - liiaksikin…

Sairaalassa otettiin verikokeita, sydänfilmi ja keuhkoröntgen. Ja koska leikkaus tehdään tietokoneavusteisesti, minulle tehtiin myös tietokonekuvaus (tomografia) oikeasta lonkasta. Tapasin mukavan leikkaushoitajan joka tarkisti verenpaineen, painon ja sen ettei varpaiden väleissä ollut haavaumia. Ja antoi ohjeita mm. leikkausaamun paastosta ja lääkkeiden otosta. Sekä neuvoi minua hankkimaan kotiin valmiiksi seuraavat apuvälineet, jotka saan ilmaiseksi lainaksi Helsingin apuvälinelainaamosta Konalasta: 

• Kyynersauvat, jotka pitää ottaa mukaan sairaalaan, kun menee leikkaukseen. Hoitaja tähdensi, että niiden käyttöä olisi hyvä harjoitella etukäteen.
• WC-pöntön korotin
• Tarttumapihdit, joilla saa nostettua tavaroita esim lattialta.
• Lonkkatyynyn, jolla voi korottaa tarvittaessa istumakorkeutta, sillä leikattua lonkkaa ei hoitajan mukaan saa pitää yli 90 asteen kulmassa.

Marraskuussa lonkkaleikkauksessa ollut Turun Serkku neuvoi aiemmin, että jo sairaalaan kannattaa ottaa mukaan kankainen, kevyt olkalaukku, jota voi kyynersauvoilla kävellessä kantaa kaulassa ja kuljettaa siinä esim kännykkää. Ja hoitaja muistutti ottamaan sairaalaan omat crocsit tai muut tossut, joilla voi liikkua liukastumatta. 

Leikkaus tehdään selkäydinpuudutuksessa ja kestää yleensä noin tunnin. Esilääkkeenä annetaan kipulääke ja tulehdusta estävä antibiootti sekä rauhoittavaa lääkettä ja tarvittaessa myös kevyesti unettavaa lääkettä. Hoitajan mukaan sairaalassa joutuu leikkauksen jälkeen olemaan 1-3 vuorokautta paranemisesta ja kunnosta riippuen. Kyynersauvoja joutuu käyttämään 4-6 viikkoa. Tänä aikana ei saa itse ajaa autoa, mutta auton kyydissä saa istua heti. Lopullinen paraneminen kestää vähintään kolme kuukautta. 

Mikkelin keskussairaalassa kaikki sujui ajallaan. Jokainen tapaamani hoitotyöläinen oli osaava ja ystävällinen - kiire ei heistä välittynyt asiakkaalle. Ja pieni keskussairaala tuntui sopivan kokoiselta minulle. Odotan luottavaisena ensi viikkoa - vaikka jännittääkin. 

Toivotaan, ettei viime metreillä iske mikään yllättävä köhä. Kaikenlaista pöpöähän pyörii ympärillä.

Tervetuloa kevät

Pesin parvekelasit ja kapealle parvekkeelle avautuvan olohuoneen ison ikkunan. Auringon säteet eivät enää paljasta ällöä likaa laseissa, vaan lasit näyttävät ihanan kirkkailta ja läpinäkyviltä.

Kokosin talvisäilössä olleet mustat parvekelaatikot itse kyhättyine telineineen (täällä). Enää puuttuvat vain keltaiset narsissit - ja kesää kohti mentäessä ilmestyvät kesäkukat. Vaihdoin entisen rikkoutuneen, luonnon värisen korituolin kirpparilta ostamaani valkoiseen tuoliin, johon ostin Ikeasta valkoisen pehmustetyynyn.

Parveke on lähes valmis keväälle ja lämmittävälle auringolle. Tervetuloa kevät. 

Wäinön Kivet

Aleksis Kiven muistomerkki (1939) Suomen Kansallisteatterin edessä

Nuorena, vain 38-vuotiaana kuolleesta kirjailijasta Aleksis Kivestä (1834-1872) on tehty lukuisia patsaita ja muistomerkkejä, joita on pystytetty ympäri Suomea. Tunnetuin lienee Helsingin keskustassa Kansallisteatterin edessä oleva patsas mietteissään istuvasta kirjailijasta vuodelta 1939.

Aikoinaan Muistopatsaslautakunta pyysi Wäinö Aaltosta (1894-1966) veistämään Kansallisteatterin eteen pystytettävän Kiven muistomerkin sivuuttaen muistomerkistä järjestetyn veistoskilpailun voittajan Aukusti Veurton. Tähän saattoi vaikuttaa kuvanveistäjä Aaltosen suosio. Jos Aleksis Kiveä kutsuttiin kansalliskirjailijaksi, niin Aaltosta olisi voinut kutsua ”kansallisveistäjäksi”.

Aukusti Veurto (1886-1954) oli muuten Aaltosen sisaren mies ja toimi ajoittain myös tämän apulaisena. Veurton kilpailuehdotus, joka kuvasi myös mietteissään istuvaa Kiviä, löysi 1934 paikkansa Nurmijärveltä - Aleksis Kiven syntymäkunnasta.

Wäinö Aaltonen lahjoitti Turun kaupungille kipsisen Aleksis Kiven pään, jonka hän oli tehnyt Helsingin muistomerkin pohjalta. Myöhemmin kaupunki valatti pään pronssiin ja pystytti sen 1949 Kauppatorin laidalle, josta se 1962 siirrettiin nykyiselle paikalleen Turun kaupunginteatterin kylkeen. 

Helsingin ja Turun lisäksi olen törmännyt Wäinö Aaltosen veistämiin Kivi-muistomerkkeihin Tampereen Kirjastonpuistossa ja Villa Gyllenbergin puutarhassa Helsingin Kuusisaaressa. Aaltosen veistosten lisäksi Kiven ovat ikuistaneet useampi muukin suomalainen kuvanveistäjä. 

Mielestäni Aaltosen Aleksis Kivi on omalla paikallaan Kansallisteatterin edessä - mystisen mietteliäänä. 

Aleksis Kiven muistomerkki (1949) Turun kaupunginteatterin edessä

Runoilija ja muusa - Aleksis Kiven muistomerkki (1926-1928) Kirjastonpuistossa Tampereella

Aleksis Kiven pää (1931-1934) Villa Gyllenbergin puutarhassa Helsingissä

Entinen Koti

Lauantaina piipahdin uudestaan Villa Gyllenbergissä, kuten olin viime viikolla suunnitellut (täällä). Tällä kertaa vierailin vanhan rakennuksen puolella olevassa kotimuseossa. 

Rakennus on alkujaan ollut Signe ja Ane Gyllembergin perheen koti. Signe ja Ane kuolivat kumpikin noin 80-vuotiaina 1977, minkä jälkeen koti esineistöineen ja taidekokoelmineen avattiin yleisölle kotimuseona ja taidegalleriana. Kauniin kivihuvilan on suunnitellut arkkitehti Matti Finell (1889-1978) ja se valmistui 1938 meren rannalle Kuusisaareen. 

Jotenkin en tällä kertaa antautunut Villan vietäväksi. Lumouduin ainoastaan vaaleanpunaisen sohvaryhmän hallitseman salin isoista ikkunoista avautuvasta puutarha- ja merimaisemasta. Muuten rakennus, sen kalusteet ja esillä olleet lukemattomat taulut, veistokset ja muut taide-esineet eivät minua tällä kertaa pysäyttäneet. Kaikki tuntui jotenkin liian ahtaalta ja täydeltä - ei kodilta eikä museolta. Outoa, sillä minähän olen kotimuseofriikki. 

Ehkä tähän vaikutti se, että viikonloppuna kotimuseossa oli yllättävän paljon väkeä. Ja eläkeläisenä olen tottunut kiertelemään museoissa hiljaisina arkipäivinä. Ja saanut nauttia ruhtinaallisesta rauhasta.

Mieleeni jäi kuitenkin ruokasalissa oleva, italialaisen Domenico Puligon herkkä ja lempeän sävyinen  Naisen muotokuva 1500-luvulta sekä yläkerran lasverannalta löytyvä, kuvanveistäjä Kari Juvan huumorintajuinen Kuuletko? -niminen saksofonin soittaja vuodelta 1962.

”Tulipahan käytyä”, voisin tällä kertaa sanoa :) Mutta kiva, kun museosta löytyi Signe-niminen pieni kahvila, josta sai hyvää ja tuoretta kahvia ja ihanan merinäkymän. 

Domenico Puligo (1492-1527): Naisen muotokuva, 1510~luvun alku

Kari Juva (1939-2014): Kuulitko?, 1962

Signen antimia 

Capu Kannistolla

Kankurinkadulla oleva Kanniston leipomo on mukavan vanhanaikainen kahvila, jossa on kiva pistäytyä kahvilla - jopa eteläeurooppalaisittain cappuccinolla. Ja Murun kanssa, sillä koirat ovat tervetulleita, kuten lähes kaikkiin Helsingin kahviloihin nykyään. 

Pienessä kahvila/leipomossa on viisi kahden hengen pöytää ja nurkassa kaksi oranssia nojatuolia. Ja isot, kadulle antavat ikkunat, jotka tuovat ihanaa luonnonvaloa :) Tammikuussa 2021 ihmettelin blogissani ikkunalaudoilla kukkivia (talvella!) punaisia pelarkuita (täällä). Nykyään ikkunoilla on enää jokunen talviunilla oleva kukkimaton pelarkuu, mutta monta hyvinvoivaa isoa viherkasvia ilahduttaa kahvilan asiakkaita. 

Kukkia tai ei, tykkään Kanniston leipomosta. Ja Murukin viihtyy :)

Anen aarteita

Pistäydyin viikolla Villa Gyllenbergissä Kuusisaaressa. Viimeksi kävin siellä ennen koronaa syyskuussa 2019, jolloin kirjoitin lyhyesti myös taidekokoelman kerääjistä ja rakennuksen historiasta (täällä). Edelleen tykkäsin näkemästäni, vaikka tällä kertaa piipahdin vain alakerran jatkeena olevassa galleriasiivessä ja rakennusta ympäröivässä puutarhassa. Kotimuseon puoli jäi odottamaan seuraavaa käyntiä.

Museon kokoelmissa on nykyään noin 400 taideteosta, joiden joukossa on lähes 40 Helene Schjerfbeckin työtä - olihan Helene kokoelman perustajan Ane Gyllenbergin (1891-1977) suosikkitaiteilija. Näiden museon kokoelmaan kuuluvien teosten lisäksi galleriassa järjestetään vaihtuvia, ulkopuolisten taiteilijoiden näyttelyitä. 

Tällä kertaa galleriassa esillä olleista töistä ihastuin Juhani Linnovaaran 30-vuotiaana maalaamaan ihanan keltaiseen Väreilyä-nimiseen öljymaalaukseen, Tyko Sallisen sinisävyiseen Kilpajuoksuun, nuoren juuri kihlautuneen Helene Schjerfbeckin Länsi-Ranskassa maalaamaan Katu Bont-Avenissa sekä kahden keraamikon tekemiin seinälaattoihin - Michael Schilkinin kiehtovaan Pelikaaniin ja Ruth Brykin 1950-luvulla taiteilemaan Kirkon porttiin.

Kiertelin hetken myös Villan lumipeitteisessä puutarhassa, jossa seurasin tikapuilla tasapainoilevaa herraa, joka asetteli linnunpönttöjä veden rajassa oleviin mäntyihin. Ja ihastelin nuppuja täynnä olevia, jättimäisiä rodo-puskia, jotka odottivat kesäkuuta paljastaakseen upeat kukkansa. Lumesta huolimatta näki, että puutarha oli ja on hyvissä käsissä.

Onneksi pitää (tai saan) vielä palata tarkistamaan näkemättä jääneen kotimuseon puolen. Villa Gyllenberg on todella yksi Hesan helmiä, kuten edellisen Villa-postaukseni otsikoin (täällä). 

Michael Schilkin (1900-1962): Pelikaani, ajoittamaton (lasitettu kivitavara)

Juhani Linnovaara (1934-2022): Väreilyä, 1964

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Katu Bont-Avenissa, 1883

Tyko Sallinen (1879-1955): Kilpajuoksu, 1915

Ruth Bryk (1916-1999): Kirkon portti, 1950-luku (lasitettu kivitavara)

Kevään kellot

Ensimmäiset lumikellot tuntuvat aina yhtä fantastisilta. Vahva lupaus valosta ja kesästä. 

Äkkäsin blogistani, että samaiset lumikellot olen kuvannut päivälleen vuosi sitten Punavuoressa, samassa Albertinkatu 15:n suojaisassa kulmassa (täällä). Kiitos ahkeralle pikkupihan hoitajalle!

Kotoakin löytyy valkoista. Ihanat ja kestävät Pirkka-tulppaanit - punaisella viivalla :) jaksavat ilahduttaa. 

Parasta Lahdessa

Halusin Lahden reissulla (täällä) nauttia ja syödä hyvässä ravintolassa. Varasin pöydän lauantai-illaksi ravintola Rouxiin. Ja toiveeni toteutui - sain nauttia ja syödä hyvässä ravintolassa :)

Ravintola Roux on toiminut yli 15 vuotta Rautatienkadulla vanhan jugendtalon kulmassa - samassa tilassa, jossa vuosina 1912-2003 toimi Lahden Uusi apteekki. Kahteen saliin jaetussa intiimissä ravintolassa on säilynyt paljon entisajan henkeä, vaikka konkreettisia muistoja vanhasta apteekista on vain kaunis punavalkoinen ruutulattia. Lopputulos on kutsuva, kodikas ja rauhallinen. Ja valkoisine pöytäliinoineen kivan vanhanaikainen (tai klassinen). 

Seuralaisena olleen Ukin kanssa söimme koko setin - alkupaloista jälkiruokaan. Molempien alkupalat olivat herkkua: Ukki kehui tattariblinejään ”ehkä parhaimmiksi ikinä” eikä muikunmädissä ollut säästelty. Minun paahdettu kurpitsa-annokseni oli maukas ja ihanan pehmeä - tykkäsin. Pääruoaksi valitsimme kumpikin paistettuja ahvenia. Harmiksemme pienet ahvenfileet olivat kuivia ja puumaisia, ja kaipasivat suolaa. Ukista ne eivät olleet paistinpannua nähneetkään… Eli ei hyviä. Ehkä Roux olisi onnistunut paremmin liha-annoksissa, sillä niitä näytti listalta löytyvän, mm. poroa on kuulemma aina tarjolla :)

Lopuksi olisi - jälkiviisaana - pitänyt valita paikan suosikkijälkkäri - suklaatrilogia - vaikka jakamamme lakkainen Creme bruleekin oli ihan hyvä :) Ravintola-alaa koetteleva henkilöstöpula ei ravintolassa näkynyt, vaan asiakkaita palveli yllättävän monta tarjoilijaa, ja jokainen tosi ystävällisesti ja osaavasti. 

Kokonaisuudessaan ruokailukokemus Rouxissa oli ihana. Ehdottomasti uusimisen arvoinen - epäonnisista ahvenista huolimatta.

PS. Roux on muuten ranskaa, ja tarkoittaa jauho-rasvaseoksesta valmistettua kastikepohjaa. Ja myös punapäätä tai punatukkaista :)

Keittiön tervehdyksenä kermaista borchkeittoa

Tattariblini, Päijänteen muikunmätiä, smetanaa ja punasipulia

Paahdettua kurpitsaa, maapähkinäpyreetä ja vinegretteä

Paistettua ahventa, peruna-mustajuuriterriiniä ja kermaista sinappikastiketta

Lakka-Creme brulee ja seljankukalla marinoituja lakkoja

Vaeltajien matkassa

Kävin Lahden Malva-museossa ensimmäisen kerran maaliskuun alussa, ja tykästyin alakerran näyttelyihin (täällä). Silloin en ehtinyt tutustua viisikerroksisen rakennuksen muihin tiloihin, joten lauantaisen teatteriretken (täällä) yhteydessä palasin uudelleen Malvaan. 

Palasin etenkin siksi, että halusin nähdä kolmannessa kerroksessa olevan muotoilija Klaus Haapaniemen (s.1970) Vaeltajat-näyttelyn. Paikan päällä luin, että näyttelysaliin pystytettyjen värikkäiden kangastelttojen ja taidokkaiden satuolentojen sekä tilan meditatiivisten seinäkuvioiden ja erikoisen äänimaailman tarkoitus oli kutsua vierailijat antautumaan ”mystisten virtausten vietäväksi kuvitteellisten vaeltajien reitillä” ja uppoutumaan ”alitajuntansa syvyyksiin”. 

Näyttelyn toteutuksessa Haapaniemellä on ollut apunaan uskomattomia käsityön ammattilaisia - mm. tekstiilitaiteilijoita, ompelijoita, lasinpuhaltajia ja olkityön osaajia. Ilmeisen toimiva yhteistyö on tuottanut taidokasta ja upeaa jälkeä, kuten näyttelyssä on nähtävissä :)

Nautittava ja mielenkiintoinen teoskokonaisuus. En ehkä antautunut mystisiin virtauksiin enkä uppoutunut alitajuntaani, mutta katselin kaikkea innostuneena ja tutkin kiinnostuneena Haapaniemen värikkäitä ja pikkutarkkoja kankaita. 

Ihastuin etenkin takaseinän taidokkaisiin silkkikaapuihin. Ja ensimmäisen teltan uumenissa lymyilevään lasisarviseen olkipukkiin :)

Teatterireissu

Viime viikonloppuna vierailin lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen Lahdessa. Tällä kertaa sinne veti Kaupunginteatterissa esitettävä Totuuden hinta, joka kertoo Venäjän entisen turvallisuuspalvelun agentin Aleksandr Litvinenkon kuolemaan johtaneesta myrkytyksestä vuonna 2006. 

Anne Rautiaisen ohjaama näytelmä perustuu The Guardian -lehden toimittaja Luke Hardingin (s.1968) kirjaan Vaiennettu: agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (suom. Ulla Lempinen, 2017). Lahdessa Aleksandria näyttelee Mikko Pörhölä, tämän vaimoa Marinaa Saana Hyvärinen ja taustalla häärivää presidentti Putinia Jarkko Lahti. 

Aiheeltaan ajankohtainen ja juoneltaan mielenkiintoinen Totuuden hinta kiinnosti minua kovasti. Pari kuukautta Lahdessa esitettyä näytelmää on paljon kehuttu mm. Hesarissa ja Suomen Kuvalehdessä. Mutta yllättäen näytelmä ei minua hurmannut. Etenkin ensimmäinen näytös monine venäläisine nimineen tuntui aika sekavalta, vaikka jutun juonen periaatteessa tunsin. Toinen näytös piti paremmin otteessaan ja kokonaisuudessaan lähes kolme tuntinen näytelmä ei pitkästyttänyt eikä katsominen kaduttanut :) Mutta…

Teatteriesityksen lisäksi ehdin lauantaina käydä teellä ihanassa Olavissa Aleksanterinkadulla ja tykästyä talvilevolla olevaan, kuvanveistäjä Kari Juvan Launeen neidot -nimiseen suihkulähdepatsaaseen Kirkkopuiston laidassa. Sekä vierailla toistamiseen Malva-keskuksessa ja herkutella mieleen jääneessä ravintolassa, joista kummastakin enemmän lähipäivinä :) 

Ja lopuksi yöpyä Lahden Seurahuoneella, jonka ehdoton vetonaula on edelleen yksi Suomen parhaimmista hotelliaamiaisista (täällä). Ja se, että sinne ovat koiratkin enemmän kuin tervetulleita :)

Kahvila Olavissa sain hyvää haudutettua teetä ja tosihyvän, tuoreen kroisantin :)

Kari Juva (1939-2014): Launeen neidot, 1987

Hotellihuoneessa Murua odotti oma yllätyspussi :)

Arkkitehti ja Kytölän kartanon omistaja Väinö Vähäkallion (1905-1986) vuonna 1931 suunnittelema  Lahden Seurahuone on säilyttänyt vanhan, harmaan merensiniseksi luonnehditun värinsä. 

Tartaria ja risottoa

Tartar-kyyttönautaa, rapeaa kaprista ja punajuurimajoneesia

Olen käynyt pari-kolme kertaa syömässä Tehtaankadulla olevassa, 2019 avatussa Sikke’s -ravintolassa. Joka kerta olen tykännyt paikan hengestä - rentoa, kaunista ja kodikasta - ja palvelusta, joka on osaavaa, huomaavaista ja ystävällistä. Ja Sikke Sumarin ja Pipsa Hurmerinnan ruoka on ollut hyvää, mutta ei toistaiseksi säväyttävää (täällä). 

Perjantai-iltana oli toisin, sillä Siken tartar ja Pipsan risotto - tai toisinpäin - säväytti kumpikin. Tosin kumpaakaan en ollut itse tilannut :) Tartar-annos oli Ukin alkuruoka ja risoton oli tilannut pääruoakseen ruokaseurana ollut Esikoisen keskimmäinen Pikkupoika. Minä sain kuitenkin maistaa aimo haarukallisen Ukin tartaria ja syödä yli puolet Pikkupojan risotosta, koska siinä oli ”liikaa juustoa”. 

Tartar oli oikeaoppisesti ”repimällä” valmistettua ja vielä suomalaisen kyytön lihasta, ja risotto puolestaan oli yksinkertaista parmesanrisottoa. Mutta kumpikin olivat huippuhyviä. Jälkimmäinen ehkä parasta risottoa, jota olen Suomi-ravintolassa saanut. Suloisen löysää, ihanan juustoista, riittävä al dente ja sopivan suolaista. Ja kyytönlihatartar maistui kevyeltä ja ilmavalta sekä kaikinpuolin maukkaalta.

Miksi en sitten itse ollut valinnut näitä herkkuja? Tartarin jätän yleensä väliin, sillä nykyään syön tosi vähän lihaa, vaikka aiemmin tartar on kuulunut ravintolaherkkuihini. Ja risottoa tilaan ravintolassa hyvin, hyvin varovasti, sillä olen usein pettynyt - ja koska Ukki tekee nykyään superhyviä risottoja. 

Sen sijaan tilasin alkuruoaksi Stracciatellajuustoa suolasitruunan ja pistaasipähkinän kanssa. Tosin minun piti tarjoilijalta varmistaa, että Stracciatella on mozzarellan kaltainen tuorejuusto, mutta tätä kermaisempi ja pehmeämpi. Joostoannos oli oikein hyvä, mutta sen olisi hyvin voinut jakaa toisen kanssa, niin kermainen ja rasvainen se oli. Pääruoaksi valitsin paistettua turskaa, koska viime aikoina olen ravintolassa syönyt yllättävän hyviä turska-annoksia. Mutta Sikke’sin kala ei tällä kertaa yltänyt top-kymppiini - harmi. 

Jälkkäriksi jaoimme Ukin ja Esikoisen kanssa minituulihatut, jotka tarjoiltiin lämpimän suklaakastikkeen kanssa. Tuulihatuista sanoisin, että ”ihan OK ”. Sen sijaan Pikkupojan tilaama laventelilla maustettu Creme brulee taisi olla herkkua, sillä siitä ei hellinnyt maistiaispalaa kenellekään - ei edes Mummille :) 

Kaikkinensa kokemus Sikke’sin perjantaivieraana oli loistava. Edelleen ravintola henkii lämpöä ja kodikkuutta ja palvelu on supermukavaa. Onnistuin vaivatta vaihtamaan pöydän täydessä ravintolassa, kun tunsin liikaa vetoa viereisestä ikkunasta. Ja pieneen pöytäämme sai mutisematta ahdettua lisää tilaa myös yllättäen seuraamme liittyneille Esikoiselle ja hänen 10v pojalleen.

Nautimme täysillä niin toisistamme kuin (pääosin) ruoasta. Ja Murukin sai olla koko syömäreissun mukanamme - ihanan koiraystävällinen ruokapaikka :) 

Paistettua turskaa, ruskea voi Hollandaise ja haudutettua savoijinkaalia

Helmet, huivi ja hattu

Hain Äitimuorin eilen invataksilla kotiin espoolaisesta hoivakodista, jossa hän oli asustanut viikon, jotta hänen omaishoitajansa, avopuoliso Jussi sai välillä hengähtää. Matkassa olivat tietysti mukana Äitimuorin tärkeät asusteet eli helmet, huivi ja hattu, kuten ovat olleet jo vuosikymmeniä. Tyylikäs äitini :)

Ja yhtä tärkeää oli, että puseron kaulus oli - kuten aina - riittävän väljä, jotta aluspaidan kaunis pitsinen reuna näkyi. Ihana, turhamainen äitini :)

Ollessaan hoivakodissa äiti tavallisesti soittaa vuorotellen minulle ja Siskolle monta kertaa päivässä: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” Kerromme, että hän on hoivakodissa, jossa hoitajat pitävät hänestä huolta ja antavat lääkkeet ja tuovat ruokaa. Ja että minä (tai Sisko) kävin häntä aiemmin päivällä katsomassa, ja että Jussi tulee seuraavana päivänä. ”Ihanko totta? Ei täällä kukaan ole käynyt.” Ja että parin päivän päästä haemme hänet takaisin kotiin Tapiolaan Jussin luokse. 

Tämän kaiken kuultuaan äiti useimmiten rauhoittuu: ”Jaha, hyvä.” Ja sulkee tyytyväisenä puhelimen. Soittaen taas kymmenen minuutin tai kolmen tunnin päästä uudelleen: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” 

Rakas, muistisairas äitini :)