Mairen modernismia

Museon eteisaulaa hallitsi isokokoinen Mauno Hartmanin (1930-2017) 

vuosina 1967-1972 tekemä Lintujen valtakunta.

Porin reissulla (täällä) kävimme myös kaupungin taidemuseossa, jossa Akseli Gallen-Kallelan freskoja esittelevän näyttelyn (täällä) lisäksi tutustuimme Maire Gullichsen ja modernismin käännekohdat -nimiseen näyttelyyn.  

Porin taidemuseota ei olisi ilman professori Maire Gullichsenia (1907-1990) - lukuisissa suomalaisen kuvataiteen, taideteollisuuden ja arkkitehtuurin hankeissa mukana ollutta puuhanaista tai ”taiteen juoksutyttöä”, kuten hän itseään väliinnimitti. Porissa 1900-luvun alussa varakkaaseen Ahlströmien teollisuussukuun syntynyt Maire toimi 1960-luvulta alkaen aktiivisesti sen puolesta, että syntymäkaupunkiin perustettaisiin modernin taiteen/nykytaiteen museo.

Taidemuseo aloitti viimein toimintansa vuonna 1979 ja parin vuoden päästä sen kotipesäksi avattiin Kokemäenjoen rannalla oleva vanha pakkahuone. Vuonna 1860 valmistuneen rakennuksen muuttamisesta tulli- ja pakkahuoneesta taidemuseoksi vastasi Mairen poika arkkitehti Kristian Gullichsen (1932-2021).

 

1980-luvulla Maire säätiöi keräämänsä merkittävän kotimaisen taiteen kokoelmansa ja antoi sen hoidettavaksi vasta avatulle Porin taidemuseolle. Tämän lisäksi taidemuseon peruskokoelma muodostuu kaupungin taidekokoelmasta, jossa on yli 2000 teosta. 

Modernismin käännekohdat esittelee 30-40 Mairen taidesäätiön kokoelman teosta esitellen suomalaista modernismia lähinnä 1900-luvun alkupuolelta. Kaikkinensa kokoelmassa on noin 540 taideteosta. Kiva pieni näyttely, jossa minua viehätti etenkin Heikki Häiväojan (1929-2019) Kilo-niminen pronssiteos - en oikein osaa sanoa miksi… ja mielelläni katsoin taas yhtä Helene Schjerfbeckin (1862-1946) tummaa omakuvaa. 

Esillä oli myös kaksi Ellen Thesleffin (1869-1954) pientä öljymaalausta, joista kumpikaan ei minua erityisesti sykähdyttänyt. Oppaamme kertoi, että Thesleff oli ollut yksi Mairen lempitaiteilijoita. 

Kaikkinensa käymisen arvoinen näyttely. Vaikka se ei vedäkään vertoja Porin lähellä Noormarkussa olevalle Villa Mairealle, jossa Maire Gullichsen perheineen asui vuodesta 1939 ja jossa vierailin kesällä  2021 (täällä). 

Niitä ei tietenkään pitäisi verrata toisiinsa. Toinen on taidenäyttely ja toinen taidetta täynnä oleva yksityiskoti…

Edessä Heikki Häiväojan Kilo (Heijastuksia) vuodelta 1966 ja

seinällä mm. Gunilla Kihlmanin (s.1931) oranssi Samarkand vuodelta 1960.

Rolf Sandqvist (1919-1994): Glen Echo, 1952

Ellen Thesleff: Kuutamo (Venematka), 1919

Helene Schjerfbeck: Omakuva, 1913-1926

Taidemuseon sisäänkäynnin edessä oli Harri Kivijärven (1931-2010) graniitista vuonna 1987 

veistetty Lokki, joka paljastettiin Maire Gullichsenin 80-vuotispäivän kunniaksi.

Fresko museon lattialla

Porin taidemuseossa on parhaillaan näyttely, jonka nimi on Contra conservatio. Nimi on latinaa ja kääntyy suomeksi osapuilleen Säilyttämistä vastaan. Näyttely käsittelee (taiteen) säilymistä, säilyttämistä ja entisöintiä sekä kaiken vääjäämätöntä muuttumista - tausta-ajatuksena ”toisen roska on toisen aarre”. 

Näin osapuilleen ymmärsin näyttelyn johdannosta, vaikka en jutun juonta pohjimmiltaan oikein ymmärtänytkään. Esittelytekstin täysi ymmärtäminen olisi mielestäni vaatinut enemmän taiteen ja taiteen historian tuntemusta kuin minulla perusmummona on :)

Ymmärtämättömyydestäni huolimatta olin tosi kiinnostunut ja innostunut näyttelyhallin lattialle kootusta ”freskopalapelistä”, en niinkään freskon palasten lisäksi hallissa esillä olleiden neljän minulle tuntemattoman nykytaiteilijan teoksista. Minulle riitti pelkkä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) alkuperäisen Juseliuksen mausoleumin (täällä) kattofreskon ihmettely ja siihen maalattujen suomalaisten puiden sekä niiden oksa- ja juurikiemuroiden tutkiminen. 

Juseliuksen mausoleumissa joulukuussa 1931 tapahtuneen tulipalon jälkeen lähes 200 Akseli Gallen-Kallelan 1900-luvun alkuvuosina maalaaman kattofreskon palasta irroitettiin mausoleumin katon sisäpinnalta (täällä). Sensijaan rakennuksen alkuperäisiä seinäfreskoja ei saatu pelastettua edes palasina. 

Kattofreskon palaset varastoitiin Satakunnan museon kokoelmiin - varaston vihonviimeiseen nurkkaan, jonne ne unohdettiin lähes sadaksi vuodeksi. Alkuperäinen kattofresko muuttui ”käyttökelvottomaksi jäänteeksi”, kuten esitetekstissä sanotaan - ja Juseliuksen mausoleumin katossa Akselin maalaaman freskon korvasi siitä taidokkaasti maalattu toisinto. 

Akseli Gallen-Kallelan alkuperäinen kattofresko - joskin palasista koottuna - on nyt ensi kertaa tulipalon jälkeen yleisön nähtävänä. Juseliuksen mausoleumin kattofreskoja on siis elokuun loppuun asti nähtävillä kaksin kappalein. Toinen eli Jorma Gallen-Kallelan (1898-1939) maalaama toisinto on omalla paikallaan hautakappelin katossa ja toinen eli alkuperäinen palasista koottuna taidemuseon lattialla.

Jos kesällä sattuu käymään Juselieksen mausoleumissa, kannattaa samalla pistäytyä myös Porin taidemuseossa :) Ja ihmetellä itsekseen, kumpi fresko on ”enemmän” taidetta…

Juseliuksen mausoleumin nykyinen holvikatto uudelleen maalattuine freskoineen. 

Yksityiskohta nykyisestä kattofreskosta.

Vasemmalla mänty, jonka runkoa nakuttaa kuolemankolkuttaja palokärki ja 

jonka juurakkoon kätkeytyy pääkallo.

Sama yksityiskohta alkuperäisessä kattofreskossa.

Bussilla Poriin

Eilen eli lauantaina olin mukana Gallen-Kallelan museon ystävien järjestämällä bussimatkalla Poriin, jonka päätarkoitus oli vierailla Juseliuksen mausoleumissa. Väliin rankastakin sateesta huolimatta koko päivän kestänyt reissu oli ehdottomasti matkan väärtti :)

Pohjoismaiden ainoan mausoleumin rakennutti varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä Sigridin (1887-1898) hautakappeliksi. Käppärän hautausmaalla oleva, ulkoapäin pientä kirkkoa muistuttava rakennus valmistui keväällä 1902 ja sen suunnitteli tunnettu kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929). 

Vaikka ”kirkkorakennukseksi” mausoleumi oli pieni, niin hautamuistomerkiksi se oli hämmentävän suuri - huomattavasti suurempi kuin olin odottanut. Wikipediasta luin, että mausoleumi on ”hautarakennus, joka on pystytetty rikkaalle tai merkittävälle henkilölle”. Hautakappeliksi taas kutsutaan ”hautausmaalla sijaitsevaa erillistä pientä rakennusta, jonka holviin on haudattu usein saman suvun jäseniä” :) Nykyään Porin mausoleumia ylläpitää Sigrid Juseliuksen säätiö.

Merkittävän Juseliuksen mausoleumista tekee ainakin kaksi asiaa. Se pystytettiin nuoren tytön eikä suurmiehen - kuten useimmat mausoleumit - muistoksi ja sen sisällä voi ihailla Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) suunnittelemia upeita seinä- ja kattofreskoja. 

Vuosina 1901-1903 Akseli avustajineen maalasi rakennuksen seinille kuusi suunnittelemaansa freskomaalausta. Taiteilijan kerrotaan sanoneen, että maalaukset kuvaavat ”Suomen kansan kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin”. Jokaisessa freskoissa esiintyy myös jokin kuolemaa symbolisoiva hahmo. Freskot ovat rakennusten seiniin tai kattoon maalattavia kuvia, joissa väriaine sivellään suoraan pinnan kosteaan laastiin. Näin maalauksesta tulee ikäänkuin pysyvä osa rakennusta.

Gallen-Kallela suunnitteli ja maalasi myös mausoleumin keskihuoneen yläseinissä olevat Paratiisi- ja Kosmos-nimiset freskot sekä kahdeksansakaraisen, luontoaiheisen kattofreskon, joka maalattiin yli kymmenen metrin korkeuteen.

Gallen-Kallelan suureksi pettymykseksi ja kauppaneuvos Juseliuksen harmiksi uudet freskot alkoivat rapistua lähes heti niiden valmistumisen jälkeen. Tämän sekä rakennuksen laajojen kosteusvaurioiden takia mausoleumia alettiin korjata 1930-luvun alussa. Korjaustöiden yhteydessä syttyi kuitenkin kohtalokas tulipalo, joka tuhosi hautakappelin sisäosat lähes täysin eikä seinille maalattuja freskoja saatu pelastettua. Tulipalo syttyi Akselin kuolinvuonna 1931, mutta ehkä hänen onnekseen vasta taiteilijan (ja myös Juseliuksen) kuoleman jälkeen :)

Lähes välittömästi Sigrid Juseliuksen säätiö päätti ryhtyä kunnostamaan tuhoutunutta mausoleumia alkuperäiseen asuunsa. Seinäfreskojen toisinnot maalasi Akseli Gallen-Kallelan poika taidemaalari Jorma Gallen-Kallela (1898-1939) isänsä lukuisten säilyneiden luonnosten perusteella. Toisinnot toteutettiin irtofreskoina, jotka Jorma maalasi Lallukan taiteilijakodissa (täällä) sijaitsevassa ateljeessaan Helsingissä.

Uudet kattofreskot maalasi taiteilijat Oskari Niemi (1886-1964) ja Paavo Leinonen (1894-1964) alkuperäisiä jäljitellen. Ja Gallen-Kallelan oppilas, apulainen ja ystävä kuvanveistäjä Alpo Sailo (1877-1955) toteutti pronssisen ulko-oven Akselin vuonna 1917 laatiman, mutta silloin toteuttamatta jääneen suunnitelman mukaan.

Ikkunoissa nykyään olevat yksinkertaiset lasimaalaukset suunnitteli ja toteutti Bruno Tuukkanen (1891-1979). Sen sijaan hautakappelin eteisessä alkujaan olleita Pekka Halosen (1865-1933) suunnittelemia ja maalaamia freskoja ei tulipalon jälkeen enää maalattu uudelleen.

Juseliuksen mausoleumi hämmentää ja ihmetyttää. Koristellun pronssisen ulko-oven ja hämärän eteisen kautta astutaan kryptan yläpuoliseen tilaan - keskihuoneeseen, jonka lattiassa on viisimetrinen pyöreä aukko. Vaalean marmoriaidan reunustamasta aukosta näkyy alas kryptaan eli hautaholviin, jonka keskellä on valkoisesta marmorista valmistettu sarkofagi. Sarkofagin (hauta-arkun uloin kuori) koosta ei voisi päätellä, että sen sisällä lepää vain 11-vuotiaan tytön balsamoitu ruumis.

Pienessä hautakappelissa kävellessä ja katsellessa aistii paljon kauneutta, mutta tuntee myös suuren surun - kahden nuoren isän tuskan pienten tyttäriensä kuolemasta. Nelikymppinen Fritz oli juuri menettänyt Sigridin - ainoan elossa olleen lapsensa - ja pari vuotta aiemmin vain kolmekymppinen Akseli oli joutunut hyvästelemään neljävuotiaan esikoistyttärensä Marjatan. 

Jos vain mahdollista, mausoleumiin kannattaa tutustua yksin tai pikkuporukalla eikä ison ryhmän kanssa, kuten minä tein. Kolmisenkymmentä ihmistä täyttää herkästi pienen hautakappelin kokonaan, jolloin freskoja on vaikea esteettä nähdä ja rauhakin on herkästi tipotiessään. Huolimatta siitä, että kaikki yrittävät liikkua ja jutella hiljaa ja häiritsemättä. 

Kaikkinensa Sigridin mausoleumi on upea kokonaistaideteos, jonka takia kannattaa ainakin kerran elämässä matkustaa vaikka Helsingistä Poriin :)

Sisääntulon yläpuolella oleva Kosmos-niminen fresko

Pohjakerroksen kryptassa olevan marmoriarkun päälle 

on tikkukirjaimin kirjoitettu SIGRID.

Kuoriosan yläpuolella oleva Paratiisi-niminen fresko

Näkymä kappelin kuorihuoneesta. 

Keskellä oleva marmorikaide ympäröi aukkoa, josta näkyy alas kryptaan ja Sigridin sarkofagi.

Valokuvasta näkee, miten vaikea seinäfreskoja oli valokuvata kännykällä. 

Valokuvasi niitä mistä suunnasta tahansa, 

kuvissa näkyi aina heijastuksia ihmisistä ja/tai ikkunoista tai muista rakenteista.

Vas. olevan freskon oikeaan reunaan taiteilija on maalannut itsensä muurauslasta kädessä.

Yhden seinäfreskon nurkkaan on maalattu 

Akseli Gallen-Kallelan lapset Kirsti (1896-1989) ja Jorma (1898-1939).

Toisen seinäfreskon alareunasta löytyy silinterihattuinen kuolema.

Alpo Sailo työsti pronssiset ulko-ovet Gallen-Kallelan alkuperäisten luonnosten pohjalta.

Sigrid 11-vuotiaana vuonna 1898. Valokuva: Åbo Akademin arkisto

Akseli Gallen-Kallela avustajineen maalaamassa yhtä kuudesta seinäfreskosta.

Valokuva: Satakunnan museo

Tila ja Teos

Vuojoen kartanon (täällä) vanhasta kauniista vaunuvajasta on rakennettu toimiva, pieni näyttelytila. Yöpyessäni heinäkuussa kartanossa esillä oli paikallisen tekstiilitaiteilija Maija Eskon puuvillasta ja vaahtomuovista tehtyjä tilateoksia. Upein ja onnistunein Eskon teoksista oli kauniisti entisöidyn, valoisan hirsiseinäisen huoneen lattialle aseteltu Pelto-niminen teos (jos muistan nimen oikein).

Musta puuvillakate, patinoituneet hirsiseinät ja ikkunoista tuleva valo. Parasta Eurajoella :)

Yö Kartanossa

Rengasmatkan toisen yön nukuimme Vuojoen kartanossa Eurajoella. Komea empiretyylinen päärakennus, iso kasvihuone ja kaksi jykevää sivurakennusta, joista toisessa on kahdeksan 1-3 hengen majoitushuonetta. 

Jo 1600-luvulia perustettu Vuojoen maatila alkoi kukoistaa vasta 1830-luvun alussa, kun varakkaan patruunan poika Lars Magnus Björkenheim (1793-1869) osti tilan, rakennutti tilalle mm. kolmikerroksisen päärakennuksen - kartanolinnan - ja uudisti merkittävästi tilan toimintaa. Ensimmäiset suunnitelmat rakennuksista teki arkkitehti Charles Bassi, mutta lopullisen muodon komealle päärakennukselle ja harvinaiselle kasvihuone/talvipuutarhalle antoi aikansa merkittävä arkkitehti Carl L Engel  (1778-1840). Rakennukset valmistuivat 1836.

Suurimmillaan Vuojoki oli Suomen toiseksi suurin kartano, jossa työskenteli noin 200 alustalaista. Björkenheimin suvun omistus päätyi 1911, jolloin kartanon maista muodostettiin yli 200 itsenäistä maatilaa. Monen mutkan jälkeen kartanon omistus siirtyi vuonna 1933 Eurajoen kunnalle, minkä jälkeen tilalla toimi kunnallinen vanhainkoti vuoteen 2003 asti.

Vuonna 2005 kunta kunnosti perusteellisesti vanhat kartanorakennukset palauttaen ne mahdollisimman lähelle entistä asuaan. Nykyään Vuojoen kartanon tiloissa toimii kokous-, kulttuuri ja koulutuskeskus sekä pienimuotoinen hotelli ja ainakin kesäisin myös ravintola. 

Mukava yöpyminen hyvin hoidetussa kartanossa, kauniin luonnon ympäröimänä ja mielenkiintoisen historian keskellä. Viihdyimme - ja koiratkin olivat tervetulleita niin ravintolaan kuin hotellihuoneeseen :)

Päärakennuksen toisen kerroksen salongissa oleva suuri peili on

ainut kartanossa oleva esine, joka on säilynyt Björkenheimien ajoilta.

Pieni, mutta siisti ja toimiva 1 h huone.

Ravintola, jossa söimme buffet-aamiaisen - perussettiä.

Kirkko joka lumosi

Jos Kokemäen kirkko oli pettymys (täällä), niin toinen Satakunnan kirkko eli Noormarkun kirkko lumosi minut täysin - ei niinkään ulkoa, mutta sisältä. Jännittäviä muotoja, yllättäviä värejä, kaunista valoa. Tasapainoinen, sopusuhtainen ja rauhallinen kokonaisuus - mieleenpainuva elämys.

Nykyisen kirkon paikalla ollut vanha puukirkko tuhoutui 1918 sisällissodan taisteluissa, eikä seurakuntalaisilla ollut varaa rakentaa uutta kirkkoa. Viereisen Noormarkun ruukin omistaja A. Ahlström Oy päätti 1920-luvulla rahoittaa uuden kirkon suunnittelun ja rakentamisen. Suunnittelijaksi he halusivat arkkitehti Armas Lindgrenin (1874-1929). Lindgren ehti saada harmaakivikirkon piirrustukset valmiiksi juuri ennen varhaista kuolemaansa, ja uusi kuparikattoinen kirkko valmistui 1933. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirkon pitkät penkit on valmistettu paikallisesta Noormarkun graniitista :)

Kirkon kauneuden kruunaa kuvataiteilija Lennart Segerstrålen (1892-1975) vuonna 1957 alttariseinälle maalaama fresko. Hurmaava katseen vangitsija. 

Noormarkun kirkossa rauhotuin, viihdyin ja virkistyin. Voiko maallikko kirkolta muuta odottaa.

Piipahdus Ahlströmin mailla

Kun suunnittelin visiittiä Villa Maireaan (täällä), en tajunnut että Noormarkussa kannattaisi Villan lisäksi tutustua viereiseen hyvin säilyneeseen ruukkialueeseen. Tällä kertaa tarkempi tutustuminen ruukkiin jäi pikaiseksi piipahdukseksi.

Ruukkialueen rakennuksista ja puistoista näin vain pienen osan, osittain siksi että jalkavaivaisina kävelyt jäivät sekä Ukilta että minulta lyhyiksi :) Harmikseni myös alueella oleviin museoon ja taidenäyttelyyn pääsi tutustumaan vain opastetuilla kierroksilla kerran pari päivässä. Sen sijaan pääsimme alueen terassikahvilaan maistelemaan ruukin taatelikakkua ja Noormarkun Klubille syömään lounasta - kumpaankaan ei koirat saa tulla.

Ahlströmin ruukkina nykyisin tunnettu alue lukuisine rakennuksineen ja isoine puistoineen on hienosti kunnostettu hyvällä maulla ja ammatti-ihmisten avulla rahaa ja työvoimaa säästämättä. Tämä näkyy kaikkialla ja ilahduttaa silmää. Ruukkialue ja alueen lukuisat rakennukset ovat kauniita, siistejä ja hoidettuja. Aluetta kiertäessä törmää aluetta jatkuvasti kunnostaviin ja hoitaviin rakennusmiehiin ja puutarhureihin.

Noormarkun ruukki on ollut Ahlströmin suvun omistuksessa vuodesta 1870 alkaen, jolloin liikemies Antti Ahlström (1827-1896) osti pakkohuutokaupassa olleen, huonokuntoisen ruukin. Tätä ennen Ahlström oli ostanut jo useampia lähiseudun sahoja ja maatiloja, jatkaen onnistuneita bisniksiään elämänsä loppuun asti. Kuollessaan 72-vuotiaana Antti Ahlström omisti mm. neljä rautaruukkia ja viisitoista sahaa ja jätti jälkeensä yhden Suomen suurimpiin kuuluvan omaisuuden. Vuonna 1907 ruukin liiketoiminta siirrettiin perustetulle A.Ahlström Osakeyhtiölle, jonka Antin ja hänen toisen vaimonsa Evan seitsemän lasta yhdessä omistivat. Teollinen toiminta Noormarkun ruukilla loppui 1910-luvulla.  

Jos Antti Ahlström oli vikkelä liiketoimissaan, niin paljon tapahtui myös hänen yksityiselämässään. Jättiomaisuuden juuret ovat Merikosken Lankosken tilalla, jonka isännäksi Antti tuli 1850 naidessaan 23-vuotiaana tilan 38-vuotiaan leskirouvan Anna Liljebladin (1812-70). Naimakaupan mukana tuli Annan viisi alaikäistä lasta ja Lankosken tilalla toimivat mylly, saha ja paperitehdas. Antti ja Anna saivat kolme yhteistä lasta, joista kaksi kuoli ennen kymmentä ikävuotta ja nuorin Wilhelm-poikakin ennen isäänsä vuonna 1888. Annan kuoltua 1870 Antti lunasti Lankosken kokonaan itselleen maksaen sopuhinnan viidelle lapsipuolelleen.

Annan kuolemaa seuraavana vuonna 1871 Antti meni 44-vuotiaana naimisiin 23-vuotiaan Eva Holmströmin (1848-1920) kanssa. Antti tutustui Evaan poikapuolensa kotona, jossa Eva toimi kotiopettajana. Naimisiin mentyään Antti ja Eva muuttivat Lankoskelta Antin juuri ostamaan Noormarkkuun, jossa asuessaan saivat seitsemän lasta. Vanhin poika Walter (1875-1931) toimi isänsä jälkeen A.Ahlström Oy:n pääjohtajana vuodesta 1907 kuolemaansa asti, minkä jälkeen yhtiön johtajaksi nousi Walterin Maire-tyttären aviomies Harry Gullichsen. 

Jos Ahlströmin ruukki jäi tällä kertaa vähemmälle tutustumiselle, niin sain tutustua Antti Ahlströmin värikkääseen elämään ja A.Ahlström Oy:n perimysjärjestelyihin. Mielenkiintoista ja kiehtovaa lukea rahan ja vallan kiemuroista :):)

Noormarkun Klubi, jonka lounas ei kummemmin makunystyröitä puhutellut.

Ahlströmin ruukkialue

Mairen koti - Villa Mairea

Villa eestä

 

Villa Mairea valmistui 1939 Maire ja Harry Gullichsenin kodiksi Noormarkkuun Ahlströmin ruukkialueelle. Vuorineuvos Harry Gullichsen (1902-54) toimi tuolloin vaimonsa Mairen (1907-90) suvun omistaman A. Ahlström Oy:n pääjohtajana. Villan suunnittelivat Gullichsenien ystävät, arkkitehdit Alvar ja Aino Aalto. 

Huvila on edelleen yksityiskäytössä ja toimii mm. lomakotina Gullichsenin perheen jäsenille. Tämän takia yleisö pääsee tutustumaan vain rakennuksen alakertaan ja puutarhaan, ja ainoastaan oppaan seurassa - eikä sisätiloissa saa valokuvata. Talon yläkerta ja iso parveke ovat yksin perheen käytöön. Koko rakennuksen pinta-ala on 800 neliömetriä, mitä on vaikea uskoa kun siellä kiertelee. Asunto on niin intiimi, kodikas ja lämmin.

Ihastuin ja rakastuin Villa Maireaan - taas. Olen käynyt Villassa kerran aikaisemmin noin 15 vuotta sitten, ja tykkäsin. Mutta viime torstain visiitti tuntui jopa tätä ensi kertaa mielenkiintoisemmalta. Viimeksi kanssani opaskierroksella oli osa teini-ikäisistä lapsistani, enkä keskittynyt näkemääni ja kuulemaani samalla intensiteetillä kuin tällä toisella kerralla. 

Kuten Aallon piirtämät muutkin omakotitalot myös Villa Mairea on suunniteltu ympäröivän luonnon ehdoilla. Asunnossa eletään ja asutaan mäntymetsän huminassa ja puiden syleilyssä. Luonto sulautuu rakennuksen ääriviivoihin - tai oikeastaan toisin päin - ja luonnon valo kurkki tai tulvii sisälle lukuisista ikkunoista, joiden paikat ja muodot Aalto on tarkkaan harkinnut huomioiden mm. ilmansuunnat ja vuodenaikojen vaihtelut.

Useimmat talon arkkitehtoniset ratkaisut pyrkivät helpottamaan ja tukemaan asukkaiden arkea ja lisäämään talon toimivuutta ja viihtyisyyttä - ollen samalla tyylikkäitä ja kauniita. Ainoa mikä ei ole toiminut toivotulla tavalla, on kuulemma ollut olohuoneen koko seinän korkuiset, avattavat liukuovi-ikkunat. Opas kertoi, että ikkunat on vuosikymmenien aikana avattu vain pari kertaa. Aallon ajatus oli yhdistää olohuone kesäkuukausina osaksi suojaisaa puutarhaa. Mutta liukuikkunat osoittautuivat liian raskaiksi ja kömpelöiksi, ja lisäksi mäntymetsän ympäröimässä puutarhassa oli liikaa hyttysiä :)

Nurmikon peittämää, suojaisaa sisäpihaa/puutarhaa ympäröi yhdeltä suunnalta olo- ja viherhuone, toiselta ruokasali ja kivetty ulkopatio, kolmannelta turvekattoinen puusauna ja neljänneltä mäntymetsä. Puutarhassa on iso, munuaisen muotoinen uima-allas ja paljon ihania kukkia. pensaita ja köynnöksiä. Ruusuja, pelargoneja ja paljon valkoisia - Mairen lempiväri - jättikokoisia päivänkakkaroita ja hortensioita. Kaikki kasvit ovat silmiin pistävän hyvin voivia ja hyvin hoidettuja, kuten myös sisällä olevat ruukkukasvit. 

Paljon puuta, kivipintoja, rottinkia ja ritilöitä, kuten Aaltojen omassakin kodissa Munkkiniemessä (täällä). Ja lukemattomia kiehtovia ja käytännöllisiä yksityiskohtia. Maire ja vain 51-vuotiaana kuollut Harry Gullichsen olivat molemmat taiteen ja arkkitehtuurin ystäviä, mikä näkyy kodin sisustuksessa. 

Villa Maireassa on esillä paljon etenkin Mairen keräämää taidetta - tauluja, patsaita, keramiikka ja lasia. Seinillä on mm. Pablo Picasson grafiikkaa ja olohuoneessa iso Juan Grisin maalaus. Vuonna 1981 Maire lahjoitti kotimaisen taiteen kokoelmansa vasta avatulle Porin taidemuseolle, minkä perustamisessa hän oli aktiivisesti mukana. Maire oli myös merkittävä vaikuttaja ja käytännön toimija mm. taideteollisuusliike Artekin ja Vapaan taidekoulun toiminnassa. 

Villa Mairea oli rengasmatkamme (täällä) syy ja retken ehdoton kohokohta. Tyylikäs, tasapainoinen ja inspiroiva koti ja vaikuttava taideteos :) Harmittaa, että tällä kertaa en saanut vangittua talon lumoa valokuviini…

Sisäänkäynti

Patio takkoineen

Ruokahuoneen ikkuna

Villa takaa

Outo kirkko

Kokemäellä lähes yöpymispaikkamme (täällä) vieressä on Kokemäen kirkko, jota on kutsuttu myös Kustaa III:n kirkoksi. Vuonna 1786 rakennettu harmaakivikirkko on näkyvällä paikalla mäen päällä. Alkujaan pitkäkirkko, joka sata vuotta valmistumisensa jälkeen laajennettiin ristikirkoksi.

Kaukaa kirkko näytti komealta, mutta mitä lähemmäksi kirkkoa kävelin, sitä keinotekoisemmalta se minusta vaikutti. Outo tunne, enkä oikein ymmärrä mikä sen sai aikaan. 

Läheltä katsottuna ja koettuna Kokemäen kirkko näytti ja vaikutti minusta lavasteelta tai kuorelta, ja olin täysin varma että kirkko oli lähivuosina rakennettu uusiksi tai vähintään täysin korjattu. Kivipinnat näyttivät ikäänkuin liian puhtailta ja silotelluilta. Mutta olin väärässä - kirkko ja rakenteet on alkuperäisiä ja 1700- ja 1800-luvuilta.

Kauneinta kirkossa oli lukuisat isot ikkunat. Olisin halunnut nähdä kirkon sisältä ja kokea, toisiko ikkunoista sisään tuleva valo rakennukseen toivomaani elämää. Kävelin vielä aamulla uudelleen kirkonmäelle kokeakseni kirkon sisältä, kun edellisenä iltana se ei onnistunut. Mutta valitettavasti kirkko oli ja pysyi kiinni.

Lähes ainoa asia johon kirkonmäellä miellyin, oli paikallisen sepän Jari Sandholmin vuonna 1991 takoma iso ja komea rautaristi muualle haudattujen vainajien muistoksi. Tykkäsin myös ulkoportaiden vanhoista siroista rautakaiteista :)

Kokemäen kirkko ei puhutellut eikä miellyttänyt. Tulipahan nähdyksi…

Kirkon rakenteita.

Jari SandholmIn pari metrinen rautaristi.

Kahvilla Kokemäellä

Cafe Unon aamupala

Rengasmatkamme (täällä) ensimmäisen yön olimme Kokemäellä. Vajaa 7000 asukkaan kaupunki oli hämmentävän - lähes säälittävän - tyhjä, autio ja suljettu. Ja jopa ruma kauniin luonnon keskellä. Onneksi löysimme illalla yhden auki olevan pienen pitserian, jossa söimme (mauttomat) pitsat. 

Nukuimme vaatimattomassa Jokirannan Majoitus -nimisessä rivitalossa (motellissa). Siisti ja edullinen. Majoituspaikan vieressä oli iso ulkoilmakuppila, joka onneksi käydessämme oli suljettu. Jos/kun kuppila on auki, uskon että yö Jokirannassa saattaa olla tosi meluisaa. Me saimme nukkua rauhallisesti täydellisessä hiljaisuudessa.

Aamulla kaipasimme valmista aamupalaa, joten menimme kaupungin ainoaan kuppilaan, joka avattiin kahdeksalta. Cafe Unon maksamakkarasämpyläksi luulemani kelmuun pakattu leipä paljastui tuhdiksi makkaraleiväksi. Ihan ok ja menetteli hyvin kovaan aamunälkääni :)

Istuessamme ukkoseurueen kanssa pienessä Unossa huomasin, että viereisessä liiketilassa Moccapala valmistautui uuteen päivään: ”Lounasta ja itse leivottua pullaa”. Ja eikös minun alkanut tehdä mieli lämmintä ja pehmeää Pullaa. Onneksi sain Ukin helposti ympäripuhuttua seinän taakse aamun toiselle kahvikupilliselle - avec pulla.

Moccapala on mainio lounaskuppila, jonka Marika ja Marlene ovat yhdessä avanneet vasta viime syksynä. Taiteilijaperheessä kasvaneet ja tuttavallisesti jutustelevat siskokset valmistivat pullat ja buffee-lounaan itse, ja ainakin valitsemani mantelipulla oli juuri sellainen kuin aamupullan pitää olla - sokerinen, rasvainen ja juuri uunista otettu.

Moccapalan mantelipulla ja kahvilan mukavat Siskokset on mieluisin muistoni Kokemäen kaupungista :)

 Moccapalan herkullinen mantelipulla

Rengasmatka 500 km

 

Vanha silta Kullaan kirkon vieressä.

Olin varannut jo alkukesästä tälle viikolle Ukille ja minulle paikat opastetulle kiertokäynnille Maire Gullichsenin kotiin Villa Maireaan Porin Noormarkkuun. Koska jalkani on edelleen kipeä ja kävelyni hankalaa ja ontuvaa, meinasin luopua reissusta jossa pitää istua pitkään autossa.

Päätimme kuitenkin Ukin kanssa lähteä ”vähän tuulettumaan” ja ajoaikojen lyhentämiseksi yöpyä sekä meno- että paluumatkalla, vaikka aiemmin 300-400 km päivittäiset ajomatkat ovat olleet ihan normikamaa :) Näin vältyin istumasta kipeän jalan kanssa pitkään paikoillaan, mikä rasittaa ja kipeyttää jalkaani lisää. Teimme siis kaksi vuorokautta kestävän rengasmatkan Salosta Poriin ja takaisin - yhteensä runsaat 500 kilometriä - kahdella majoitusyöllä.

Ensimmäisenä päivänä etenimme reittiä Salo - Somero - Forssa - Nuutajärvi - Huittinen - Kokemäki, jossa yövyimme. Toisena päivänä ajoimme pikkuteitä pitkin Kokemäki - Korkeaoja - Kullaa - Palus - Harjakangas - Noormarkku, josta Villa Mairean jälkeen jatkoimme vielä Eurajoelle yöpymään. Kolmantena päivänä ohitimme Rauman ja siirryimme pikkuteille ajaen Voiluodon ja Pyhärannan kautta Uuteenkaupunkiin, josta jatkoimme edelleen Vehmaan ja Mietoisen läpi Tyttärien Tilalle Merimaskuun. Lyhyen rupattelutauon jälkeen ajoimme vielä Naantalin kautta Turkuun syömään, ja lopuksi Turusta moottoritietä takaisin Salon mökille. 

Rengasmatkan aikana pysähdyimme syömään, yöpymään tai muuten vain jaloittelemaan Nuutajärvellä, Kokemäellä, Kullaalla, Noormarkussa, Uudessakaupungissa, Merimaskussa ja Turussa, joista lisää lähipäivinä. Eli siksakkasimme pitkin Satakuntaa, Pirkanmaata ja Varsinais-Suomea.

Auton ikkunasta ihailin ja väliin ihmettelin niin hoidettua kuin hoitamatontakin metsää, viljapeltoja, jännittäviä kapeita harjuja, tiekirkkoja, vauraita maatiloja sekä tyhjentyneitä ja hiljaisia kyläkeskuksia. Pysähtyessämme tapasin ystävällisiä respahenkilöitä (Eurajoella), puheliaita kahvilanpitäjiä (Kokemäellä), osaavia oppaita (Noormarkussa) ja kiireisiä tarjoilijoita (Turussa).

Jalat kestivät :) Ja mieli sai tarvitsemaansa vaihtelua ja virikettä. Ensimmäisen yön - halpismajoituksessa Kokemäellä - jopa nukuin paremmin kuin moneen viikkoon :) 

Rengasmatka oli enemmän kuin vaivansa väärtti :):)

Uusia käpyjä Noormarkussa.