Satuja seinillä

Suurikokoinen (3,6m x 1,9m) hiilipaperiluonnos seinämaalaukseen Lintu sininen, 1953

Helsingin taidemuseo HAM:n Tove Janssonin Paratiisi-näyttely (täällä) jatkuu museon toisessa kerroksessa, jossa luonnosten, valokuvien ja videoiden avulla kerrotaan seinämaalauksista, joita Jansson 1940- ja 1950-luvuilla työsti pääosin julkisiin tiloihin, kuten kouluihin, päiväkoteihin, asuntoloihin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin. 

Toisessa kerroksessa näyttelyn luonne muuttui ja se alkoi olla minulle vaikeasti hahmotettava. Tuntui, että isossa näyttelysalissa oli sekaisin taiteilijan alkuperäisiä maalauksia ja niiden luonnoksia sekä valokuvia ja videoita teoksista. Minun oli vaikea hahmottaa, mikä oli luonnosta, mikä alkuperäistä maalausta ja mikä jotain muuta. Ja miksi näin? Tässä postauksessa yritän selkeyttää itselleni, mitä oikeastaan näin HAM:n toisessa kerroksessa…

Monet Tove Janssonin monumentaalisista, satu- ja fantasia-aiheisista maalauksista on maalattu suoraan sijoituspaikan seinälle al secco -tekniikalla eli kuivalle kalkkilaastipinnalle. Maalaus on täten kiinteä osa seinää ja rakennusta, eikä sitä ole mahdollista siirtää, kuten tavallista taulua. 

Tällä tavalla on työstetty mm. lähes nelimetrinen Lintu sininen -niminen maalaus, jonka Tove maalasi vuonna 1953 suoraan silloisen Kiilan ruotsinkielisen kansakoulun eli nykyisen Karjaan yhteiskoulun ruokasalin seinälle. Maalaus on edelleen yhteiskoulun seinällä, ja jopa entistä ehompana 2000-luvulla tehdyn entisöinnin ansiosta. Seinämaalausta ei voi tavallisesti käydä katsomassa, sillä koulu ei ole avoinna ulkopuolisille, mutta HAM:n näyttelyn johdosta koululla on avoimet ovet perjantaina 28.2.2025.

Myös Teuvan kirkon suurikokoinen alttaritaulu Kymmenen neitsyttä (1957) on toteutettu samalla tekniikalla - paikan päällä maalaten suoraan kirkon seinälle. Kirkon suunnitteli arkkitehti Elsi Borg (1893-1958), ja jo suunnitteluvaiheessa hän tilasi alttaritaulun Tovelta. Kymmenen neitsyttä jäi kuitenkin taiteilijan ainoaksi kirkkomaalaukseksi. Kirkko on auki ja neitsyet nähtävissä kirkollisten tilaisuuksien yhteydessä.

Edellä kirjoitetusta johtuen mm. näistä seinämaalauksista - Lintu sininen ja Kymmenen neitsyttä - HAM:n toisessa kerroksessa on nähtävissä vain hiilipaperiluonnokset, ja ainoastaan valokuvia lopullisista maalauksista. 

Ennen varsinaista maalaamista Tovella oli tapana piirtää kuultopaperille suurikokoinen luonnos tulevasta seinämaalauksesta - yksityiskohdiltaan tarkka ja 1:1 lopullisen maalauksen kokoinen. Näitä luonnoksia taiteilija säilytti kerälle käärittynä työhuoneessaan, ja nyt joitakin niistä on nähtävillä Helsingin taidemuseossa - ensi kertaa :)

Paperiluonnosten lisäksi näyttelyyn on saatu Haminasta lainaksi kaksi yli viisimetristä Toven maalausta. Toisin kuin kaksi edellä mainittua seinämaalausta, Haminan maalaukset taiteilija maalasi valmiiksi Ullanlinnan työhuoneella (täällä), josta hän kuljetti valmiit öljymaalaukset - ilman kehyksiä ja kerälle käärittynä - bussilla Haminaan. Vasta perillä maalaukset pingotettiin kehyksiin ja ripustettiin hotelliravintola Seurahuoneen seinälle. Ja siellä ne ovat edelleen, mitä nyt ovat puoli vuotta lainassa Helsingissä :)

Edellä mainittujen luonnosten ja maalausten lisäksi museon toisessa kerroksessa oli esillä luonnoksia, valokuvia ja videopätkiä Toven muista seinämaalauksista, joita on toteutettu mm. Apollonkadun tyttökoululle (1943), Pitäjänmäen Strömbergin tehtaalle (1945) ja Domus Academican opiskelija-asuntolaan (1949-1953) - kaikki Helsingissä. 

Plus että ensimmäisessä kerroksessa on pysyvästi nähtävillä kolme Leikki-nimistä muumiaiheista temperaluonnosta, joilla Tove osallistui Auroran sairaalan lastenosaston seinämaalauksista vuonna 1955 järjestettyyn kilpailuun - ja voitti. Ensimmäisessä kerroksessa ovat myös Toven Helsingin kaupungintalon edustusravintolaan vuonna 1947 maalaamat kaksi kookasta freskoa Juhlat maalla ja Juhlat kaupungissa, joista kirjoitin maaliskuussa 2023 (täällä). 

Kaupungintalon maalaukset on työstetty al fresco -tekniikalla eli märälle kalkkilaastipinnalle, mutta ei suoraan rakennuksen seinälle, kuten useimmiten tehdään, vaan useammassa osassa metallilaatikoihin. Tämän johdosta seinämaalauksia on poikkeuksellisesti pystytty siirtämään - osissa, laatikko kerrallaan - ja kokoamaan uudessa paikassa uudelleen.

Kaupungintalon ravintolasali purettiinkin vuonna 1964, ja sen jälkeen teokset ovat kiertäneet mm. ruotsinkielisen työväenopiston Arbiksen ala-aulassa ja Ateneumin Tove Jansson -näyttelyssä, kunnes 2015 ne päätettiin siirtää pysyvästi Helsingin taidemuseon HAM:n kokoelmiin. 

Helsingin taidemuseon Tove Janssonin Paratiisi-näyttelyn lisäksi Tampereen Muumimuseossa on parhaillaan Taiteilijaelämää-niminen näyttely, joka käsittelee ”Tove Janssonin taiteellisen tuotannon ohella hänen elämänsä vaiheita ja ihmissuhteita”. 

Liekö jonkunmoinen Tove-kisa käynnissä Helsingin ja Tampereen välillä…

Kilpailuluonnos Leikki I Auroran sairaalan lastenosaston seinämaalaukseen, 1955.

Osa nimettömästä seinämaalauksesta, joka valmistui 

Haminan kaupungin tilauksesta hotelli/ravintola Seurahuoneen seinälle 1952.

Oikealla yllä oleva kadetti/meri-aiheinen maalaus kokonaisuudessaan

ja vasemmalla sen 5,5-metrinen pari - Tarina merenpohjasta - myös vuodelta 1952.

Molemmista maalauksista löytyy pieni muumihahmo, 

joita huumorintajuinen Tove tykkäsi piilotella teoksiinsa - aiheesta riippumatta :)

Hiilipaperiluonnos Teuvan kirkon alttarimaalaukseen Kymmenen neitsyttä, 1957

Lasten kirkkoko

Tampereella oleva Finlaysonin kirkko on vuonna 1996 nimetty lasten kirkoksi - Suomen ainoaksi lapsille suunnatuksi kirkoksi :) Kirkossa en olisi sitä välttämättä huomannut, jollen olisi sitä etukäteen tiennyt. Löytyihän sisältä erityisiä lapsille suunnattuja kohtia ja alueita, erillisestä ”lasten alttarista” lähtien. Ja ulko-ovella oli kaksi valkoista karitsapatsasta…

Kirkko on entinen Finlaysonin puuvillatehtaan rukoushuone. Rakennus toimi lähinnä työntekijöiden hartaustilana, minkä takia siinä ei ole tornia. Sen sijaan siinä on kaksi vierekkäistä ulko-ovea, joista toinen oli valmistuessaan 1800-luvulla tarkoitettu miehille ja toinen naisille. Rukoushuoneen sisälläkin miehet ja naiset istuivat eri puolilla.

Hartaustilan rakennutti tehtaan johtaja Wilhelm von Nottbeck (1816-1890), jonka upeassa Tampereen kodissa vierailin lokakuussa 2016 (täällä). Vuonna 1879 valmistuneen rakennuksen suunnitteli suomalainen arkkitehti Frans Ludvig Calonius (1833-1903) ja alkuun tehtaalla oli jopa oma pappi.

Vuodesta 1981 rakennus on kuulunut Tampereen luterilaiselle seurakunnalle, vaikka sen nimi on edelleen Finlaysonin kirkko. Rakennus on sisältä ihanan pieni ja sopusuhtainen - alle 300 istumapaikkaa, mikä tekeekin siitä suositun vihkikirkon ja pienimuotoisen esiintymistilan. 

Sisätilan tunnelmallisuutta lisäsi se, että urut oli poikkeuksellisesti sijoitettu kirkon etuosaan, alttarin taakse. Eikä niiden eteen näin ollen mahtunut tavanomaista alttaritaulua, enkä sitä osannut kaivatakaan. Tykkäsin, kun myös takaosassa oli kaunis ja korkea, värilasein koristeltu ikkuna. 

Viihtyvyyttäni lisäsi nuori nainen, joka soitti tunteella ja osaavasti etuosassa olevaa flyygeliä. Myöhemmin luin kirkon esitteestä, että kesäisin seurakunta palkkaa nuoria muusikoita ilahduttamaan ja ehkä myös rauhoittamaan kirkkoturisteja. Kiitos siitä :)

Sen sijaan erityistä lapsikirkkoideaa vähän vierastan. Jokaisen kirkkohan pitäisi olla kirkko myös lapsille, kuten useimmat ilmeisesti ovatkin - kaikille meille samanlaisille ja erilaisille. Ehkä väliin vähän lomittain, mutta kuitenkin…

Urkujen päällä arkkienkeli Mikael 

Kirkkotila kuvattu alttarilta taaksepäin. Takana ei tavanomaisia urkuja, vaan kaunis väri-ikkuna.

Koreita kenkiä ja kiehtovia kuvia

Turussa on tullut tutuksi kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen WAM-museo (täällä), joka tosin peruskorjauksen vuoksi on suljettu syksyyn 2026 asti. Ennen elokuista Tampereen reissua en ollut edes kuullut, että myös Tampereella on Aaltosen nimeä kantava museo. 

Kyseessä on vuorineuvos Emil Aaltosen kotimuseo - komea Pyynikinlinna Pyynikinrinteellä. Museo on avattu yleisölle jo 2004 ja kotimuseon lisäksi se toimii taide- ja teollisuusmuseona, jossa on esillä mm. vauraan Emil Aaltosen keräämää taidetta.

Emil Aaltonen (1869-1949) syntyi Sääksmäellä, kouluttautui suutariksi ja muutti Tampereelle vuonna 1905, kun hänen vaimonsa Olga kuoli ja tulipalo oli tuhonnut hänen uuden kenkätehtaansa Hattulassa. Tällöin Aaltonen oli 36-vuotias ja kahden pienen tytön - Saimi 6v ja Elsa 3v - isä. 

Tampereelle rakentui maankuulu Aaltosen Kenkätehdas, jossa parhaimmillaan oli 1300 työntekijää ja valikoimassa yli 4000 kenkämallia. Emil Aaltosesta kehkeytyi varakas suurliikemies, joka kasvavan kenkätehtaan lisäksi perusti sekä Suomen muoviteollisuuden pioneeriksi kutsutun Sarviksen että metallituotteita valmistavan Logomon.

Vuonna 1932 Aaltonen osti kodikseen Pyynikinlinnan sen rakennuttajalta apteekkari Uno Hagbergilta (1872-1947). Linnamaisen rakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Jarl Eklund (1876-1962) ja se oli valmistunut 1924. 

Emil Aaltosen kuoltua Pyynikinlinnassa asui hänen tyttärensä perheineen, kunnes vuonna 1984 tyttären tytär Eila Kivekäs (1931-1999) kunnosti rakennuksen näyttelytilaksi ennen sen avaamista nykyisenä taide- ja teollisuusmuseona.

Aaltosen museo oli kiehtovaa nähtävää niin taidemuseona ja rakennuksena kuin 1930-luvun hienostokotina. Alakerrassa oli esillä lukuisten minullekin tuttujen koti- ja ulkomaisten taiteilijoiden teoksia. Tällä kertaa tykästyin etenkin eteisaulassa olevaan parikymppisen suomalaisen Elin Danielson-Gambogin 1880-luvulla maalaamaan Peseytyvään tyttöön. Näkyypä teoksen vasemmassa alakulmassa mustat suippokärkiset nahkakengätkin :)

Hämmästyin, kun isossa salissa törmäsin tuttuun maalaukseen - Alexander Laureuksen kaksi sataa vuotta sitten maalaamaan Viininviljelijän perheeseen, johon ihastuin vuosi sitten Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä (täällä). Ja kulmahuoneessa oli kiinnostavaa nähdä Antti Favenin (1882-1948) 1930-luvulla maalaamat kookkaat muotokuvat Emil Aaltosesta ja hänen aikuisista tyttäristään Saimi Mustakalliosta ja Elsa Kivekkäästä. 

Pyynikinlinna on ehdottomasti käymisen arvoinen. Kiehtovia taideteoksia ja merkittävää Tampereen teollisuushistoriaa. 

Neljä vuotta vaimon ja äidin kuoleman jälkeen:

Emil Aaltonen 40v sekä tyttäret Saimi 10v ja Elsa 7v vuonna 1909.

Aaltosen kenkätehtaan merkittävin tuotemerkki 1910-luvulla oli varrellinen Vakuuskenkä.

Pyynikinlinnassa oli esillä joitakin kenkätehtaassa 1930-luvulla valmistettuja 

upeita nahkaisia naisten juhlakenkiä.

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Peseytyvä tyttö, 1880-luku

Alexander Laureus (1783-1823): Viininviljelijän perhe, 1822

Antti Favenin muotokuva 33-vuotiaasta Elsa Kivekkäästä vuodelta 1935,

jolloin Elsa oli jo neljän pienen lapsen äiti.

Alakerran ruokasali, jossa alkuperäinen ruokaryhmä ja seinillä vanhaa eurooppalaista taidetta.

Tiivistettyjä tunteita

Jos ei reissua ilman kirkkoa (täällä), niin en pärjää reissussa ilman taidemuseotakaan :) Tampereella piipahtaessani kaupungin taidemuseossa sattui olemaan julkisuuttakin saanut Hyper-niminen näyttely. Joten eikun sinne - ja varsinkin kun museo sattui olemaan aivan Amurin museokorttelin (täällä) vieressä. 

Näyttelyn nimi Hyper viittaa hyperrealistiseen taidesuuntaan, joka syntyi Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1960- ja 1970-luvuilla. Nimensä mukaisesti hyperrealismi pyrkii mahdollisimman todenmukaiseen ja -tuntuiseen ilmaisuun. Aiheina on usein tavalliset ihmiset ja arkiset tilanteet. Yhdistettynä yllättäviin elementteihin ja maustettuna taidetvistillä - usein kokoeroilla leikiten. Ja paljon pakattuja tunteita :)

Näyttelyn kiinnostavimmat teokset olivat museon toisessa kerroksessa. Leveitä portaita noustessa törmäsin ensimmäisenä Zharko Basheskin häkellyttävään, suurikokoiseen Tavalliseen mieheen, joka puski itseään läpi museon lautalattiasta. Minua kiehtoi myös Mark Sijanin Nurkassa-niminen veistos, jossa vanha huivipäinen nainen nojasi mietteissään käsiinsä. 

Eniten minua kuitenkin puhutteli - elämän tilanteeseeni liittyen :) - Sam Jinksin realistinen patsas, jossa nainen syleili hellästi nukkuvaa, alastonta vauvaa. Vanhan naisen ohut ja harmaa, nutturalle vedetty tukka ja käsivarsien veltto iho. Vauvaa pitelevät kädet täynnä rakkautta ”suojelen sinua kaikelta”. Syliin käpertyvän lapsen luottavainen ja rento apina-asento. Toinen levollisessa unessa ja toinen mietteissään ajan kulkua ihmetellen. Elämä on Nyt - me kaksi - yhdessä. 

Tykkäsin myös Mark Sijanin Syleilystä. Etenkin siitä, että teoksessa oli kuvattu vanhempien ihmisten fyysistä läheisyyttä kauniisti ja koskettavasti - alastomasti ja häpeilemättä. Puhutteli ja upposi :) 

Menen Siskon kanssa parin viikon päästä uudelleen Tampereelle, jonne Sisko on kutsunut minut teatteriretkelle :) Ehkä vien hänet kiitokseksi Hyperiä hämmästelemään…

Yksityiskohta Mark Sijanin veistoksesta Nurkassa (2011).

Zharko Basheski (s.1957): Tavallinen mies, 2009-2010

Brian Booth Craig (s. 1968): Pyöveli, 2013

Sam Jinks (s. 1973): Nainen ja lapsi, 2010

Mark Sijan (s.1946): Syleily, 2014

Tampereen taidemuseo on toiminut vuodesta 1931 alkaen 

1800-luvulla rakennetussa, entisessä viljamakasiinissa Amurin kaupunginosassa.

Ei reissua ilman kirkkoa :)

Lyhyellä Tampereen reissulla (täällä) päätin katsastaa myös Kalevan kirkon, jonka suunnittelu ja valmistuminen Liisanpuistoon Kalevan kaupunginosaan 1960-luvulla herätti ristiriitaisia mielipiteitä. Seurakunta toivoi monumentaalista kirkkoa, ja sen se sai, kun suunnittelukilpailun voitti arkkitehti Reima Pietilän ehdotus :)

Reima Pietilä (1923-1993) suunnitteli ja toteutti kirkon yhdessä arkkitehtivaimonsa Raili Pietilän (1926-2021) kanssa. Parikymmentä vuotta myöhemmin he suunnittelivat Tampereelle myös toisen merkittävän ja kiinnostavan rakennuksen eli pääkirjasto Metson.

Liisankalliolla, jossa 1950-luvulla oli tanssilava, on nyt lähes 60 vuotta ollut korkea betonikirkko joka muistuttaa jättimäistä Aalto-maljakkoa. Alunperin oli suunniteltu, että rakennuksen ulkopinta jäisi raakabetoniksi ja sisäpuolella betoniseinä laatoitettaisiin. 

Loppuvaiheessa päätettiin kuitenkin tehdä päinvastoin. Ulkoseinät peitettiin vaaleankellertävillä tiililaatoilla ja betoniset sisäseinät jätettiin peittämättä. Rakentajia mietitytti, josko ulkoilmassa betonin raudoitukset aiheuttaisivat ruostevalumia vaaleille seinille, kuten on käynyt monessa betonikirkossa, esim Espoonlahdessa (täällä). Tosin usein sen katsotaan jopa kuuluvan asiaan…

Kirkkosalin korkeat raakabetoniset sisäseinät sopivat erittäin hyvin Pietilöiden suunnittelemaan mäntypuiseen sisustukseen. Ja elokuussa salia kaunisti entisestään kapeista ja korkeista ikkunoista sisälle tulviva luonnon valo. Ja näitä lattiasta kattoon ulottuvia ikkunoita kirkossa olikin peräti 18.

Tila ja korkeus oli huikeaa, sillä salilla oli korkeutta peräti 30 metriä. Kirkossa ei ollut varsinaista alttaritaulua, vaan sen korvasi Reima Pietilän suunnittelema, kapeaa päätyikkunaa peittävä puuveistos. Teoksen nimi Särkynyt runko viittaa Jesajan kirjan säkeeseen ”Särjettyä ruokoa Hän ei muserra.” Ja urutkin oli poikkeuksellisesti sijoitettu kirkon etuosaan, ikäänkuin osaksi puista sisustusta. 

Kerran elämässä -blogista luin, että vahtimestarilta voi pyytää josko hissillä pääsisi käymään kirkon yläparvella, josta blogin mukaan on ”huikea” näkymä kirkkosaliin (täällä). Yläparven olemassa olosta minulla ei käydessäni ollut tietoa…

Hellitä mäkivyötä, meridiaani. Lauseen merkitys jäi minulle edelleen arvoitukseksi :) Tämä nimittäin oli nimi, jonka arkkitehti Reima Pietilä oli antanut kirkkokisan voittaneelle suunnitelmalleen - suunnitelmalle, joka toteutui kiehtovana Kavelan kirkkona. 

Betoniseiniä ja mäntypenkkejä

Ulkoseinän vaaleita, eläväisiä tiililaattoja.

Valokuvaaja Matti Selänteen ottama ilmakuva kirkosta (1966-1970). Vapriikin kuva-arkisto.

Kahvila museossa

Nykyään useissa museoissa on myös kahvila, mikä sopii hyvin minulle - museo- ja kahvilafanille. Näin oli myös Amurin museokorttelissa (täällä), jonka yhdessä rakennuksessa on lähes 30 vuotta toiminut Amurin Helmi -niminen kahvila ja lounasruokala.

Amurin Helmi on auki ympäri vuoden, toisin kuin viereinen talomuseoalue, joka on avoinna vain toukokuusta syyskuun alkuun. Helmissä on joka päivä tarjolla vaihtuva keittolounas ja omassa leipomossa tehtyä suolaista ja makeaa. 

Vanhanaikainen sisustus ja kotitekoiset tarjoilut viehättivät. Tykkäsin ja viihdyin :)

Metvurstileipää ja pannukakkua tiistaina

Kesäkeittoa keskiviikkona

Kauppa ja koti - Martan valtakuntaa

Amurin museokorttelin (täällä) osuuskauppa vuodelta 1934 ja kaupan yhteyteen sisustettu kuvitteellisen kaupanhoitajan - 54-vuotiaan Martan - koti herättivät nostalgisia muistoja lapsuudestani. Isäni isä, jota kutsuimme Karkun taataksi (täällä), omisti sekatavarakaupan Karkun keskustassa nykyisen Vammalan alueella Sastamalan kaupungissa. 

Taata hoiti kauppaa lähes viisikymmentä vuotta 1920-luvun lopusta 1970-luvun puoliväliin asti. Kyseessä ei ollut Amurin tapaan osuuskauppa, vaan yksityisomisteinen ”porvariskauppa”. Taata oli omistaja ja kauppias ja lähes aina itse paikalla palvelemassa asiakkaitaan. Vuosien varrella hänellä ehti olla myös useita kauppa-apulaisia, joista osa asui kaupan vintille rakennetussa kamarissa. Taata puolestaan asui Martta-vaimonsa sekä Esko-isäni ja Essi-tätini kanssa ison rakennuksen toisessa päässä (täällä). 

Museokaupassa lähes kaikki muistutti minua Karkun kaupasta, joka tosin oli isompi kuin Amurin osuuskauppa. Lasi-ikkunaiset laatikot, joissa Karkussa säilytettiin mm. keksejä ja korppuja sekä isot peltipurkit kauhoineen kahvipapuja ja kaakaota varten. Monen kokoiset maitotonkat ja mittakauhat sekä valtava kassakone. Ja ennen muuta kaupanhoitajan asunnon ovenpielessä roikkuvat valkoiset takit, jollaisen myös Taata veti aina arkivaatteiden päälle siirtyessään asunnon puolelta kaupan puolelle.

Iltaisin saimme Siskon kanssa luvan hiipiä pimeään kauppaan ja valita iltanamuiksi irtokarkkeja. Otanko Fazerin maitosuklaanappeja, kovakuorisia raskanpastilleja, soikeita piparminttukarkkeja vai kovia keltaisia hedelmärenkaita? Vai rohkenisinko valita pari jokaista? 

Siinäpä pulmaa 1960-luvun pikkutytöille :)

Erikokoisia maito-, piimä- ja kermatonkkia ja -mittoja.

Kaupanhoitaja käytti työssään aina valkoista takkia. 

Kodin puolen keittiötä.

Martan kirjanpitoa - ja käsveska :)

Koteja ja kamareita

Tässä vuoden 1925 huoneessa saattoi asua esim. 56-vuotias naimaton Matilda,

joka oli toiminut 40 vuotta palvelijattarena, joita tuolloin Tampereella oli yli 1500.

Amurin puutalokorttelit (täällä) rakentuivat L:n muotoisista taloista, joissa oli useampi ”soluasunto”. Jokaisen asunnon keskuksena oli yhteiskeittiö, jonne astuttiin suoraan ulko-ovesta, joskus eteisen kautta. Keittiössä oli molemmilla sivuilla kaksi ovea neljään erilliseen kamariin, joissa kussakin asui yksi perhe mahdollisine vuokralaisineen tai useampi perheetön yksineläjä.  

Kunkin talon omistajat olivat tehtaantyöläisiä vauraampia, esim muurareita tai saunanpitäjiä. Hekin asuivat puutalokortteleissa, mutta heillä oli käytössään kaksi tai kolme kamaria ja oma keittiö.

Museoituihin asuntoihin oli sisustettu työväestön koteja vuosilta 1882-1973. Kunkin kamarin ovessa oli kerrottu, keitä kussakin huoneessa olisi historiaan nojaten saattanut asua eli kuvitteellisten ihmisten kuvitteellisia elämänkertoja. Mukavaa ja opettavaista luettavaa :)

Yhdessä kamarissa saattoi asua esimerkiksi perhe, jossa vanhempien lisäksi oli 4-6 eri-ikäistä lasta, ja yksi tai kaksi vuokralaista - kaikki samassa suht pienessä huoneessa. Tämän olen tiennyt, mutta ahtaus konkretisoitui, kun katsoi pieniä, vaatimattomasti kalustettuja huoneita.

Asuntojen esineistö on koottu suurimmaksi osaksi Tampereelta tai Pirkanmaalta, osin myös Amurista. Museon esitteessä asuntoja kuvataan: ”Näyttää siltä kuin asukkaat olisivat poistuneet niistä vain hetkeksi.” Minusta ennemminkin tuntui, että katselin koteja, jotka oli juuri siistitty ja järjestetty parhaaseen juhlakuntoon…

Niin tai näin jokainen koti ja kamari oli mieleenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen :)

Esimerkki kamarin ovessa olleesta esitetekstistä.

Tämä huone (vuodelta 1895) oli kalustettu siten, että siinä saattoi asua esim. 

ratatyöläinen Taavetti (35v) ja vaimo Hilma (34v) sekä

heidän neljä lastaan: Elina (14v), joka kävi työssä puuvillatehtaalla,

Selma (9v), Otto (6v) ja Kalle (6kk) 

sekä hyyryläisenä 17-vuotias ratatyöläinen Frans.

Tässä huoneessa (vuodelta 1890) taas saattoi asua esim. 

neljä 17-23 -vuotiasta, puuvillatehtaalla työskennellyttä nuorta naista.

Ja tässä huoneessa vuodelta 1928 saattoi asua esim. 

talonomistajan vanhemmat Vihtori (75v) ja Amanda (65v).

Sisäpihalla oli pitkien portaiden päässä asukkaiden yhteinen huussi eli ulkokäymälä. 

Ensimmäinen sisävessa tuli Amuriin 1920-luvulla, mutta ne yleistyivät hitaasti.

Ensimmäinen yhteissauna Amuriin rakennettiin 1885 ja 1900-luvun alussa niitä oli neljä. 

Museokorttelissa ei ollut omaa saunaa, vaan nähtävillä oleva sauna on uudisrakennus

ja rakennettu 1980-luvulla. Esikuvana oli Pispalassa edelleen oleva Rajaportin sauna, 

joka on rakennettu 1906 ja joka on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva julkinen sauna.

Amuri vei sydämeni

Kävin Tampereella Amurin museokorttelissa. Ja ihastuin. Vietin useamman tunnin tutustuen entisiin tehdastyöläisten asuntoihin ja amurilaisten elämään. Parasta oli, että museo tarjosi ilmaisen opastuksen. Mukava historian opiskelija, joka ilmeisesti oli kesätöissä museossa, kierrätti minua toista tuntia vanhoissa kodeissa, yhteissaunassa, leipomossa ja osuuskaupassa - muun muassa. Ja kertoi innostuneesti, ketä ja miten Amorissa elettiin noin sata vuotta sitten. Kiitos Elsi!

Puutalokortteleita alettiin rakentaa Tampereelle 1860-luvulla, kun nopeasti teollistuva kaupunki tarvitsi työntekijöitä ja työntekijät tarvitsivat asuntoja. Kaupunkiin 1800-luvun alkupuolella perustettua Finlaysonin puuvillatehdasta seurasi metalli-, rauta- ja puunjalostusteollisuutta ja tehtaisiin virtasi työntekijöitä ympäröivältä maaseudulta ja kauempaakin. 

Tehdastyöläisille valmistui yksikerroksisia neljän asunnon kortteleita, joiden keskelle jäi kullekin oma sisäpiha. ”Suljetuista” asuntokortteleista ja suorista kaduista rakentui uusi kaupunginosa. Syntyi Amurinmaa, kuten aluetta alkuvuosina kutsuttiin. 

Nimi viittasi Venäjän Siperiassa olevaan Amurinmaahan, jonne suomalaisia lähti siirtolaisiksi - pakoon 1860-luvun nälänhätää ja kulkutauteja. Keisari lupasi lähtijöille ilmaista maata ja pitkän verovapauden, ja noin satakunta suomalaista tarttui syöttiin (täällä). Tampereen uudet työläiskorttelit tuntuivat silloin olleen yhtä kaukana keskustasta kuin Siperia Suomesta, joten Amurinmaa vaikutti oivalta nimeltä. Ajan myötä nimi sitten lyheni Amuriksi. 

Puutalokortteleissa asui parhaimmillaan eli 1900-luvun alussa noin viisi tuhatta ihmistä. Ja yhdessä neljän asunnon korttelissa - esimerkiksi nykyisessä museokorttelissa - saattoi majoittua jopa neljä sataa ihmistä. 

Nykyinen museokortteli, jossa neljä tonttia on yhdistetty yhdeksi kortteliksi. 

Asuinrakennukset ovat L:n muotoisena tonttien ulkoreunoilla ja 

keskelle jää sisäpiha, jonne sai rakentaa ainoastaan lisärakennuksia, 

kuten yhteishuussi ja -sauna, aitta, hevostalli ja liiteri.

Sisäpihan lisärakennuksia

Amurin korttelimuseota voisi kutsua kotimuseoksi, kotiseutumuseoksi, työläismuseoksi, historialliseksi museoksi tai ulkoilmamuseoksi - ihan miten kukin haluaa - sillä museo on kaikkea tätä. Alueelta löytyy kiinnostavia koteja ja pihoja sekä kävijä ystävällisesti esitettyä historiaa. Tarinoita työläisten elämästä - tai oikeastaan juttuja elämästä yleensä - 1800-luvun lopusta 1970-luvulle. Tampereen ja Suomen historiaa - meidän historiaa :)

Vuonna 1965 Tampereen kaupunki laati alueelle uuden rakennuskaavan, jossa alue määriteltiin kerrostaloalueeksi ja yksi vanhoista kortteleista varattiin museokäyttöön. Jo 1940- ja 1950-luvuilla kaupungin päättäjät olivat alkaneen pohtia Amurin asemakaavan ”saneeraamista”. Amurin puutalojen ”saneeraaminen” eli purkaminen aloitettiin 1962 ja tilalle rakennettiin betonikerrostaloja. ”Saneeraus” eteni hitaasti ja alueen viimeinen purkumääräyksen saanut puutalo purettiin vasta 1993.

Museokortteliin kuuluu viisi alkuperäisellä paikalla olevaa asuintaloa ja neljä piharakennusta, joista yksi on uudisrakennettu yhteissauna. Ensimmäisenä tulevan museoalueen rakennuksena avattiin Amurin vanha Osuuskauppa vuonna 1975. Tämän jälkeen museoitavia asuintaloja kunnostettiin ja sisustettiin vähitellen, viimeisenä Satakunnankadun ja Saarikujan risteyksessä oleva rakennus, johon 1995 avattiin kahvila Amurin Helmi. 

Onneksi kaupunki teki aikoinaan päätöksen säästää yksi Amurin kortteli museona jälkipolville. Ja onneksi museo lukuisine ilmaisine opastuksineen on tehty ihanan helppotajuiseksi myös meille, joille lähes kaikki tieto historiasta on uutta :) 

Jj

Vanhassa valokuvassa  näkyy, miten Amuri rakentui neliökortteleista. 

Oikeassa yläkulmassa on ympyröity nykyinen museokortteli, 

joka on ainoana jäljellä vanhasta työläiskaupunginosasta.