Hautakappelin kertomaa

Mustion kirkon (täällä) edessä oli rapattu vanha hautakappeli. Sen rakennutti Mustion ruukin patruunan Magnus Linder II:n leski Fredrika Sofia Baer vuonna 1803 - pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen.

Magnus Linder II (1751-1801) oli osin perinyt ja osin lunastanut Mustion ruukin kokonaan itselleen vuonna 1782. Seuraavana vuonna hän alkoi rakentaa uutta päärakennusta, joka nykyään tunnetaan Mustion linnana. Rakennus valmistui vasta vuonna 1792, ja tätä ennen hän ehti mennä naimisiin Fredrika Sofia Baerin (1756-1814) kanssa. Ja pariskunnan esikoinen Magnus Linder (1792-1863) syntyi samana vuonna, kun uusi rakennus valmistui. Perheeseen syntyi vielä tytär Anna Frederika (1793-1894), joka kuoli puolen vuoden ikäisenä, ja toinen poika Karl Anton (1796-1866). 

Hautakappelin alle rakennettuun kryptaan on Magnus Linder II:n lisäksi laskettu hänen elokuussa 1793 syntyneen ja maaliskuussa 1794 kuolleen tyttövauvan Anna Frederikan arkku. Ymmärtääkseni krypatassa ei ole muita arkkuja, mutta kappelin seinällä olevissa muistolaatoissa on 13 muun Linderin suvun jäsenen nimet. Viimeksi 2000-luvulla hautakammion seinään on lisätty Magnus Linder IV:n (1929-2016) ja hänen vaimonsa Juanita Wilhelminan (1929-2023) muistolaatat. 

Tehtyään elämäntyönsä äitinsä sukuyhtiössä Fazerilla Magnus Linder IV osti 1980-luvulla takaisin lapsuuden kotinsa eli Mustion linnan. Vuonna 1941, jolloin Magnus oli ollut vain kymmenen vuotias, linna puutarhoineen oli myyty suvun ulkopuolelle. Magnus aloitti välittömästi kunnostaa ja entisöidä linnaa ja sen puutarhaa, jotka molemmat olivat päässeet rappiotilaan - lähes purkukuntoon. 

Magnus Linder IV onnistui tekemään entisestä sukutilastaan menestyvän liikeyrityksen. Nykyään säätiöityä linna-aluetta hoitaa Magnuksen poika arkkitehti Filip Linder, jonka puoliso saksalainen kreivitär Christine aloitti Mustion toimitusjohtajana vuonna 2010. 

Pari sataa vuotta vanha hautakappeli toimii edelleen Linderin suvun hautakappelina. Ja kertoo kävijälle suvun kiehtovaa historiaa…

Lempeä puukirkko

Ihastuin Sammatin vaatimattomaan kirkkoon, joka on Suomen vanhimpia ympärivuotisessa käytössä olevia puukirkkoja. Se valmistui vuonna 1755, mutta kirkon nykyinen sisäasu on peräisin 1879 tehdystä remontista.

Paanukattoisessa kirkossa minua viehätti etenkin sisäseinien vaaleanpunainen rappaus, kauniit kyntteliköt ja katon valkoiseksi maalatut lautaholvit sekä vanhat puupenkit, joiden istuintilaa oli myöhemmin ”jatkettu”. Mutta myös kirkon pieni koko - 350 istuinpaikkaa - ja erikoinen muoto: alkuperäistä ns. pitkäkirkkoa oli myöhemmin laajennettu toiselle sivulle purkamalla kirkkosalin ja entisen asehuoneen välinen seinä. Eli lähes kaikki viehätti :)

Tykkäsin myös sirosta saarnatuolista, jonne poikkeuksellisesti kuljettiin sakariston kautta. Harmikseni tästä 30-vuotisen sodan aikana Saksasta tuodusta tuolista ottama valokuva epäonnistui…

Alttaritaulun oli lahjoittanut kirkon toiminnassa aktiivisesti mukana ollut Elias Lönnrot (1802-1884) sen jälkeen, kun hänen nuorin tyttärensä Tekla oli kuollut 19-vuotiaana keuhkotautiin. Tätä ennen hän oli joutunut hautaamaan jo vaimonsa Marian, esikoispoikansa Eliaksen ja kaksi muuta tytärtään, jotka myös - pikkupoikaa lukuunottamatta - olivat haudattu kirkkoa ympäröivälle hautausmaalle (täällä). 

Kun Lönnrot itse 82-vuotiaana kuoli, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti haudalle mustasta graniitista tehdyn obeliskin, jonka suunnitteli arkkitehti Gustav Nyström (1856-1917). 

Pitkään olin jo ajatellut/toivonut, että saisin aikaiseksi käytyä Sammatin kirkolla. Onneksi sain visiitin toteutettua viime viikolla. Tykkäsin - ja paljon :)

Adolf Beckerin (1831-1909) alttaritaulu vuodelta 1883 kuvasi Kristusta maapallon päällä.

Elias Lönnrotin sekä hänen vaimonsa ja heidän kolmen tyttärensä hauta

Bussilla Poriin

Eilen eli lauantaina olin mukana Gallen-Kallelan museon ystävien järjestämällä bussimatkalla Poriin, jonka päätarkoitus oli vierailla Juseliuksen mausoleumissa. Väliin rankastakin sateesta huolimatta koko päivän kestänyt reissu oli ehdottomasti matkan väärtti :)

Pohjoismaiden ainoan mausoleumin rakennutti varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä Sigridin (1887-1898) hautakappeliksi. Käppärän hautausmaalla oleva, ulkoapäin pientä kirkkoa muistuttava rakennus valmistui keväällä 1902 ja sen suunnitteli tunnettu kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929). 

Vaikka ”kirkkorakennukseksi” mausoleumi oli pieni, niin hautamuistomerkiksi se oli hämmentävän suuri - huomattavasti suurempi kuin olin odottanut. Wikipediasta luin, että mausoleumi on ”hautarakennus, joka on pystytetty rikkaalle tai merkittävälle henkilölle”. Hautakappeliksi taas kutsutaan ”hautausmaalla sijaitsevaa erillistä pientä rakennusta, jonka holviin on haudattu usein saman suvun jäseniä” :) Nykyään Porin mausoleumia ylläpitää Sigrid Juseliuksen säätiö.

Merkittävän Juseliuksen mausoleumista tekee ainakin kaksi asiaa. Se pystytettiin nuoren tytön eikä suurmiehen - kuten useimmat mausoleumit - muistoksi ja sen sisällä voi ihailla Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) suunnittelemia upeita seinä- ja kattofreskoja. 

Vuosina 1901-1903 Akseli avustajineen maalasi rakennuksen seinille kuusi suunnittelemaansa freskomaalausta. Taiteilijan kerrotaan sanoneen, että maalaukset kuvaavat ”Suomen kansan kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin”. Jokaisessa freskoissa esiintyy myös jokin kuolemaa symbolisoiva hahmo. Freskot ovat rakennusten seiniin tai kattoon maalattavia kuvia, joissa väriaine sivellään suoraan pinnan kosteaan laastiin. Näin maalauksesta tulee ikäänkuin pysyvä osa rakennusta.

Gallen-Kallela suunnitteli ja maalasi myös mausoleumin keskihuoneen yläseinissä olevat Paratiisi- ja Kosmos-nimiset freskot sekä kahdeksansakaraisen, luontoaiheisen kattofreskon, joka maalattiin yli kymmenen metrin korkeuteen.

Gallen-Kallelan suureksi pettymykseksi ja kauppaneuvos Juseliuksen harmiksi uudet freskot alkoivat rapistua lähes heti niiden valmistumisen jälkeen. Tämän sekä rakennuksen laajojen kosteusvaurioiden takia mausoleumia alettiin korjata 1930-luvun alussa. Korjaustöiden yhteydessä syttyi kuitenkin kohtalokas tulipalo, joka tuhosi hautakappelin sisäosat lähes täysin eikä seinille maalattuja freskoja saatu pelastettua. Tulipalo syttyi Akselin kuolinvuonna 1931, mutta ehkä hänen onnekseen vasta taiteilijan (ja myös Juseliuksen) kuoleman jälkeen :)

Lähes välittömästi Sigrid Juseliuksen säätiö päätti ryhtyä kunnostamaan tuhoutunutta mausoleumia alkuperäiseen asuunsa. Seinäfreskojen toisinnot maalasi Akseli Gallen-Kallelan poika taidemaalari Jorma Gallen-Kallela (1898-1939) isänsä lukuisten säilyneiden luonnosten perusteella. Toisinnot toteutettiin irtofreskoina, jotka Jorma maalasi Lallukan taiteilijakodissa (täällä) sijaitsevassa ateljeessaan Helsingissä.

Uudet kattofreskot maalasi taiteilijat Oskari Niemi (1886-1964) ja Paavo Leinonen (1894-1964) alkuperäisiä jäljitellen. Ja Gallen-Kallelan oppilas, apulainen ja ystävä kuvanveistäjä Alpo Sailo (1877-1955) toteutti pronssisen ulko-oven Akselin vuonna 1917 laatiman, mutta silloin toteuttamatta jääneen suunnitelman mukaan.

Ikkunoissa nykyään olevat yksinkertaiset lasimaalaukset suunnitteli ja toteutti Bruno Tuukkanen (1891-1979). Sen sijaan hautakappelin eteisessä alkujaan olleita Pekka Halosen (1865-1933) suunnittelemia ja maalaamia freskoja ei tulipalon jälkeen enää maalattu uudelleen.

Juseliuksen mausoleumi hämmentää ja ihmetyttää. Koristellun pronssisen ulko-oven ja hämärän eteisen kautta astutaan kryptan yläpuoliseen tilaan - keskihuoneeseen, jonka lattiassa on viisimetrinen pyöreä aukko. Vaalean marmoriaidan reunustamasta aukosta näkyy alas kryptaan eli hautaholviin, jonka keskellä on valkoisesta marmorista valmistettu sarkofagi. Sarkofagin (hauta-arkun uloin kuori) koosta ei voisi päätellä, että sen sisällä lepää vain 11-vuotiaan tytön balsamoitu ruumis.

Pienessä hautakappelissa kävellessä ja katsellessa aistii paljon kauneutta, mutta tuntee myös suuren surun - kahden nuoren isän tuskan pienten tyttäriensä kuolemasta. Nelikymppinen Fritz oli juuri menettänyt Sigridin - ainoan elossa olleen lapsensa - ja pari vuotta aiemmin vain kolmekymppinen Akseli oli joutunut hyvästelemään neljävuotiaan esikoistyttärensä Marjatan. 

Jos vain mahdollista, mausoleumiin kannattaa tutustua yksin tai pikkuporukalla eikä ison ryhmän kanssa, kuten minä tein. Kolmisenkymmentä ihmistä täyttää herkästi pienen hautakappelin kokonaan, jolloin freskoja on vaikea esteettä nähdä ja rauhakin on herkästi tipotiessään. Huolimatta siitä, että kaikki yrittävät liikkua ja jutella hiljaa ja häiritsemättä. 

Kaikkinensa Sigridin mausoleumi on upea kokonaistaideteos, jonka takia kannattaa ainakin kerran elämässä matkustaa vaikka Helsingistä Poriin :)

Sisääntulon yläpuolella oleva Kosmos-niminen fresko

Pohjakerroksen kryptassa olevan marmoriarkun päälle 

on tikkukirjaimin kirjoitettu SIGRID.

Kuoriosan yläpuolella oleva Paratiisi-niminen fresko

Näkymä kappelin kuorihuoneesta. 

Keskellä oleva marmorikaide ympäröi aukkoa, josta näkyy alas kryptaan ja Sigridin sarkofagi.

Valokuvasta näkee, miten vaikea seinäfreskoja oli valokuvata kännykällä. 

Valokuvasi niitä mistä suunnasta tahansa, 

kuvissa näkyi aina heijastuksia ihmisistä ja/tai ikkunoista tai muista rakenteista.

Vas. olevan freskon oikeaan reunaan taiteilija on maalannut itsensä muurauslasta kädessä.

Yhden seinäfreskon nurkkaan on maalattu 

Akseli Gallen-Kallelan lapset Kirsti (1896-1989) ja Jorma (1898-1939).

Toisen seinäfreskon alareunasta löytyy silinterihattuinen kuolema.

Alpo Sailo työsti pronssiset ulko-ovet Gallen-Kallelan alkuperäisten luonnosten pohjalta.

Sigrid 11-vuotiaana vuonna 1898. Valokuva: Åbo Akademin arkisto

Akseli Gallen-Kallela avustajineen maalaamassa yhtä kuudesta seinäfreskosta.

Valokuva: Satakunnan museo

Leposaari lokakuussa

Kävin pitkästä aikaa Kulosaaren hautausmaalla, isän ja Alma-mummin haudalla (täällä) mukana havukranssi ja K-kaupan ruusukimppu. Pari muuta ihmistä puhdisti ja koristeli omaistensa hautoja ja hautausmaan työntekijä hurrutti kovaäänisesti hiekkakäytäville pudonneita lehtiä - onneksi vain lyhyen aikaa :)

Pienellä Leposaaren hautausmaalla oli kaunista ja rauhallista, kuten aina, vuodenajasta riippumatta. Laskin havut ja kukat isän ja mummin yhteiselle haudalle. Haudalle, jossa Äitimuorin toivomuksesta on aikanaan paikka myös hänelle. Ja jäin vielä tapani mukaan hetkeksi kiertelemään ja katselemaan syksyistä hautasaarta.

Ihastelin valkoisia marjaterttuja täysin lehdettömässä pensaassa. Etenkin terttujen kirkkaanpunaiset ja pitkät varret pistivät silmään hämäränä syyspäivänä. Varmaan joku lumimarjalajike… Minua veti puoleensa myös luonnollista kokoa oleva kivinen pikkulintu, joka istui sammaloituneen luonnonkiven päällä. Kivi ole asetettu isomman sukuhaudan eteen yli 30 vuotta sitten kuolleen pariviikkoisen vauvan muistoksi. Kaunis ja yksinkertainen muistokivi ja tuntemattoman vastasyntyneen kuolema herkisti.

Leposaaren hautausmaa on pieni, mutta aina sieltä edelleen löytyy uutta ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Ja useita tutuksi tulleita hautoja, joissa lepää tuttuja nuoruus- ja kouluvuosistani.

Seilin Kirkko

Parasta Seilin saarella oli tällä kertaa Kirkko - vähän samoin kuin lyhyellä piipahduksella Nauvossa (täällä). Ei huono, kaksi mieleenpainuvaa kirkkoa päivässä :) 

Ihastuin tuohon 1700-luvulta lähes sellaisenaan säilyneeseen pikkuruiseen puukirkkoon. Etenkin, kun sain pääsylippuja myyvältä nuorelta naiselta melkeinpä yksityisopastusta kirkon lähes 300-vuotiseen historiaan. Kiitos siitä :)

Saarella on ollut oma kirkko ”spitaalihospitaalin” perustamisesta (täällä) 1600-luvun alusta lähtien. Saaren ensimmäiseksi kirkoksi siirrettiin Turusta Pyhän Yrjänän hospitaalin kirkko. Nykyinen kirkko valmistui vuonna 1733 ja se on ainoa rakennus, joka saarella on säilynyt entisen ”spitaalihospitaalin” ajoilta.

Kun astuin sisälle kirkkoon, hämmennyin miten vaatimaton ja riisuttu se oli - maalaamattomia hirsiseiniä ja käsittelemätöntä lautakattoa. Hämmennystäni lisäsi kirkon takaosassa oleva, kalteria muistuttava puinen aita, jonka tehtävä oli ollut eristää ”tarttuvien tautien vaivaamat” muusta kirkkoväestä.

Vähitellen aloin nähdä puisen kirkon karua kauneutta. Vuosisatojen jättämää ajan patinaa ja lautaseinien piilottamia muistijälkiä. Vaatimattomassa kirkossa oli myös kaksi väripilkkua ja katseen vangitsijaa - punaisena hohtava alttarivaate ja mustavalkoisin miesten kuvin koristeltu saarnastuoli. Saarnastuoli oli 1700-luvulta, mutta kirkkaanvärinen alttarivaate oli lisätty kirkkoon vasta 1950-luvulla. Tällöin presidentti Urho Kekkonen oli vieraillut kirkossa vaimonsa Sylvin kanssa, minkä jälkeen Sylvi oli halunnut lahjoittaa kirkkoon ”vähän väriä”. 

Jäin myös ihmettelemään pienen urkuharmonin edessä olevaa koristeltua penkkiä. Luin, että tämä 1600-luvulta peräisin oleva puinen penkki on entisaikaan toiminut matka-alttarina. Vieraillessaan syrjäisillä seuduilla pappi on saattanut toimittaa messun käyttäen mukanaan kuljettamaansa alttaria. Messua ei nimittäin saanut lukea kuin sille pyhitetyn alttarin yli. 

Vaatimatonta ja pientä kirkkoa ympäröi vaatimaton ja pieni hautausmaa, jonka toiselle puolelle oli haudattu mielisairaalan potilaita ja toiselle sairaalan työntekijöitä ja heidän perheenjäseniään. Vierailun arvoinen ja puhutteleva sekin…

Saarnastuolin maalaukset ja sen takana olevan maalauksen oli tehnyt vain 19-vuotias

Carl Johan von Holthusen vuonna 1734 - vuosi kirkon valmistumisen jälkeen. 

Alkuperäisen alttarivaatteen suunnitteli tekstiilitaiteilija Toini Nyström (1887-1967).

Nykyään alkuperäinen on säilötty Kansallismuseoon ja vuodesta 2014 sen tilalla on ollut kopio, 

jota saarella itsekin asuva Birgitta Henriksson työsti kaksi vuotta.  

Harmonin urkupenkkinä toimi matka-alttari 1600-luvulta.

Harmoni on ilmestynyt kirkkoon vasta toisen maailman sodan jälkeen, 

sillä tätä ennen kirkossa ei ollut mitään soittimia.

Puinen ”kalteriaita”, joka erotti ”spitaaliset” muista kirkkovieraista. 

Arthur 1.8.1892 -9.8.1892 ja Elin 24.8.1885 - 27.8.1885

Kirkko Kiikalassa

Kiikalan komea puukirkko Salossa on valmistunut vuonna 1859 ja vieressä oleva erillinen kellotapuli 60 vuotta aikaisemmin tasavuonna 1800. Kirkko kohoaa kauniilla ja näkyvällä paikalla pienen mäen päällä, ja rakennuksen viehättävyyttä lisää se, että sitä ympäröi kivimuurin reunustama hautausmaa.

Harmillista, että kirkko ei kuulu kesäisin auki oleviin tiekirkkoihin, joten paikalla käydessäni se oli suljettu. Olisin halunnut tutustua kirkkoon myös sisältä, sillä sen kahdessa kerroksessa olevat ikkunat lupailivat jännää sisätilaa. Ja ehkä mielenkiintoista valon leikkiä :)

Kiinnostustani lisäsi vielä se, että seurakunnan sivuilta olin lukenut, että kirkossa on peräti kolme alttaritaulua :) Alttarin yläpuolella on uusin, taidemaalari Berndt Lagerstamin (1868-1930) vuonna 1906 maalaama Kristuksen kirkastus -niminen teos. Kirkon sivuseinältä löytyy vanhin, 1700-luvulta säilynyt alttaritaulu, jonka uskotaan olevan suomalaisen Margareta Capsian (1683-1759) maalaama. Sakariston seinällä on kolmas, vuonna 1859 valmistunut kisälli C.G. Schylanderin alttaritaulu, jonka nimi seurakunnan sivujen mukaan on myös Kristuksen kirkastus.

Erilaisen näköinen puukirkko pienen hautausmaan keskellä. Levollista ja sopusuhtaista. Ehkä joskus pääsen vielä sisälle…

Kellotapuli on valmistunut vuonna 1800. 

Konsulin kappeli

Näyttävintä pienessä kirkossa on julkisivun neljä doorilaista pylvästä ja kaunis kuviointi sisääntulon kivetyksessä. Itse kirkkosali sen sijaan on pelkistetty ja konstailematon, ja alttaritaulunakin on vain pieni ja vaatimaton ristiinnaulitun kuva. 

Kyseessä on St. George’s Anglican Church -niminen kirkko Malagan englantilaisella hautausmaalla (täällä). Rakennus valmistui 1840 hautausmaan kappeliksi vajaat kymmenen vuotta hautausmaan toiminnan alettua ja vasta vuonna 1890 se vihittiin kirkoksi. 

Hautausmaan ja sen kappelin puuhamiehenä toimi silloinen Iso-Britannian konsuli William Mark (1782–1849), joka perheineen oli asunut Malagassa vuodesta 1816 lähtien. Tänä aikana hän oli useamman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa hänen kuolleelle ystävälleen ei ollut löytynyt kaupungista hautapaikkaa. Malagassa oli vain katolisia hautausmaita eikä näille saanut haudata ei-katolisia vainajia. 

Ei-katoliset vainajat piti haudata yöaikaan ”salaa” ja useimmiten paikaksi valikoitui helposti kaivettava rantahiekka. Mark yritti vuosia vaikuttaa asiaan, ja lopulta hän sai luvan perustaa silloisen kaupungin muurien ulkopuolelle anglikaanisen hautausmaan. Ja English Cemetery (täällä) - Manner-Espanjan vanhin ei-katolinen hautausmaa - perustettiin vuonna 1830.

Nykyään sekä hautausmaa että kirkko ovat säätiön - Fundation Cementerio Ingles de Malaga - omistuksessa ja toimivat lähinnä vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusvaroin. Minuakin hautausmaalla opasti mukava ja ystävällinen nuori nainen, joka mielellään vastaili ulkomaalaisen outoihinkin kysymyksiin :)

Missasin Aarnen

Malagan englantilaiselle hautausmaalle (täällä) on englantilaisten ja anglikaaniuskoisten rinnalle haudattu useita muunmaalaisia ja muihin kirkkokuntiin kuuluvia vainajia. Heidän joukossaan on myös yksi Suomen kansalainen Aarne Haapakoski.

Aarne Haapakoski (1904-1961) oli kirjailija ja toimittaja, joka tuli paremmin tunnetuksi Outsider-nimimerkillä. Outsiderin kynästä ovat peräisin mm. 1940- ja 1950-luvuilla kirjoitetut Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut, joista myöhemmin tehtiin myös suosittu kuunnelmasarja Yleisradiolle.

Se, että Haapakoski haudattiin Malagaan, oli sattuma. Talvella 1961 hän oli vaimonsa kanssa lomamatkalla Lontoon kautta Malagaan. Aarne sairastui jo menomatkalla ja kuoli sydänkohtaukseen pari päivää Malagaan saapumisen jälkeen. 

Hautajaisten järjestelyissä auttoi Espanjassa vuodesta 1947 asti asunut ystävä, Suomen armeijan entinen vakoilueversti Reino Hallamaa (1899-1979). Englantilainen hautausmaa taas oli ainoa paikka Malagassa, jonne saattoi haudata ei-katolisia vainajia. 

Mennessäni hautausmaalle tiesin, että Aarne Haapakoski on sinne haudattu. Mutta en tiennyt, missäpäin hautausmaata kirjailijan hauta sijaitsi. Kiertelin pitkään ympäri pientä ja kaunista hautausmaata (täällä), mutta Haapakosken hauta jäi löytymättä…

Mennessäni hautausmaalle sain lipun oston yhteydessä hautausmaan kartan, johon oli merkattu kymmenkunta alueen merkittävintä hautaa. En kuitenkaan edes vilkaissut karttaa, sillä pidin itsestään selvänä, että suomalaisen kirjailijan hautapaikkaa ei siinä kuitenkaan mainittaisi. Ja Aarne jäi minulta löytymättä…

Vasta illalla Ukin kämpillä tutkin karttaa tarkemmin. Ja huomasin, että nimi Aarne Viktor Haapakoski ”Outsider” ja hänen hautapaikkansa mainittiin kymmenen muun, lähinnä englantilaisen vaikuttajan tapaan :)

Kuvan yläreunassa näkyy Aarne Haapakosken nimi, josta on vedetty viiva hänen haudalleen.

Conchas y buganvillas

Löysin Malagasta ihastuttavan ja jännittävän hautausmaan :) Asia, jota en itsekään alkuun meinannut uskoa, sillä vähäiset kokemukseni espanjalaisista hautausmaista ovat olleet huonoja, ellei jopa karseita (täällä). 

Luin tästä Malagan härkätaisteluareenan läheisyydessä olevasta englantilaisesta hautausmaasta netistä. Rinteeseen rakennettu, pieni hautausmaa on perustettu lähes 200 vuotta sitten ja nykyään siellä on tilaa vain polttohaudattaville vainajille. Pitihän minun - ennakkoluuloistani huolimatta - mennä tuota katsomaan :)

Onneksi menin, sillä hurmaannuin täysin. Nykyään ympäröivien kerrostalojen puristuksissa oleva hautausmaa oli paitsi hautausmaa, niin mitä ihanin englantilainen maisemapuutarha - luonnonmukainen, rönsyilevä ja mummolamainen. Ja talvikauden sateiden ansiosta lukuisat puut ja pensaat vihersivät ja monenväriset kukat kukkivat. Etenkin lilanpunaisia ihmeköynnöksiä - espanjaksi buganvillas - tuntui kiipeilevän kaikkialla. 

Kukkarunsauden lisäksi törmäsin hautausmaalla outoihin hautoihin, jollaisia en ollut ennen nähnyt. Hautoihin, jotka olivat kokonaan päällystetty betoniin painetuilla simpukankuorilla - espanjaksi conchas. Simpukankuorihautoja oli ensisijaisesti hautausmaan vanhimmalla alueella, jonne haudatut vainajat olivat kuolleet 1800-luvulla. Alueella oli myös silmiin pistävän paljon pieniä hautoja, joihin oli haudattu lapsia - joihinkin jopa kolme samasta perheestä. 

Hautausmaan infosta ostamassani esitteessä kerrottiin, että 1800-luvulla hautoja on saatettu peittää simpukankuorilla muistuttamaan kotimaan englantilaista puutarhoista, joissa simpukoita siihen aikaan käytettiin paljon koristeluun. Lisäksi netistä löysin tiedon, että mm. Texasissa ja sen lähiosavaltioissa vanhoilta hautausmailta on löytynyt samanlaisia simpukoilla päällystettyjä hautoja, ja ne on usein liitetty saksalaisten uudisraivaajien tapoihin. Lukuisat lapsivainajat taas viitannevat 1800-luvulla Euroopassa riehuneisiin tartuntatautiepidemioihin…

Cochas y buganvillas - simpukankuoria ja ihmekäynnöksiä. Mielenkiintoista ja kaunista. Ja valokuvauksellista :)

Leijonien vartioima portti johtaa englantilaiselle hautausmaalle ja pienelle Saint George -kirkolle. 

Hautausmaalle on haudattu yli tuhat vainajaa ja nykyään se jää kerrostalojen keskelle.

Hautausmaan vanhin osa ympäröitiin jo 1800-luvulla muurilla.

Vanhimmat haudat oli päällystetty simpukan kuorilla.

Mary Anne 10.12.1930 - 20.6.1967

Kävely hautausmaalle

Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että Fuengirolassa olisi mukava katsastaa paikallinen hautausmaa. Kirkkoja kaupungissa on useita, joista parissa olen käynyt myös sisällä (täällä, täällä ja täällä), mutta yhtään hautausmaata en ole vielä nähnyt. 

GoogleMapsista selvitin, että paikallinen hautausmaa Parque Cemeterio San Cayetano löytyy runsaan kilometrin päässä Miramar-ostoskeskuksen takaa. Torstaina ajoin bussilla ostoskeskukselle, ja sieltä jatkoin matkaa sisämaahan kävellen noin 1,5 km Fuengirola-joen uomaa. 

Mukavaa ja rauhallista hiekkatietä - vähän asutusta. Näin yhden aasin, kaksi arkaa kissaa ja muutaman kanan sekä useita kesyjä hevosia. Ohitin La Ponderosa -nimisen, auki olleen, mutta lähes tyhjän ravintolan sekä hylätyn talon, jonka päätyyn oli kohokirjaimin kirjoitettu ”La sorpresa ano 1953”. Sorpresa on suomeksi yllätys, mutta muuten tekstin merkitys jäi minulle epäselväksi. 

Mutta se hautausmaa! Se oli valtava pettymys. Ja kaikkinensa aivan kauhea. Kivetty ja kolkko alue, jolla oli viitisenkymmentä betoniparakkia, joissa kussakin oli molemmin puolin noin 80 muistolaattaa. Laattoihin oli kaiverrettu vainajien nimiä, ja koristeiksi oli laitettu uskonnollisia kohokuvia ja nuhjaantuneita tekokukkia. 

Eikä missään näkynyt eläviä kukkia. Jopa kivetyille käytäville istutetut ja säntilliseen muotoon leikatut appelsiinipuut näyttivät tuossa ympäristössä tekopuilta. Ei riittänyt, että vainajat olivat kuolleita, vaan myös kaikki muu alueella näytti ja tuntui kuolleelta. Karmivaa ja luotaantyöntävää…

Jos Pohjois-Espanjan Corunassa vertasin aikoinaan paikallista hautausmaata ruumishuoneeseen (täällä), niin Fuengirolan hautausmaan hautaparakeista tuli mieleen - ei enempää eikä vähempää - vankileirien asuntoparakit. Tuolla Corunan vanhalla hautausmaalla oli sentään luonnetta ja menneen ajan charmia, mutta Fuengirolan moderni hautausmaa oli täysin eloton ja kuollut paikka. Enkä koko aikana nähnyt siellä yhtään ihmistä…

Fuengirolan hautausmaa oli irvikuva hautausmaasta - kuolleiden kaatopaikka. Onneksi Suomessa saan nauttia lempeistä ja ”elävistä” hautausmaista, kuten rakastamani Leposaari Kulosaaren kyljessä (täällä). 

Kiva kävelypolku Miramar-ostoskeskukselta hautausmaalle :)

”La sorpresa ano 1953”

Hautausmaan hengetön sisäänkäynti