sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Lahjakortti Haikkoon


Saimme Parasystävän kanssa vuosi sitten lahjaksi yhteisen lahjakortin Haikon kartanoon. Ihanissa juhlissa (täällä) saatu ihana lahja kahdeksalta aikuiselta lapseltamme perheineen. Tosin lahjakortin lunastus on viivästynyt - osin saamattomuuttamme. Mutta pääosin ehkä siksi, että juhlien jälkeen ensin Parasystävän polveen asennettiin tekonivel ja seuraavaksi leikkauspöydälle jouduin - tai paremminkin pääsin - minä, kun vuorostaan minun nivelrikkoinen lonkkaniveleni korvattiin tekonivelellä. 

Viimein touko-kesäkuun vaihteessa koitti sopiva hetki lahjan lunastamiseen - ystävien yhteinen vuorokausi Haikon kartanohotellissa Porvoossa. Ensin Parasystävä tuli Mikkelistä junalla Helsinkiin, josta sitten jatkoimme yhdessä minun autollani Haikkoon. 

Perille päästyämme menimme heti kartanon ravintolaan lounaalle ja kylmille olusille :) Ravintola oli vanhanaikainen ja makuuni vähän tunkkainen, mutta tietty ”hieno” ja ihan okei. Lounaana oli seisovasta pöydästä tarjoiltua kanapataa, kermaperunoita ja kasviksia sekä alkuun suoraan pöytiin tuotu ”onneton” tomaatti-mozzarellasalaatti. Lämmin ruoka oli perushyvää, mutta hinta-laatusuhde oli ei-hyvä (26 e/lounas), varsinkin kun settiin ei kuulunut edes jälkiruokaa. Onneksi saimme mukavan tarjoilijamme ”erityisluvalla” tilata a la carte -jälkkärin - a la carte -hintaan - tietty :)

Vähän epäonnisesta lounaasta huolimatta nautimme yhteisestä ruokahetkestä - toistemme seurasta ja naurusta sekä vanhojen muistelusta. Toinen muisteli, kun vuosikymmeniä sitten olimme yhteisellä työporukalla Haikossa ja lintubongari-esimiehemme kävelytti porukkaa iltayöstä puutarhassa satakieliä kuuntelemassa. Toisella ei ollut tästä mitään muistikuvaa, mutta hän muisti olleensa Haikossa vanhan äitinsä seurana ja harjoitelleensa kylpylän allasosastolla tulevaa väitöskaronkkapuhettaan :) Lopuksi skoolasimme edessä olevalle (yhteiselle) vanhuudelle. On se sitten kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä - päivä vain, ja hetki kerrallansa…

Parasystävän ihanan seuran lisäksi nautin Haikon kauniista ja todella hyvin hoidetusta puutarhasta ja ympäröivästä metsäluonnosta. Kukkapenkeissä ei pahemmin näkynyt rikkaruohoja ja nurmikko oli leikattu viisaasti - sinne tänne oli jätetty pölyttäjäystävällisiä niittykohtia :) Ihastelin kartanon pääoven edessä olevia isoja rodoja, jotka pursuivat puhkeamaisillaan olevia nuppuja, ja pergolan vieressä olevan isolehtisen pihlajan valkoisia harsokukkia.

Kiitos Lapset :) Lapsia te meille aina olette, vaikka osa teistä huitelee jo viidennellä kymmenennellä. Ja vaikka olette monessa äitejänne osaavampia, tietävämpiä ja viisaampia :)




perjantai 2. kesäkuuta 2023

Kukkaloistoa kotona


Palasin Pärnun reissulta (täällä) kotiin tyytyväisenä näkemääni ja kokemaani. Koronan jälkeen matkustelu ulkomailla on ollut vähäistä, joten lyhyt reissu naapurimaassa tuntui suuremmalta kokemukselta kuin se ehkä olikaan. Tai ehkä reissuja ei voi vertailla - joskus retki Hesan rannoille voi olla rikkaampi kuin lentomatka Välimerelle :) 

Ikääntyessä olen entistä enemmän alkanut nauttia elämän pienistä jutuista ja oppinut olemaan, kokemaan ja elämään kulloisessakin hetkessä ja tilanteessa. Kiitos siitä, sillä tämä elämäntapa on tuonut elämääni lisää rauhaa ja onnellisuutta. Pärnukin tuntui lähes samalta kuin keski-iän Amerikan reissut :)

Kotiin on aina ihana palata - matkalta kuin matkalta :) Varsinkin kun pari viikkoa sitten istuttamani parvekekukat hehkuivat komeina ja runsaskukkaisina. Ostin aurinkoisella parvekkeella upeasti kukkivat, isokukkaiset riippupelarkuut Roihuvuoren Puutarhanikkarit -nimisestä puutarhaliikkeestä Itä-Helsingistä, kuten myös viime vuonna (täällä). 

Tänä vuonna valitsin vaaleanpunaisia pelarkuita. Ostaessa emmin värin kanssa, mutta nyt olen siihen tosi tyytyväinen. Varsinkin kun istutin pelarkuiden kaveriksi iki-ihania silkkitassuja - nekin vaaleanpunaisina. 

Ihastun kotiini joka päivä uudelleen. Ja kesällä kukkiva parveke on piste iin päälle :) 

torstai 1. kesäkuuta 2023

Luostari, joka lumosi


Ajaessamme autolla ravintola Noaan (täällä) huomasin tien oikealla puolella oudon ”tekoseinän”, jonka nopeasti tajusin valtavan rakennuksen raunioksi. ”Onpa outo, pyhähdytään!” ja onneksi raunioseinä kiinnosti myös Ukkia. 

”Tekoseinä” oli osa Piritan vanhan birgittalaisluostarin rauniokirkkoa, ja siihen tutustuminen oli yksi Viron matkani kohokohtia. Kaunista, vaikuttavaa, ajatuksia herättävää ja valokuvauksellista. Jopa hieman pelottavaa vallan ja voiman tuntua, mutta joka tapauksessa hurmaavaa menneen maailman lumoa. 

Birgittalaisjärjestön perusti Ruotsissa 1300-luvulla elänyt Pyhä Birgitta (1302-1373). Keskiajalla ympäri Eurooppaa perustettiin 27 birgittalaisluostaria. Viron Piritaan (vironkielinen käännös Birgitasta) luostari valmistui vuonna 1436, ja birgittalaistavan mukaan siellä asui ja työskenteli sekä nunnia että munkkeja. Luostarin keskus oli valtava kirkko, jonka sisämitat olivat 24 x 56 metriä ja päätyjulkisivun korkeus 35 metriä. 

Ei voi kuin (taas) ihmetellä ja ihailla, miten noin valtavia rakennelmia on osattu rakentaa 1400-luvulla. Mieleen tulee Naantalin komea kivikirkko (täällä), joka on myös 1400-luvulta ja alunperin paikalla olleen birgittalaisluostarin kirkko. 

Luostari kirkkoineen tuhoutui ja raunioitui jo 1500-luvun lopulla käydyssä Liivinmaan sodassa. Komeat rauniot ovat kuitenkin säilyneet tähän päivään asti. Samoin kuin luostarin alueelle kirkon ympärille 1600-luvulla muodostunut maanviljelijöiden hautausmaa, jonne on haudattu vainajia aina 1900-luvun alkuun saakka. 

Luostarikirkon rauniot ja etenkin sen edelleen pystyssä olevat ja korkeuksiin kohoavat seinät ovat mykistävä ja taianomainen kokemus. Kirkossa ei ole kattoa, mutta siitä huolimatta tilan tuntu on hämmentävää. Isoista ikkuna- ja oviaukoista tulviva valo piirtää tarkkarajaisia kuvia hiekkalattioille ja ruohomatoille. Tutustumista helpottaa se, että rauniot ovat sopivan pienimuotoisia. Ne on helppo hahmottaa ja niitä haluaa ja jaksaa tutkia :) 

Tykkäsin kävellä myös kirkkoa ympäröivällä hautausmaalla. Sen enemmän tai vähemmän vinot kiviristit huokuivat mennyttä aikaa, vaikka vainajien nimistä ei enää saanut selvää. Hautausmaan vanhat, hyvin hoidetut puut ja pensaat voimistivat positiivista kokemustani alueesta.

Birgittalaisluostareita toimii Euroopassa edelleen, mutta aiempia vuosisatoja pienimuotoisimpina. Järjestön pääluostari on Roomassa. Viron Piritaan uusi luostari valmistui vanhan luostarikirkon viereen 2001 ja Suomen Turkuun luostari perustettiin 1986. Turussa Pyhän Birgitan ja Autuaan Hemmingin kirkon yhteydessä toimivassa katolisessa nunnaluostarissa on kymmenkunta, pääosin ulkomaalaista nunnaa, ja se toimii mm. vierastalona.

Historiaa henkivät, hyvin säilyneet rauniot. Kiviseinien, valon ja vihreän luonnon keväistä leikkiä. 



Pieni on ihminen suuressa luostarissa.

Historiallisten tietojen mukaan tehty piirros siitä, miltä luostari on näyttänyt 1400-luvulla.

keskiviikko 31. toukokuuta 2023

Noa pitää pintansa


Palatessamme Pärnusta pysähdyimme lyhyesti Tallinnassa, tai oikeammin Tallinnan laidalla Piritan lähistöllä. Kerrankin kun olin reissussa omalla (Ukin) autolla, halusin käydä lounaalla paljon kehutussa ravintola Noassa.

Ravintola Noa Suomenlahden rannalla, kauniin luonnon keskellä ja merinäköalalla on enemmän kuin ravintolavieras osaa toivoa. Rantaa myötäilevä, tyylikkään matala rakennus - nautittavaa puun ja lasin leikkiä. Rauhallista musiikkia ja ystävällistä palvelua. Ja toukokuisena keskiviikkona lounasaikaan oli vielä ihanan väljää. Vuosia Tallinnan laidalla, Piritan lähellä toiminut Noa oli kokonaiselämys. 

Entä ruoka? Tykkäsin tosi paljon - kauniisti aseteltua, tuoretta, maukasta ja annokset sopivan kokoisia. Pientä kikkailua, mutta vain pientä eikä siinä määrin, että se olisi vaikuttanut itsetarkoitukselta. 

Alkuun söin ”tonnikalakipon” - kivasti maustettua tonnikalatartaria lehtipersiljan alla. Ja pääruoaksi osasin tällä kertaa valita kuhaa (pike perch), toisin kuin Pärnun ravintola Wessetissä (täällä). Hyvin paistettu kuha tarjoiltiin maukkaan, vihreän perunamuusin ja herkullisten vihreitten parsapalasten päällä ja hyvän hummerikastikkeen kanssa. Jälkkäriksi valitsin tuttujen suklaan ja creme bruleen sijaan Pina Colanda -nimisen annoksen, mikä osoittautui nappivalinnaksi. Kookoskuoressa oli kasa tippaleivän tapaisia taikinasuikaleita, joiden alta paljastui kookosjäätelöä ja rommilla marinoituja ananasviipaleita. Tykkäsin kovasti kaikesta, mitä sain ja söin - alusta loppuun :)

Noassa on samassa rakennuksessa kaksi ravintola. Noa Chef’s Hall on gourmet-ravintola, joka sai viime vuonna yhden Michelin tähden ja Noa on ns. tavallinen ravintola, jossa hyvää ruokaa tarjoillaan hieman vaatimattomammin ja hieman rennommin, mutta sopivasti hieman. Me säimme tuolla ”tavallisella” puolella, ja se oli juuri sopiva minulle - lievästi hieno, muttei prameileva.

Noaa ei ole kehuttu turhaan. Tykkäsin ja nautin - hyvästä ruoasta, ihanasta näkymästä, lämmittävästä auringosta ja kesään heräävästä luonnosta. 

Ja ravintolan eteen istutetuista tulppaaneista. Samoin kuin ravintolan atriumpihalla kukkivasta kirsikkapuusta.

Marunaka tuna
Crispy rice, shisho, sriracha aioli, micro salad, yuzu-mirin vinaigrette 

Pan-fried pike perch
Lobster sauce, creamed potatoes with wild garlic, fish roe, green asparagus

Pinoa colada
Feuilles de brick, coconut ice cream, rum  sauce

Pöytämme oli atriumpihalla eikä näköalassa ollut valittamista :)

Ravintolan atriumpihaa

Ravintolarakennus voitti Viron arkkitehtuuripalkinnon vuonna 2015.

Suosikkikuva Instagrammissa :) Horisontissa näkyy Tallinnan siluettia.

tiistai 30. toukokuuta 2023

Pysähdys kirkolla

Oikealla kirkon ikkunaton pohjoispuoli

Menomatkalla Tallinasta Pärnuun näin monta kirik-, möis- ja linus-viittaa (täällä), ja jo silloin päätin, että paluumatkalla pitää jonkun viitan kohdalla pysähtyä ja tutkia, mitä viitan takaa löytyy. Kun paluumatka kahden päivään päästä koitti, aikataulumme olikin yllättäen vähän tiukka, joten valitsin tienviitoista helpoimman :)

Puolessa välissä automatkaa oli kirik-viitta, joka opasti tielle asti näkyvälle Märjamaan kirkolle. Pysädyimme, käännyimme ja ajoimme runsaan kilometrin kaunista, kukkivien syreenien reunustamaa pikkutietä ja saavuimme vanhalle kivikirkolle. 

Kapea, korkea ja valkoiseksi rapattu kirkko oli jylhällä tavalla kaunis ja veti minua vahvasti puoleensa. Harmi, että kirkkoon ei päässyt sisälle. Ulko-ovi oli auki, mutta sisäänkäynti oli estetty rautaristikolla. Sisätilaa pääsi kurkistamaan ristikoiden raoista: vaatimatonta ja rauhallista. Onneksi kirkkoa ympäröivällä vanhalla hautausmaalla sai vapaasti kävellä. 

Luterilainen kirkko oli rakennettu 1300-luvulla. Jännäksi kirkon teki se, että rakennuksen pohjoisseinällä ei ollut yhtään ikkunaa, toisin kuin kolmella muulla seinällä. Vanhan uskomuksen mukaan ”paha” tulee kuulemma pohjoisesta, joten näin ”paha” jäisi kirkon ulkopuolelle. 

Hyväkuntoisella Via Balticalla kulki molempiin suuntiin hurjasti rekkoja - ihan jonoksi asti - ja näkyi keltaisena aaltoilevia, komeita rypsipeltoja. Kivoin yllätys oli nähdä tien reunoilla haikaroita, mutta pesä osui silmääni vain yhden kerran. 

Pärnuun on Tallinnasta lyhyt ja helppo matka. Kun sen nyt keksin, voin kokeilla myös linja-autolla :)

Kurkistus kaltereiden taakse

Vanhaa hoitamatonta hautausmaata

Kirkon kalteroitu pääovi

maanantai 29. toukokuuta 2023

Pärnun rantaa

Pitkää ja matalaa rantaa, ja toukokuussa vielä vähäväkistä :) 

Olimme Pärnussa kaksi iltaa ja yhden kokonaisen päivän. Aurinko paistoi ja ilmat hellivät, joten halusin ehdottomasti käydä tutustumassa kylpyläkaupungin kuuluisaan hiekkarantaan. 

Ukin jaloilla kävellään nykyään vain lyhyitä matkoja, joten hän katseli rantaa hotelli Hedonin yhteydessä olevasta Akordin terassiravintolasta, jossa söimme ainoan kokonaisen päivämme helteisen lounaan. Tai vaihtoehtoisesti hän jäi omaan hotelliimme pötköttelemään, kun minä tepasteli Rannaparkin läpi auringon lämmittämälle hiekkarannalle. 

Rannalla kävelin lähinnä kahden hotellin eli kymmenisen vuotta sitten valmistuneen hotelli Hedonin ja 1930-luvulla rakennetun Rannahotellin väliä. Kokonaisuudessaan kaksi kilometriä pitkällä rannalla oli kaunista, rauhallista, siistiä ja viihtyisää - ainakin näin toukokuussa. Tykkäsin kovasti, vaikka en mereen vielä uskaltautunutkaan :) 

Modernin Hedon-hotelli/kylpylän paikalla on aikoinaan ollut vanha kylpylärakennus, joka tuhoutui ensimmäisen maailmansodan aikana, minkä jälkeen vanhan tilalle rakennettiin 1927 ns. Mutakylpylä. Kylpylää modernisoitiin 2010-luvulla, ja samalla sen yhteyteen rakennettiin korkeatasoinen Hedon-hotelli ravintoloineen. 

Hedon-hotellin ja mutakylpylän yhdistelmää mielenkiintoisemmalta minusta näytti vajaa puolen kilometrin päässä Hedonista ollut Rannahotell. Rakennuksen sanotaan kauniine kaarineen ja arkisine parvekkeineen olevan Viron funkkisarkkitehtuurin helmiä. Hyvältä se minustakin näytti - vaatimattoman tyylikäs ja käytännöllisen kaunis. 

Paluumatkalla laivalla luin, että hiekkarannan Rannahotellin päähän on 2006 rakennettu esteetön, noin puoli kilometriä pitkä ja mukavasti rengasmainen kävelyreitti - Rannaniidu matkarada. Jo yksin tämän takia Pärnuun pitää palata :)

Ankeriasta saslikissa ravintola Akordin terassilla. 
Ukista pehmeää ja maukasta - minusta keskivertoa :) Varsinkin kun muuten kiva ulkoterassi oli aurinkovarjosta huolimatta toukokuun helteissä minulle (liikaa vaatetta) aivan liian kuuma. 

Vuonna 1927 valmistuneen Mutakylpylän taakse piiloutuu uudempi hotelli/kylpylä Hedon.

Rannahotell on pitkän hiekkarannan toinen suosittu hotelli.

sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Ammenden vieraana


Toista sataa vuotta sitten Pärnussa asui upporikas Hermann Ammende, joka ei löytänyt mieluisaa juhlapaikkaa, kun hänen ainoa tyttärensä oli 19-vuotiaana menossa naimisiin Roland Walter Robert Adam Joseph Helge Dworzetzky-Bogdanowitch -nimisen puolalaisen aristokraatin ja merikapteenin kanssa. Lopulta kauppiasisä päätti rakennuttaa juhlapaikan itse, ja Villa Ammendeksi nimetty, valtaisa rakennus valmistui pikavauhtia häiden kynnyksellä vuonna 1905.

Hääjuhlissa hääri mukana Ellenin viisi 9-18 -vuotiasta pikkuveljeä Erhard, Erich, Egon, Ewald ja Edgar. Jännä E-sarja sisaruksia - vähän kuin nykyaikana joissakin perheissä…

Ammenden perhe asui huvilassa kymmenisen vuotta, minkä jälkeen rakennusta käytettiin vain suvun kesäasuntona. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa varakas perhe menetti koko omaisuutensa ja myös huvila piti huutokaupata. 

Myöhemmin rakennus on toiminut mm. kasinona, kirjastona ja saksalaisten upseerien majapaikkana, ja ollut pitkiä aikoja tyhjillään, hylättynä ja hoitamattomana. Vasta 1990-luvulla huvilan ja tontin osti nuoret yrittäjät, jotka rahaa säästämättä kunnostivat rakennuksen muistuttamaan mahdollisimman paljon alkuperäistä huvilaa sekä sisä- että ulkopuolelta. Katto- ja seinäkuvioita maalattiin entiseen malliin ja kalusteiksi hankittiin aikakauden huonekaluja ympäri Viroa.

Vuonna 1999 Villa Ammende avattiin boutique-hotellina, jossa parinkymmenen yksilöllisen huoneen lisäksi on iltaravintola ja vuokrattavia juhlatiloja. Äärettömän viehättävä hotelli, jonka ainoa miinuspuoli on se, että kolmikerroksisessa hotellissa ei ole hissiä. Toki tiesin tämän etukäteen, ja mekin jalkavaivaisina selvisimme riittävän hyvin :) Etenkin kun ystävälliset nuoret respahenkilöt oma-aloitteisesti kantoivat matkatavaramme autosta huoneeseen ja takaisin.

Vanhassa, kunnostetussa rakennuksessa riitti katsomista ja ihailemista. Ja valokuvaamista :) Huoneet olivat ensiluokkaisia ja vessat moderneja. Aamiainen tarjoiltiin kauniissa juhlasalissa ja se erosi positiivisesti massahotellien tarjonnasta. Erkkeri-ikkunoiden reunustavaa salia valaisi vanhasta huvilasta säilynyt iso ja upea kattokruunu. Minä tykästyin etenkin aamiaispäydän lämpimiin, pieniin ja rukiisiin siemensämpylöihin ja tuoreisiin hedelmiin. Ja Ukki erikseen tilattavaan - aamiaiseen kuuluvaan - 64 asteiseen uppomunaan. 

Jugendtyylisen hotellin on suunnitellut Pietarissa työskennellyt suomalainen arkkitehti Frithiof Mieritz (1863-1916). Hänen piirtämiä rakennuksia löytyy useita edelleen myös Suomesta, esimerkkeinä Seurasaaren vanha ravintola ja saareen johtava valkoinen puusilta. 

Viihdyin äärettömän hyvin Ammenden vieraana mukavan henkilökunnan hoivissa, ison puutarhan keskellä sekä kauniin ja rehevän puiston laidalla. Nappivalinta majapaikaksi porrastreenistä huolimatta - ja minusta osin juuri siksi :)





Hotellin ympärillä oli iso ja ihana puutarha syreenipensaineen ja valtavine vanhoine tammipuineen -
 tosin alkukesästä vielä vähän hoitamattomana.  

Villa Ammende 1900-luvun alussa 

lauantai 27. toukokuuta 2023

perjantai 26. toukokuuta 2023

Kaksi pettymystä

Mahtipontinen Uuden taiteen museo

Tykkään museoista :) Olinkin ajatellut, Pärnun reussulla käyn mm. UKM-museossa eli Uuden taiteen museissa (Uue Kunsti Muuseum). Luin netistä, että museo perustettiin 1992 Chaplinin taidekeskukseksi, nimi muutettiin UKM:ksi 1998 ja uusiin tiloihin Itsenäisyyden aukiolle se muutti vuonna 2020. 

Uskoin museon olevan auki arkitiistaina. Mahtipontisen rakennuksen ovi olikin auki, joten vinkkasin Ukille joka oli jäänyt istumaan aukion toisella puolella olevalle penkille. Mutta ulko-ovan jälkeen olikin kaksi ovea lisää, joista toinen (auki olevaj johti johonkin toimistoon ja toinen (kiinni oleva) ovi museoon. Eli taidemuseo oli suljettu maanantain lisäksi tiistaisin.

Pettymyksen jälkeen tutkin netistä, että Pärnu-joen toisella puolella olisi ”patsaan naisen” eli Lydia Koidulan (täällä) kotimuseo. Päätin ajaa sinne taksilla. Museo oli auki, mutta oli aika tylsä. Vähän kodin tavaroita, paljon vironkielistä teksti ja hoitamaton puutarha. Vaikka Koidulan elämä sinänsä on ollut mielenkiintoinen. 

Värikäs puutalo valmistui 1850, jolloin 7-vuotias Lydia muutti siihen perheensä kanssa. Lydia oli isänsä Johann Voldemar Jannsen (1819-1890) ja tämän vaimon vanhin tytär. Johann oli koulumestari ja piti vuosia saksankielistä koulua ympäristön virolaislapsille. Hän myös perusti 1857 ensimmäisen vironkielisen lehden Pärnu Postimees -lehden ja oli muutenkin aktiivisesti mukana Viron kansallisessa heräämisessä. 

Isänsä tavoin Lydiassa heräsi innostus ja kiinnostus Viron kansalliseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Johann Jannsen ei kuitenkaan arvostanut tyttärensä kirjallisia töitä, sillä 1800-luvulla kirjoittamista ja journalismia ei pidetty naiselle sopivana työnä. Antamatta isänsä mielipiteiden vaikuttaa Lydia Koidula (1843-1886) teki merkittävän elämäntyön arvostettuna runoilijana ja kirjoittajana. Lydia Koidula oli ystävän suosittama nimimerkki, joka tarkoitti aamunkoiton Lydiaa. Runoilijan ja aktivistin toimen ohella Lydia meni naimisiin armeijan lääkärin Eduard Michelsonin kanssa ja sai kolme lasta

Tällä kertaa molemmat museovierailuni Pärnussa olivat pettymyksiä. Ensi kerralla pitää käydä Pärnun museossa. Sen sanotaan olevan yksi Baltian maiden nykyaikaisimpia historiamuseoita ja se on vanhassa suolavarastossa. Mielenkiintoista - ainakin paperilla… 

Kodikkaan näköinen Koidula-museo

Päitä ja patsaita

August Jakobson Memorial, 1973

Pärnun keskustassa oli useita patsaita, josta minä jäin katsomaan kolmea. Ketään kiveen ikuistetuista ihmisistä en tuntenut, mutta tämän jälkeen tiedän heistä jotain :)

Ensimmäisenä pysähdyin August Jakobsonin monumentaalisen muistomerkin viereen Ruutli- ja Kuninga-katujen välisessä pienessä puistossa. Patsas oli pystytetty Pärnussa syntyneelle August Jakobsonille (1904-1963), joka teki elämäntyönsä kirjailijana, journalistina ja politikkona - muun muassa. Isoon kivilohkareeseen hakattu muistomerkki muistutti hämmentävästi Sibelius-monumentin kyljessä olevaa, kallioon päälle aseteltua Sibeliuksen reliefikuvaa (täällä). Kuvanveistäjä Hiltusen Sibelius paljastettiin 1967 ja virolaisten taiteilijoiden suunnittelema Jabobson 1973. Tykkään molemmista :)
 
Vironsaksalaisen Georg Wilhelm Richmannin (1711-1753) vaatimaton pääpysti könötti kerrostalon edessä Kuninga-kadulla. Luin esitelaatasta, että Richmann oli syntynyt samalla kadulla, tosin ei tiedetä tarkempaan missä kohdin. Miehestä tuli tunnettu fyysikko ja akateemikko, joka tutki mm. sähköä ja salamointia. Hän kuoli 42-vuotiaana yrittäessään ”vangita” salamaa kehittämällään ukkosen johdattimella. 

Ison keskuspuiston keskellä seisoi korkean kivirakennelman päällä mahtipontisen näköinen nainen. Kyseessä oli Lydia Koidula (1843-1886) - Viron kansallisrunoilija, jonka mukaan myös kyseinen kaunis puisto oli nimetty. Muistomerkin suunnitteli viimeisimpinä töinään yksi aikansa merkittäviä virolaisia kuvanveistäjiä Amandus Adamson (1855-1929). Muistomerkki ei ollut minun makuuni, vaikka edustaneekin aikaansa. 

Kolme erilaista patsasta - kolme eri tyylin ja aikakauden edustajaa. Tulipahan nähdyksi…

Georg Wilhelm Richmann 

Lydia Koidula, 1929

torstai 25. toukokuuta 2023

Wesset valloitti

Kuhaa ja kurpitsarisottoa

Saavuttuamme maanantai-iltana Pärnuun kaipasimme molemmat - Ukki ja minä - heti ruokaa. Hotellimme respahenkilö suositti 10 minuutin puistokävelyn päässä olevan Villa Wessetin ravintolaa. 

Joten eikun matkaan. Minä kävelin leikatun lonkan kanssa jo sutjakasti ja myös Ukki selvisi hyvin omien huonojen jalkojensa kanssa ja hänen mittapuullaan reippaasti. Kaksi jalkavaivaista toisiaan kannustaen :)

Ravintola Wesset oli pienen, samannimisen hotellin kyljessä. Ronskin oloinen ja suht pieni paikka painavine tuoleineen, jossa oli mukava lasikko ja noin viiden pikkupöydän kapea ulkoterassi rauhallisen tien laidalla. Kivannäköinen lista, jolta löytyi heti kummallekin niin alkuruoka kuin pääruoka. Minä valitsin kurpitsaa: alkuun kurpitsakeittoa ja pääruoaksi kurpitsarisottoa. Ukki valitsi - tavoistaan poiketen - peruslihasetin: alkuun tartaria ja päänä Carbonara-pastaa. Osin siksi, että emme kumpikaan tajunneet, että menun englannin kielinen Pike Perch oli suomeksi kuha. Minä luulin valinneeni vain kurpitsarisottoa, ja annoksen paistettu kuha oli minullekin iloinen ja maukas yllätys :) 

Minun krantulla (ja erikoisellakin) maullani käy harvoin niin, että koko kolmen ruokalajin setti on ehtaa herkkua. Kurpitsakeitto oli kermaisen maukasta sekä kuha juuri sopivasti paistettua ja risotto loistavaa - ja kalan päälle kauniisti asetellut pikkelöidyt kurpitsan suikaleet huippua. Ukki tykkäsi tartaristaan, mutta ei pystynyt nauttimaan pastastaan, kun harmitteli ettei ollut huomannut tilata lempikalaansa kuhaa. 

Herkullisen ruokahetken kruunasi hyvä juustokakku, joka tarjoiltiin suolaisen kinuskin ja pistaasivaahdon kanssa. Varsinkin, kun matkan kunniaksi tilasin kakun seuraksi vielä lasillisen kylmää ja sopivan makeaa unkarilaista Tokaj-viiniä.

Palaan ehdottomasti Wessetiin, jos joskus vielä palaan Pärnuun. Hyvää ruokaa sekä rento ja iisi - eli sanan mukaisesti helppo - tunnelma. 

Kurpitsakeittoa
 
Juustokakkua, suolakaramellia ja pistaasivaahtoa