Luonto taiteilee

Pahkaa katsoessani näin aivan selvästi kaksi hahmoa, jotka istuivat sylikkäin keinussa,

mutta valokuvassa hahmot tuntuvat kadonneen…

Voikukan maahan nojaavat haituvapallot kiehtoivat muuten vaan:)

Kevään eka

Tämän bongasin eilen Opiskelijatytön puolison äidin rivitalopihalla Espoossa. 

Sinivuokkoja en ole vielä nähnyt, vaikka jopa uutisissa kerrottiin niitä nähdyn etenkin 

Varsinais-Suomessa ja yhden bongasin myös Hannu Mäkelän ihanasta blogista (täällä).

Komea kupoli

Espoon Tapiolassa Kaupinkalliontiellä on lähes 30 vuotta ollut rakennus, joka näyttää lähinnä piparkakkutalolta. Paitsi, että se on valkoinen ja että siinä on kirkkaansininen kupoli. Ja kaiken kukkuraksi sen katolla on kaksi pientä valkoista ristiä :) 

Rakennus on Tapiolan ortodoksinen kirkko eli Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko, joka valmistui vuonna 1998 ja on nimensä mukaisesti pyhitetty Herman Alaskalaiselle. Kirkon on suunnitellut arkkitehti Paul Hesse.

Herman Alaskalainen (1756-1837) syntyi Venäjällä ja päätyi munkiksi Valamon luostariin, josta hänet lähetettiin lähetystyöhön tuolloin Venäjään kuuluneeseen Alaskaan. Herman eli loppuelämänsä Kodiakin saaren seudulla ja hänen kerrotaan mm. puolustaneen paikallista väestöä venäläisiä siirtomaaisäntiä vastaan. Herman Alaskalainen julistettiin Amerikassa pyhäksi vuonna 1970.

Kiersin pienen ortodoksikirkon ja ihailin sen komeaa kupolia. Sisälle en päässyt, sillä kirkko on auki vain kirkollisten toimitusten yhteydessä. Ehkä joskus…

Tunne värinä

Harvoin - jos koskaan - olen käynyt näyttelyssä, jolla on ollut yhtä osuva nimi kuin Salon taidemuseon kesänäyttelyllä. Tunne värinä inspiroi ja kiehtoo minua moneen suuntaan - ja saa (lähes) väreilemään, mutta ainakin hymyilemään :)

Tunne-sanan voi mieltää joko substantiivina tai verbinä ja värinä-sanalla voi taas tarkoittaa joko värinää tai se voi viitata väreihin. Muun muassa - mutta varmaan muitakin tulkintoja löytyy. Tykkään tällaisista nimistä ja sanaleikeistä, jotka eivät normimummollekaan ole liian vaikeita, taiteellisia tai monimutkaisia :)

Ja tykkäsin myös museon näyttelystä. Tunne värinä on kuvataiteilija Mari Rantasen yksityisnäyttely, jossa on esillä taiteilijan viime vuosien teoksia. Rantanen, joka on syntynyt 1956 Espoossa, on vuodesta 1985 lähtien asunut ja työskennellyt pääosin ulkomailla, lähinnä New Yorkissa ja Tukholmassa.

Ensi silmäyksellä Salon Veturitallissa esillä olleet Rantasen teokset vaikuttivat kaikki samanlaisilta - paljon väriä ja paljon leikkisyyttä  - ja paljon huutomerkkejä. Näyttelytiloihin oli levitetty isoja, värikkäitä mattoja, jotka vielä lisäsivät teosten värivoimaa. 

Teosten eteen pysähtyessä ja niitä tarkemmin katsoessa jokainen teos alkoi kuitenkin kertoa omaa tarinaansa - tai katsojan tarinaa. Esimerkiksi Golden Handshake - Kultainen kädenpuristus - herätti minussa mielikuvan kahden ihmisen kohtaamisesta, jota ympäröi näennäisen kultainen reunus, mutta jossa kumpikin puhui täysin omaa, eri kieltä - toisiaan kuulematta ja tulematta kuulluksi. 

Tykkäsin myös toisen ”näyttelypilttuun” It is Now or Never -nimisestä triptyykistä - kolmeosaisesta vahvasta ”aurinkoteoksesta”. Ensi kertaa törmäsin museossa siihen, että teosesittelyjä saattoi näyttelyssä kierrellessä kuunnella kassalta mukaan saatavilla pienillä puikoilla eikä hankalilla korvakuulottimilla. Hyvä Salo! 

Mari Rantasta voi nähdä ja aistia lisää mm. Espoon Niittykummun metroasemalla, jossa vuodesta 2017 on ollut taiteilijan tilateos Lived Space in Color. Pitäisiköhän mummin tehdä seuraava metromatka Niittykumpuun… 

It is Now or Never, 2019

Golden handshake, 2018

Vihreitä kyyneliä

Julkisivu Kipparinkadulle

Olin pitkään ajatellut käydä katsomassa Espoonlahden kirkkoa, jonne on noin puolen tunnin automatka kotoani Punavuoresta. Kirkko kiinnosti, koska sen on 1970-luvun lopussa suunnitelleet arkkitehtiveljekset Timo (1928-2021) ja Tuomo (1931-1988) Suomalainen. Samat miehet, jotka toista kymmentä vuotta aiemmin olivat suunnitelleet suositun Temppeliaukion kirkon Helsingin Töölöön (täällä). 

Kirkoissa on sanottu olevan paljon samoja elementtejä. Kiveä, betonia ja kuparia kallioiden keskellä. Ja kirkkoja yhdistää myös huomaamattomat taotut ristit (täällä), joista tykkään. Espoonlahden kirkkoa onkin kutsuttu Temppelikirkon pikkusiskoksi, joten pitihän tämä pikkusisko nähdä. 

Mutta tiistainen vierailuni päättyi pettymykseen. Kirkko oli neljän jälkeen visusti kiinni, vaikka olin netistä kahteen kertaan tarkistanut kirkon aukioloajat: ma-to klo 8.30-18. Ulko-oven vieressä oli kuitenkin tyly kyltti: Auki Ma-pe klo 8.30-15 - joten kiinni mikä kiinni. 

Seisoessani sisäpihan puoleisella pääovella viereisestä ovesta tuli ulos ilmeisesti joku kirkon työntekijä, joka ystävällisesti huikkasi, että kirkko on jo suljettu. Kun purin hänelle harmiani ja kerroin netistä lukeneeni, että kirkko suljettaisiin vasta kuudelta, hän sanoi tiedon olevan ”näppäilyvirhe, joka on huomattu ja korjattu”. Mutta sieltä se ”näppäilyvirhe” löytyi ainakin vielä tiistai-iltana…

Kaikkinensa Espoonlahden kirkosta jäi pettynyt fiilis. Luulen, että tuntemukseni olisivat olleet toiset, jos olisin päässyt tutustumaan kirkon sisäosiin. Valokuvien perusteella sisältä löytyy samaa tunnelmaa kuin Temppeliaukion kirkosta. Jänniä tilaratkaisuja, luonnon materiaaleja ja valon leikkiä - asioita, joihin yleensä hurahdan :)

Nyt näin vain surullisen näköisen rakennuksen, joka oli ikäänkuin puristuksissa kauppakeskuksen, metroaseman, rakennustyömaan ja parkkipaikan välissä. Kirkko tuntui kärsivän tilan puutteesta - ja itkevän vihreitä kyyneleitä. Näin koin, kun katselin kuparipanelista betonisen sokkelin päälle valuvia (?) leveitä vihreitä juovia. 

Jo parkkipaikalle ajaessa hämmennyin. Missä on kirkon ovi? Edessä oli vain kirkon sokkeloinen taka- tai sisäpiha, josta en alkuun tajunnut, että sen läpi piti kävellä löytääkseen kirkon toisen pääoven. Kirkossa oli siis kaksi, samaan eteistilaan johtavaa pääovea rakennuksen etelä- ja pohjoispuolilla. Sinänsä kiva ja toimiva ratkaisu, mutta minulle se ei heti valjennut. Parkkipaikalla lähinnä koin, että rakennus näyttää minulle selkäänsä, ja lähdin kiertämään rakennuksen ”etupuolelle” etsien pääovea. Ja todetakseni sen olevan lukossa :)

Ehkä pitää niellä pettymys ja antaa Espoonlahden kirkolle toinen mahdollisuus…

Kirkon metsän puoleinen pääsisäänkäynti

Kaunista Kaksoselta

Toini Muonan tuotantoa

Viimeviikkoisella EMMA-käynnilläni (täällä) tutustuin ensimmäistä kertaa museon ensimmäisessä kerroksessa olevaan Collection Kakkonen -kokoelmaan. Ja ihastuin. Huolimatta siitä, että näyttelyssä oli esillä paljon tuttua - mm. Nanny Stillin lasipulloja, Birger Kaipiaisen keramiikkatöitä, Alvar Aallon maljakoita. Ehkä juuri tämä tuttuus tuntui mukavalta - ja ”turvalliselta”.

Kauppaneuvos Kyösti Kakkosen (s.1956) kokoelman ydintä onkin suomalainen keramiikka- ja lasitaide - astioita, taide-esineitä, veistoksia. Ja tästähän minä tykkään. Vietin pitkän tovin ilmavassa näyttelytilassa - betoniseinien, lasi-ikkunoiden ja tehdasmaisten kattorakenteiden keskellä. Ja tykkäsin. Vähän väkeä, joten sain kierrellä, katsella ja kuvailla omassa rauhassa ja omassa tahdissa. 

Tuttujen esineiden ja tuttujen taiteilijoiden lisäksi tutustuin moneen minulle ei-niin-tuttuun keraamikkoon. Yksi uusista tuttavuuksista oli Toini Muona. Kyösti Kakkonen sanoin ”Kaikki alkoi Toini Muonasta”. Se että Kakkonen osti Muonan keramiikkaesineiden jäämistön 1980-luvun lopulla, innosti miestä niin, että hän aloitti systemaattisen suomalaisen keramiikka- ja lasitaiteen keräämisen - Collection Kakkosen alku :)

Helsinkiläinen keraamikko Toini Muona (1904-1987) työskenteli Arabialla lähes koko työuransa eli 32-vuotiaasta eläkkeelle jäämiseen asti 1970. Muona tavoitteli töissään epäsymmetriaa ja epätäydellisyyttä, ja haastoi näin länsimaista klassista muotoihannetta. Erilaisuudessaan hän oli suunnannäyttäjä ja yksi modernismin pioneereja Suomessa.

Tykästyin näyttelyssä myös merkittävän uran keraamikkona ja opettajana tehneen Kyllikki Salmenhaaran (1915-1981) dreijaamalla tehtyihin töihin. Ei ihme, että hän ei ollut minulle tuttu, sillä bongasin netistä hyvän Hesarin artikkelin (HS 28.7.2015), jonka mukaan ”maailma unohti mestarikeraamikko Kyllikki Salmenhaaran” (täällä). Mutta tästedes ainakaan minä en unohda…

Innostuin myös muotoilija Kati Tuominen-Niittylän (s.1947) ihastuttavasta väri- ja muotokielestä sekä keramiikkataiteilija Heini Riitahuhtan (s.1976) leikkisistä seinäreliefeistä. Vaikka perus-Aalto-maljakko on nykyään tympäisevän tuotteistettu, en voinut olla ihailematta esillä ollutta kymmenen erikokoisen ja -korkuisen Aalto-maljakon ryhmää. Ja matalalle pöydälle aseteltuna, jolloin kirkaslasista rykelmää saattoi katsoa ylhäältä :)

Kuten MK kommentoi edelliseen postaukseeni: ”Muisteluihin on mukava vajota, kun ihailee Kakkosen kokoelmaa.” Eikä yhtään ruuhkaa, mikä edesauttoi muisteluihin vajoamista :)

Nanny Still (1926-2009): Pulloja, 1959

W

Kati Tuominen-Niittylä: Kaadin, 1980-1990 -lukujen vaihde

Kyllikki Salmenhaara: Malja, 1956-1957

Heini Riitahuhtan Kukonlaulu (2022) on Kyösti Kakkosen tilaustyö, 

jossa Kakkosen toivomuksesta on kirkko, kukko ja hääpari :)

Yksityiskohta edellisestä

WeeGeen suojissa museo poikineen

Viime vuosina olen käynyt ja asioinut paljon Espoossa ja etenkin Tapiolassa, jossa Äitimuori on asunut runsaat kymmenen vuotta Poikakaverinsa kanssa. Pääosin autolla, mutta joskus jalan (täällä) tai metrolla (täällä). Ja tänä aikana on tullut käytyä useita kertoja myös EMMA-museossa, viimeksi joulukuussa 2023 (täällä).

Viimeviikkoisella EMMA-käynnillä jäin ihmettelemään museon nimeä. Museon nimihän on EMMA - vai onko? Mitä opastekylteissä vilahtelevat nimet KAMU ja Weegee sitten tarkoittavat? Ensi kertaa havahduin myös katsomaan itse museorakennusta. Poikkeuksellista, sillä usein kiinnostun rakennuksesta jopa enemmän kuin museossa esillä olevasta näyttelystä :)

Jatketaan nimi-ihmettelystä :) Museon nimi on EMMA, ja se on lyhenne museon englannin kielisestä nimestä Espoo Museum of Modern Art (Espoon modernin taiteen museo). Emma-museo toimii rakennuksessa, jonka nimi on WeeGee ja sen tiloissa toimii EMMAn lisäksi myös toinen museo eli Espoon kaupunginmuseo, jonka lyhenne on KAMU. 

Ja sitten vähän tietoa EMMAsta. EMMA on taidemuseo, joka nimensä mukaisesti keskittyy moderniin ja nykytaiteeseen sekä muotoiluun. EMMAn omassa kokoelmassa on lähes 3000 taideteosta, joista suurin osa on sijoitettu muualle kuin museon tiloihin. Niitä löytyy useita satoja ympäri Espoon kaupunkia - ulkotilojen lisäksi mm. virastoista, sairaaloista, kouluista, päiväkodeista ja palvelutaloista.

Itse EMMA-museossa on nähtävillä ulkopuolisia vaihtuvia näyttelyitä sekä kolme pysyvää näyttelyä EMMAn kolmen yhteistyökumppanin - Saastamoisen säätiön, Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön ja Collection Kakkosen - kokoelmista. 

Saastamoisen säätiö on EMMAn vanhin yhteistyökumppani. Sen lähes 3000 teoksen taidekokoelma liitettiin osaksi museota museon perustamisen yhteydessä vuonna 2006. Kerrallaan Saastamoisen kokoelmasta valikoidaan noin 150 teosta kokoelmanäyttelyyn, joka on pysyvästi esillä museorakennuksen toisessa kerroksessa. Saastamoisen säätiö on perustettu 1968 ja sen taidekokoelman perustana on samannimisen kuopiolaisen teollisuussuvun kotikokoelma 1910-luvulta. 

Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiö perustettiin vuonna 2003, kun taiteilijapariskunnan Rut Brykin (1916-1999) ja Tapio Wirkkalan (1915-1985) lapset lahjoittivat noin 5000 vanhempiensa taiteilemaa esinettä perustettavalle säätiölle. Vuonna 2011 säätiön esinekokoelma tallennettiin EMMAan ja vuonna 2017 kokoelma avattiin museoyleisölle ns. Bryk&Wirkkala -katseluvarastona, joka on pysyvästi nähtävillä museorakennuksen toisessa kerroksessa. 

Collection Kakkonen -kokoelma taas on osa kauppaneuvos Kyösti Kakkosen (s.1956) mittavaa henkilökohtaista taide- ja muotoilukokoelmaa. Kaikkinensa kauppaneuvoksen omaan kokoelmaan kuuluu yli 10 000 teosta, ja näistä noin 1300 teosta on pitkäaikaisesti lainattu EMMA-museolle ja tämä lainakokoelma on nimetty Collection Kakkoseksi.

EMMAn Kakkos-kokoelman teoksista osapuilleen puolet - eli 500-800 teosta - on vaihdellen esillä rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevassa näyttelytilassa. Tämä, vartavasten Kakkosen näyttelyä varten rakennettu näyttelytila valmistui ja avautui yleisölle marraskuussa 2022.

Vielä pari sanaa itse museorakennuksesta. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Aarno Ruusuvuori (1924-1992) ja se valmistui 1960-luvun puolivälissä Jyväskylässä toimintansa aloittaneen kustantamo Weilin&Göösin painotaloksi. Vuonna 1992 kirjapainotoiminta siirtyi muualle ja Espoon kaupunki osti rakennuksen 2001. Tämän jälkeen betoniluomus kunnostettiin ja vuonna 2006 sinne avattiin Espoon modernin taiteen museo - EMMA. 

Keväällä 1974 valmistui Weilin&Göösin painotalon viimeinen lisäosa, jonka suunnitteli Ruusuvuoren työpari, rakennesuunnittelija Bertel Ekengren (1932-2022). Nykyään tämän lisäosan tiloissa toimii Etelä-Tapiolan lukio. Weilin&Göösin logo - disainattu WG eli WeeGee - on edelleen nähtävissä rakennuksen ulkoseinällä sisäänkäynnin yläpuolella. Logon suunnitteli 1960-luvulla arkkitehti Juhani Pallasmaa (s.1936). 

Eivätkä museot ja taidekokoelmat tähän lopu :) Kuten edellä kirjoitin WeeGee-rakennuksessa on EMMA-museon lisäksi Espoon kaupunginmuseo KAMU. Tarkemmin vain osa KAMU-museota, sillä kaupunginmuseolla on eri puolilla Espoota viisi erillistä museotilaa tai -rakennusta, joista yksi eli KAMU WeeGee toimii EMMAn yhteydessä museorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Tajusin tämän KAMU WeeGeen olemassaolon vasta tätä juttua kirjoittaessa ja se onkin minulta vielä näkemättä.

Ja museorimpsu jatkuu :) EMMAn ja KAMU WeeGeen kanssa samassa WeeGee-rakennuksessa - sen toisessa kerroksessa - on Mauri Kunnas -museo ja lisäksi WeeGeen pihalle on museoitu Futuro-talo. Samassa pihapiirissä on vielä erillinen uudisrakennus, jossa 2022 avautuivat Museo Leikki ja Suomen Kello- ja korumuseo Kruunu.

Kaikkia museoita ei kannata eikä edes jaksa ahmia samalla kertaa. Mutta onneksi on museokortti :) Ja onneksi WeeGee-talon alakerrassa on tilava kahvila :)

PS. Alla joitakin kuvia WeeGee-rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevasta pysyvästä Collection Kaksonen -näyttelystä. Ideana lähinnä kuvata sitä, miten hienosti entisen painotalon betoniset rakenteet sopivat modernin EMMA-museon kehyksiksi.

Oiva Toikka (1931-2019): Lasimetsä, 1972/2003

Birger Kaipiainen (1915-1988): Helmilintu (Kuovi), 1960

Markku Salo (s.1954): Amazonas, 1991/2022

Takana näkyy museon pihalla oleva keltainen Futuro-talo, joka on avoinna 14.5 - 15.9.2024. 

Ei kellotornia, ei alttaritaulua

Tykästyin Tapiolan kirkkoon. Tuohon harmaaseen betonikuutioon, joka kohoaa vanhan uimahallin, Sokos Garden -hotellin ja Tapionaukion parkkipaikan kyljessä. Harmaana ja jäyhänä, mutta silti kutsuvana.

Arkkitehti ja professori Aarno Ruusuvuori (1925-1992) suunnitteli kirkon 1965. Rakennusta laajennettiin vuonna 1992, jolloin sunnittelusta vastasi Ruusuvuoren puoliso, arkkitehti Anna Jäämeri-Ruusuvuori (s.1943), ja viimeinen mittava peruskorjaus valmistui 2022.

Luin netistä, että Tapiolan kirkko edustaa brutalismia eli modernistisen arkkitehtuurin suuntausta, joka suosii selkeyttä ja viimeistelemättömiä materiaalipintoja, kuten karkeaa ja maalaamatonta betonia. Betonibrutalismin kultakausi oli 1950-1970 -luvuilla, ja suuntausta edustaa myös mm. Turussa oleva Sibeliusmuseo, jonka arkkitehtuuriin ihastuin helmikuussa 2023 (täällä). 

Tapiolan kirkkorakennus on saanut paljon myös negatiivista kritiikkiä, ja se on mm. usein kerännyt ääniä erilaisissa Rumin kirkko -äänestyksissä. Kuten edellä mainitsin, minä kuitenkin pidin rakennuksesta. 

Betoniseinistä huolimatta koin rakennuksen lämpimänä ja helposti lähestyttävänä. Sisälle oli helppo astua, ja eteisessä saattoi valita, kääntyikö oikealle ja lasiovien läpi kirkon puolelle vai vasemmalle, jolloin edessä oli kirkon toiselle sisäänkäynnille johtava, Raitiksi nimetty leveä ja helppokulkuinen käytävä. Raitin varrella oli työntekijöiden toimitiloja ja useita kerhohuoneita mm. lapsiperheille, nuorille, kuoroille ja sururyhmille. Ja vapaaehtoisvoimin toimiva kahvila Valo, jonne minutkin toivotettiin tervetulleeksi.

Eri tilojen väleissä oli mäntyjä kasvavia, pieniä sisäpihoja, jonne huonetiloista avautui seinän kokoiset lasi-ikkunat. Jopa rospuuttoaikana sisäpihat olivat kauniita ja rauhoittavia, mutta uskon (ja toivon), että kevään edetessä pikkupihat puhkeavat sananmukaisesti kukkaan :)

Kirkossa ja sen aputiloissa oli ja liikkui ihmisiä - äitejä lastenrattaiden kanssa, eläkeikäisiä ilmiselvästi matkalla kuoroharjoituksiin, nuoria supattelemassa keskenään ja kirkon työtekijöitä kokoustamassa avoimessa Valo-kahvilassa. Nauttimasta yhdessä olemisesta.

Tapiolan kirkossa ei ole kellotornia, ainoastaan matalalle, kirkon sivulle asetetut kirkonkellot - ilman tornia. Eikä alttaritaulua, ainoastaan arkkitehdin suunnittelema, tyylitelty metalliristi - ilman pyhäinkuvia. Ilman tornia ja pyhäinkuvia kirkkorakennus sopii vähemmänkin uskonnollisille ihmisille…

Kirkossa oli kuitenkin elämän tuntua. Ja se rohkaisi piipahtamaan ja kutsui jopa osallistumaan. 

Alttaritaulun tilalla oli arkkitehti Ruusuvuoren suunnittelema epäsymmetrinen risti.

Alttariseinällä oli 2752 betoniharkkoa :)

Yksi rakennuksen rauhoittavista sisäpihoista.

Kirkko on takaa ikkunatonta betoniseinää.

Etsi varis :)

Tienhaaralla, 2023

Tykästyin kuvataiteilija Katarina Reuterin värikkäisiin ja yksityiskohtaisiin öljymaalauksiin, joita on esillä tammikuun loppuun asti Espoon EMMA:ssa. Black Crow Blues -nimisessä näyttelyssä teokset on aseteltu silmiinpistävän väljästi toisen kerroksen perältä - Yrjö Kukkapuron huonekalunäyttelyn takaa - löytyviin kolmeen huoneeseen. 

Huoneisiin oli ripustettu kaksi tosi isoa ja tummaa maalausta - Juoni (2023) ja Vartio (2017) - joissa molemmissa näkyi paljon vahvaa väriä ja monenlaisia lintuja - kaiken muun pikkutarkan lisäksi. Ja parikymmentä, pientä - useimmat noin 30 cm kanttiinsa - maalausta, joista lintujen lisäksi löytyi perhosia, verhoja, harsoja ja seittejä sekä paljon muuta salaperäistä. 

Pienikokoisten maalausten väljä ripustus tuntui alkuun oudolta, mutta pian huomasin että se antoi ihanasti tilaa ja rauhaa teosten tarkkaan tutkiskeluun. Ja kun huoneessa ei ollut liikaa väkeä, saatoin aina valita sen taulun jonka edessä ei ollut ketään muuta. 

Lähes jokaisessa maalauksessa istui tai lensi yksi tai useampi musta varis, mihin myös näyttelyn nimi - Black Crow Blues - viittasi. Tosin minulle selvisi vasta kotona, että crow on suomeksi varis, vaikka jo näyttelyssä ihmettelin taiteilijan ihastusta variksiin :)

Pitkään myös ihmettelin ja tutkin tauluissa näkyviä harsoja ja seittejä. Osa niistä näytti niin aidoilta, että en vieläkään ole satavarma, olivatko harsot maalattuja vai liimattuja. Ilmeisesti kuitenkin maalattuja, joskin äärettömän tarkalla siveltimellä. 

Katarina Reuterin (s.1964) Takauma-nimisen maalauksen esitetekstissä luki, että taulu oli kunnianosoitus Lauri Anttilalle. Pitihän minun selvittää, että Lauri Anttila (1938-2022) oli arvostettu kuvataiteilija ja professori, joka oli toiminut Kuvataideakatemian pitkäaikaisena rehtorina. Anttila tuli tunnetuksi etenkin installaatioista, joista tunnetuin lienee Kunnianosoitus Werner Holmbergille -niminen teos. Tämä 1800-luvulla eläneen maalarin muistoksi tehty installaatio on metrin levyinen ja yli neljä metriä pitkä, ja nykyään se löytyy Kansallisgallerian kokoelmista.

Variksia siis löytyi :) Ja myös perhosia ja muita taidokkaasti maalattuja lintuja, kuten varpusia ja tiaisia - ja tunnistinpa harmaapäätikkakin - ehkä :) 

Päivän työ, 2021

Takauma (Kunnianosoitus Lauri Anttilalle), 2023

Puutarhan lumo

Lumoudun aina käydessäni Hvitträskin koti- ja ateljeemuseossa Espoon ja Kirkkonummen rajalla Vitträsk-järven rannalla. Tykkään vaeltaa ja fiilistellä niin 1900-luvun alussa valmistuneessa, kansallisromanttisessa rakennuksessa (täällä) kuin museoalueen hyvin hoidetussa puutarhassa (täällä). 

Viikonvaihteessa olin pitkiä aikoja Opiskelijapojan perheessä apuna ja seurana, kun nuori perhe opetteli uuden pikkuisen synnyttyä elämää kolmilapsisena perheenä. Heidän Espoon kodistaan oli vain viitisen kilometriä Hvitträskiin, joten sunnuntai-iltapäivänä päätin seitsenvuotiaan kanssa käydä minulle tutussa museossa. Eläväinen Pikkupoika ei pitkään jaksanut kierrellä museon sisätiloissa, joten tällä kertaa minäkin keskityin lähinnä taloa ympäröivään puutarhaan. En kuitenkaan valittanut, sillä kauneutta ja valokuvauksellisuutta riitti myös ulkotiloissa.

Viimeksi kävin tässä kolmekymppisten arkkitehtien Eliel Saarisen, Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin ja heidän perheidensä museoidussa ateljeekodissa syyskuussa 2020, jolloin innostuin kirjoittamaan retkestäni ja talon asukkaista peräti kolme blogipostausta (täällä, täällä ja täällä). Hvitträsk oli ja on jokaisen kehun ja postauksen väärtti :)

Hämmennyin (taas) museokodin puutarhan rehevyydestä ja kauneudesta. Viimeksi käydessäni puutarhan lukuisat villiviinit loistivat upeissa syksyn väreissä ja nyt sain ihailla köynnösten kesäistä vihreyttä ja kasvuvoimaa. Lehtevät villiviinit olivat muuttaneet puutarhan pienen huvimajan lähes tunnistamattomaksi muumimökiksi ja vanhat kivimuurit satumaisiksi prinsessaruusus-tiheiköiksi. 

Kukkia ja kasveja puutarhassa oli maltillisesti, pääosin entisaikojen perennoja - mistä tykkäsin. Ja kaikki ilmeisen huolella valittuja. Eliel Saarisen Loja-vaimo oli innokas puutarhuri, ja puutarhassa kuulemma edelleen elääkin hänen käden jälkensä.

Onneksi omistan museokortin, sillä Hvitträsk kutsuu jatkossakin… 

Leppävaaran Lilla

Tänään on Siskon nimipäivä. Lapsuudessa nimipäivät olivat tärkeitä: helmikuussa oli Siskon päivä ja joulukuussa minun. Päivä huomioitiin, mutta pienesti :) Eli selvästi vaatimattomammin kuin syntymäpäivät, joita usein me lapset odotimme yhtä innokkaasti kuin joulua.

Nykyään nimipäivät - omat ja toisten - ohittuvat minulta pääosin huomaamatta. Mutta jostain kumman syystä muistan aina, että Riittaa juhlitaan helmikuun ensimmäisenä. Liekö siihen vaikuttaa tuo mystinen valo, joka helmikuun alussa alkaa jälleen lisääntyä - ja vauhdilla. Tai ehkä sittenkin se, että Sisko on minun Tärkeä Ihmiseni :)

Tänään kävimme Siskon nimpparilounaalle Leppävaarassa Villa Lilla -nimisessä ravintolassa - hämmentävästi korkeiden toimistorakennusten ja kerrostalojen välissä. Saimme ihanan erkkeripöydän ja ihanan tarjoilijan. Söimme kolmen ruokalajin lounasmenun. Alkuun tarjoiltiin graavitaimenta ja seuraavaksi paahdettua peltopyyn rintaa, josta tarjoilija varoitti: ”Syökää varovasti, sillä lihassa voi olla hauleja.” Jälkkäriksi oli sitruunamutakakkua, josta Sisko kyseli: ”Eikö mutakakun kuuluisi nimensä mukaisesti olla tummaa (suklaata)?”, muttei saanut tarjoilijalta vastausta visaiseen kysymykseensä :)

Ruoka oli kaunista, ja makukin ihan ok. Mutta parasta oli Villa Lillan ystävällinen tarjoilu ja äärettömän mukava ja lempeä miljöö. Yli sata vuotta vanha, kauniisti kunnostettu hirsitalo upeine ikkunoineen ja vanhoine kaakeliuuneineen.

Punaisen hirsitalon on rakennuttanut kupariseppä Mauno Hätinen (1858-1922) vuonna 1912. Vuosia talo tunnettiin Villa Ylänteenä. Kymmenisen vuotta sitten nuori pariskunta osti rakennuksen ja kunnosti yläkerran kodikseen ja alakerran sisustuskaupaksi ja kahvilaksi. Helmikuussa 2021 sisustuskauppa/kahvila lopetettiin ja helsinkiläisen ravintola Murun omistajat avasivat sen tilalle - ja koronan keskelle - uuden Villa Lilla -ravintolan.

Hyvää nimipäivää, rakas Sisko. Uusitaan sama setti ensi vuonna :)

Paahdettua peltopyyn rintaa ja mustajuuripyrettä

Sitruunamutakakkua ja punaherukkaa

Mägi Emmassa

Konrad Mägi: Meditaatio, 1915-16.

Virolainen taidemaalari Konrad Mägi (1878-1925) kuoli elokuussa 1925 alle 50-vuotiaana Tarton mielisairaalassa, jonne hänet pari kuukautta aikaisemmin oli toimitettu itselleen ja ympäristölleen vaarallisena. Merkittävä osa Mägin säilyneistä maalauksista eli 150 teosta on esillä Espoon Emmassa olevassa Maalauksen arvoitus -nimisessä näyttelyssä.

Tykkäsin Mägin väritäytteisistä ja leikittelevistä maisemista, joissa kuvattiin mm. Viron ja Norjan luontoa ja Italian katunäkymiä, sekä jännittävistä, lähinnä naisia esittävistä muotokuvista. Harmikseni minulta meni näyttelyssä ohi, mistä näyttelyn nimi - Maalauksen arvoitus - juontaa. Yleensä kaiken tietävästä netistäkään en onnistunut löytämään tähän vastausta. Jäin käsitykseen, että nimi viittaisi Mägin Meditaatio-nimiseen maalaukseen, jolle on annettu myös nimi Nainen maisemassa. Mutta en ole varma...

Tiistaina puolen päivän jälkeen Emmassa oli yllättävän paljon kävijöitä - etupäässä nuorekkaita :) eläkeikäisiä pariskuntia ja naisia - yksin tai kaverin kanssa. Minä olin tällä kertaa yksin, ja huomasin kaipaavani kaveria, vaikka monesti tykkään tutkia museoita ja näyttelyitä yksinkin. 

Konrad Mägi: Venetsia, 1922-23

Edessä Alide Asmusin muotokuva (1912-13) ja takana Rouva Menningin muotokuva (1915-16)

”...kun sielun täyttää elämän ikuinen kärsimys, 

tarjoaa taide meille sen, mitä elämä ei voi antaa. 

Vain taiteessa, omassa luomisessa, voi löytää rauhan.” 

Ote 29v Konrad Mägin kirjeestä nuorelle suomalaiselle ystävälleen August Vesannolle 1907.

Kirja pyhimyksistä

Kirkkofani osti kirkkokirjan Kierrätyskeskuksen nettikaupasta - 12 euroa. Maksoi netissä ja nouti Espoon Nihtisillan ”tavaratalosta”. Sillä tavaratalo tämä valtava kierrätyskeskus todella on: Tilaa silmin kantamattomiin ja tavaraa valtavasti - ja kaikki hyvässä järjestyksessä :)

Historioitsijoiden Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirjoittama Pyhimyksiä ja paanukattoja - Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin (Kirjapaja 2009) kertoo kivasti keskiaikaisista kivikirkoista ja suomalaisesta pyhimysmaailmasta. Maailmasta, josta en ole tiennyt mitään, enkä aiemmin ole pahemmin kiinnittänyt edes huomiota kirkkojen moninaisiin seinämaalauksiin tai vanhoihin patsaisiin. 

Kristinoppi ja sen kansanomainen usko pyhimyksiin saapui keskiajalla myös Suomeen. Pyhimykset, jotka kirkon mukaan toimivat välittäjinä ihmisen ja Jumalan välillä, saattoivat lieventää uuden uskon ankaraa yksijumalaisuutta aikana, jolloin oli totuttu monijumalaiseen pakanauskoon. Nopeasti pyhimyksistä tulikin keskeinen osa myös suomalaisten uskonnollisuutta. 

Reformaatio (uskonpuhdistus) 1500-luvulla muutti kirkkojen ja ihmisten suhdetta pyhimyksiin. Useissa maissa kaikki pyhimyksiin liittyvä pyrittiin hävittämään. Pelättiin, että ne varastavat liikaa huomiota tärkeimmältä eli Jumalalta. Ruotsissa(-Suomessa) pyhimykset syrjäytettiin rauhanomaisemmin, ja moni niitä esittävistä maalauksista ja patsaista säästyi. Osa patsaista jopa jätettiin paikoilleen, mutta määrättiin että niitä ei saanut liikaa :) rukoilla eikä kunnioittaa. Tämän johdosta Suomen vanhoista kirkoista löytyy edelleen noin 800 keskiaikaista, lähinnä puista pyhimyspatsasta.

Pyhimyksissä on sekä miehiä että naisia ja suurin osa niistä on ollut todellisia historiallisia henkilöitä. Ihmiset toivoivat heiltä suojelusta, apua ja läsnäoloa arkeensa. Maailmassa on ollut tuhansia pyhimyksiä, joista Suomessa arvostetuimpia ovat olleet mm. Neitsyt Maria, tämän äiti Anna ja pyhä Birgitta sekä arkkienkeli Mikael, viikinkikuningas Olavi ja Johannes Kastaja. Edelleen nämä keskiajan pyhimykset tai ainakin niiden nimet näkyvät monilla tavoin nykyihmisten elämässä, mm. ihmisten, katujen ja kirkkojen nimissä sekä juhlapäivien vietossa.

Heikkilän ja Suvikummun kirjassa on mielenkiintoisia lukuja, joista sain paljon uutta infoa minulle aiemmin tuntemattomasta pyhimysmaailmasta. Ja tietoa Suomen keskiaikaisista kirkoista, ja kirkoista joissa ehdottomasti kannattaa käydä. Harmikseni kirjan eri luvut oli ikäänkuin kirjoitettu erillisinä ja yhteinen punainen lanka puuttui. Samoja asioita toisteltiin eri luvuissa liikaa.

Puutteistaan huolimatta Pyhimyksiä ja paanukattoja jää kirjahyllyyni. Uskon, että tulen palaamaan kirjaan kunhan kirkkokierrokseni ja pyhimystutkailuni etenevät…

Pyhä Henrik on Suomen ainoa kotoperäinen pyhimys. Piispa Henrik tuli 1100-luvulla Upsalasta 

Suomeen käännyttämään suomalaisia kristinuskoon. Kansanperinteen mukaan Lalli-niminen 

talonpoika surmasi piispan Köyliönjärven jäällä, koska uskoi tämän varastaneen ruokaa ja olutta.

Kansalaisvelvollisuus

Ennakkoäänestys hoitui jonottamatta Drive-in teltassa Espoossa.

Iloa orkideoista

Kävin Äitimuorin ja Poikakaverin luona Tapiolassa. Punavuoresta lähtiessä olin jo päättänyt, että samalla reissulla tutustun johonkin Tapiolan kävelyreiteistä.

Muorin luona kastelen yleensä hänen vanhat ja uudet orkideansa. Niin tein nytkin. Huomasin, että yhteen vanhoista orkideoista oli ilmestynyt useampi uusi kukka. ”Ainakaan kymmeneen vuoteen se ei ole kukkinut, ja nyt siihen on yhtäkkiä ilmestynyt noin erikoisia ja hienoja kukkia!”, ihasteli muistisairas rakas äitini uudelleen ja uudelleen. Joka kerta hän oli kuin näkisi kukat ensimmäistä kertaa ja joka kerta hän oli yhtä ilahtunut ja yllättynyt. 

Äitimuorin ihana into tarttui myös minuun, ja hetken päästä kukkien toistuva ihastelu tuntui myös minusta ihanalta - ja luonnolliselta :) 

Äitimuorin orkideaylläri

Orkidean ihastelun jälkeen vedin lenkkihousut jalkaan, kiinnitin jääpiikit kengän pohjiin ja puin Murulle viimaa kestävän takin. Ja suuntasin Otsolahdelle ja kiersin lahden vastapäivään rantaa seuraten. 

Kiva ja sopivan lyhyt - kolme kilometriä - rengasreitti, joka kulkee pääosin hyvin hoidettuja kävelyteitä ja polkuja. Osin puistoa, osin kaupunkimetsää. Otsolahden satamassa ohitin kivan näköisen Otsolahden kahvilan, joka on joka päivä auki klo 11-16. Olin juuri syönyt lounasleivät Muorin kanssa, joten kahvilaan tutustuminen jäi seuraavaan kertaan :)

Rantareitin varrella törmäsin yllättäen ”tuttuun” simpukkakylttiin, johon oli kirjoitettu ”Pieni Pyhiinvaellus”. Netistä selvisi, että kyltti oli jäänne elokuiselta Espoo-päivältä, jolloin seurakunta oli järjestänyt kävelyn Otsolahden kautta Tapiolan keskustasta Otaniemen kappelille. Samalla googlailulla eksyin jännälle nettisivustolle, jossa kerrottiin ja esiteltiin Suomessa olevia eripituisia ja -kestoisia pyhiinvaellusreittejä.

 

Tälle Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämälle sivustolle (täällä) tulen varmasti palaamaan. Ja toivottavasti myös lähiaikoina kävelemään jonkun sivuston esittelemistä pyhiinvaellusreiteistä :):)