Ikä näkyy jaloissa

Nuorempana tykkäsin korkokengistä ja ”ihonmyötäisistä” sukista. Täytettyäni seitsemänkymmentä - ja jo aiemminkin - olen alkanut käyttää (lähes) yksinomaan matalia korkoja ja väljiä, puristamattomia sukkia :) Ja kengiksi pyrin valitsemaan aina mahdollisimman leveälestisiä yksilöitä, mieluiten lenkkareita.

Lenkkaritkaan eivät saa olla enää kapeakärkisiä, vaan kärkien tulee mieluiten olla pyöristettyjä, jolloin varpaat eivät puristu yhteen. Tällaisia malleja olen löytänyt mm. Merrellin klassikkomalleista. Ja kuvassa olevat Columbia-merkkiset peruslenkkarit, jotka ostin alkukeväästä isosta urheilukaupasta Espanjan Aurinkorannikolta ovat olleet tosi hyvät ja puristamattomat - ja edulliset :)

Lisäksi Helsingin Viiskulmasta löysin sattumalta tosi hyvän jalkahoitajan Body Life -nimisestä pienestä fysikaalisesta hoitolasta. Kertakäynnillä hän osasi antaa minulle oikeita ja varvaskipuja helpottavia ohjeita. Suosittelen :)

Sopivilla kengillä ja hyvillä hoito-ohjeilla kävelyretket jatkuvat…

Wardin värejä

Juhlapöytä, 2021

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa on tammikuuhun asti esillä kuvataiteilija Rafael Wardin (1928-2021) maalauksia. Näytillä on ainakin pari maalausta lähes joka vuosikymmeneltä 1940-luvulta alkaen, mutta lukumääräisesti eniten taiteilijan viimeisiltä elinvuosilta. Vajaa kymmenen maalausta on taiteilijan kuolinvuodelta 2021 eli 93-vuotiaana kuollut Wardi oli tuottoisa viimeisiin elinpäiviinsä asti. Seitsemänkymppiselle eläkeläiselle rohkaisevaa :)

Rafael Wardista tulee ensimmäisenä mieleen keltainen ja Halosen Tarja. Eli taiteilijan useissa tauluissa esiintyvä intensiivinen keltainen öljyväri sekä hänen 2002 maalaama presidentti Tarja Halosen muotokuva. Kirjoitin Halosen Tarja siksi, että viralliseksi muotokuvaksi Wardin maalaus on tosi arkinen kuva tyytyväisen tuntuisesta naisesta keltaisuuden keskellä. Muistan tykänneeni tuosta Tarja Tavallisesta kaksine termoskannuineen, kun valmistumisvuonna näin sen Ateneumissa. Nykyään maalaus on muiden entisten presidenttien muotokuvien tavoin kansalta piilossa Valtioneuvoston linnassa. 

Rafael Wardi (1928-2021) kasvoi monikultuurisuuden ja ortodoksijuutalaisuuden ympäröimänä. Hänen isänsä Isak Waprinsky (1890-1934) ja äitinsä Riko Lea Sribnik (1895-1946) muuttivat lapsena vanhempiensa kanssa Suomeen - isä nykyisen Valko-Venäjän ja äiti nykyisen Latvian alueelta. 

Wardi oli tuottoisa taiteilija, mutta myös muilla tavoin kiinnostunut ihmisistä ja elämästä. Hän mm. aloitti taideterapiatoiminnan Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän työskenteli vuodesta 1959 aina 1970-luvulle asti. Hän myös tutustui hoitokoteihin ja muistisairaisiin ihmisiin, kun hänen Reeta-vaimonsa sairastui Alzheimerin tautiin vuoden 1995 tienoilla. Wardi toimi Reetan omaishoitajana ja vietti tämän kanssa pitkiä aikoja hoitokodeissa ennen vaimon kuolemaa vuonna 2001.

”Ihminen on kuin taulu: me katsomme ja päätämme, mikä siinä on kaunista. Ennen kaikkea muistisairaskin on vielä ihminen. Aivan viimeiseen saakka.”, muistutti Wardi vuonna 2009 Ylen artikkelissa Taide aktivoi muistia (täällä). Ja jatkoi: ”Luulen, että tärkeää on, että sairauden määritelmä ainakin omaisen mielessä murtuu ja esiin nousee läheisen ihmisen syvempi olemus, pysyvämpi minä - se joka pisimpään yrittää tulla kuulluksi.”

Taiteilijan ystävystyessä pyörätuolissa istuvan tanssitaiteilija Maija Karhusen kanssa tämä opetti yli kahdensankymppisen Wardin tanssimaan: ”Tunsin itseni vanhaksi puuksi, mutta nyt siihen puhkesi uusia silmuja.” Ja lopputuloksena Karhusen ja Wardin yhteinen tanssiteos Hymyilevät kädet sai ensi-iltansa vuonna 2014 Ateneum-salissa. 

Keltaista ja kujeilua. Valoa ja viisautta. Ja väriä. Se on Wardia se :)

Tartuffe Asko Sarkolan esittämänä, 2017

Sarkola oli Helsingin Kaupunginteatterin johtaja 1998-2016.

Satama auringossa 1981

Daavid ja Goljat III, 2021

Informalistinen sommitelma -teoksen taiteilija maalasi 21-vuotiaana vuonna 1949, 

kun hän oli juuri valmistunut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta (Ateneumista).

Siskon letittämä

Sisko kävi Tilalla ja vietti yhden vuorokauden kanssani. Käveltiin pari kertaa tuttu metsälenkki (täällä), tehtiin yhdessä ranskalaista salviakeittoa ja herkuteltiin Siskon tuomilla Pandan suklaa-salmiakkipalloilla. 

Ja muisteltiin mm. sitä, miten kutkuttavaa oli valita iltakarkit - karkki kerrallaan - Karkun taatan (täällä) kaupassa lasisista irtokarkkikoteloista, joissa oli pyöreä alumiinikansi. Näin 1960-luvulla eli lähes 60 vuotta sitten, kun kumpikin olimme noin kymmenvuotiaita innokkaita pikkutyttöjä. Edelleen olemme innokkaita - ja väliin pikkutyttöjäkin :)

Salviakeitto oli muuten hyvää. Ohjeen kourallinen tuoreita salvianlehtiä tuotti meille kuitenkin ongelmia :) Mietimme, puristammeko lehdet nyrkissä tiukkaan vai ei, koska ”tiukasti” puristettuina lehtiä oli lähes kaksi kertaa enemmän kuin ”löysästi” puristettuina :) Päädyimme löysään nyrkkiin, mikä osoittautui liian vähäksi, joten kun teen uudelleen keittoa, laitan 1,5-2 kaupan tuoreruukkua. 

Ranskalaisen keiton valmistuessa - ”keitetään vähintään kaksi tuntia” - Sisko tarjoutui letittämään ylipitkät hiukseni. Tukan kampaaminen ja letittäminen tuntui ihanalta, ja lopputuloksena syntynyt ns. ranskalainen letti oli tosi kaunis. Mukavasti harmaantuneet hiukseni näyttivät viehättäviltä tyttömäisesti letitettynä. 

Kiitos Sisko seurasta. Ja lempeästä letityksestä :)

Bitte Westerlundin ranskalainen salviakeitto (neljälle)  Hesarin kuukausiliite 9/2023:

1,5 - 2 nippua/ruukkua tuoreita salvianlehtiä

1/2 nippua/ruukkua tuoretta timjamia

3 porkkanaa

2 pussia pakasteherneitä

2 salottisipulia

3 dl kermaa

4 palaa hapanjuurileipää

muutama oksa tuoretta lehtipersiljaa

voita ja öljyä paistamiseen

Kuori ja pilko porkkanat. Pane kasvikset ja yrtit kattilaan ja lisää vettä niin että ne peittyvät. Keitä miedolla lämmöllä vähintään kaksi tuntia. Lisää välillä tarvittaessa vettä. 

Soseuta keitto. Lisää suolaa, pippuria ja kasvislientä. Anna kiehahtaa ja lisää kerma. 

Leikkaa leipä palasiksi. Laita paistinpannuun 1 rkl voita ja 1 rkl öljyä. Lisää muutamia lehtipersiljan oksia. Paista krutongit rapeiksi.

Ihastuin Ateneumin iltaan - ja naisiin

Elga Sesemannin omakuva 23-vuotiaana

Kävin sunnuntai-iltana Ateneumin taidemuseossa. Moderni nainen -näyttely jäi viimeksi käydessä näkemättä (täällä) - ja nyt oli näiden naisten vuoro :)

Rakastan käydä taidemuseoissa iltaisin. Mitä myöhemmin, sitä ihanampi. Ja iltaisin isotkin museot viehättävät, muutenhan olen pienempien museoiden ja taidehallien ystävä. Illat isoissa rakennuksissa ovat usein taianomaisen hämäriä ja jännän hiljaisia. Isoissa museossa saattaa kohdata myös aavemaista avaruutta, kuten Ateneumissa sunnuntaina seitsemän ja kahdeksan välillä. 

Ensimmäisen museoillan koin Lontoon Victor and Albert -museossa lokakuussa 2017 (täällä), ja olin kerrasta myyty. Seuraavan kerran sama ihanuus toistui Ateneumissa tammikuussa 2020 (täällä). 

Kolmas museoilta toteutui viime sunnuntaina, kun sattumalta äkkäsin, että Ateneum on koko maaliskuun auki päivittäin (paitsi maanantaisin) kymmenestä iltakahdeksaan. Tämän jälkeen museo suljetaan lähes vuodeksi ilmanvaihtoremontin takia.

Moderni nainen -näyttelyssä on esillä 12 kuvataiteilijaa, joista seitsemän ovat pääasiallisesti olleet maalareita tai graafikkoja ja viisi pääasiallisesti kuvanveistäjiä. Kaikki 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa syntyneitä suomalaisia naisia. Osa tuttuakin tutumpia - Helene Schjerfbeck, Eila Hiltunen ja Laila Pullinen. Osa oudompia - Elga Sesemann, Gunvor Grönvik ja Lea Ignatius.

Ihastuin ja kiinnostuin Sigrid Schaumanin (1877-1979) maalauksista ja elämästä jo huhtikuussa 2021 Turun taidemuseossa (täällä). Ateneumissa löysin lisää hänen töitään. Kun itse pyörin parhaillaan ikääntymisen herättämien ajatusten ja kremppojen keskellä, tutkin ihaillen - jopa kadehtien - Schaumanin lähes 80-vuotiaana maalaamia tauluja, joista Ateneumissa oli näytillä kaksi alastontyötä: Alaston (1954) ja Malli (1958). 

Tykkäsin, kun Moderni nainen -näyttelyssä melkein jokaiselta taiteilijalta oli esillä yksi tai useampi omakuva. Omakuvia on aina mielenkiintoista tutkia ja ”tulkita”. Miten taiteilija näkee itsensä tai haluaa tulla nähdyksi? 

Ellen Thesleffistä (1869-1954) näin vakavan ja surumielisen naisen hänen Hattupäisessä omakuvassaan (1935), jonka hän oli maalannut 76-vuotiaasta itsestään. Elga Sesemannin (1922-2007) maalausten joukossa oli kaksi omakuvaa - toinen 23-vuotiaana (1945) ja toinen 53-vuotiaana (1975). Kuvista en tunnistanut samaa henkilöä. Nuoruuden kuvan runsas keltainen oli keski-iän omakuvassa supistunut hatun kapeaan reunukseen, ja molemmissa kuvissa kasvonpiirteet oli tummennettu epäselviksi.

Valoisa keltainen hallitsi myös taidegraafikko Lea Ignatiuksen (1913-1990) Syysmetsä-nimistä teosta. Ignatius kouluttautui vielä kuusikymppisenä Pariisissa graafikoksi ja innostui Suomessa vähän tunnetusta uudesta tekniikasta, jonka toi mukanaan myös kotimaahansa. 

Nämä taiteilijat ja työt tarttuivat tällä kertaa mieleeni ja kameraani. Tosin jokainen näyttelyn naistaiteilija kiinnosti minua omalla tavallaan. Kuljin vähäväkisissä näyttelyhuoneissa edestakaisin useaan kertaan - nautiskellen väljyydestä ja näkemästäni.

Elga Sesemannin omakuva 53-vuotiaana

Ellen Thesleffin omakuva 76-vuotiaana

Sigrid Schauman: Alaston (1954) ja Malli (1958) 

Lea Ignatius: Syysmetsä (1973)

Kevät keikkuu

Rakastan aurinkoa, merta ja kevään valoa. Ja ensimmäisiä häikäiseviä päiviä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän iloa, mielihyvää ja rauhaa saan luonnosta. 

Syksyllä, talvella ja kesällä on kullakin puolensa, mutta juuri nyt kevät tuntuu parhaalta :) 

Kauneinta minussa on varpaat :)

Vanheneminen on väliin (tai usein) vaikeaa. Tänään tuli sähköpostissa entiseltä koulukaverilta kutsu riemuylioppilaiden luokkakokoukseen entiseen lukioomme. Juhlistamaan sitä, että pääsimme ylioppilaiksi viisikymmentä vuotta sitten :):) Aika kuluu on klisee, mutta niin, niin totta…

Saimme ylioppilaslakit toukokuussa 1972 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun juhlasalissa. Tämä Suomen vanhin, vuonna 1886 perustettu yhteiskoulu oli juuri muuttanut Nervanderinkadulta Etu-Töölöstä Isonevantielle Etelä-Haagaan. Yli kolmekymmentä vuotta (1966-97) koulun rehtorina toiminut Vesa Nikunen ojensi helteisenä toukokuun päivänä valkoisen lakin minun lisäkseni Helulle, Mökölle, Markelle, Riitalle, Merjalle ja Jaanalle ja kymmenille muille lukion päättäneille nuorille - tuleville lääkäreille, ekonomeille ja juristeille. Niitähän sykissä - niin opettajien kuin oppilaiden keskuudessa - silloin suosittiin. Osalle se sopi, osalle ei. Onneksi luokkakavereistani kouluttautui myös opettajia, teologeja, mielisairaanhoitajia, muusikkoja ja agronomeja. 

Eilen tämä vajaa seitsemänkymppinen tuleva riemuylioppilas katsoi paljaita varpaitaan ja ajatteli: ”Onpa minulla vielä kauniit jalat ja varpaat. Niin suorat, pehmeät ja terveet.” Ja siltä istumalta tuleva riemuylioppilas varasi täksi päiväksi jalkahoidon ja varpaankynsien geelilakkauksen.

Tänään tuttu kosmetologi Kati Lehtonen Lauttasaaressa hoiti ja lakkasi toista tuntia jalkojani. Ja jaloista tuli vieläkin kauniimmat. Kiitos Kati!

Elämää pelon kanssa

Korona ja kaikki siihen liittyvä ylläpitää minussa pelkoa. Pelko on pääosin pinnan alla, eikä merkittävästi häiritse perusarkeani. Mutta se on olemassa ja vaikuttaa harmittavasti elämääni: Olen ”vasta” 68-vuotias, mutta tapaan vain harvoin - edes turvavälillä - lapsiani tai lastenlapsiani. Ystäviäni tai tanssikavereitani en tapaa lainkaan. Saatan hypähtää metrin, jos vieressä oleva asiakas yskähtää kaupassa. Ärsyynnyn, jos ulkona kävellessäni takaatulija ohittaa minut mielestäni liian läheltä.

Pelkään mm. sitä, että saan vaikean, sairaalahoitoa vaativan korona-taudin, taikka jopa kuolen. Pelkään sitä, että joku läheiseni joutuisi koronan takia sairaalaan tai kuolisi - enkä edes saisi (tai jos saisin, uskaltaisinko?) tavata häntä, olla hänen vierellään, kuten haluaisin.

Pelkään myös sitä, että joudun pitämään etäisyyttä ihmisiin ja välttelemään läheisten tapaamista pitkälle syksyyn tai ensi vuoteen tai vieläkin kauemmin. Minulle niin fyysinen kuin psyykkinen läheisyys sekä vanhojen tuttujen että satunnaisten ”törmäystuttujen” kanssa on elämän suola, jopa elinehto - ”omaa elämääni”.

Lähes 70-vuotiaana jokainen eristyksissä eletty kuukausi - vuodesta tai kahdesta puhumattakaan - muuttaa ja eristää minua, eikä paluu ”omaan elämääni” ole itsestäänselvyys. Tarkoitan mm. sitä vääjäämätöntä fyysistä vanhenemista ja psyykkistä väsymistä, mikä 70-vuotiaana tapahtuu paljon nopeammin kuin esim. 40-vuotiaana.

Haluaisin elää jokaisen jäljellä olevan elinvuoteni tavaten ja kohdaten ihmisiä sekä harrastaen intohimojuttujani, kuten tanssia. Ilman pelkoa. Enkä elää passissa odottaen koronan ohimenoa. Mutta en voi valita, korona on täällä - halusin tai en. Ainoa, mitä voin (tai voisin) valita on se, kuinka paljon annan pelon hallita elämääni.

Hesarin torstailiitteessä (14.5.20) itsekin yli 70-vuotias psykoanalyytikko Pertti Simula muistutti, että koronan mahdollisesti aiheuttamasta pelosta ei tarvitse pyristellä eroon: ”Sitä ei tarvitse kontrolloida, sen voi vain antaa olla. Pelolla on sama logiikka kuin surulla: kun sitä vastaan ei taistele, se vähenee luonnonmukaisesti.”

Rennompaa korona-elämää odotellessa...

2020

2020 vetää vakavaksi 1950-luvulla syntyneen tytön. Alkavalla vuosikymmenellä tyttö täyttää 70 vuotta ja seuraavan vuosikymmenen vaihtuessa hän on jo 77-vuotias.

En ole enää nuori enkä edes keski-ikäinen. Olen vanha, vanhus, ikäihminen, seniori. Mutta olen myös nainen. Sekä äiti viidelle, mummi neljälle, sisko kahdelle ja lapsi yhdelle eli samanaikaisesti olen yhden lapsi ja toisten mummi. Olen myös ainakin kahden Ystävä ja useamman kaveri. Ja punavuorelainen eläkeläinen. Kaksiossa viihtyvä koiran ulkoiluttaja. Intohimoisesti treenaava, tangosta ja rumbasta (ja tangobolerosta) lumoutunut lavatanssija. Ja kävelyä, kahviloita, kukkia ja kauneutta rakastava Ihminen.

Nainen joka jännittyneenä, innostuneena ja ehkä hämillisenäkin etenee kohti seitsemää kymppiä. 

Tukka takana, elämä edessä

Äitimuori oli eilen ensimmäistä kertaa ikäihmisten/muistisairaiden päiväryhmässä. Ryhmään kuuluu kymmenen ihmistä ja se kokoontuu kerran viikossa Tapiolan palvelukeskuksessa.

Kymmenen ja neljän välillä äiti oli ehtinyt mm. tutustua muihin ryhmäläisiin, tuolijumpata, syödä lounasta, jutustella ja kahvitella. Kaikki meni yllättävän mukavasti, ja Äitimuori viihtyi paremmin kuin kumpikaan meistä etukäteen kuvitteli. Ja kotiovelta hakevan ja takaisin tuovan taksin nuoreen maahanmuuttajakuljettajaan Äitimuori ihastui ikihyviksi :):) ”Somaliasta oli. Kyllä minä muistan kun isän kanssa sielläkin käytiin. Täynnä autiomaata....”

Äitimuoria hermostutti uuteen ryhmään meno, joten olin hänen seuranaan puoleen päivään asti. Ryhmän toimintaa vetävät kaksi hoitajaa olivat sekä Äitimuorin että minun mielestä helposti lähestyttäviä, sydämellisiä ja kaikessa auttavia ja tukevia. Aamupäivän aikana minäkin osallistuin Oton vetämään tuolijumppaan. Alkuun suhtauduin juttuun huumorilla, mutta lopulta 45 minuutin jumppatuokio oli yllättävän monipuolinen. Pyöräily- ja muut jalkojen kohotusliikkeet koettelivat minunkin vatsalihaksia. Välillä Otto veti käsivarsia suurella kaarella tukan yli niskaan ja hoki: ”Tukka takana ja elämä edessä.” Mikä aikaansai pientä hörötystä treenaajissa, joista osa oli lähempänä sataa kuin kahdeksaakymmentä.

Kun illalla soitin Äitimuorille, väsymyksestä ei ollut tietoa kun hän innokkaasti kertoi, mitä oli päivän aikana tehnyt ja kuullut. Pitkästä aikaa äänessä oli innostunut Äitimuori...

Kevätmietteitä

”Ihminen säilyttää sisimmässään nuoruutensa. Ydin ei vanhene. 

Kerroksia sen ympärille kertyy vain lisää. 

Niin ovat lopulta kaikki iät ympärilläsi ja 

muodostavat hyödyllisen, värikkään, monivivahteisen kokonaisuuden.

Näinkin voisi vanhuuteen suhtautua.”

Kirjoitti Eeva Kilpi muistikirjaansa 74-vuotiaana vuonna 2002.

Me onnistuimme

Kuvassa vielä hermoillemme bäkkärillä odotellen pääsyä Oodin avajaisiin esittämään vajaa tunnin mittaista osuuttamme Hanna Brotheruksen modernissa tanssiteoksessa Oodi metsälle. Yli 30 innokasta eläkeikäistä kokovalkoisissa: paperisuikaleista ja kirjansivuista valmistetut yläosat, valkoiset housut ja tossut sekä valkoiseksi maalatut käsivarret, naama ja hiukset.

Jännitys iskee toden teolla juuri ennen lavalle astumista. Jalat tärisevät, sydän pomppailee ja keskittyminen herpaantuu. Apua, miten tästä selvitään? Pystynkö ilmentämään mitään muuta kuin ulkoaopittuja mekaanisia liikkeitä - tai edes niitä?

Sibelius-lukion kamarikuoro alkaa laulaa asteasteelta voimakkaammin, ja sekasortoinen mieleni tasaantuu pikkuhiljaa. Tuttu melodia ja maaginen, rytminen liikkeemme rauhoittaa ja esityksen edetessä jännittyneet lihakseni rentoutuvat. Loppua kohti huomaan liikkuvani rauhallisesti ja rehellisesti - musiikin ja tunteideni ohjaamana. Ja nauttivani.

”Minä tuen sinua ja sinä tuet minua. Onnistumme yhdessä.”, hoimme harjoituksissa Hannan, Johannan, Sallin ja Mirnan johdolla (täällä).

Ja me onnistuimme!

Yksi 207:sta

Viime viikolla kerroin, että osallistun koreografi Hanna Brotheruksen vetämään ikäihmisten tanssityöpajaan Helsingin työväenopistolla, ja vihjasin että juttuun liityy jotain jännää ja suurta (täällä). Tämän suuren Hanna paljasti meille osallistujillekin vasta ensimmäisellä pajatunnilla: Pääsemme kaikki osalliseksi Hannan tanssiteokseen ”Oodi metsälle”, joka esitetään Helsingin uuden keskuskirjasto Oodin avajaisissa itsenäisyyspäivän aattona 5.12 (täällä):

Oodin avajaisissa nähdään kaksi tilausteosta: koreografi Hanna Brotheruksen Oodi metsälle -teos sekä harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen sävellys Ultra Organ Oodille.

Hanna Brotheruksen teoksen keskiössä on metsä: sen ydinteemoina ovat siementen kasvu taimiksi, puiden taival paperiksi ja kirjoiksi sekä ihmisen ja luonnon välinen vuorovaikutus. Oodi metsälle -teos etenee ulkolavalta Oodin kolmeen kerrokseen kuvastaen sivistyksen ja lukutaidon syntyä.

”Metsä edustaa ihmiselle samanlaisia arvoja kuin kirjasto: hengittämisen ja omien tunteiden sekä ajatusten vapautta, mutta myös muiden ihmisten kohtaamista. Teen tämän työn rakkaudesta elämää, taidetta, sivistystä ja Helsinkiä kohtaan”, sanoo Hanna Brotherus.

Teoksessa nähdään yhteensä 207 esiintyjää: mukana on ammattitanssijoita, ikäihmisiä eri puolilta Helsinkiä, oppilaita Kaisaniemen ala-asteelta, Kallion lukiosta ja Sibelius-lukiosta sekä Reijo Aittakummun johtama Sibelius-lukion kamarikuoro.

Teoksessa on meidän yli 60-vuotiaiden innokkaiden amatööritanssijoiden lisäksi pari ammattitanssijaa, kymmeniä tanssivia lapsia ja nuoria sekä Sibelius-lukion kamarikuoro. Me ikäihmiset olemme opetelleet osin improvisoinnin kautta Hanna metsäaiheista koreografiaa. Harjoitusprosessi on ollut hurmaavaa itsetutkiskelua sekä sen etsimistä ja löytämistä että rohkeaa ilmaista omaa luovuuttaan ja liikkua ja tanssia ikiomalla tavallaan. Olen nauttinut joka hetkestä - sekä itse tanssista että Hannasta ja hänen suloisesta assistentistaan Johannasta. Miten ihanasti he molemmat auttavat ja kannustavat meitä usein ilmaisussaan arkoja ja kömpelöitä amatöörejä.

Ja paras on vielä edessä: Loppua kohden tiivistyvät treenit yhdessä nuorten tanssijoiden ja kuorolaisten kanssa. Sekä tietenkin itse esitys Oodin avajaisissa keskiviikkona 5.12. Ohjelmaa uudessa kirjastossa on koko päivän - meidän ikäihmisten tanssiesitys alkaa rakennuksen kolmannessa kerroksessa kuudelta illalla. Ja kaikki on ilmaista...

Tervetuloa katsomaan meitä valkoisiin käärittyjä tanssivia kelohonkia :):):) Oodin avajaisten koko ohjelma löytyy täällä.

Piipahdus Porvoossa

Äitimuori täytti sunnuntaina 89 vuotta. Synttärin kunniaksi ajeltiin tiistaina Siskon ja Äitimuorin kanssa Porvooseen syömään rauhallista, pitkän kaavan lounasta. Suunnitelmissamme oli kokeilla Mannerheiminkadulla sijaitsevaa ranskalaistyylistä Gustaf-bistroa (täällä). Harmiksemme ala carte -ruokia sai tilata vasta puoli kolmen jälkeen.

Lähdimme umpimähkää kiertelemään lähitienoota. Äitimuori ei jaksa pitkään kävellä, joten onneksi parin korttelin päässä törmäsimme hurmaavaan puutarharavintola El Patioon. Sisko kurkkasi sisään puiseen rakennukseen. "Tänne menemme", Sisko totesi törmättyään valkosipulin tuoksuun ja kahteen ikkunapöydässä istuneeseen ystävykseen, jotka kilvan kehuivat öljyssä paistettuja katkarapuja. Ja niin oli synttäriravintola valittu!

Espanjalaistyylisen El Pation (täällä) puutarhaterassi oli kutsuva ja loisti syysauringossa - kesäiltoina varmaan oiva valinta. Me olemme kaikki kolme perusviluisia - eikä ulkona syyskuisena tiistai-iltapäivänä istunut ketään, joten päädyimme sisälle kahden muun pöytäseurueen lisäksi. Kaksi huonetta joissa yhteensä vajaa kymmenen pöytää. Hämärää ja vanhanaikaista. Ihana tarjoilija ja leppoisa tunnelma.

Viihdyimme erinomaisesti, vaikka ruoka oli keskinkertaista: Alkuun valkosipuliöljyssä paistettuja katkarapuja ja mustekalan renkaita aiolin kanssa, päänä Siskolle ja minulla paistettua siikaa (kaipasi suolaa) kukkakaalipyreen (ihanaa) ja kasvisten kanssa (sopivasti aldente) sekä Äitimuorille kanaa ja paistettuja perunoita (maistuivat Muorille), lopuksi jäätelöä tuoreilla marjoilla (ok) ja lähileipomon mutakakkua (olisi voinut olla mutaisempi). Ja juhlan kunniaksi lasilliset Kir royalia (tuttua herkkua).

Ihanan lounashetken lisäksi Porvoosta mieleen jäi vanhan kaupungin nostalgiset ja kiehtovat mukulakivikadut, tuomiokirkon komea ja käsittämättömän korkea paanukatto ja pettymyksien Brunbergin myymälä Välikadulla (täällä): Töykeä myyjä, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt 90-vuotiaan hitautta, vaikka myymälässä ei lisäksemme ollut yhtään asiakasta. Suppea valikoima - ei ollut mm. salmiakkilakuja, joita varten vasten olin tullut hakemaan. Ja kaikkia tuotteita sai ostaa vain suurissa paketeissa - olisin kaivannut ostaa maistiaisiksi useaa eri sorttia ja vähän kutakin.

Porvoo kutsuu toistekin, mutta Brunberg jää jatkossa väliin.

Kuuskymppiset tanssii

Turkulainen tanssiseura Sekahaku (täällä) ylläpitää kivaa konseptia. Se järjestää ympäri vuoden useita kertoja viikossa tanssitreenejä, jotka on tarkoitettu vain yli 60-vuotiaille. Pääosin nämä eläkeläistreenit lähtevät alkeista ja tunneilla kerrataan perinteisten lavatanssien perusteita.Tarjolla on myös joitakin keskitason treeniryhmiä.

Eläkeläistreenit ovat yllättävän suosittuja. Ryhmät ovat tosin naisvaltaisia, mutta ihmeen paljon miehiäkin on löytänyt ja uskaltautunut mukaan. Keskiviikkona olin Sekahaun 60+ -treeneissä Littoisten lavalla, jossa ohjelmassa oli keskitason fuskua. Paljon väkeä ja kiva fiilis. Sain tanssia täysillä, sillä papat eivät yhtään pihdanneet taitojaan. Ja mummot ne vasta taitavia olivatkin!

Antti-Ville muistutti fuskun lyhyestä taka-askeleesta ja opetti veikeän twist-askeleen. Kuvio lähtee suljetusta otteesta. Nainen astuu - miestä seuraten - oik jalalla oikealle (hidas) ja siirtää vas jalkansa oik jalan viereen (hidas). Tämän jälkeen mies ohjaa naisen vas kylkikaaresta kääntäen kahteen (tai useampaan) nopeaan twist-askeleeseen lopettaen kuvion pyöräyttämällä naisen tämän oik käden alitse. Twist-askeleessa nainen astuu ensin oik jalalla oik sivulle varpaat miestä kohti (no-),vetäen vas jalan tämän viereen ja samalla polviaan koukistaen kääntää mol jalkaterät menosuuntaan (-pea). Mies tekee harvoin twist-askelta, vaan askeltaa normaalisti vasemmalle vas kylki johtaen.

Toinen uusi kuvio oli naisen kääntyminen (eräänlainen spin) hänen ollessaan miehen vas kyljellä kädet kiinni ja miehen oik käsi naisen kaulalla. Tästä asennosta astutaan yhdessä eteenpäin naisen kääntyessä ykkösellä ympäri oikean kautta miehen käden ali (hidas, "spin"). Tämän jälkeen nainen astuu vas jalalla taakseen (hidas) ja lopuksi nopnopit taakse. Ja sama uudestaan takaisin.

Littoisten lava korkattu tältä kesältä - toivottavasti pääsen toistekin.

Rupsahtanut ruusu

Rupsahtanut ja ryppyinen harvatukka, jolla selluliitit hölskyy ja maksaläiskät kiiltää, allit roikkuu ja polvet reistaa, heltta heiluu ja niska naksuu. Mieltä ylentäviä ja oman navan ympärillä pyöriviä aatoksia, jotka välillä lamaavat tanssi-intoani.

Onneksi ulkonäköä soimaavat ruoskinnat ovat yleensä rauhoittuneet parissa päivässä. Ja allit sun muut pääosin unohtuneet, kun olen saanut raahattua itseni tanssitreeneihin, jolloin olen taas todennut miten meitä tanssi-intoisia on moneen lähtöön - eläkeikäisiä ja akneposkia, nutturatätejä ja lettipäitä, riippuvatsoja ja sixpäkkejä. Puhumattakaan persoonien ja luonteiden sekamelskasta.

Eiköhän tuohon sekametelisoppaan yksi ryppyinen harvatukkakin mahdu. Hymyä huuleen ja huumoria kehiin - se puree ainakin minuun. Toki taitava vienti on isoiso plussa. (Jos rehellisiä ollaan, niin hymyllä ja huumorilla pärjää tanssitreeneissä, mutta lavoilla miesten - iästä riippumatta - toive taitaa olla tanssitaitoinen nuori ja vetreä vietävä.)

Ehkä tämä mummi sai saarnallaan ympäripuhuttua itsensä tammikuun treeneihin nauttimaan Pirjon ja Maijan opeista...

Kahden välissä

Lähes ysikymppinen äitini eli Äitimuori oli aikoinaan kova tekemään - säännöllisessä ansiotyössäkin hän oli 70-vuotiaaksi asti. Tämän ohella hän auttoi ahkerasti viiden lapseni hoidossa - mistä valtava Kiitos - ja kutoi tauotta mm. koristeellisia neulepuseroita suvun lapsille. Aikuinen tyttäreni kuuluu myös tekijöihin. Hän ahertaa pitkää päivää niin vaativassa työssään kuin kotona kahden rasavillin äitinä.

Äitimuori oli huono organisoija. Hän teki kaiken itse ja usein jopa muiden puolesta eikä mieltänyt yhdessä tekemisen ja jakamisen tärkeyttä. Tyttäreni onneksi tajuaa paremmin yhteistyön voiman ja ilon. Mökillä käydessään hän esimerkiksi organisoi taitavasti mökkitöiden jakamisen saaden pikkupojatkin pikkuhommiin. Ja pojathan pääosin tykkäävät. Ja oppivat tekemistä ja vastuuta.

Kokemuksesta tiedän, että teon hetkellä on usein helpompi tehdä itse. Ohjata nyt tumpeloita tekemään jotain, joka itsetehden sujuisi hetkessä. Mutta, mutta - kaikki tiedämme että pitkässä juoksussa toisin toimiminen on kaikille parempi...

Äitimuori kulki elämässään tuttuja ja turvallisia latuja - aina ohjeen mukaan - ei yrittänyt uutta eikä kurkottanut tuntemattomaan. Osin tästä syystä hän yleensä onnistui tekemisissään ja pystyi hoitamaan asiat loppuun. Tyttäreni on onneksi rohkeampi ja innostuu herkästi uudesta ja tuntemattomasta, mikä on antoisaa mutta usein myös rankkaa. Ehkä enempi elämää... Tai ainakin erilaista.

Minä elän näiden kahden ahkeran tekijän välissä. Luonteeni on tekijän luonne, sillä tunnen eläväni ja koen itseni merkittäväksi tekemällä. Mutta mieleni on laiskan mieli ja usein luistan, luovutan tai jätän kesken. Aloittaminen ja loppuunsaattaminen on vaikeaa. Rutiinit houkuttavat, minkä huomaa etenkin ikääntyessä ja eläkkeellä ollessaan. Tässäpä riittää miettimistä...

Mummit rajoja rikkomaan! Vaikka ihan pikkuriikkisen...

Vanhuus-kirjoja

Luin Marja-Leena Toukosen Peilikirjoitusta-blogista mielenkiintoista pohdiskelua vanhemisesta ja vanhuudesta. Se sai minut miettimään, mitä vanhuudesta on kirjoitettu ja miten sitä on käsitelty kirjallisuudessa. Sekä tietokirjoja että romaaneja vanhuudesta löytyy yllättävän paljon. Useat tunnetut kirjailijat ovat vanhetessaan käsitelleet aihetta ja monet eri alojen asiantuntijat ovat kirjoittaneet aiheesta monelta kantilta.

Esimerkiksi Kirjastot.fi -sivustolla oli 2010 kysymys vanhenemista käsittelevistä kirjoista. Sivuston antama kirjalista sisälsi mm. seuraavat kirjat:

Tietokirjallisuutta, elämäntaito-oppaita:
Airaksinen, Timo: Vanhuuden ylistys (2002)
Arstila, Pirkko: Rohkeaa elämää, aikuinen nainen (2004)
Ephron, Nora: En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä (2007)
Ijäs, Kirsti: Ikääntyvän ihmissuhteet (2006)
Junkkaala, Eero: Mies tässä iässä (2009)
Kauhanen-Simanainen, Anne: Valmentaudu vanhuuteen - viisaasti (2009)
Mäkelä, Juhani: Pieni kuusikymppisen kirja (2003)
Määttä, Kaarina: Seniorirakkaus (2005)
Sariola, Yrjö: Lupa vanheta (2008)
Theobald, Dieter: Viisaat vuodet - Iloitse uudesta elämänvaiheestasi (2008)
Tudor-Sandahl, Patricia: Kolmas ikä (2006)
Tulusto, Riitta: Lupa ryppyillä - ikääntymisen ihanuus (2010)

Romaaneja:
Envall, Markku: Jäät lähtevät (2004)
Huovinen, Veikko: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004)
Hännikäinen, Liisa: Vaikea ikä (1989)
Ironside, Virginia: Oon voimissain (2007)
Kolbe, Pirkko: Ei aika eläen lopu (2005)
Kilpi, Eeva: Unta vain (2007)
Mäkelä, Hannu: Syksy Venetsiassa (2006)
Ranivaara, Jorma: Eläkepommimies (2006)
Seppälä, Juha: Takla Makan (2010)
Susi, Heimo: Sopimukseton tila (2007)
Tyler, Anne: Nooan kompassi (2010)
Varis, Tuula-Liina: Irma (2008)

Oma vanhuus-kirjalistani sisältää lisäksi mm. seuraavia kirjoja (osa luettu, osa ei):
Eeva Kilpi: Kuolinsiivous (2012)
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004)
Aila Meriluoto: Tämä täyteys, tämä paino (2011) - kiitos Bleue
Aila Meriluoto: Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Toim. Anna-Liisa Haavikko (2010)
Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan - eläkkeelle jäämisen taidosta (2010)
Merete Mazzarella: Kun kesä kääntyy - vanhenemisen taidosta (2001)
Tiina Pystynen: Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle (2013)
Claes Andersson: Syksyni sumussa rakastan sinua (2013)
Sisko Istanmäki:Yöntähti (2008)
Outi Alm: Hemingwayn naiset (2007)
Terhi Utriainen: Siivekäs koira (2007)
Bo Carpelan: Kesän varjot (2007)
Per-Erik Lönnfors: Rakkautta ankkalammikossa
Maija Paavilainen: Pieni kirja vanhenemisen kauneudesta (2010)
Elina Karjalainen: Koskesta suvantoon (2001)

Antti Karisto (toim.): Vanhuus kaupungissa (1997)
Hilkka Olkinuora: Parasta ikää (2010)
Harri Markkula (toim.): Anne Friedin Ajatuksia - Sanat kuin kosketus (1999)
Matti Paloheimo: Liian nuori vanhaksi? 52 tapaa sopeutua ja panna kampoihin (2013)
Pirkko Siltala: Vanhuus (2013)
Lenita Airisto: Jatkoaika (2000)
Juha Vartiainen: Vitsi pidentää ikää - Vanheneminen on hauskaa (2014)
Sirkka-Liisa Kivelä: Hyviä vuosia - Arvokas ja turvallinen ikääntyminen (2012)

Listani kirjoittajista useimmat ovat naisia! Pitkäikäisempiä vai elämänvaiheitaan pohtivampia?

HS:ssa Pekka Tarkka kirjoitti runsas kymmenen vuotta sitten 95-vuotiaana kuolleen kirjailija Anne Friedin muistokirjoituksessa kirjailijasta (HS 13.12.1998) "Vanhanakin hän oli ajatuksissaan nuori. Hän havaitsi, että vanhenemiseen liittyi yllätyksiä: Se, joka suree tunteidensa hiipumista, voi ennalta aavistamattaan kokea hetkiä, jolloin huomaa, että hauraassa vanhassa ruumiissa elää yhä nuori, kiihkeä sielu."

Pitkään eläneen Anne Friedin ajatuksia vielä: Hiljaisuus on tila, jossa ihminen voi kuljeskella omassa syvyydessään. Voin olla yksin oman itseni kanssa ja tuntea, kuka olen. Olenko tyytyväinen siihen, mitä olen juuri nyt? Onko jotain sellaista, mitä minun täytyy tehdä voidakseni olla se, joka haluan olla? 

Kirjalista ja pohdinnat vanhenemisesta jatkuvat....   Satunnainen Lukijani! Olisin kiitollinen ja tulisin iloiseksi, jos vinkkaisit minulle - vanhenemista aloittavalle 62-vuotiaalle Mummille - oman suosikkikirjasi (faktaa tai fiktiota) joka käsittelee vanhuutta tai vanhenemista.

Vie vanhus ulos

Huomaan toteuttavani Ikäinstituutin kampanjaa joka keskiviikko: kävelemme Äitimuorin kanssa toistatuntia Tapiolassa. Aloitettiin vuosi sitten, taukoa vain keskikesän lomien ja Äitimuorin keväisen sairastumisen aikana. Nyt ollaan taas takaisin entisessä tahdissa. Käsikynkkää mennään, ja molemmat jaksetaan ja nautitaan.

Äitimuori on intoutunut jatkamaan jopa napatanssia, jonka joutui keskeyttämään pari vuotta sitten olleen sairauskohtauksen takia. "Kyllä se edelleen tekee minut onnellseksi", sanoo 85-vuotias napatanssista. Että ottakaapas rouvat esimerkkiä!

Juhlahumua

Järjestimme Siskon kanssa Äitimuorille 85-vuotisjuhlat. Mukavaa - juhlijoita 1-vuotiaasta Oivasta 90-vuotiaaseen Poikakaverin isosiskoon. Ukin ja Siskon värkkäämät herkkuleivät vietiin käsistä ja Äitimuorin vaatima pullalendikin teki kauppansa.

Sukunaisten kanssa sovittiin seuraava naistenmatka Siskon tiluksille Ranskaan. Nyt jaksaa pimeän syksyn ja kylmän talven kevätreissua odotellen. Täältä tullaan Siskoseni! 

85-vuotias synttärisankari ja sankarin pikkusiskot

Peruna/retiisi-, muna/katkarapu- ja suolasiikaleipiä. Nam!

Onnen pisaroita

Kävin eilen katsomassa sairaalasta kotiin päässyttä Äitimuoria. Muori ja Poikakaveri istuttivat minut pöytään ja tarjosivat lohilaatikkoa, tummaa leipää ja marjoja jälkkäriksi. Yhdessä syötiin, juteltiin, naurettiin ja halattiin. 

Minunhan piti käydä hoitamassa ja ilahduttamassa vanhuksia, mutta taisi mennä toisinpäin. Tai ehkä nauru ja kosketus helli meitä kaikkia.

....ja repaleita