Ateneumissa marraskuussa avattu Helene Schjerfbeck -näyttely (15.11.2019-26.1.2020) on ollut suosittu, joten on ilmeistä että alkavalla viikolla (vika viikko) sinne jonotetaan. Minunkin oli tarkoitus ehtiä sinne. Mutta - inhoan ruuhkia. Jos jonkun näyttelyn näkeminen jää viime hetkeen - kuten monesti pakkaa käymään, niin useimmiten näyttely jää minulta näkemättä. Ja harmittaa.
Onneksi perjantaiaamuna luin sattumalta, että viikonloppuna Ateneum on auki poikkeuksellisen myöhään: perjantaina yhdeksään ja lauantaina ja sunnuntaina kahdeksaan. Eikun menoksi.
Perjantai-iltana puoli kahdeksan - syötyäni (taas) Skifferissä meriravunpyrstösalaatin - kiipesin Ateneumin lähes tyhjän (!!!) eteisaulan portaita kolmanteen kerrokseen katsomaan Helenen maalauksia.
Tämän Helene Schjerfbeckin Maailmalta löysin itseni -nimisen näyttelyn näin kertaalleen jo lokakuussa Lontoossa (täällä) - ja ihastuin. Lontoosta Helsinkiin siirtynyt näyttely on suunniteltu ja kuratoitu yhdessä Royal Academy of Artsin kanssa. Toista sataa Schjerfbeckin maalausta käsittävän näyttelyn useimmat työt ovat peräisin Ateneumin (ja Kansallisgallerian) omista kokoelmista.
Vaikka Suomessa esillä on (täysin?) samat maalaukset kuin Lontoossa, Ateneumissa ne näyttivät erilaisilta kuin Royal Academy of Artsin tiloissa. Ateneumissa näyttely levittäytyy neljään huoneeseen, Lontoossa kolmeen - hyvin mahtui kumpaankin. Lontoossa näyttelyhuoneet olivat vitivalkoisia ja kirkkaasti valaistuja, Ateneumin tiloissa taas on hämärää ja seinät ovat tumman luumunpunaisia. Jostain syystä Helsingissä on helpompi rauhoittua ja pysähtyä Helenen teosten ääreen kuin Lontoossa.
Näyttelyssä on paljon muotokuvia, kuvia lapsista, pehmeitä värejä. Ja viimeisessä huoneessa ne parikymmentä Helenen tunnettua omakuvaa. Pysäyttäviä kuvia vanhenevan ja loppuvuosina vakavasti sairaan naisen näkemyksestä itsestään. Kuva on aika armoton. Lämpö ja lempeys, jota näen Helenen maalaamissa kuvissa muista ihmistä, puuttuu kokonaan. Pistää miettimään, miten itse näen itseni...
Ihana, rehellinen ja helposti lähestyttävä. Sellainen on Helene Schjerfbeckin näyttely.
Saariston tyttö (1929), jonka Helene maalasi 67-vuotiaana (eli minun ikäisenä).
Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881), jonka 19-vuotias Helene maalasi Ranskan Bretagnessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti