Hyvä kysymys

Olin taas katsomassa Äitimuoria espoolaisessa hoivakodissa, jonne hän muutti keväällä kaksi vuotta sitten (täällä). Ilokseni ja helpotuksekseni äiti on ensimmäisten kuukausien ikävän ja masennuksen tunteiden jälkeen viihtynyt jopa yllättävän hyvin. 

Puoli vuotta hoivakotiin muuttamisen jälkeen Äitimuorille rakas yli 90-vuotias Jussi-puoliso (täällä) kuoli yllättäen sydämen pettäessä. Äiti ei enää oikein ymmärtänyt asiaa. Hän kehitti oman tarinan Jussin kuolemasta: ”Hyvä kun sain nähdä, että Jussi kuoli niin rauhallisesti. Nukkui pois ilman kipuja.” Ja hyvä näin…

Pyrimme Siskon kanssa kumpikin käymään Äitimuorin luona 2-3 kertaa viikossa - väliin harvemmin, väliin useammin. Aina käydessäni äiti ilahtuu, minkä takia käynneistä jää minullekin yleensä hyvä mieli. Toki on kertoja, jolloin hän ei jaksa nousta lainkaan sängystä ja vain kuiskaa silmät tiukasti kiinni hauraalla ja lähes kuulumattomalla äänellä: ”Olen niiiin väsynyt.”

Eilen äiti jaksoi pitkästä aikaa kävellä rollaattorin ja minun avustamana hoivakodin puutarhaan, tosin pitkän suostuttelun jälkeen :) Istuimme kylki kyljessä puutarhakeinussa käsivarteni äidin hennoilla hartioilla ja ihmettelimme yhdessä kesän vehreyttä - Äitimuorin toistaessa monta kertaa tuttua huolilausettaan: ”Ajathan sitten varovasti.”

Kuten aina, Äitimuorilla oli nytkin kädessään turvaranneke. Osoittaen ranneketta kysyin häneltä, vaikka uskoin tietäväni jo vastauksen: ”Tiedätkö, mikä tämä on?” Äiti vastasi nopeasti: ”Se on hyvä kysymys.” Sitten hän mietti hetken katsoen ranneketta ja jatkoi: ”En kyllä tiedä, mikä se on.”

Täytyy sanoa, että minäkin olen ihmetellyt, mitä hoivakodissa olevat (eli vaikeasti) muistisairaat vanhukset tekevät turvarannekkeella…

Sisko ja sen veli

Simo ja Heta vuonna 1929

Äitimuori on asunut runsaan vuoden pienessä muistisairaiden hoivakodissa Tapiolassa (täällä). Parin vaikeamman alkukuukauden jälkeen Muori on sopeutunut hyvin talon elämänrytmiin ja nykyään koen, että hän on tyytyväinen oloonsa ”loppuelämän kodissaan”. 

Muorin pitkäaikainen rakas kumppani Jussi (täällä) kävi alkuun tiheästi häntä katsomassa, mutta vuodenvaihteessa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen. Myös kuvassa oleva veli Simo (täällä) on kuollut jo vuonna 2015, mutta Äitimuorin kummatkin ”pikkusiskot” (täällä) elävät edelleen :) 

Sisko ja minä olemme vakiovieraita äidin hoivakodissa. Pyrimme kumpikin käymään häntä katsomassa 1-3 kertaa viikossa niin, että keskimäärin joka toinen päivä jompikumpi käy hänen luonaan. 

Äitimuorilla on huoneessa vanhoja valokuvakansioita, joita usein yhdessä katselemme. Eilen selailimme äidin lapsuudenkuvia ja muistelimme Simoa, jonka kanssa he olivat samalla luokalla Töölössä Apollon yhteiskoulussa. Ja miten avulias ja tunnollinen pikku-Heta kantoi aina Simon koululaukkua ja teki usein jopa läksyt veljensä puolesta. 

Joka vierailukerta käymme myös läpi elämän tärkeitä asioita: ”Onko siellä liukasta? Ajathan varovasti! Onko sinulla pitkä matka?” Toteamme myös tyytyväisinä, miten ”onnellisista, kun on oma huone”. Ja ihmettelemme äidin kylmiä sormia: ”En muista, että työssä ollessa käteni olisivat olleet näin kylmät.” Sisko onkin ostanut Äitimuorille pakan erivärisiä, halpoja neulesormikkaita, joita ilman hän ei enää lähde edes syömään :)

Äiti liikkuu rollaattorin kanssa mm. osaston ruokasaliin, mutta pitkiä aikoja hän vain lepää tai nukkuu päivävaatteissa sängyssään - Kaijan kutoma villahuivi tuolin karmilla, mutta sormikkaat kädessä. Useimmiten hän jaksaa nousta istumaan aina, kun huoneeseen tulee ”vieraita”. Lämpiminä päivinä saatamme yhdessä kävellä hoivakodin aidattuun puutarhaan ja istuskella pihakeinussa - nauttien auringon lämmöstä ja ihmetellen puiden heilumista (täällä). 

Onneksi Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa Siskon ja minut ja ilahtuu joka kerta tulostamme. Ja myös aina sanoo sen ääneen: ”Olet niin rakas.” Mikä tuntuu tosi hyvältä :) Usein kuitenkin jatkaen omaan tyypilliseen tapaansa: ”Ei sinun tarvitsisi näin usein täällä käydä, voit vaikka vain soittaa.” Vaikka aina hän ei edes osaa vastata yksinkertaiseen matkapuhelimeensa…

”Olet niin rakas” -hetkissä tämä yli 70-vuotias eläkeläismummi muuttuu taas tuon lähes satavuotiaan muistisairaan Äitimuorin pikkutytöksi :) Ja se tuntuu sekä minusta että (uskon myös) Äidistä läheiseltä ja ihanalta…

Sisarukset vuonna 1936: Ulla-Marja 6v, Eeva 2v, Heta 8v ja Simo 9v

Äiti ja Tytär syyskuussa 2025 hoivakodin puutarhassa.

Morbus yllätti

Ihastuin Morbukseen - ja yllätin itseni :) 

Rakastan Villa Gyllenbergiä Helsingin Kuusisaaressa (täällä). Museota, jossa saman katon alta löytyy niin kotimuseo (täällä) kuin vaihtuvia näyttelyitä järjestävä taidemuseo (täällä), ja myös pieni kuppila merinäköalalla. Kaikkinensa ihastuttava paikka hyvin hoidetun puutarhan keskellä meren rannalla.

Mutta tämän kesän taidenäyttelyä, taiteilija Magdalena Åbergin kuratoimaa Morbus-näyttelyä olen vältellyt. Morbus on latinaa ja tarkoittaa tautia ja sairautta. Tosin ei nimi ole minua karkottanut, vaan näyttelyn esitteessä oleva valokuva eräästä näyttelyn maalauksesta - Åbergin itsensä vuonna 2019 maalaamasta Elimiä I (Cirrhosis). Teos, joka näkyy myös yllä minun valokuvaamana. Esitteen kuvasta sain nimittäin käsityksen, että näyttelyssä näkyisi vain ällökuvia jostain ”pilaantuneista” sisäelimistä…

Viikolla ajoin autolla Tapiolasta Kuusisaaren kautta keskustaan, ja ennakkoluuloistani huolimatta päätin pysähtyä rakastamassani museossa. Olihan minulla museokortti :) Ja yllätin itseni, sillä ihastuin Morbukseen.

Näyttely oli kaikkea muuta kuin ”pilaantuneita” sisäelimiä. Ihastuin jopa esitteen kuvassa vierastamaani Åbergin maksamaalaukseen, kun näin sen luonnossa. Öljyväreillä puulle maalattu teos oli kosketteluun kutsuva ja herkullisen värinen taideteos, jonka voisin jopa ripustaa kotini seinälle :) Liekö teoksen innoittajana ollut vanha japanilainen anatomian kartasto, jonka taiteilija on kertonut inspiroivan häntä (täällä). 

Kuraattorin eli Magdalena Åbergin (s.1972) teosten lisäksi näyttelyssä oli esillä 14 muun nykytaiteilijan maalauksia, valokuvia, veistoksia ja installaatioita. Ja kaikki käsittelivät eri näkökulmista sairautta tai sairastamista. 

Alakerran näyttelytilaa hallitsi Hanna Vihriälän Nousutuki - katosta roikkuvista akryylihelmistä tehty sairaalasänky. Sänky, joka monelle vaikeasti sairaalle tahtoo viestiä ankeaa ja rajoittunutta elämää, oli muuttunut iloa ja helmiä pursuavaksi syliksi. Mietteliäänä jäin katsomaan myös Viggo Wallensköldin maalausta jäykkäniskaisesta ja ilmeettömästä ammattiauttajasta. Maalaus tuntui kuvaavan niin potilaan tylyä hoitokokemusta kuin hoitajan omaa ahdinkoa terveydenhuollon jatkuvien supistusten keskellä.

Nykytaiteilijoiden teosten rinnalle näyttelyyn oli valittu joitakin vanhempien taiteilijoiden - Albert Edelfelt (1854-1905), Helene Schjerfbeck (1862-1946), Hugo Simberg (1873-1917) ja Rafael Wardi (1928-2021) - maalauksia. Neljä ikonista taiteilijaa, jotka kaikki ovat tulleet tunnetuksi haurauden, sairauden ja kuoleman kuvaajina. 

Minua puhutteli Magdalena Åbergin kaksi muistisairaasta äitiään kuvaavaa, yksinkertaista maalausta, joissa yli puolet päästä ja kasvoista oli epämääräisesti häivytetty. Varsinkin kun tämä Unohdus-niminen kuvapari oli ripustettu Schjerfbeckin viimeisen, vain parilla hiilen liikkeellä tehdyn omakuvan viereen. 

Helene Schjerfbeckin kuuluisa Viimeinen omakuva on lähivuosina ollut esillä useissa näyttelyissä, mutta harvemmin olen törmännyt toiseen, samana vuonna 1945 valmistuneeseen omakuvaan - Valoa ja varjoa - jonka näin Morbus-näyttelyssä. Kunniapaikalla näyttelyssä oli myös isokokoinen litografia (1938-1939) taiteilijan ehkä tunnetuimmasta öljymaalauksesta Toipilaasta vuodelta 1888. Kaikki kolme Schjerfbeckiä oli valittu Villa Gyllenbergin omista kokoelmista. 

Myös Raija Jokisen pellavakuidusta tehdyt ihmishahmot olivat mielenkiintoisia. Enten tykkäsin kotimuseon yläkerran kylpyhuoneessa olevasta epätoivoisesta naisesta, joka oli saanut nimen Liukenevaa.

Näyttelyssä oli paljon enemmän katsottavaa, ihmeteltävää ja yllättävää kuin ennakkoon olin ajatellut. Ja luettavaa, sillä usean teoksen vierestä löytyi kuraattorin mietteitä kyseisestä teoksesta, mikä kivasti aktivoi katsojan mieltä lisäpohdintoihin….

Edessä Hanna Vihriälän (s.1974) Nousutuki vuodelta 2020

ja takana Henrika Laxin (s.1971) maalaussarja Syvyydestä, 2022.

Viggo Wallensköld (s.1969): Ammattiauttaja, 2017

Rafael Wardi: Valkeat hiukset (Reeta), 1997 

Mallina on ollut taiteilijan muistisairautta sairastava Reeta-vaimo.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, Valoa ja varjoa, 1945

Magdalena Åberg: Unohdus (äidin muotokuva), 2022

Raija Jokinen (s.1960): Liukenevaa, 2024

Äitimuori hoivakodissa

Huhtikuun lopussa sain puhelinsoiton, että Äitimuori oli saanut ympärivuorokautisen hoivapaikan Pohjois-Tapiolassa olevasta hoivakodista. Soitto tuli torstaina, ja jo seuraavana sunnuntaina Äidin piti muuttaa kyseiseen hoivakotiin tai muuten paikka olisi annettu toiselle tarvitsevalle ja Äiti olisi siirretty jonon hännille.

Tätä ennen Äitimuori oli jo parisen vuotta ollut ns. vuorohoidossa. Tämä tarkoitti sitä, että hän asui kolme viikkoa kotona Tapiolassa iäkkään, mutta aika hyväkuntoisen puolisonsa kanssa ja yhden viikon läheisessä hoivakodissa.

Puhuin Äitimuorin Puolison, oman Siskoni ja Veljeni sekä Puolison aikuisten lasten kanssa, ja päätimme vastaanottaa Äidille tarjotun hoivakotipaikan. Kun soitto paikan vapautumisesta tuli, Äiti oli juuri vuorohoitoon kuuluvalla viikon hoitojaksolla toisessa hoivakodissa, joten hän siirtyi suoraan vuorohoito-hoivakodista uuteen ympärivuorokautiseen hoivakotiin käymättä enää ollenkaan entisessä kodissaan.

Torstainen puhelinsoitto muutti meidän kaikkien elämää, mutta eniten tietty Äitimuorin ja hänen Puolisonsa elämää. Puoliso oli viimeiset kolme vuotta toiminut Äitimuorin omaishoitajana - ajoittain kotihoidon avustuksella. Nyt toisiinsa kiintynyt iäkäs pariskunta joutui 15 yhteisen vuoden yhdessäolon jälkeen ensimmäistä kertaa erilleen toisistaan. Äitimuori muutti hoivakotiin ja hänen puolisonsa joutui myös muuttamaan uuteen pienempään asuntoon, joka löytyi lähellä olevasta Senioritalosta.

Myös meidän kolmen Äitimuorin eläkeikäisen ”lapsen” elämä muuttui, ensisijassa helpottui. Meidän ei enää tarvinnut päivittäin olla huolissamme, miten Äitimuori ja hänen yli 90-vuotias puolisonsa pärjäisivät kerrostalokolmiossaan. Eikä tarvinnut enää sovitella - väliin jopa kinastella - siitä, milloin kukin kävisi heitä tervehtimässä ja auttamassa.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin blogiini ensimmäistä kertaa äitini muistisairaudesta - hänen ja hänen puolisonsa luvalla (täällä). Kahdessa vuodessa äidin Lewyn kappale tauti -niminen muistisairaus on edennyt. Lähimuisti on tyystin mennyt ja vanhoja asioitakin hän usein sekottaa. Sairauteen kuuluva uupumus ja tasapainovaikeudet ovat myös selvästi lisääntyneet. Onneksi rollaattorin avulla hän liikkuu jopa yllättävän ketterästi lukitun hoivaosaston käytävillä.

Hoivakodissa hoitajat auttavat Äitiä joka päivä pukemaan päivävaatteet sekä huolehtivat päivittäisestä lääkityksestä, hygieniasta ja säännöllisestä ruokailusta. Tämä kaikki tuntuu kohentaneen Äidin hyvinvointia, vaikka hän päivittäin kyselee, muistelee ja ikävöi puolisoaan. Puoliso käy katsomassa äitiä pari kertaa viikossa, kuten myös Sisko ja minä - Puoliso Tapiolasta, Sisko Espoosta ja minä Punavuoresta. Normiviikkoina Äidin luona käykin lähes päivittäin joku meistä kolmesta läheisestä. 

Ensimmäisten ikävän ja ahdistuksen täyteisten viikkojen jälkeen Äitimuori on viihtynyt uudessa kodissaan tai paremminkin sopeutunut hoivakodin arkeen. Hän suhtautuu elämäänsä hoivakodissa pääosin positiivisesti ja usein jopa kiitollisesti. ”Täällä on hyvä olla, enhän minä enää kotona pärjäisikään.” ” On se niin hyvä, kun minulla on oma huone.” ”Ruoka on täällä tosi hyvää.” 

Tuntuu myös äärettömän ihanalta ja lohdulliselta, että Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa nimeltä meidät kolme lähi-ihmistään - puolisonsa Jussin, Siskon ja minut. Vaikka ei oven suljettuamme enää muista, että kävimme: ”Miksi se Jussi ei koskaan käy minua katsomassa?”

Muistisairaudesta huolimatta Äidin kanssa on edelleen yllättävän kiva jutella. Enää minua ei edes ärsytä, vaikka hän lyhyen jutustelun aikana saattaa kymmenenkin kertaa kysyä: ”Oletteko kaikki terveitä?” ”Onko sinulla lapsia?” ”Koska se sinun miehesi kuoli?” Ja lähtiessäni toistamiseen muistuttaa: ”Ajathan varmasti varovasti etkä ota ketään vierasta kyytiin.” Toisaalta kun teen lähtöä, hän sanoo minulle aina sydämensä pohjasta: ”Kiitos Anni, kun kävit.”

Viimeksi tiistaina istuimme Äidin kanssa vieretysten hoivakodin aidatussa puutarhassa olevassa keinussa ja ihmettelimme ympärillä olevia korkeita havupuita. Syysauringon lämmöstä nauttien - lokakuussa.

Kylki kyljessä ja käsi kädessä - aistien toistemme rakkauden.

Äitimuorin 90v sisko ja Äitimuorin kummitytär kävivät kahvittelemassa hoivakodissa.

Syyskuun alussa hoivakodissa juhlittiin Äitimuorin 96-vuotissynttäreitä :)

Pikkusiskon synttärit

Äitimuorin nuorin sisko täytti eilen 90 vuotta. Hän syntyi heinäkuussa 1934 Helsingissä tuolloin 43-vuotiaan Alma-mummin (täällä) ja hänen miehensä neljäntenä ja nuorimpana lapsena - 7-vuotiaan Simon, 6-vuotiaan Hetan ja 4-vuotiaan Ulla-Marjan pikkusiskona. 

Syntymäpäiviä juhlittiin synttärisankarin tyttären mökillä Turun lähellä. Pienimuotoisiin juhliin oli sankarin puolison ja hänen kolmen lapsensa perheiden lisäksi kutsuttu elossa olevat sisarukset: syyskuun alussa 96 vuotta täyttävä Heta eli Äitimuori ja elokuun alussa 94 vuotta täyttävä Ulla-Marja. Sekä Hetan ja Ulla-Marjan - Espoon hoivakodeissa asuvien ja rollaattoreilla liikkuvien teräsmummujen - autokuskit eli tyttäret. 

Onneksi sain toimia äitini kuskina, sillä sekä automatka Äitimuorin kanssa edestakaisin Turun tienoolle että synttärijuhlat Turun serkun aurinkoisella mökkiterassilla olivat hulvattoman hauskat ja kaikinpuolin onnistuneet. Syötiin kermaista lohikeittoa ja kermaista mansikkakakkua. Laulettiin onnittelulauluja. Ja kuunneltiin kolmen yli ysikymppisen muistisairaan ”muisteluita” menneestä. 

Päivästä ei puuttunut huumoria eikä naurua. Eikä lämpöä, jota vanhukset osoittivat meille ”nuoremmille” - ja toisin päin.

Tänään Äitimuori ei enää muistanut käyneensä eilen siskonsa synttäreillä, mutta tiirusti mielenkiinnolla juhlista otettuja valokuvia ja ihasteli iloista tunnelmaa…

Mukana tärkeimmät: ruusut, lahjat ja vaipat. Ja rollaattori :)

Kepeästi kohti päivänsankaria.

Siskosten salaisuuksia

Lähes 96-vuotias Äitimuori onnittelee 90 vuotta täyttävää pikkusiskoaan :)

Äiti, minä ja Muru

Olimme keskiviikkona laulamassa joululauluja Äitimuorin ja Jussin luona Tapiolassa. Tänä vuonna mukaan pääsivät minun ja Murun lisäksi Opiskelijatyttö, Juniori ja Siskon tyttö puolivuotiaan pikkutyttönsä kanssa sekä muusikko-Veljeni kitaroineen ja joululauluvihkoineen. Sisko oli flunssassa eikä omaksi eikä meidän muiden harmiksi päässyt mukaan. 

Toisin kuin vielä viime vuonna Äitimuori ei jaksanut laulaa mukana, mutta väliin hän tavaili tuttujen laulujen sanoja huulet äänettömästi liikkuen. Mutta jaksoi kuitenkin istua kanssamme lähes tunnin. 

Istuin Äitimuorin vieressä ja väliin hän tarttui tiukasti ja lämpimästi kädestäni. Ja siinä me kaksi mummia istuimme rinnakkain toistemme läheisyydestä nauttien. Laulaen, laulua kuunnellen ja menneitä jouluja muistellen. Jouluja, joiden joukkoon mahtuu niin iloisia ja riehakkaita lapsiperheen jouluja kuin myös hieman tummempia joulun aikoja.

Oli hyvä istua käsi äidin kädessä rakkauden virratessa välillämme. Ja kuunnella Velipojan komeaa lauluääntä ja taitavaa kitaran soittoa. 

Ja nähdä, että lapsemme ja lapsenlapsemme tykkäsivät laulaa kanssamme :)

Äiti 95v

Wardin värejä

Juhlapöytä, 2021

Didrichsenin taidemuseossa Kuusisaaressa on tammikuuhun asti esillä kuvataiteilija Rafael Wardin (1928-2021) maalauksia. Näytillä on ainakin pari maalausta lähes joka vuosikymmeneltä 1940-luvulta alkaen, mutta lukumääräisesti eniten taiteilijan viimeisiltä elinvuosilta. Vajaa kymmenen maalausta on taiteilijan kuolinvuodelta 2021 eli 93-vuotiaana kuollut Wardi oli tuottoisa viimeisiin elinpäiviinsä asti. Seitsemänkymppiselle eläkeläiselle rohkaisevaa :)

Rafael Wardista tulee ensimmäisenä mieleen keltainen ja Halosen Tarja. Eli taiteilijan useissa tauluissa esiintyvä intensiivinen keltainen öljyväri sekä hänen 2002 maalaama presidentti Tarja Halosen muotokuva. Kirjoitin Halosen Tarja siksi, että viralliseksi muotokuvaksi Wardin maalaus on tosi arkinen kuva tyytyväisen tuntuisesta naisesta keltaisuuden keskellä. Muistan tykänneeni tuosta Tarja Tavallisesta kaksine termoskannuineen, kun valmistumisvuonna näin sen Ateneumissa. Nykyään maalaus on muiden entisten presidenttien muotokuvien tavoin kansalta piilossa Valtioneuvoston linnassa. 

Rafael Wardi (1928-2021) kasvoi monikultuurisuuden ja ortodoksijuutalaisuuden ympäröimänä. Hänen isänsä Isak Waprinsky (1890-1934) ja äitinsä Riko Lea Sribnik (1895-1946) muuttivat lapsena vanhempiensa kanssa Suomeen - isä nykyisen Valko-Venäjän ja äiti nykyisen Latvian alueelta. 

Wardi oli tuottoisa taiteilija, mutta myös muilla tavoin kiinnostunut ihmisistä ja elämästä. Hän mm. aloitti taideterapiatoiminnan Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän työskenteli vuodesta 1959 aina 1970-luvulle asti. Hän myös tutustui hoitokoteihin ja muistisairaisiin ihmisiin, kun hänen Reeta-vaimonsa sairastui Alzheimerin tautiin vuoden 1995 tienoilla. Wardi toimi Reetan omaishoitajana ja vietti tämän kanssa pitkiä aikoja hoitokodeissa ennen vaimon kuolemaa vuonna 2001.

”Ihminen on kuin taulu: me katsomme ja päätämme, mikä siinä on kaunista. Ennen kaikkea muistisairaskin on vielä ihminen. Aivan viimeiseen saakka.”, muistutti Wardi vuonna 2009 Ylen artikkelissa Taide aktivoi muistia (täällä). Ja jatkoi: ”Luulen, että tärkeää on, että sairauden määritelmä ainakin omaisen mielessä murtuu ja esiin nousee läheisen ihmisen syvempi olemus, pysyvämpi minä - se joka pisimpään yrittää tulla kuulluksi.”

Taiteilijan ystävystyessä pyörätuolissa istuvan tanssitaiteilija Maija Karhusen kanssa tämä opetti yli kahdensankymppisen Wardin tanssimaan: ”Tunsin itseni vanhaksi puuksi, mutta nyt siihen puhkesi uusia silmuja.” Ja lopputuloksena Karhusen ja Wardin yhteinen tanssiteos Hymyilevät kädet sai ensi-iltansa vuonna 2014 Ateneum-salissa. 

Keltaista ja kujeilua. Valoa ja viisautta. Ja väriä. Se on Wardia se :)

Tartuffe Asko Sarkolan esittämänä, 2017

Sarkola oli Helsingin Kaupunginteatterin johtaja 1998-2016.

Satama auringossa 1981

Daavid ja Goljat III, 2021

Informalistinen sommitelma -teoksen taiteilija maalasi 21-vuotiaana vuonna 1949, 

kun hän oli juuri valmistunut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulusta (Ateneumista).

Helmet, huivi ja hattu

Hain Äitimuorin eilen invataksilla kotiin espoolaisesta hoivakodista, jossa hän oli asustanut viikon, jotta hänen omaishoitajansa, avopuoliso Jussi sai välillä hengähtää. Matkassa olivat tietysti mukana Äitimuorin tärkeät asusteet eli helmet, huivi ja hattu, kuten ovat olleet jo vuosikymmeniä. Tyylikäs äitini :)

Ja yhtä tärkeää oli, että puseron kaulus oli - kuten aina - riittävän väljä, jotta aluspaidan kaunis pitsinen reuna näkyi. Ihana, turhamainen äitini :)

Ollessaan hoivakodissa äiti tavallisesti soittaa vuorotellen minulle ja Siskolle monta kertaa päivässä: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” Kerromme, että hän on hoivakodissa, jossa hoitajat pitävät hänestä huolta ja antavat lääkkeet ja tuovat ruokaa. Ja että minä (tai Sisko) kävin häntä aiemmin päivällä katsomassa, ja että Jussi tulee seuraavana päivänä. ”Ihanko totta? Ei täällä kukaan ole käynyt.” Ja että parin päivän päästä haemme hänet takaisin kotiin Tapiolaan Jussin luokse. 

Tämän kaiken kuultuaan äiti useimmiten rauhoittuu: ”Jaha, hyvä.” Ja sulkee tyytyväisenä puhelimen. Soittaen taas kymmenen minuutin tai kolmen tunnin päästä uudelleen: ”Kuule, missä mä oikein oon ja miks mä oon täällä?” 

Rakas, muistisairas äitini :)

Muori yökylässä

Äitimuorin ja Poikakaverin asunnossa on alkukesästä lähtien tehty mittavaa julkisivuremonttia. Tällä viikolla oli vuorossa kolmion kaikkien ikkunoiden vaihto. Sovimme Poikakaverin kanssa, että Äitimuori tulee täksi ajaksi asumaan minun luokseni eli muuttaa hetkeksi Tapiolasta Punavuoreen. 

Kaksi päivää ja kaksi yötä yökylässä on mennyt yllättävän hyvin. Kumpikin olemme tykänneet, ja (pääosin) nauttineet. 

Pidempi aika toisi varmasti ongelmia, sillä muistisairas Äitimuori ei pärjää pitkään yksin. Puolituntiset koiralenkkini ovat ehdoton maksimi. Tosin jo lyhyen lenkinkin aikana hän saattaa soittaa Siskolle tai Poikakaverille ihmetellen, että missä hän on ja miksi. 

Kun tuttu ihminen - Poikakaveri, Sisko tai minä - on paikalla ja vieressä, nuo sairauteen liittyvät väliin pelottavatkin ”vieraustunteet” katoavat nopeasti, kun hän tunnistaa tutun ihmisen ja hänelle selitetään uudelleen ja uudelleen, missä hän on ja miksi. 

Koko kyläilyn ajan Äitimuori on ollut tosi hyvällä tuulella. Olemme herkutelleet äidin herkkuleivillä: ruisleivän päällä paljon pehmeää avokadoa ja kermaista juustoa. Ja lämpimällä glögillä. Ihastelleet olohuoneen ikkunasta näkyvää syksyistä kaupunkinäkymää. Ja parvekkeellani kukkivia valkoisia pelargonioita (edelleen täydessä tikissä). Äitimuori on jaksanut ihmetellä ja kehua, miten kaunis, viihtyisä, tyylikäs ja kodikas asuntoni on. Yllättäen hän on muistanut ja keksinyt roppakaupalla asuntoani kehuvia adjektiiveja :)

Olemme katsoneet myös paljon telkkaria. En tosin tiedä, kuinka paljon Äitimuori on ohjelmista kuullut, sillä koko ajan telkun ääntä olisi pitänyt panna suuremmalle, mutta lopulta en ole enää naapurien takia kehdannut lisätä ääntä…

Olemme nauraneet ja paijailleet toisiamme paljon. Tosi paljon :) Ja nukkuneet molemmat hyvin. Yllättävän hyvin :) Leveässä parisängyssä. 

Kummallakin oma litteä lastentyyny. Ei omena kauas puusta putoa :):)

Mietteitä Muorista

Äiti vuonna 2020

Jäin miettimään Äitimuoria ja hänen muistisairauttaan, kun elokuussa luin Hesarista toimittaja Venla Rossin kirjoittaman jutun Hanna Jensenistä ja hänen kokemuksistaan Alzheimerin tautia sairastaneiden vanhempiensa kanssa (täällä). Kirjoittaja ja vapaa toimittaja Jensen on kirjoittanut kaksi kirjaa elämästään vanhempiensa omaishoitajana: 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina - toinen kierros (2022).

Syyskuun alussa 94 vuotta täyttänyt äitini - Äitimuori - asuu Tapiolassa yhdessä samanikäisen miesystävänsä Jussin kanssa. Heta-äiti ihastui ja rakastui Jussiin viitisentoista vuotta sitten, kun tuttavapiiriin kuulunut mies jäi leskeksi. Isäni oli kuollut jo lähes 20 vuotta aiemmin, ja sen jälkeen äidin elämä oli ollut kolmiodraamaa työn, lastenlasten ja ryhmävoimistelun välillä. 

Työ, lastenlapset ja ryhmävoimistelu olivat Äitimuorin elämän kolme keskipistettä, joiden tärkeysjärjestys vaihteli tilanteen mukaan. Työtään yksityisenä silmälääkärinä Äitimuori teki vielä eläkeiässä lähes täysipäiväisesti, kunnes syyskuussa 1998 täytti 70 vuotta, ja Sisko ja minä aloitimme kampanjan Äidin työstä vieroittamiseksi :) Mikä nyt, kun itse täytin keväällä 70v, tuntuu vähintään huvittavalta…

Lastenlapsia - etenkin Siskon ja minun yhteensä seitsemää, vuosina 1981-1992 syntynyttä lasta - Äitimuori hoiti antaumuksella ja mielellään. Ja ryhmävoimistelua hän rakasti. Varsinkin vatsatanssia, jota hän ystävän suosituksesta yli 60-vuotiaana - hyvin ennakkoluuloisena - kokeili, ja josta hänen omaksi yllätyksekseen tuli vuosiksi hänen intohimonsa (täällä). 

Kun Heta tapasi Jussin, hän oli jo luopunut rakastamistaan työstä ja osittain myös intohimoisesta tanssimisesta. Ja lastenlapsetkin olivat kasvaneet aikuisiksi. Joten uusi ystävä Jussi tuli hyvässä kohdassa Äitimuorin elämään.

Vajaa kymmenen vuotta sitten muuten terveellä Äitimuorilla todettiin Lewyn kappale tauti -niminen aivo- ja muistisairaus. Vuosien edetessä äidillä on tämän etenevän aivosairauden takia alkanut ilmetä muistiongelmien lisäksi totaalisia voimattomuus/väsymyskohtauksia, aloitekyvyttömyyttä, tasapaino-ongelmia, painajaisunia ja ajoittaisia näköharhoja. 

Äitini sairaudesta huolimatta Heta ja Jussi haluavat edelleen asua yhdessä - ja kaksin. Vuosi sitten Jussista tuli virallisesti Äitimuorin omaishoitaja. Toistaiseksi Jussi haluaa ja jaksaa pyörittää pariskunnan arkea - käydä kaupassa, tehdä ja lämmittää yksinkertaisia ruokia ja hoitaa kahden hengen tiskit ja roskat. Toki Jussin jaksamista ja pariskunnan pärjäämistä pitää miettiä ja arvioida yhdessä kuukausittain, ja huomioida, että Äitimuorin vointi voi huonontua yllättäenkin.

Heta ja Jussi eivät ole halunneet kunnan päivittäistä ruoka-palvelua, mutta tuttu siivooja käy heillä kaksi kertaa kuukaudessa. Myös Sisko ja minä käymme kumpikin 2-3 kertaa viikossa katsomassa heitä. Siskon kanssa hoidamme Hetan raha-asiat, lääkkeisiin liittyvät jutut ja lääkärissä käynnit, vaatehuollon sekä viikottaiset suihkutukset ja muut henkilökohtaiseen hygieniaan liittyvät asiat.

Ulkona Äitimuori ei enää jaksa käydä, mutta sisällä kerrostalokolmiossa hän köpöttelee rollaattorin kanssa sängyn, vessan, ruokapöydän ja nojatuolin väliä. Joka päivä Äiti yrittää jaksaa vaihtaa yöpuvun päivävaatteisiin ja päivävaatteet yöpukuun, vaikka yöuni on huonoa ja vuorokausirytmi heittelee. Ja useimmiten hän tämän jaksaa tehdä, vaikka pystyssä olo aika saattaa jäädä vain 5-6 tuntiin vuorokaudessa.

Ihaninta on, että Äitimuori tunnistaa ja muistaa ainakin meidät läheisimmät eli Jussin, Siskon ja minut. Hän haluaa aina kiittää meitä ja kertoa, miten paljon hän meitä kutakin rakastaa. Äiti tykkää halaamisesta, silittelystä ja paijaamisesta. Poski on edelleen pehmeä ja suukko herkemmässä kuin aktiivisen elämän aikana. Tavatessamme jutellaan ja muistellaan - useaan kertaan - mitä kellekin kuuluu. Ja vaikka samat jutut toistuvat useita kertoja lyhyen jutustelun aikana, äiti on samasta jutusta joka kerta yhtä kiinnostunut ja innostunut. 

Vaikeinta on, että aivosairaudesta johtuen Äitimuori puhuu väliin ilkeästi ja vainoharhaisesti joistakin tuntemistaan ihmisistä. Ja sitä minun on usein vaikea hyväksyä ja kestää.

Elokuisesta Hesarin artikkelista mieleeni jäi etenkin kaksi Hanna Jensenin sanomaa asiaa:”En enää ajattele, että ihmisen pitää olla terve, jotta voi elää hyvää elämää.” ja ”…muistisairasta ei auta, jos häntä yrittää vetää tähän päivään tänne terveiden maailmaa.” Tärkeitä asioita, joita itse yritän edelleen sisäistää ja hyväksyä eläessäni muistisairaan äitini läheisenä. 

Äiti, minusta on - itsekkäistä syistä - ihanaa, että olet saanut elää näin pitkään. Tosin itsekin sanot usein: ”Kaikesta tästä huolimatta en haluaisi vielä kuolla.” Sairastuttuasi olemme lähentyneet toisiamme ja oppineet kumpikin antamaan ja vastaanottamaan toistemme rakkautta paljon paremmin kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten, jolloin sinä olit runsaat 70v ja minä vajaat 50v. 

Kiitos Äiti rakkaudestasi :)

PS. Olen lukenut tämän jutun sekä Äitimuorille että Jussille, ja molemmat ovat antaneet luvan että saan julkaista kirjoituksen blogissani.