Jugua lippakioskilla

Ullanlinnassa Arkkitehtuuri- ja designmuseon (entinen Designmuseo) ja Johanneksenkirkon välissä on 1940-luvulta asti ollut pieni puinen ns. lippakioski. Lippakioskeja rakennettiin Helsinkiin pääosin 1920-1950-luvuilla. Niiden suosio alkoi hiipua 1970-1980 -luvuilla, kun R-kioskit yleistyivät, mutta ne lähtivät ehkä yllättäenkin uuteen nousuun taas 2000-luvulla.

Nykyään Helsingin kaupunki omistaa eri puolilla kaupunkia 18 lippakioskia, joista useimmissa on tänä kesänä toimintaa. Osa kioskeista on suljettu mm. niiden huonon kunnon takia. Tämän lisäksi joitakin kioskeja on yksityisten toimijoiden omistuksessa. 

Ullanlinnan kioskissa on jo viime vuonna toiminut Jugge Bar (täällä), jonka hittituote on jääjugurtti vohvelissa tai kipossa valinnanvaraisilla täytteillä ja kastikkeilla. Lisäksi tarjolla on viiniä, kahvia ja pikkusuolaista. 

Keskiviikkona istahdin kioskille kokeilemaan jääjugurttia. Ilman täytteitä se maksoi 5 ja kahdella täytteellä + yhdellä kastikkeella 6,8 euroa. Mutta oli superherkkua - makeaa, mutta raikasta. Ja ”pehmiksen” jähmeä koostumus oli mieleeni.

Arki-iltapäivänä kioskilla ei ollut ruuhkaa, vaikka usein ohi kävellessäni väkeä on ollut jonoksi asti. Eli vanhojen lippakioskien suosio tuntuu edelleen olevan nousussa…

Hylätty Hanken

Merimiehenkatu 11

Asun Helsingissä ollessani Punavuoressa ja kävelen usein yksin tai Muru-koiran kanssa alueella Punavuori-Ullanlinna-Eira-Kaivopuisto-Kaartinkaupunki. Retkilläni saan ihailla sekä merenrantaa (mm. täällä), vehreitä kaupunkipuistoja (mm. täällä) että alueen lukuisia vanhoja ja kauniita rakennuksia (mm. täällä).

Olen usein jäänyt ihastelemaan mm. Merimeihenkadun ja Laivurinrinteenn risteyksessä olevaa rosanväristä nelikerroksista kivitaloa. Ja ihmetellyt, mikä tuo kauniisti entisöity rakennus on tai on ollut. 

Asia selvisi tietenkin netistä. Rakennus valmistui vuonna 1915 kauppakouluksi. Vuosina 1915-1953 siinä toimi Ruotsalainen kauppakorkeakoulu ja tämän edeltäjä Högre Svenska Handelsläroverket, josta vuonna 1927 tuli virallinen korkeakoulu eli Svenska handelshögskolan. Puhekielessä koulu tunnettiin ja tunnetaan edelleen nimellä Hanken - nimi, joka vuonna 1997 virallistettiin osaksi sen nimeä eli Hanken Svenska handelshögskolan.

Rakennuksen suunnitteli arkkitehdit Emil Fabritius (1874-1949) ja Valter Jung (1879-1946). Jälkimmäisen veli oli myös (ehkä pikkuveljeään tunnetumpi) arkkitehti Bertel Jung (1872-1946) ja tytär tunnettu tekstiilitaiteilija Dora Jung (1906-1980). 

Hankenin muutettua nykyiselle paikalleen Etu-Töölöön Runeberginkadulle Punavuoren rakennus on ollut muun muassa suojelupoliisin käytössä.Tämän enempää en sen nykytilanteesta saanut selville ja tänä päivänä entinen Hanken näyttää ihmeen autiolta ja tyhjältä. Mitä lie kätkee sisäänsä…

Kahvia tutusti

Punavuoressa asuessa tulee usein käytyä Korkeavuorenkadun Succes-kahvilassa. Pienuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - se on ulkopöytineen lähistöllä asuvien ullanlinnalaisten olohuone ja kauempaa tulijoiden viikonloppukohde. Perinteinen kuppila, joka on ollut samassa paikassa ja saman perheen omistuksessa vuodesta 1957 lähtien. 

Succesissa viihtyvät niin eläkeläiset, työikäiset kuin nuorisokin. Yksinistujat ja ystäväporukat - perheet ja perheettömät. Harvassa kahvilassa olen nähnyt niin laajaa ikähaitaria. Tosin jo sijaintinsakin takia kävijät lienevät kuitenkin pääosin yhteiskunnan hyväosaisia…

Kahvila on tunnettu etenkin jättimäisistä ja herkullisen pehmeistä korvapuusteistaan, joita myös minä rakastan yli kaiken. Liikkuessani Muru-koiran kanssa ostan jättikorvarin usein pussiin ja nautin sen kotona pienemmissä osissa. Mutta väliin on ihan pakko jäädä paikan päälle aistimaan kahvilan viehkoa tunnelmaa ja nauttimaan jättimäisestä kupista tarjoiltavaa ranskalaista klassikkokahvia Cafe au Lait :)

Olen kirjoittanut Succesista jo kahdesti aiemmin - talvella 2016 (täällä) ja toukokuussa 2022 (täällä). Jälkimmäisessä postauksessa ihailin lähinnä kahvilan terassilla olevia kauniita kukkaistutuksia…

Cafe au Lait tarjoillaan jättimäisestä kupista, 

joka muistuttaa ennemmin vellikulhoa kuin kahvikuppia :)

Louise kiehtoi

Louise Bourgeois: No Escape (Ei pakotietä), 1989

Kahden tummaksi petsatun paksun puupylvään välistä lähtee valkoiset lautaportaat, jotka eivät näytä johtavan mihinkään. Portaiden alla katseelta piilossa - tai maailmalta suojassa - on kaksi isoa pyöreää veistosta, jotka näkee vain jos äkkää avata portaiden takana olevan pienen suljetun luukun ja sytyttää luukun sisäpuolella olevan taskulampun :)

Kyseessä oli Louise Bourgeoisin (1911-2010) lähes 80-vuotiaana tekemä No Escape (Ei pakotietä) -niminen tilateos Kiasman Nelivärinen uni -näyttelyssä (täällä). Tämä ranskalaissyntyinen, Yhdysvalloissa uransa tehnyt kuvanveistäjä teki läpimurtonsa vasta lähes seitsemänkymppisenä ja tuli tunnetuksi etenkin isokokoisista, teräksestä ja pronssista valmistetuista hämähäkeistä, joiden taiteilija on maininnut kuvaavan omaa äitiään. Useissa teoksissa taiteilija kåsitteleekin traumaattisia lapsuudenmuistojaan.

Yhden Bourgeoisin hämähäkeistä näin Bilbaossa Guggenheimin museon edessä lokakuussa 2015 (täällä), joskaan en vielä silloin ollut tästä maailmankuulusta teoksesta kovin kiinnostunut :) Mutta Kiasman näyttelyssä kiertelin pitkään Bourgeoisin kiehtovaa ja arvoituksellista tilateosta. 

Louise Bourgeoisin teoksen rinnalla näyttelyssä myös esillä olleen brittiläisen kuvanveistäjän Henry Mooren (1898-1986) pelkistetty Reclining Figure -kalkkikiviveistos 1960-luvulta oli selkeä ja ymmärrettävä. Tykkäsin kuitenkin molemmista…

Henry Moore: Reclining Figure: Bunched (Lepäävä hahmo: koottu), 1961-1969

Kartanon mailla

Alkuviikosta päätimme Helun kanssa käydä tutustumassa uudelleen avattuun Kulosaaren kartanoon Herttoniemessä. Olemme molemmat asuneet nuoruutemme pyörämatkan päässä kartanosta, joten rakennus ja etenkin sen takaa alkava Kivinokan virkistysalue uimarantoineen on meille kummallekin tuttu vuosikymmenien takaa (täällä ja täällä). 

Kartanon mailla on ollut veron maksusta vapautettu ja aatelissuvun asuttama rälssitila jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa tilalla on ollut lukuisia omistajia, joista tunnetuimpia ovat olleet sotamarsalkka Augustin Ehrensvärd (1710-1772) ja vapaaherra Johan Cronstedt (1832-1907). 

Aikoinaan kartanoa ympäröi laajat metsä- ja peltoalueet kattaen mm. nykyisen Kulosaaren (Brändö), joka tuolloin tunnettiin vielä nimellä Stuguön (Tupasaari). Vuonna 1907 kartanon silloinen omistaja myi saaren yhtiölle, joka perusti Kulosaaren huvilakaupungin, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Kulosaaren kaupunginosa. 

Vuonna 1927 Kulosaaren kartano siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin 1949 kartano maineen liitettiin myös osaksi Helsingin kaupunkia ja kartanon entiset pellot ja metsät muutettiin kaupunkilaisten virkistyskäyttöön. Tilan pelloilla on edelleen Kivinokan virkistysalue sekä Herttoniemen siirtolapuutarha ja palstaviljelyalue. 

Kartanon nykyinen rapattu ja vaalean roosan väriseksi maalattu päärakennus valmistui 1800-luvun alussa. Sen suunnitteli arkkitehti Pehr Granstedt (1762-1828), joka samoihin aikoihin suunnitteli myös lähistöllä edelleen olevan Herttoniemen kartanon. Helsingin alueellahan on edelleen parikymmentä vanhaa kartanorakennusta, joista puolet on nykyään yksityiskäytössä. 

Viime vuonna kaupunki myi Kulosaaren kartanon piharakennuksineen yksityiselle yritykselle, jonka tarkoitus on kehittää aluetta matkailu- ja virkistyskäyttöön. Rantasauna ja pop-up kahvila ovat jo avoinna yleisölle, ja päärakennuksen kakkoskerrosta vuokrataan kokous- ja juhlakäyttöön.

Kulosaaren kartano oli ulkoa kaunis ja komea, mutta sisätilat eivät minua kutsuneet. Ihan siistiä, mutta tosi tylsää. Ja kahvila tuntui olevan vielä ihan vaiheessa. Eikä saunakaan tehnyt vaikutusta - tosin emme päässeet kurkistamaan sisälle. Ehkä tilat oli avattu turhan aikaisin ja liian kiireellä…

Viehättävintä kartanon mailla oli villin luonnon vehreys ja päärakennusta ympäröivät vanhat (huonokuntoiset) hirsi/puurakennukset, joihin tosin ei päässyt sisälle. Ja yhteys kävelylle kutsuvaan  Herttoniemen siirtolapuutarhaan ja Kivinokan mökkialueeseen :)

Yläkerran juhlatilaa

Alakerran kahvilaa

Kartanon pihassa oli kiehtova, mutta huonokuntoinen entinen pehtoorin asunto.

Kartanoalueen kartta

Tuttua nykytaidetta

Olli Lyytikäinen: Hi folks, what are you doing? 1982

Kiasman tämänvuotinen nykytaiteen kokoelmanäyttely Nelivärinen uni yllätti nykytaidetta aiemmin vierastaneen eläkeläismummin (täällä). Näyttelyn ansiosta aloin kiinnostua ja viehättyä myös nykytaiteesta :)

Oikeastaan näin on ollut jo pidemmän aikaa, en vain ole ymmärtänyt mitä nykytaiteella (engl. contemporary art) tarkoitetaan. Mielessäni olen yhdistänyt termin lähinnä vaikeaselkoisiin tilateoksiin/installaatioihin ja pelottavankin aggressiiviseen kuvataiteeseen. Mutta Kiasman näyttelyssä tajusin, että nykytaide käsittää monenlaista muutakin taidetta, ja jopa pääosin muuta (täällä). 

Nelivärinen uni -näyttelyssä minut yllättikin se, miten paljon minulle mieluisia (ja tuttujakin) taideteoksia näyttelyssä oli. Sain mm. ihastella useita Olli Lyytikäisen (1949-1987) vesiväritöitä 1970- ja 1980-luvuilta, joista tykästyin etenkin rentoon ja humoristiseen Hi folks, what are you doing? -akvarelliin. 

Nähtävillä oli niin ikään Lyytikäisen 4-värinen uni -niminen pieni ja hämyinen vesivärityö, jolta näyttelyn nimi Nelivärinen uni on lainattu. Ja Antero Kareen (s. 1946) 29-vuotiaasta ystävästään värikynillä tekemä herkkä muotokuva. 

Elina Merenmiehen (s.1967) teoksiin ja niiden nimiin olin tykästynyt jo lokakuussa 2024 Turun taidemuseossa (täällä ja täällä). Myös Kiasmassa oli neljä Merenmiehen työtä, joista kiehtovaniminen Käärme täynnä huokauksia esiintyi myös museon nettiesitteessä.

Tätäkin kaikkea nykytaide voi siis olla. Kiasman jälkeen voinkin täysin sydämin sanoa tykkääväni myös nykytaiteesta :) Paitsi toistaiseksi moderni videotaide on minulle vielä aika vierasta…

Elina Merenmies: Raivotar, 2013

Elina Merenmies: Käärme täynnä huokauksia, 2023-2024

Olli Lyytikäinen: Pakeneva Hamlet, 1976

Olli Lyytikäinen: 4-värinen uni, 1978

Antero Kare: Olli Lyytikäinen, kesäsunnuntain nokkahuilunsoittaja II, 1977

Nykytaide tutuksi

Pakui Hardware: Absent Touch (Poissaoleva kosketus), 2020

Tiistaina pistäydyin Salon mökiltä Helsingissä ja alkuillasta minun teki mieli käydä jossain pääkaupunkiseudun taidemuseossa. Ateneumin Nelimarkka-näyttely kiinnosti tietty kovasti ja toisena vaihtoehtona ajattelin Helsingin taidemuseo HAMia, mutta molemmat suljetaan tiistaisin ennen kuutta. Ja tiedän, että etenkin Nelimarkan mittavalle näyttelylle tarvitsen runsaasti kiireetöntä aikaa :)

Nykytaiteen museo Kiasma tuntui olevan Helsingin museoista lähes ainoa, joka on tiistaisin auki iltakahdeksaan asti. Siksi päätin suunnata sinne, vaikka nykytaide ei olekaan ollut erityinen intohimoni. Minulla on ollut ennakkoluuloja kaikesta mikä liittyy termiin nykytaide. Olen ajatellut, että nykytaiteen piiriin kuuluvat teokset olisivat minulle turhan outoja, liian hämmentäviä ja vaikeasti ymmärrettäviä.

Päätin kuitenkin ottaa rohkean askeleen (hehheh) ja tutustua Kiasman kokoelmanäyttelyyn Nelivärinen uni, jossa esitellään 49 taiteilijan teoksia Kansallisgallerian (johon myös Kiasma kuuluu) nykytaiteen kokoelmasta. Nelivärisen unen lisäksi museossa on parhaillaan kaksi muutakin näyttelyä: ylimmässä kerroksessa voi ihastella Tallinnassa asuvan kuvanveistäjä Edith Karlsonin veistoksia ja neljännessä kerroksessa esitellään saamelaista nykytaidetta. Tällä kertaa minulle riitti yksi näyttely…

Netistä luin, että termi nykytaide yleistyi 1970-luvulla eikä sillä ei ole tarkkaa määritelmää. Useimmiten sillä tarkoitetaan oman aikamme taidetta. Esimerkiksi Kiasma kerää kokoelmiinsa sellaisten taiteilijoiden teoksia, jotka ovat aloittaneet näyttelytoimintansa 1970-luvulla tai sen jälkeen. Nykytaiteessa käsitellään usein nykymaailman ilmiöitä - ihmisenä olemista, elämän tarkoitusta sekä ihmisen ja luonnon suhdetta.

Ei enää kuulostakaan yhtään niin pahalta. Oikeastaan vaikuttaa jopa tosi kiinnostavalta :) Ja kun Kiasman laatimassa Nelivärinen uni -kokoelmanäyttelyn nettisivuilla vielä kerrotaan: ”Näyttelyn kantavana ajatuksena on innostaa lähestymään taidetta ilman pyrkimystä selittää sitä: kohtaaminen nykytaiteen kanssa voi olla merkityksellinen silloinkin kun kokemusta ei osaa pukea sanoiksi.”

Yllätin itseni ihastuessani Kiasman nykytaiteen näyttelyyn heti sen ensimmäisessä huoneessa, jossa ihmettelin pitkään Elina Merenmiehen (s.1967) kiehtovia töitä (joista lisää huomenna) sekä yhdysvaltalaisen Cindy Shermanin (s.1954) muunneltua värivalokuvaa itsestään tekonenineen. Kummankin naisen teoksissa tosi ja kuviteltu sekoittuivat osaavasti ja mielenkiintoisesti, mikä olikin koko Nelivärinen uni -näyttelyn kantava teema.

Kahteen kerrokseen levittäytyvän näyttelyn joka huoneesta löytyi teoksia, jotka kiinnostivat, kiehtoivat tai mukavalla tavalla hämmensivät minua. 

Lukuisista kiinnostavista nykytaideteoksista minua kiehtoi muun muassa Mari Sunnan (s.1972) öljymaalaus Pulumies, Tanskassa vuonna 1992 syntyneen Minh Ngoc Nguyenin Hyväntekeväisyysseremonia-niminen valokuva, Suomessa asuvan eteläkorealaisen Minjee Hwang Kimin (s.1992) itsestään värikynillä piirretty omakuva Silta sekä helsinkiläisen Hermanni Saarisen (s.1979) kolme Kontraputki-nimistä puuteosta.

Itselleni on mieluisa yllätys, että nykytaiteen näyttelystä kertoessani kirjoitan, että lukuisista kiinnostavista nykytaideteoksista minua kiehtoi muun muassa... Kun mennessäni näyttelyyn vielä ajattelin, että kiinnostaakohan minua yksikään…

Eikä tässä vielä kaikki. Yksi loppupään näyttelyhuoneista oli omistettu kahdelle hienolle taiteilijalle ja ystävälle Leena Luostariselle (1949-2013) ja Marika Mäkelälle (s.1947) ja heidän suurille öljymaalauksilleen. Vahvaa, värikylläistä ja vaikuttavaa. 

Ja pakko minun on vielä mainita ruotsalaisen Ingela Ihrmanin (s.1965) vaahtomuovista rakennettu, suurikokoinen veistos Suurenmoinen merileväpäivä. Ruskolevää muistuttava teos häntineen peitti lähestulkoon koko huoneen. Ensin ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevä teos ilahdutti, sitten hämmensi ja lopuksi suretti…

Samoin minuun vaikutti - ilahdutti, hämmensi ja suretti - postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyvä Absent Touch -tilateos koronavuodelta 2020. Sen tekijäksi oli mainittu Pakui Hardware, joka on kahden liettualaisen taiteilijan Neringa Cerniauskaiten (s.1984) ja Ugnius Gelgudan (s.1977) muodostama kollektiivi. Teoksissaan he kuvaavat (ja kritisoivat) paljon sairaaloita sekä terveydenhuollon ja teknologian suhdetta. 

Kun kierteli pienessä näyttelyhuoneessa Poissaoleva kosketus -tilateoksen keskellä, tunsin ihan ruumiissani miten minua alkoi ahdistaa: ”Hoitaako minua kukaan, kun edelleen vanhenen ja raihnastun? Vai jäänkö vain tekoälyn ja teknologian keskelle - yksin…”

Kiitos Kiasma :) Nelivärinen uni -näyttely oli kiehtova, kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Onnistuitte tuomaan nykytaiteen teoksia myös tavallisen mummin tasolle. Luulen, että palaan syksyllä kiertämään näyttelyn vielä toistamiseen…

Cindy Sherman: Untitled #147 from the series Fairy Tales, 1985

Mari Sunna: Pulumies, 2021

Minh Ngoc Nguyen: Charitable Ceremomy (Hyväntekeväisyysseremonia), 2022

Minjee Hwang Kim: Bridge (Silta), 2023

Edessä Hermanni Saarisen kaksi puuteosta Kontraputki I ja L vuodelta 2023.

Seinällä Päivi Sirenin (s.1958) ja Shoji Katon (s.1969) maalaukset.

Edessä Marika Mäkelän Tete de Leena (Leenan pää) ja takana

Leena Luostarisen Luola ja vesiputous - molemmat vuodelta 1988.

Ingela Ihrman: A Great Seaweed Day (Suurenmoinen merileväpäivä), 2019

Seinällä Heli Rekulan (s.1963) valokuvateoksia.

Ruuneperi jalustalla

Keskellä Esplanadin puistoa on ”aina” seissyt korkean graniittisen jalustan päällä mahtipontinen pronssimies, joka käsi rinnan päällä katsoo tiukasti kohti Espan toisessa päässä näkyvää Kauppatoria. Tämä liki kahdeksanmetrinen muistomerkki on vuodesta 1885 ollut ja on edelleen niin oleellinen osa Helsingin keskustaa, että sitä ei enää ohikulkiessa oikein edes noteeraa.

Kyseessä on Suomen kansallisrunoilijaksi kutsutun Johan Ludwig Runebergin (1804-1877) patsas, jonka on veistänyt runoilijan poika kuvanveistäjä Walter Runeberg (1838-1920). Tuolloin Pariisissa asunut Walter sai tehtävän pari vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Hän kuvasi isänsä noin 55-vuotiaana papin puvussa, jota tämä oli käyttänyt opettaessaan Porvoon kymnaasissa. Samana vuonna pienempi kopio patsaasta pystytettiin kansallisrunoilijan aikuisiän kotikaupunkiin Porvooseen. 

Patsaan jalustaa vasten nojaa pronssista valettu Suomi-neito, jonka vasemmassa kädessä on taulu, johon on ruotsiksi kaiverrettu kolme säkeistöä Suomen kansallislaulusta eli Maamme-laulusta. Fredrik Paciuksen (1809-1891) säveltämän Maamme-laulun sanat Runeberg kirjoitti keväällä 1846 ja sisällytti ne myöhemmin samana vuonna julkaistuun runoteokseensa Vänrikki Stoolin tarinat. 

Johan Ludwig Runebergistä tuli jo elinaikanaan ”Suomen ensimmäinen suurmies” ja hänen syntymäpäiväänsä juhlittiin jo tuolloin kansallisena juhlapäivänä. Runoilijan tunnettavuutta kuvaa sekin, että kun patsas vuonna 1885 pystytettiin, sen yhteydessä ei katsottu aiheelliseksi ilmoittaa ketä se esittää. 

Tänäkään päivänä muistomerkistä tai sen läheisyydestä ei löydy mainitaa, ketä se esittää. Jalustaan nojaavan kirjapinon alla on pienellä kaiverrettu W. Runeberg, mutta se viittaa tietty kuvanveistäjä Runebergiin eikä runoilija Runebergiin.

Minusta olisi kiva, että perustiedot useimmille tutustakin muistomerkistä löytyisivät muualtakin kuin kännykästä. Häpeä tunnustaa, mutta minun piti netistä varmistaa, että onhan pronssiherra todella Ruuneperi. Näin siitä huolimatta, että runoilijan muistomerkki kuuluu kaupungin keskustan ”kovaan patsaskolmikkoon” Stockan edessä olevan Kolme sepän patsaan (täällä) ja Kauppatorilla seisovan Havis Amandan (täällä) kanssa. 

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa

ei vettä, rantaa rakkaampaa

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien!

Aperten antia

Kuha, latva-artisokka, osterivinokas ja karhunlaukka

Mannerheimintiellä Kansallisoopperaa vastapäätä on vuoden päivät ollut kehuttu pieni ravintola Aperte. Viime viikolla olimme Opiskelijatytön kanssa menossa oopperaan katsomaan Pulssi-nimistä tanssiesitystä, joka koostui kolmesta erillisestä nykytanssinumerosta. Oli muuten tosi hyvä ja nautittava esitys - todellinen elämys.

Ennen esitystä olimme varanneet pöydän Apertesta, jossa herkuttelimme tarjoilijan suosittamalla menulla: Alkuun saimme kaksi alkupalaa - kesäkurpitsaa ricottajuuston kanssa ja tartarlihaa papujen ja parmesaanin kanssa, pääruokana tarjoiltiin kuhaa latva-artisokan ja osterivinokkaan kanssa sekä lopuksi raparperia ja inkivääriä. 

Neljän ruokalajin kokonaisuudesta ehdottomasti maistuvimmat annokset olivat tartar ja kuha. Molemmat olivat herkullisia kokonaisuuksia, vaikka en osaa annoksia sen kummemmin eritelläkään. Kylmänä tarjoilu kesäkurpitsa-annos ei ollut yhtään makuuni ja jälkiruokasommitelma oli todella tavanomainen - ”monta kertaa aiemminkin syöty”.

Tarjoilijamme oli huippu - kivan rento ja kohtelias. Ja seuranihan oli tietty yliveto. Kun Aperte oli vielä kivenheiton päässä Kansallisoopperasta, niin enempää en olisi voinut toivoa :)

Tartar, vihreä papu, kumina ja parmesaani

Narsissien aikaa

Pieni Eiranpuisto Eiran sairaalan edessä alkaa herätä kesään. 

Kesään, josta ei tunnetusti kukkia puutu (täällä).

Saksalainen kirkko

Helsingin keskustassa oleva Saksalainen kirkko on Suomessa asuvan saksankielisen väestön oma kirkko. Se on valmistunut jo vuonna 1864. Vain jokunen vuosi sen jälkeen, kun Venäjän keisari Aleksanteri II oli antanut luvan perustaa Suomen suurruhtinaskuntaan oman saksalaisen seurakunnan alueelle muuttaneita, saksaa puhuvia kauppiaita ja käsityöläisiä varten. Kirkko oli ja on edelleen osa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Nykyään seurakuntaan kuuluu noin 2400 jäsentä ympäri Suomea. 

Tähtitorninvuoren kupeessa ja Eteläsataman vieressä sijaitsevan punatiilisen kirkon suunnitteli yhteistyössä kaksi arkkitehtiä: pietarinsaksalainen Harald von Bosse (1812-1894) ja ruotsalainen, Suomessa ammattiuransa tehnyt Carl Johan von Heideken (1832-1888).  

Kirkon ulkonäköä muutettiin merkittävästi 1800-luvun lopulla, jolloin rakennettiin mm. uusi korkeampi torni. Ja sisätilat uusittiin 1950-luvun lopussa niiden tuhouduttua rajussa tulipalossa. Paljoa muuta palosta ei ehditty pelastaa kuin vuonna 1864 maalattu alttaritaulu ja Martin Lutherin muotokuva.

Helatorstaina Saksalainen kirkko oli kiinni ja tutustuin kirkkoon vain ulkoapäin. Kirkon pihapiiriin kuuluu myös pappila, seurakuntarakennus ja saksan kielinen päiväkoti. Sekä rauta-aidan ympäröivä pieni puutarha, jota saattoi aidan raoista ihailla :)

Lähes 12 vuotta sitten - heinäkuussa 2014 - sain tutustua kirkkoon myös sisältä, kun Siskon tyttö ja hänen sulhasensa olivat valinneet vihkipaikakseen Saksalaisen kirkon. Tosin silloin kirkon ihailu jäi vähemmälle, sillä kaikki huomioni kiinnittyi (tietysti) onnelliseen nuoreen hääpariin (täällä ja täällä).

Saksalainen kirkko kuuluu taas ensi kesänä ns. tiekirkkoihin ja on yleisölle auki päivittäin. Ehkä silloin tulee uudelleen poikettua myös kirkon sisällä…

Kirkko alkuperäisessä asussaan 1870~luvulla. Takana näkyy valkoinen Tuomiokirkko (täällä).

Valokuva: Helsingin kaupunginmuseo

Tulppaanit kukkivat kauniisti kirkon pienessä puutarhassa.

Runollista ja eteeristä

Birger Kaipiainen (1915-1988): Ruususen uni, n.1945 

Kuten eilisessä blogitekstissä (täällä) kirjoitin Villa Gyllenbergissä meneillään olevassa kesänäyttelyssä Runollinen todellisuus löytyi myös useita teoksia, jotka mielestäni huokuivat runollisuutta, henkevyyttä ja eteerisyyttä :)

Tällaisina koin esimerkiksi Birger Kaipiaisen noin 30-vuotiaana keraamiselle laatalle maalaaman herkullisen Ruususen uni -nimisen teoksen ja Magnus Enckelin unenomaisen kuvauksen omasta työhuoneestaan vuodelta 1920. Sekä Tove Janssonin ihanan pastellityön Erakko, jossa tarkkaan katsoessa näki yksinäisen ihmisen soittavan huilua kallionkielekkeellä muiden ilakoidessa alempana niityllä. 

Eli paljon - kolmen blogitekstin verran :) - löysin mieleistä katsottavaa ja tutkittavaa aika suppeastakin taidenäyttelystä. Oikeastaan näyttely oli minulle juuri sopivan kokoinen yhdellä käyntikerralla omaksuttavaksi :)

Magnus Enckell (1870-1925): Taiteilijan työhuone Kilossa

Tove Jansson (1914-2001): Erakko, 1935

Naisten kuvia

Tove Jansson (1914-2001): Nainen ja gladiolus, 1938

Runollinen todellisuus -näyttelyssä Villa Gyllenbergin taidemuseossa (täällä) oli paljon maalauksia ihmisistä ja etenkin naisista - yksin tai pienissä ryhmissä. Ja tykkäsin lähes kaikista :)

Kiehtovia olivat mm. Hjalmar Hagelstamin (1899-1941) vuonna 1938 maalaamat muotokuvat Kitty Fazerista ja Moumounesta. Kitty Fazer (1905-1985) oli taiteilijan ensimmäinen vaimo, jonka kanssa hän oli naimisissa vuosina 1927-1939. Moumoune (1918-2014) taas oli ranskalainen nainen, joka oli usein Hagelstamin mallina miehen työskennellessä 1930-luvulla Pariisissa ja josta myöhemmin tuli kuuluisa laulaja Moune de Rivel. 

Tykkäsin myös Sam Vannin (1908-1992) maalaamasta herkästä muotokuvasta 26-vuotiaasta ystävästään Tove Janssonista. Ja tietty Gyllenbergin omiin kokoelmiin kuuluvasta Helene Schjerfbeckin (1862-1946) naisen muotokuvasta sinisine hiuskoristeineen. Maalauksen nimessä mainittu Guyesin mukaan viittaa siihen, että teos on Schjerfbeckin tulkinta Constantin Guyesin (1802-1892) kuvituksesta - ranskalainen akvarellisti, jota Helene ihaili.

Lisäksi näyttelyssä oli Tove Janssonin (2914-2001) lepäävä omakuva, joka oli lainattu M&E Gallerysta Enköpingistä, josta oli myös Janssonin Nainen ja gladiolus vuodelta 1938. Toven maalauksia olen ihastellut jo joulukuussa 2024 HAMin taidemuseossa (täällä) ja alkuvuodesta sain lisää tietoa Toven elämästä Designmuseossa (täällä).

Kiinnostavia olivat myös ranskalaisen Maurice Brianchonin, sveitsiläisen Andrien Holyn ja suomalaisen Birger Carlstedtin öljymaalaukset, joissa oli kuvattu 1930-luvun naisia tanssiesityksessä, ravintolassa ja metsäretkellä. 

Näyttäytyikö 1920-40 -lukujen todellisuus Gyllenbergin näyttelysalissa esillä olleissa taideteoksissa runollisina? Runollisuuden miellän helposti eteeriseksi ja herkäksi. Näin teoksissa tätäkin, mutta paljon aistin myös (ja vain) aika arkista elämää…

On miten on, minä tykkäsin :)

Hjalmar Hagelstam (1899-1941): Taiteilijan vaimo, Kitty Fazer, 1938

Hjalmar Hagelstam (1899-1941): Moumoune peilin ääressä, 1938 

Sam Vanni (1908-1992): Tove Janssonin muotokuva, 1940 

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Nainen ja sininen hiuskoriste, Guysin mukaan, 1940

Tove Jansson (1914-2001): Lepo (Omakuva), 1943 

Maurice Brianchon (1899-1979): Tanssijatar kukkavihkoineen, 1937 

Andrien Holy (1898-1978): Ravintolassa, 1939

Birger Carlstedt (1907-1975): Picnic, 1934