Sydänsukat Siimalta

Vaikka kudon itsekin paljon villasukkia, niin erityisen ihanaa on vetää jalkaan toisen kutomat sukat. Varsinkin Ystävän Mikkelistä postipakettina lähettämät sukat, jotka on tehty ajatuksella ja rakkaudella juuri minulle.

Parasystävän kutomat punaiset sydänsukat lämmittävät jalkojen lisäksi myös mieltä. Kiitos Siima-ystäväni :)

Elga ja Seppo

Kaksoismuotokuva, 1945

Ateneumissa on vielä pari viikkoa nähtävänä kaksi näyttelyä, joissa kummassakin on poikkeuksellisen paljon kyseisten taiteilijoiden omakuvia - Eero Nelimarkan (1899-1977) koko kolmannen kerroksen kattava suurnäyttely (täällä) ja Elga Sesemannin (1922-2007) suppeampi, kolmeen näyttelysaliin mahtuva näyttely (täällä). 

Elga Sesemann syntyi Viipurissa hyvinvoivaan sukuun 33-vuotiaan insinöörin Edgarin (1889-1939) ja 27-vuotiaan Olgan (1895-1981) esikoisena. Isä työskenteli johtajana Tienhaaran pellavaöljytehtaalla, mutta kuoli äkillisesti vain 49-vuotiaana keväällä 1939 - Elga ollessa 17- ja Nelly-siskon 15-vuotias. 

Monikielisen suvun lapsena Elga puhui äitinsä kanssa saksaa ja isänsä kanssa venäjää ja oppi vasta koulussa suomea ja ruotsia. Suomen kielestä tuli kuitenkin hänen aikuiskielensä - hänhän sekä opiskeli suomeksi että puhui puolisonsa kanssa suomea. 

Runsaan puolen vuoden kuluttua isän kuolemasta alkoi talvisota ja Olga-äiti joutui lähtemään kahden tyttärensä kanssa evakkoon. He päätyivät Helsinkiin, jossa 17-vuotias Elga aloitti syksyllä 1940 kuvataideopinnot. Ja ensimmäisen (kehutun) yksityisnäyttelyn hän piti jo vuonna 1945.

Opiskeluaikana Elga tapasi tulevan puolisonsa kuvataiteilija Seppo Näätäsen (1920-1964), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1945. Parin vuoden päästä pariskunta muutti yhdessä Helsingistä Ruovedelle. Ja rakensi sinne oman ateljeekodin Elkalan, jossa he asuivat Sepon varhaiseen kuolemaan asti. 

Seppo Näätäinen kuoli syöpään 44-vuotiaana vuonna 1964 Intian matkalla, jolle Seppo ja Elga olivat lähteneet katsomaan miehen siskoa. Seppo myös haudattiin Intiaan. 

Elga Sesemannin ura jatkui aktiivisena 1990-luvun puoliväliin asti, vaikkei hän enää ollutkaan Helsinki-keskeisen taide-elämän keskiössä. Elga lopetti maalaamisen vuonna 1995, kun hänen näkökykynsä huononi silmäsairauden takia.

Ateneumin näyttelyssä oleva omakuvien sarja on mielestäni edelleen parasta Sesemannia, joskin tykkäsin kovasti myös Elgan myöhemmästä, erilaisesta tuotannosta (täällä). 

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosilta 1943, 1944 ja 1945

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosina 1946, 1945, 1946 ja 1946

Takaseinällä omakuvamainen Kuollut tyttö (1944), jota kiiteltiin jo 

taiteilijan ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1945.

 Elga 21-vuotiaana Omakuvassa vuodelta 1943

Seppo 25-vuotiaana Elgan maalaamana vuonna 1945

Elga ateljeekodissaan Kulosaaressa noin 1946

Kuva: Constantin Grunberg/yksityiskokoelma

Elkala, 1975

Elga ja Seppo yhteisnäyttelyssään Tampereella vuonna 1950

Elga kiehtoo

Ich mit mir (Minä itseni kanssa), n. 1968

Ateneumin taidemuseossa avautui viikko sitten uusi näyttely. Se esittelee suomalaisen kuvataiteilijan Elga Sesemannin (1922-2007) elämäntyötä. Viisikymmentä taiteilijan 1940-1990 -luvuilla tekemää maalausta on ripustettu kolmeen näyttelysaliin museon ensimmäisessä kerroksessa.

Näyttely kestää ensi vuoden elokuun alkuun eli lähes vuoden. Helmikuussa puolet näyttelyn teoksista vaihdetaan uusiin, joten esillä ehtii olla noin 80 Sesemannin maalausta, joista puolet on Ateneumin omista kokoelmista ja puolet lainassa yksityishenkilöiltä tai muista taidemuseoista.

Ensimmäinen sali oli omistettu nuoren Sesemannin 1940-luvulla maalaamille omakuville, joista lisää huomenna. Toisessa ja kolmannessa salissa taiteilijan tyyli muuttui tummemmaksi ja synkemmäksi. Puoliso Seppo Näätänen (1920-1964) oli kuollut vain 45-vuotiaana syöpään, mikä heijastui myös Elgan taiteeseen. Teoksiin alkoi ilmestyä tummia enkeleitä sekä yhä enemmän hengellisiä ja surrealistisia piirteitä. 

Tykästyin Sesemannin maalauksiin jo Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä keväällä 2022 (täällä), minkä jälkeen olen odottanut innolla tätä Elgan yksityisnäyttelyä. Enkä pettynyt :) 

Tykkäsin niin taiteilijan varhaisvuosien värikkäistä, paksuja värejä ja palettiveistä käyttäen maalatuista teoksista, kuten Kukkaismyyjä vuodelta 1946, että 1960-luvun tummista, mutta mielenkiintoisista enkelimaalauksista, kuten Joutilaat enkelit vuodelta 1966. Ja etenkin saksankielisen nimen saaneesta, synkästä omakuvasta Ich mit mir (n.1968). 

Minua puhutteli myös kiehtova Silloin (1966) sekä jo hieman surrealistinen Lentävä katto 1970-luvulta. Samoin kuin guassiväreillä eli läpikuultamattomilla vesiväreillä vuonna 1990 maalattu Maisema. Ja moni moni muu…

Sen sijaan Nimetön-teos (1960-1970 -luku) oli mielenkiintoinen, mutta minulle liian vaikeaselkoinen. Tässä guassiväreillä tehdyssä maalauksessa näkyy junarataa, avoimia ovia, korkeaa tornia ja pianoa. Mainitsen teoksen, vaikka en siihen tykästynytkään, koska Sirpa Pääkkösen Kulttuuritoimitus-verkkomediassa kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, että näyttelyn kuraattorin ja Ateneumin Intendentin Anu Utriaisen mukaan Nimetön on Sesemannin näyttelyn avainteos (täällä). 

Kuten edellä lupasin, jupinani jatkuvat huomenna Elgan kiehtovilla omakuvilla…

Joutilaat enkelit, 1966

Silloin, 1966

Lentävä katto, 1970-luku

Nimetön, 1960 - 1970 -luku

Kukkaismyyjä, 1946

Katunäkymä, 1947

Maisema, 1990

Takaseinällä oleva valokuva Elgasta Ruovedellä 1960-luvun lopulla on

Kansallisgallerian kokoelmasta (Taiteilijahaastattelujen tausta-aineistot).

Eero ja Saima

Eero (58v) ja Saima (60v) vuonna 1949 taiteilijan ikuistamana.

Eero Nelimarkan näyttely Ateneumissa (täällä) alkaa taiteilijan omakuvilla ja päättyy taiteilijan omakuviin. Ja minähän rakastan omakuvia, ja Nelimarkka on ehkä eniten itseään maalannut suomalainen taiteilija :) 

Astuessa sisään museon kolmannen kerroksen ensimmäiseen näyttelysaliin ei voi olla huomaamatta peräseinälle koottua selfie-kollaasia - viittätoista Nelimarkan omakuvaa vuosilta 1914-1924. Tunnetuin niistä on varmaan Ateneumin näyttelyjulisteeseenkin päässyt maalaus silinteripäisestä 31-vuotiaasta Nelimarkasta. Kyseessä on vuonna 1922 maalattu omakuva, joka kuvista ainoana kuuluu Ateneumin omiin kokoelmiin. 

Vuonna 1915 Eero tutustui ystävänsä Väinö Alaviitalan kautta tämän siskoon ja tulevaan vaimoonsa alahärmäläiseen Saimaan (1889-1953). Nuoripari meni naimisiin joulukuussa 1918, minkä jälkeen omakuvien rinnalle alkoi yhä useammin ilmaantua kuvia myös Saimasta. Ja väliin heidän neljästä lapsestaan: Eero Jaakosta (1919-1941), Helenasta (1921-1983), Antista (1923-1990) ja Tuomaksesta (1925-1997). Ateneumin näyttelyssä Saiman kuvia löytyikin melkein jokaisesta näyttelysalista - nimellä tai ilman. 

Ateneumin näyttelystä välittyi, että Eero Nelimarkka ei ollut yksinomaa pohjalaisten peltomaisemien kuvaaja, vaan monipuolinen taiteilija sekä vaatteilla ja asusteilla keikaroiva maailmanmies. Ahkera tekijä ja utelias matkustelija.

Ja myöhemmin myös oman museon ovella myhäilevä varakas viiksivallu…

Omakuva 19-20 -vuotiaana vuodelta 1910/1911.

Kihlapari vuonna 1918 - samana vuonna, kun he menivät naimisiin.

Valokuva: John Englund, Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Nuori Saima, 1919

Omakuvia vuosilta 1914-1924. 

Vas. ylhäällä Omakuva vuodelta 1914/1915 ja oik. alhaalla vuodelta 1924.

Saiman muotokuva, 1922

Saima ikkunassa, 1923

Hartaushetki Alaviitalassa, 1934

Edessä keskellä istuu 45-vuotias Saima tummansinisessä leningissä.

Saima Nelimarkka, 1938

Omakuva, 1939

Saima ja Eero Lallukan taiteilijakodissa vuonna 1950

Kuva: Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Omakuva, 1966

Eero Nelimarkka museonsa edustalla todennäköisesti vuonna 1968.

Kuva: Kansallisgallerian kokoelma. Diakokoelma

Eeron matkassa

Ateneumissa on viimeisiä viikkoja taidemaalari Eero Nelimarkan (1891-1977) laaja yksityisnäyttely. Yli 200 maalausta ja piirrosta 12 näyttelysalissa täyttäen museon koko kolmannen kerroksen. Lähes kaikki teokset ovat lainassa yksityishenkilöiltä tai muista museoista, etenkin Nelimarkka-museosta Alajärveltä. Ja pääosin muita kuin eteläpohjalaisia peltomaisemia, joista taiteilija on tullut tunnetuksi ja joilla hän on vaurastunut.

Pohjanmaan lakeuksia oli nähtävillä ainoastaan yhdessä salissa, esimerkkinä isokokoinen ja kiehtova talvimaisema Seinäjoelta vuodelta 1962. Muista saleista löytyi lukuisten omakuvien lisäksi pelkistettyjä henkilökuvia ystävistä ja etenkin Saima-vaimosta sekä levollisia sisäkuvia, joissa useissa näkyi avoin ovi tai ikkuna ja/tai selin oleva ihminen omissa ajatuksissaan. Sekä maisemia ulkomaan matkoilta ja arkisia asetelmia. Tykkäsin kovasti - etenkin Nelimarkan lempeän pehmeät värit kiehtoivat.

Vaasassa köyhän perheen kuopukseksi vuonna 1891 syntynyt ja sokerileipuriksi kouluttautunut Nelimarkka kiinnostui kuvataiteista teini-iässä. Parikymppisenä hän sattui näyttämään maalauksiaan arvostetulle taiteilijalle Akseli Gallen-Kallelalle (1865-1931), joka ympäripuhui hänet lähtemään lisäoppiin Pariisiin. Ja niin leipurin hommat saivat jäädä…

Vaikka en koskaan ole ollut kovin innostunut Nelimarkan pohjalaismaisemista, niin tykkäsin tosi paljon taiteilijan ilmeikkäistä henkilökuvista ja tyylitellyistä kaupunkikuvista, kuten Huhtikuun ilta Pariisissa vuodelta 1934 ja Istanbulissa vuonna 1954 eli vuosi Saima-vaimon kuoleman jälkeen maalatusta kattonäkymästä. 

Myös sisäkuvat, kuten 1920-luvulla maalattu Kirjailija Joel Lehtosen työhuone ja parikymmentä vuotta myöhemmin maalattu Työhuoneesta, olivat mielenkiintoisia. Jälkimmäinen mitä ilmeisimmin kuvasi taiteilijan omaa työhuonetta Lallukassa Etu-Töölössä, jossa hän asui perheineen 1930-luvulta alkaen. 

Eero Nelimarkka maalasi tunnollisesti ja ahkerasti kuolemaansa asti. Se oli sekä kutsumus että intohimo - perheen rinnalla. Näyttelyssä oli esillä myös yksi taiteilijan viimeisimmistä töistä - Nelimarkka-museon kokoelmiin kuuluva Musiikkihetki, jonka hän oli maalannut 86-vuotiaana kuolinvuonnaan 1977. 

Ennen näyttelyyn tutustumista osallistuin Ateneumin luentosalissa järjestettävään, puolituntia kestävään ja kahdeksan euroa maksavaan Nelimarkka-näyttelyn introon, jossa asiantuntija kertoi taiteilijasta ja hänen teoksistaan. Sain paljon mielenkiintoista tietoa, mikä helpotti laajaan näyttelyyn tutustumista. Suosittelen :)

Maisema Seinäjoelta, 1962

Huhtikuun ilta Pariisissa, 1934

Mona Lisa, 1915

Nukkuva lapsi, 1922

Kustavi-setäni, 1922

Ovensuussa, 1918

Kirjailija Joel Lehtosen työhuone, 1920-luku

Työhuoneesta, 1940

Istanbul, 1954

Musiikkihetki, 1977

Alttariveistoksesta siniristilippuun

Tykkään lähikirkostani - Helsingin Tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluvasta Mikael Agricolan kirkosta. Sen suunnitteli aikansa julkkisarkkitehti Lars Sonck (1870-1956) ja se valmistui maailmansotien välissä vuonna 1934 äitini ollessa kuusivuotias töölöläistyttö.

Kävelen lähes päivittäin kirkon ohi tai ympäri, joten olen aiemmin julkaissut siitä sekä valokuvia (täällä, täällä) että kirjoittanut pari juttuakin (täällä, täällä). Mutta taas tuli halu ottaa pari kuvaa ja vähän kirjoittaakin…

Kirkon ovet ovat päivisin avoinna ohikulkijoille, joten pistäydyn taas sisällä. Istun lähes tyhjän kirkon etuosaan - vain pari ulkomaalaista turistia piipahtaa sisällä. Riisun toppaliivin ja kaulahuivin, ja jännittyneet hartiat alkavat rentoutua. Hengitän rauhassa sisään - ulos, sisään - ulos. Katseeni kiertelee kirkon korkeaa ja kapeaa, lempeän punaiseksi maalattua kuoriosaa ja pysähtyy sen alaosassa olevaan värikkääseen alttariteokseen. Rauhoitun.

Väliin katselen kiinnostuneena ympärilleni. Vasemmalla on yksinkertainen ja tyylikkään pyöreä saarnatuoli, kun taas kirkkosalin oikeaa kulmaa peittää valtava diakangas. Ymmärrän, että nykytekniikka vaatii monenlaisia vempaimia, mutta harmittaa että sen pitää pilata rauhoittava kirkkonäkymä. Mutta minkäs voit - koetan kestää :)

Alttaripöydällä on pienehkö metallinen krusifiksi - Heikki Varjan (1918-1986) vuonna 1968 suunnittelema kärsineen näköinen laiheliini. Pellavaiset kirkkotekstiilit taas ovat Päikki Prihan (s.1948) suunnittelemia ja monikerroksiset messinkiset kattokruunut Arvo Muroman (1892-2950) käsialaa. Mieluisia kaikki :)

Jännin tarina paljastuu kuitenkin alttariteoksen takaa. Alttariteos tai alttariveistos, kuten sitä kohokuvana tunnutaan nimittävän, on taide- ja koristemaalari Bruno Tuukkasen (1891-1979) vuonna 1935 tekemä Jeesuksen hautaaminen. Tykkään, vaikka en teosta ympäröivästä kehysviritelmästä niin välitäkään. 

Etsiessäni kotona tietoa Brunosta törmäsin tietoon, että Bruno Tuukkanen - yhdessä taiteilija Eero Snellmanin (1890-1951) kanssa - laati keväällä 1918 lopullisen luonnoksen itsenäistyneen Suomen valtion lipuksi. Alkuperäinen ajatus oli ollut, että Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) olisi suunnitellut lipun, mutta hän ei suostunut toteuttamaan perustuslakivaliokunnan toivetta sinivalkoisesta lipusta, vaan kannatti punakeltaista vaihtoehtoa. Näin suunnittelu jäi kahden alle 30-vuotiaita taiteilijanalun tehtäväksi ja vain siksi, että he sattuivat työskentelemään tuon arvostetun taiteilijan apulaisina pääesikunnan piirustuskonttorissa. 

Myöhemmin sekä Tuukkasesta että Snellmanista tuli toki itsestäänkin arvostettuja taiteilijoita. Tuukkanen mm. suunnitteli useisiin julkisiin rakennuksiin ja kirkkoihin lasimaalauksia ja vastasi vuonna 1931 valmistuneen Eduskuntatalon kattomaalauksista. 

Päädyin Suomen historian käännekohtiin, vaikka aloitin istumalla kirkon penkille - rauhoittumaan. Nuoren Katri-Helenan sanoin Minne tuuli tytön kuljettaa…

Alttaripöydällä oli Heikki Varjan metallinen pieni krusifiksi.

Saarnatuolin kirjatelineellä käytettävää pientä liinaa kutsutaan kirjaliinaksi.

Arvo Muroman kattokruunuja

Bruno Tuukkanen: Jeesuksen hautaaminen, 1935

Carl de Mumma kiehtoi

Jos Tammisaaren museokeskittymän vaatimaton kahvila ei tyydytä (täällä), niin kannattaa kävellä muutama sata metriä läheiselle Raatihuoneentorille, jossa löytyy parikin kahvilaa. Keväällä kokeilin Schjerfbeckin nimeä kantavaa vanhanajan kahvilaa (täällä) ja kesäreissulla (täällä) päätin testata viereisen Carl de Mumma -nimisen leipomokahvilan. 

Kahvilaan minut veti ensisijaisesti sen nimi, joka oli hauska sanaleikki. Carl de Mumma viittaa kardemummaan, jota käytetään mm. korvapuustien maustamiseen. Samalla sanaleikillä leikitteli aikoinaan jo tunnettu ruotsalainen kirjailija ja pakinoitsija Erik Zetterström (1904-1997), joka käytti nimimerkkiä Kar de Mumma.

Kuppilassa oli kolmisen kymmentä paikkaa sisällä ja saman verran eteen rakennetulla lasitetulla terassilla, joka sinänsä oli aika mauttoman näköinen. Tarjoilut oli ihan jees. Sanotaan, että ei valittamista, mutta ei hurraa-huutojakaan :) Ja palvelu ystävällistä. Selväti ruotsinkielinen nuori palveli minua ystävällisesti suomen kielellä, vakka se ei hänelle helppoa ollutkaan…

Tykkäsin kahvilan rennosta ja mutkattomasta tunnelmasta, joten saattaisin palata toistekin…

Tammisaaren Helene

Tammisaaressa on viihtyisä pieni museokeskittymä, jossa samasta pihapiiristä löytyy nykytaiteen museo Chappe (täällä), kulttuurihistoriallinen Raaseporin museo (täällä) ja porvarisperheen kotimuseo sekä pieni kahvila ulkopöytineen. Onnistunut ja viihtyisä kokonaisuus, joskin kahvilalta olisin toivonut enrmmän.

Raaseporin museon tilat on sitten viime käynnin uusittu, samoin kuin museon ns. pysyvä Schjerfbeck-näyttely (täällä). Uuden Tammisaaren Helene -nimisen näyttelyn on käsikirjoittanut taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen. Näyttely kertoo Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämästä Tammisaaressa vuosina 1918-1941, tosin vakituisesti hän asui kaupungissa vasta vuodesta 1925 lähtien. 

Helene syntyi Helsingissä, mutta 40-vuotiaana - opiskeltuaan ja työskenneltyään sekä Suomessa että Keski-Euroopassa - hän muutti äitinsä kanssa Hyvinkäälle, jossa hän asui vuodet 1902-1925. Lääkäreiden mielestä tämän kaupungin kuiva ilmanala saattaisi lievittää hänen sydän- ja hengitystievaivojaan. Vasta yli 60-vuotiaana - äidin kuoltua - hän muutti Tammisaareen, jonka ympäristössä - mm. Sjundbyn kartanossa Siuntiossa - asui hänen äidinpuoleista sukua (täällä).

Helenellä oli taidemaailmassa ainakin kaksi merkittävää tukijaa ja kannustajaa: arvostettu taidekauppias ja galleristi Gösta Stenman (1888-1947) sekä taidemaalari ja -kriitikko, kirjailija Einar Reuter (1881-1968), joka varsinaiselta ammatiltaan oli metsänhoitaja. Esimerkiksi Stenman järjesti Helenen ensimmäisen yksityisnäyttelyn Helsinkiin, ja muutenkin hän edisti taiteilijan tunnettavuutta merkittävästi sekä Suomessa että Ruotsissa. 

Tammisaaressa Helene maalasi aktiivisesti mm. muotokuvia ja omakuvia ja monet hänen tunnetuista maalauksistaan ovatkin syntyneet siellä. Noina vuosina hän - Stenmanin kehotuksesta - teki myös useita toisintoja aiemmin tekemistään maalauksista.

Tammisaaren vuosina Helene maalasi mm. neljä muotokuvaa ihailijasta ystäväksi muuttuneesta Einar Reuterista. Huhuttiin, että Helene olisi ollut rakastunut tähän häntä parikymmentä vuotta nuorempaan, hänen taidettaan rakastavaan mieheen ja että hän olisi järkyttynyt, kun Einar vuonna 1919 meni kihloihin ruotsalaisen naisen kanssa. Kihlauksesta huolimatta heidän ystävyytensä jatkui Helenen kuolemaan asti, mitä todistaa mm. nykypäiviin säilyneet, Helenen miehelle lähettämät yli tuhat kirjettä ja postikorttia.

Tammisaaren näyttely oli rakennettu yhteen isoon, ikkunattomaan näyttelysaliin, jossa yksittäisten tavaroiden ja valokuvien avulla pyrittiin kuvaamaan Schjerfbeckin Tammisaaren vuosia - noita peräti pariakymmentä taiteellisesti tuottoisaa vuotta. Esillä oli muun muassa Helenen maalausteline ja keinutuoli sekä yksi taiteilijan monista kävelykepeistä, sillä hän kärsi koko elämänsä lapsuuden tapaturman aiheuttamasta lonkkavaivasta.

Mielenkiintoisin esillä olleista vähäisistä alkuperäisesineistä oli nuoren Helenen luonnosvihko, jossa oli hänen lyijykynäpiirroksiaan vuosilta 1875-1876. Ymmärrettävästi vanha vihko oli suojassa vitriinissä, mutta piirroksia saattoi katsella seinälle heijastetusta kuvasarja, jonka oli kuvannut valokuvaaja Ahmed Alalousi. Pikkutarkkoja ja taitavia piirroksia, joissa näkyi myös 13-14 -vuotiaan tytön huumoria. 

Eniten minua kuitenkin kiinnosti esillä olleet kymmenkunta Schjerfbeckin maalausta, joista tosin pari oli maalattu jo ennen Tammisaaren vuosia. Maalauksista vain yksi - herkkä Omakuva 33-vuotiaasta taiteilijasta vuodelta 1895 - oli Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin museon omistuksessa. Muut olivat lainassa muista museoista tai yksityiskokoelmista. 

Yksi mielenkiintoisimmista oli yksityiskokoelmasta lainattu Talonpoikaistyttö (1878), jonka valmistuessa Helene oli vasta 16-vuotias taideopiskelija Helsingissä. Miten hyvin hän jo tuolloin sai ikuistettua nuoren tytön avoimen ja intensiivisen katseen. 

Tyypillistä 1920- ja 1930-lukujen Schjerfbeckiä - terävine piirteineen ja synkkine ilmeineen - edustivat Vuokraisäntä nuorena (1926), Ompelijatar (1927) ja Naisen profiilikuva (1930). Mustalaisnaisen (1919) taas kerrottiin olleen ensimmäinen teos, jonka Helene kykeni maalaamaan kuultuaan, että Einar Reuter oli kihlautunut. 

Näyttelyyn oli myös rakennettu pieniä ”kokonaisuuksia” Helene Schjerfbeckin elämän osa-alueista. Esimerkiksi yhdessä pyrittiin kuvaamaan hänen elämää rasittavia sairauksia esittelemällä aikakauden sairaalasänkyä ja sata vuotta sitten käytettyjä kasvirohtoja. Hämmentävin esineistä oli sängylle asetettu, läheisestä sairaalamuseosta lainattu, aidon näköinen ihmisen sydän :) Sinänsä kauniin näköinen kokonaisuus, mutta ei mielestäni hirveästi lisännyt tietoa Helenen elämästä. 

Museon näyttelysali oli rakennettu tummaksi ja vähän arvoitukselliseksi. Varsinkin sisääntulo keskikesän kirkkaasta auringosta oli vaikuttava ja kiinnostusta herättävä. Alkuun ihastuinkin kovasti, mutta loppujen lopuksi jälkimaku näyttelystä jäi aika vaisuksi. Tuli vähän tunne, että väen väkisin oli kerätty kaikki ne Schjefbeckin maalaukset, jotka vain oli saatu lainaksi…

Mutta käymättä en olisi jättänyt. Saatanpa jopa mennä uudelleen syksyn pimetessä, kun kesäruuhkat vähän hellittävät…

Omakuva, 1895

Talonpoikaistyttö, 1878 

Kirje, 1894

Mustalaisnainen, 1919 

Vuokraisäntä nuorena, 1926 

Ompelijatar, puolivartalokuva (Työläisnainen), 1927 

Naisen profiilikuva (Laulajatar), 1930 

Nuoren Helenen piirroksia valokuvaaja Ahmed Alalousin ikuistamana.