Profeetan kuvia ja ikivanhoja hautakiviä

Heinäkuisen kirkkokierroksen (täällä) seitsemäs eli viimeinen kirkko oli Raisiossa. Tuolloin lupailin, että kirjoitan kierroksen kirkoista ”lähipäivinä”. Viime viikolla huomasin, että juttu Raision kirkosta jäi tuolloin julkaisematta, joten tässä se viimein tulee :)

Pyhän Martin (Martinuksen) mukaan nimetty kivikirkko on nykytiedon mukaan rakennettu 1500-luvulla, eikä 1300-luvun alkuvuosina, kuten sitkeästi elävä perimätieto kertoo. Vuosisatojen aikana Raision kirkkoa on kuitenkin korjattu ja muutettu lukuisia kertoja. 

Kirkon sisäosiin tehtiin suuria, runsaasti keskustelua ja jopa eripuraa herättäviä muutoksia 1960-luvun lopulla. Tällöin mm. vanhat seinämaalaukset peitettiin ja sisääntulo siirrettiin nykyiselle paikalle kirkon länsipäätyyn. Samalla hovimaalari Robert Ekmanin (1808-1873) maalaama alttaritaulu siirrettiin kuorin pohjoisseinälle ja taulun paikalle aukaistiin aiemmin umpeen muurattu ikkuna-aukko. Nykyään kuoriikkunaa koristaa lasitaiteilija ja teologi Hannu Konolan (1943-2020) lasimaalaus, joka asennettiin paikoilleen vuonna 2001.

Edellä mainitun remontin yhteydessä myös kirkossa olleet keskiaikaiset pyhimyspatsaat vietiin Museoviraston toimesta konservoitaviksi. ”Ja sille tielle ne ovat jääneet”, pettyneet seurakuntalaiset ovat todenneet. Myös takaparven etulevyihin 1772 maalatut 16 profeetan kuvaa poistettiin ja säilöttiin pappilan navetan vintille. Vasta 1990-luvulla ne vaivihkaa palautettiin takaisin kirkkoon. Ja nyt nämä vanhat maalaukset koristavat kirkkosalin takaseinää ja parvelle johtavaa portaikkoa. 

Kirkon esineistä jotkut ovat jopa vanhempia kuin nykyinen kirkkorakennus. Esimerkiksi kaksi eteisessä seisovaa, parimetristä hautakiveä ovat 1200-luvun alusta. Niiden historia on mielenkiintoinen, sillä ne löytyivät vanhan kivikirkon rakenteista 1960-luvun lopussa edellä mainitun remontin yhteydessä. Näitä isoja graniittimöhkäleitä oli ikään kuin ”uusiokäytettty” kivikirkon kynnyskivinä, ja vasta tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että alkujaan kivet olivat olleet hautakiviä.

Vanhaa eli 1300-luvulta peräisin on myös kuorin ja kirkkosalin välissä riippuva ns. Liedon mestarin valmistama hieno krusifiksi. Omintakeinen puinen tynnyriholvikatto ja värikäs saarnatuoli erikoisine ”portteineen” ovat molemmat taas 1600-luvulta. 

Tutustumisen arvoinen ja viehättävä vanha kivikirkko keskellä vilkasta ja kasvavaa kaupunkia. Sopiva päätös seitsemän kirkon kesäkierrokselle :)

Keskellä kalkkikivinen alttari, jonka päällä Hannu Konolan lasimaalaus (2001). 

Ikkunan reunoja koristaa pitsikuviot, jotka maalattiin 1960-luvun remontin yhteydessä.

Vasemmalla Robert Ekmanin maalaama entinen alttaritaulu 1860-luvulta. 

Edessä Suomessa 1300-luvulla valmistettu komea krusifiksi.

Profeetoiden kuvia 1700-luvulta

Latviassa valmistettu värikäs saarnatuoli 1600-luvulta

Ikivanhat hautakivet 1200-luvulta

Kuvassa näkyy osa kirkon komeaa puista tynnyriholvikattoa.

Kirkko, joka huokuu historiaa

Edessä barokkikirkon komea, vuonna 1779 valmistunut kellotapuli

Yksi seitsemästä heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kirkoista oli Askaisten kirkko Maskussa. Nykyiseen ulkoasuunsa kirkon rakennutti viereisessä Louhisaaren kartanossa 1600-luvun puolivälissä asunut Herman Fleming (1619-1673), joka kuningas Kaarle X Kustaan (1622-1660) kuoltua joutui epäsuosioon emämaa Ruotsissa ja ”karkoitettiin” kenraalikuvernööriksi Suomen puolelle. 

Herman Fleming ihaili eurooppalaisia barokkikirkkoja ja halusi sellaisen myös omille mailleen, mikä Suomessa oli harvinaista. Kirkon lyijylasi-ikkunat ovat upeaa vanhaa käsityötä. Ne on koottu pikkuruisista vinoneliön muotoisista lasiruuduista, joista osa on alkuperäisiä eli lähes 400 vuotta vanhoja. Samoin paanukatto on poikkeuksellinen. Hollantilaistyylinen satulakatto, joka räystäiden kohdalta taittuu lievästi ylöspäin. Ja pisteenä iin päälle - katon harjalla komeilevat kolme koristeellista rautaristiä. 

Askaisten kirkko on muutenkin monella tapaa ainutlaatuinen ja huokuu historiaa. Ensinnäkin se rakennettiin Louhisaaren kartanon (täällä) yksityiseksi kappelikirkoksi, jonne tosin olivat tervetulleita myös paikkakuntalaiset. Kartanon ruotsinkielinen herrasväki asui ajoittain muualla ja saattoi jopa tympääntyä pitkiin suomenkielisiin saarnoihin - kirkonmenothan pidettiin suomen kielellä - joten he kävivät kirkossa jopa harvemmin kuin ympäristön tavikset.

Se että kyseessä oli aateliskartanon kirkko, näkyy edelleen kirkon sisustuksessa. Kartanon isäntäväelle on kuorin molemmin puolin rakennettu omat penkit, jotka nostettiin korkeammalle kuin tavallisen kirkkoväen penkit ja lähemmäksi alttaria päihittäen jopa papin saarnatuolin. Myöhemmin Flemingin suvun jälkeen kartanon omistaneet Mannerheimit valitsivat istua normipenkeissä, tosin ensimmäisessä penkkirivissä.

Kirkon seinille on ripustettu lukuisia hautausvaakunoita eli vaakunoita, joita kannettiin saatettaessa aatelissuvun vainajaa hautaan. Kirkossa olevista puisista hautausvaakunoista komein on kuorin vasemmalla seinällä oleva Kustaa Flemingin hautausvaakuna. 

Kirkon kuorin lattian alla on edelleen Flemingien sukuhauta. Tähän kivettyyn holviin eli kryptaan johtaa kuorin lattiassa näkyvä iso kalkkikivinen ”suljettu ovi”. Hautaholviin on haudata 22 suvun vainajaa lähinnä 1700-luvulla.

Flemingit olivat yksi 1400-1600 -lukujen merkittävimmistä skandinaavisista aatelissuvuista. Kirkon rakennuttajan lisäksi toinenkin Herman-niminen Fleming asui Louhisaaressa edellisen jo kuoltua, ja myös hän on jättänyt jälkensä Askaisten kirkkoon. Vasemman puoleisen aatelikorokkeen etulaitaa koristaa Flemingin ja Rehbinderin suvun vaakunat, jotka maalattiin tämän Herman Fleming nuoremman (1734-1789) ja Anna Rehbinderin (1740-1776) häitä varten. Ja juuri kyseiset Herman ja Anna liittyvät siihen karmivaan tarinaan, jota kerrotaan Louhisaaren kartanon kummituskierroksilla (lisätietoa täällä). Mutta siitä joskus myöhemmin lisää…

Louhisaaren kartano kirkkoineen siirtyi vuonna 1795 Mannerheimin suvulle (täällä). Vuonna 1822 tuli voimaan säädös, joka kielsi vainajien hautaamisen kirkon lattian alle terveydellisistä ja hygieenisistä syistä. Tämän jälkeen varakkaat suvut alkoivat rakentaa kirkon viereen omia hautakappeleitaan. Seuraavana vuonna myös marsalkka Mannerheimin isoisän isän Carl Erik Mannerheimin (1759-1837) rakennutti Askaisten kirkon hautausmaalle Carl Ludwig Engelin suunnitteleman keltaisen hautakappelin. Sukuhautaan on Carl Erik Mannerheimin lisäksi haudattu mm. marsalkan 1800-luvulla kuolleet isovanhemmat Carl Gustaf ja Ewa Wilhelmina Mannerheim. 

Marsalkka Mannerheimia (1867-1951) ei ole haudattu kirkkomaalla olevaan sukuhautaan, vaan Helsinkiin - Hietaniemen hautausmaalle. Ja hänen äitinsä Helene Mannerheimin (1842-1881) hauta taas löytyy Pohjan hautausmaalta, jossa kiertelin kesäkuussa kun olin tutustumassa Pohjan kirkkoon (täällä). Marsalkan isä Carl Robert Mannerheim kuoli Helsingissä 1914, mutta mihin hänet on haudattu, se ei minulle selvinnyt. 

Historiallisesti Askaisten kirkko on ehkä mielenkiintoisin, missä olen vieraillut, joten sinne on päästävä uudelleen. Yksi ja rauhassa :) Ja kun jostain syystä valokuvanikin kirkosta jäivät vaisuiksi…

Aatelisten korotettu penkki, yksi kirkon lyijylasi-ikkunoista ja Kustaa Flemingin hautajaisvaakuna

Vinoneliön malliset lasit on koottu yhteen lyijypuittein ja

kirkon paanukatto taittuu räystäiden kohdalta lievästi ylöspäin.

Tekstiilitaiteilija Hulda Potilan (1894-1968) alttarivaate vuodelta 1983

PS. Ruotsi-Suomen historian aatelisnimistä on maallikon usein kinkkistä ottaa selvää, kuka kukin on. Toisaalta kaltaiselleni ”pilkunnussijalle” nimien nyysiminen on myös innostavaa ja mielenkiintoista. Aatelisista käytetään vaihdellen ruotsin- ja suomenkielisiä erisnimiä ja usein samat kymmenkunta nimeä toistuu suvun vanhemmilla ja lapsilla, joita yhteen perheeseen syntyi usein vähintään kymmenen. 

Esimerkiksi yllä mainitun hautajaisvaakunan Kustaa Fleming eli Carl Gustaf Hermansson Fleming (1662-1887) oli Askaisten kirkon rakennuttajan Herman Flemingin 25-vuotiaana kuollut poika - yksi Hermanin ja hänen vaimonsa Kristina (os. Rosladin, 1628-1676) yhdestätoista lapsesta.

Henrikin tarina elää

Lähes 900 vuotta sitten vuonna 1156 talonpoika Lallin kerrotaan tappaneen kirveellä piispa Henrikin Varsinais-Suomessa Köyliönjärven jäällä. Lalli oli raivostunut, koska vieraillessaan Lallin talossa piispa ei ollut maksanut muonituksesta joka piispalle talossa oli tarjoiltu. 

Tämä talonpoika Lallin ja piispa Henrikin tarina on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Tosin kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilän ja historioitsija Liisa Suvikummun Pyhimyksiä ja paanukattoja -kirjan mukaan ei ole varmaa, onko kumpikaan mies edes elänyt, murhasta puhumattakaan (täällä). 

Totta tai ei, Lalli ja Henrik elävät edelleen vahvana niin kansanperinteessä kuin kirkon piirissä. Pyhä Henrik on yksi tärkeimmistä keskiaikaisista pyhimyksistä Suomessa ja meidän ainoa ”kotosyntyinen” pyhimys. Henrikin suosiosta kertoo mm. se, että häntä kuvaavia veistoksia ja kalkkimaalauksia on säilynyt yli 30 suomalaisessa keskiaikaisessa kirkossa. Suosiosta huolimatta Pyhälle Henrikille on omistettu vain kolme kirkkoa - Turun tuomiokirkon lisäksi Pyhtään ja Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkot. 

Heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kolmas kirkko oli juuri Pyhän Henrikin kirkko Nousiaisissa, jossa emämaa Ruotsin puolelta Suomeen tulleen piispa Henrikin uskotaan - legendan mukaan - eläneen ja tulleen myös haudatuksi. Komea holvikattoinen kirkko, jossa ensimmäisenä kiinnitin huomioni korkeaan kattoon, poikkeavan syvään kuoriosaan ja outoihin tiilirakenteisiin pylväisiin. Keskiajalla käsin valmistetut tiilet olivat arvokkaita, joten niitä käytettiin yleensä vain koristeena.

Rakenteiden jälkeen huomioni kiinnittyi kirkon sivuseinällä olevaan puuveistokseen, jossa tympeän näköinen piispa Henrik talloi kääpiökokoista Lallia jalkoihinsa - Pyhimyksen tappo kostautui talonpojalle. Isokokoinen veistos oli 1400-luvun alkupuolelta, ja toinen kirkon vanhoista arvoesineistä.

Toinen ja edellistä upeampi arvoesine oli kuoriosan edessä oleva painava kiviarkku, jota kutsutaan Pyhän Henrikin sarkofagiksi. Sen lahjoitti kirkolle katolinen piispa Mauno II Tavast 1400-luvun alussa, jolloin jopa pyhimystarun mukaan Henrikin luut tai niiden jäännökset oli jo siirretty Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon. Luin netistä, että kirkossa oleva arkku olisi enemmin kenofagi eli muistoarkku, sillä sarkofagiksi kutsutaan arkkua, jossa säilytetään vainajan ruumista, ja tyhjää arkkua kenofagiksi.

Olkoon sarkofagi tai kenofagi - tummasta kalkkikivestä valmistettu ja äärettömän taidokkaasti koristeltu valtava arkku oli upeaa katseltavaa. Se oli päällystetty kallisarvoisilla messinkilaatoilla, joihin yli 600 vuotta sitten oli sarjakuvamaisen tarkasti kaiverrettu kuvia piispa Henrikin elämästä ja ihmeteoista. 

Kaikkinensa mielenkiintoinen kirkko, jota katsomaan tullaan kuulemma pitkänkin matkan takaa. Pyhän Henrikin kirkko muistoarkkuineen on edelleen suosittu pyhiinvaelluspaikka, etenkin katolisen uskon piirissä.  

Vanha puuveistos piispa Henrikistä murhamies Lalli jaloissaan.

Sama tarina Henrikistä ja Lallista toistui upean muistoarkun messinkikaiverruksissa.

Harvat, 1400-luvulla maalatut seinämaalaukset entisöitiin esille kalkkimaalin alta 1930-luvulla. 

Hienoja holveja - taas

Kirkkokierroksemme (täällä) toinen kirkko oli Lemun kirkko - sopiva yhdistelmä keskiaikaista jykevyyttä ja modernia vaaleutta. Sisällä valkoiseksi rapatut korkeat holvikaaret ja ulkona kirkkoa kiertävä vanha kiviaita. Ja näiden vastaparina - tien toisella puolen - punamullalla maalattu, neliskanttinen kellotorni 1800-luvulta. Kaikki kaunista, levollista ja siistiä. 

Harmaakivikirkko, joka on rakennettu 1450-luvulla ja omistettu Pyhälle Olaville. Olavia en kirkosta löytänyt, mutta yhdessä pylväässä, lähes katsekorkeudella oli hyvin säilynyt, Martti Lutheria esittävä vanha seinämaalaus. Tämä, samoin kuin tummapuinen saarnatuoli, ovat kumpikin 1600-luvulta.

En taida koskaan kyllästyä vanhoihin holvikattoihin, enkä niiden alla rauhoittumiseen. Joten Lemukin lumosi :)

Martti Lutheria ja Pyhää Henkeä kuvaava seinämaalaus 1600-luvulta

Portaat takaosan puiselle urkuparvelle.

Takaseinän seinämaalaukseen on kuvattu Tenholan kartanon 

yhden omistajasuvun - Stjärnkrosin - vaakuna.

Puinen yksinkertainen kellotorni valmistui 1812

Kauniita ovia puiden piilossa

Kun astuin sisään Maskun keskiaikaiseen kivikirkkoon - heinäkuisen kirkkokierroksen (täällä) aloittavaan kirkkoon - huomasin ensimmäisenä punaiset ja harmaat ”verhot”, jotka oli maalattu kirkon seinien alaosiin. Ja toiseksi kuoriosassa olevat vanhat puuovet sekä katon upeat holvikaaret.

Seinien värikkäät, laskostetut ”verhot” on alunperin maalattu 1600-luvulla. Myöhemmin ne peitettiin piiloon kalkilla, mutta paljastettiin uudelleen 1915, jolloin kirkko kauttaaltaan entisöitiin nykyiseen asuunsa. Myös kuoriosan kauniit puuovet ovat 1600-luvulta.

Kirkko on rakennettu 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Tältä ajalta on peräisin iso puinen krusifiksi, joka nykyään on kirkon pohjoisseinällä. Tämä Suomessa valmistettu puuristi oli 1800-luvun alkuun asti kiinnitettynä ns. kuoriseinään eli seinään, joka erotti toisistaan papeille tarkoitetun etuosan - kuoriosan - ja seurakunnalle tarkoitetun keskiosan.

Krusifiksin vieressä ylläolevassa valokuvassa näkyy vaalea ovi. Se takana on kuulemma vanhat kiviportaat, jotka johtavat kirkon ullakolle. Miksi? - sitä en huomannut kysyä. Kirkon keskiaikaista koristemaalauksista on säilynyt ainostaan yksi vihkimäristi, joka näkyy alla olevassa krusifiksikuvassa.

Kaunis, tasapainoinen ja rauhallinen kivikirkko. Ja sopusuhtainen. Tykkäsin - sopivasti väriä ja riittävästi valoa, eikä liikaa krääsää.

Sakastin ovi vuodelta 1695

Papinovi ja papin eteinen

Kuori-ikkunan lasimaalauksen on sommitellut taiteilija Willy Baer ja seurakunnalle 

vuonna 1916 lahjoittanut maskulaisen Kankaisten kartanon isäntä Fredrik Aminoff (1875-1918) 

alle 30-vuotiaana kuolleen puolisonsa Esterin (1887-1913) muistoksi.

Pohjoisseinän krusifiksi ja sen oikealla puolella 1500-luvulla seinään maalattu vihkimäristi.

Puiden piilossa 

Seitsemän kirkon kierros

Osa ryhmäämme Raision keskiaikaisessa kivikirkossa 

Heinäkuussa osallistuin Salon Tilausmatkojen järjestämälle Seitsemän kirkon reitti -nimiselle yhden päivän kestävälle bussimatkalle. Matkan aikana tutustuimme mukana olleen oppaan johdolla seitsemään varsinaissuomalaiseen kirkkoon (useimmat keskiajalla rakennettuja kivikirkkoja): Maskussa Maskun, Askaisten ja Lemun kirkot, Nousiaisissa Nousiaisten kirkko, Naantalissa Naantalin ja Merimaskun kirkot sekä Raisiossa Raision kirkko. 

Kaikki seitsemän kirkkoa olivat mielenkiintoisia, mutta eniten minua viehättivät kierroksen ensimmäinen eli Maskun kirkko ja viimeinen eli Raision kirkko. Sekä tietenkin minulle tuttu Merimaskun kirkko, josta olen kirjoittanut blogiini kesäkuussa 2022 peräti kolme kertaa (täällä, täällä ja täällä). 

Merimaskun kirkon lisäksi kierroksen kirkoista minulle oli aiemmilta käynneiltä tuttu Naantalin komea luostarikirkko, josta olen kirjoittanut sekä keväällä 2021 (täällä ja täällä) että viimeksi tänä kesänä (täällä). Sen sijaan muut kierroksen viisi kirkkoa olivat uusia tuttavuuksia. 

Näistä viidestä kirkosta kirjoitan kustakin lisää lähipäivinä. Naantalin ja Merimaskun kirkoista lienen kirjoittanut jo kylliksi - itsellenikin muistoksi. Paitsi alla olevaa valokuvaa pastorin jalanjäljistä Merimaskun puukirkon alttarin edessä :)