maanantai 28. helmikuuta 2022

Hymyjä tuntemattomilta


Aurinko muuttaa ihmisiä - ainakin useimpia. Traagisista sotauutisista huolimatta. Viikonlopun Muru-lenkeillä kohtasin useita hymyjä ja yllättävää ystävällisyyttä.

Kääntyessäni Murun kanssa Tehtaankadulta Ehrensvärdintielle vastaamme töpötteli varovasti ja hitaasti rollaattorin kanssa kävelevä hymyilevä rouva. Muru jäi haistelemaan rollaattorin päällä olevaa kassia. ”Tuoksuuko kuivattu ankka?” hymyilevä rouva kysyi koiralta. ”Saako sille antaa pari herkkupalaa?” Ja herttainen rouva kaivoi kassistaan muovipussin ja pussista kuivattuja ankanpaloja, joita Muru tietenkin söi ahnaasti. Rouva kertoi oman koiransa kuolleen neljä vuotta sitten, eikä sairautensa takia enää voi hankkia uutta koiraa. Mutta kantaa edelleen mukanaan koiran herkkupaloja, joilla voi ilahduttaa vastaantulevia koiria. Ja itseään. Ja viikonloppuna myös minua.

Vuorimiehenpuistikossa törmäsin toiseen hymyilevään rouvaan, joka keräsi muovipussiin koirien jätöksiä. Siis vieraiden koirien ja heidän omistajiensa jättämiä, omaa koiraa hänellä ei ollut. Ohittaessani rouvaa Murun kanssa ehdin jo ajatella, että hän varmaan inhoaa koiria. Vielä mitä, hymyilevä rouva alkoi heti sirkuttaa Murulle ja harmitteli, ettei hänen taskuistaan löytynyt yhtään koiran herkkua, ainoastaan linnuille varattuja auringonkukansiemeniä. Hymyilevä rouva tarjosi siemeniä Murulle ja ilahtui, kun ne yllättäen maistuivat koiralle. Samalla me yhdessä harmittelimme, miksi kaikki koiranomistajat eivät vaivaudu korjaamaan lemmikkiensä jätöksiä.

Ohittaessani Kapteeninpuistikkoa vastaan käveli kolme nuorta virolaista työmiestä. Yhden ihastellessa valkoista Murua ”lumi, lumi, lumi” toinen osoitti koiraani ja sanoi hymyillen: ”Tosi kaunis.”

Valo tekee ihmeitä ja aurinko kutsuu hymyilemään myös tuntemattomille. Ja hymy hellii mieltä :):)

sunnuntai 27. helmikuuta 2022

Pieni jää Ison alle


Keskellä Eurooppaa alkoi täysimittainen sota. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Ensi kertaa lähes 70-vuotisen elämäni aikana. Vihastuttaa, surettaa ja hämmentää. 

Talvisodan alun tuntoja Äitimuorin lapsuuden perheessä vuoden vaihteessa 1939-40 (täällä).

lauantai 26. helmikuuta 2022

Turrista Töpöksi


 Muru kävi parturissa. Turrista (täällä) tuli Töpö. Murusia molemmat :):)

perjantai 25. helmikuuta 2022

Kukkia hallista


Hakaniemen halli on yksi lemppareistani Helsingissä. Ostan sieltä usein kalaa, väliin vihanneksia tai leipää, joskus juustoja tai lihaa, etenkin lammasta. Väliin käyn hallissa vain kahvittelemassa tai lounastamassa. Ja monesti ainoastaan lampsin hallin käytävillä katsellen ja haistellen sekä kauppiaiden tarjontaa tutkien ja hypistellen.

Tänään pistäydyin taas hallissa - tällä kertaa tuorepuurolla Hallikahvilassa. Samalla piti - tietty - käydä kurkkaamassa vieressä olevan Hallin kukan tarjontaa. Perinteinen kukkakauppa, josta talviaikaan ostan usein valmiita kimppuja ja ruukkukukkia - aina hyväkuntoisia, kestäviä ja kauniita. Keväiset tulppaaniniput ja kesän puutarhakukat sen sijaan ostan pääsääntöisesti torin tutuilta ulkomyyjiltä.

Menin Hallin kukkaan vain katsomaan, mutta lähdin - tietty - kantaen kahta isoa kukkapakettia, joista toisessa oli perinteinen matala sekakimppu ja toisessa kolmehaarainen, keskikokoinen ruukkuorkidea. Tällä kertaa molemmat löysivät paikkansa Punavuoren kaksiosta, vaikka usein ostan aikuisille lapsilleni, Äitimuorille tai Siskolle.

Kukkia mielen rauhoittamiseen järkyttävien sotatapahtumien keskellä…


torstai 24. helmikuuta 2022

Thai vaihtui Rucolaan

Burrata & pesto

Naantalin kylpylässä on kehuttu thai-ravintola Thai Garden. Naantalin kymmenen ruokakummia (täällä) listaa netissä viisi parasta paikallista ruokavinkkiää, ja kolmen kummin listalta löytyy Thai Garden. Eläkevuosikseen Naantaliin muuttaneen Kari-kummin mielestä Thai Garden on jopa Suomen paras thai-ravintola. 

Helmikuisen konmaritus-urakan (täällä) lomassa halusimme Opiskelijatytön kanssa käydä yhtenä iltana  rentoutumassa ja herkuttelemassa. Ruokakummien suosituksesta päätimme kokeilla Thai Gardenin ja muistella menneitä Thaimaan matkoja. 

Tiistai-iltana siistiydyimme ja ajoimme autolla Naantalin kylpylään, pysäköimme auton ja etsimme pitkien ja sokkeloisten käytävien - muistuttivat isoa ja tyhjää ruotsinlaivaa - päästä ravintola-alueen. Kysyimme thai-ravintolaa vain kuullaksemme, että Thai Garden on kiinni aina sunnuntaista tiistaihin. Arvaa harmittiko…

Ilta oli jo pitkällä, joten emme jaksaneet ajaa kaupan kautta takaisin Tilalle ruoanlaittoon, joten valitsimme kylpylän parista muusta ravintolavaihtoehdosta italialaisen Rucolan. Odotettuamme (tyhjään) pöytään ohjausta ainakin varttitunnin pääsimme tilaamaan alkupaloiksi burratajuustoa peston ja hunajalohta persiljamajoneesin kanssa sekä pääruoaksi molemmille munakoisovuokaa. Jälkkäriksi puolitimme palan ricotta-limoncellokakkua. Juomiksi valitsimme alkoholittomat drinkit !!

Alkuruoka- ja jälkiruoka-annokset olivat kauniita, burrata ihanan valuvaa ja hunajalohen lisukkeet maukkaita. Munakoisovuoka näytti munakoisovuoalta ja oli tulikuumaa. Munakoisoksikin mielestäni mauton, mutta Opiskelijatyttö tykkäsi. Odotuksissani kummitteli ihana thai-ruoka, joten italialainen jäi auttamatta kakkoseksi.

Ravintolan pöydät olivat täynnä ja salin puolella hääri hiki hatussa vain kaksi tarjoilijaa. Johtuiko vajaa miehitys juuri lieventyneistä koronarajoituksista - tiedä häntä? Ovella seisoi koko ajan jokunen hermostunut ja nälkäinen jonottaja odottaen pöytien tyhjenemistä ja siistimistä. Ihmettelin, ettei nuoren tarjoilijamme hymy hyytynyt - siitä isot plussat. 

Mutta seura oli mukavaa - rupateltiin Tyttären kanssa niitä näitä. Hörpittiin vihreitä drinkkejämme ja rentouduttiin :)

Munakoiso-parmigianaa ja Provola-juustoa

Ricotta & limoncello crumble

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Seiskalta sarastaa

Näkymä mökin makuuhuoneen ikkunasta herätessäni normiaikaani eli seiskalta.
Valo voittaa :):) Maaliskuu väijyy jo kulman takana.

tiistai 22. helmikuuta 2022

Larun vanhin


Asuin lapsena Lauttasaaressa. Korona-aikana olen kävellyt (täällä), kahvitellut (täällä) ja muutenkin tutustunut (uudelleen) tuttuun saareen. 

Larussa on paljon entistä, mutta vielä enemmän uutta. Entistä on mm. Lauttasaarentien tutut kerrostalot - myös Lauttasaarentie 31, jossa asuin syntymästä tokaluokkalaiseksi. Lapsuuteni koti (täällä), jossa minulle syntyi pikkusisko maaliskuussa 1954 ja pikkuveli joulukuussa 1956. Koti, josta viisihenkinen perheemme muutti keväällä 1961 juuri valmistuneeseen uuteen kotiin Kulosaaressa (täällä). 

Uutta Larussa on mm. lukuisat kahvilat, joihin olen - kahviloiden ikiystävänä - alkanut tutustua yksi kerrallaan. Viimeisin tuttavuus on Teemu Auran uusi kuppila, joka toimii Lauttasaaren kartanon vanhassa päärakennuksessa, jota myös Punaiseksi huvilaksi tai tuvaksi kutsutaan. Puutalo on Lauttasaaren vanhin rakennus - valmistunut yli 200 vuotta sitten 1792. Nykyään Punaisen huvilan ja sen vieressä olevan kartanomaisen ”uuden” päärakennuksen omistaa Koneen säätiö. Kumpaakaan rakennusta en muista lapsuudestani, vaikka asuin aivan lähellä Otavantien ja Lauttasaarentien risteyksessä.

Punaisessa huvilassa toimi aiemmin Puhuri by Tartine, joka - monen ilmeiseksi harmiksi - lopetti toimintansa viime elokuussa. Tämän vuoden tammikuussa samoissa tiloissa aloitti Puhuri by Patisserie Teemu Aura, joka kahvilatuotteiden lisäksi tarjoaa aamiaista ja lounasta.

Viime torstaina päätin Tapiolasta tullessani käydä Puhurissa, jonka olin äkännyt jo viime kesänä tutustuessani kävellen Laruun. Silloin ihailin lähinnä silloisen ravintolan pihalla olevia kutsuvia pöytäryhmiä sekä avointa, isoa puutarhaa, joka ympäröi entisen kartanon molempia rakennuksia.

Helmikuun sateisena aamupäivänä Puhuri oli vielä lähes tyhjä. Istuin lämpimällä lasiterassilla - Murun kanssa - ja herkuttelin ihanalla banaanikakulla. Tiivistä ja maukasta, ja (melkein) liian täyttävää jopa minulle. Olisin kaivannut kaveria, jonka kanssa puolittaa paksu kakun palanen. Päätinkin, että seuraavaksi kutsun Siskon lounaalle Puhuriin - ja jälkkäriksi otamme kaffet ja yhden yhteisen palan banaanikakkua :):)

Tykkäsin kodikkaasta Puhurista. Ja palaan vissisti - kevättä ja puutarhakaffeja odotellen. Tosin tänään nautin vielä eilisen lumipyryn aikaansaamasta taikatalvesta :)


sunnuntai 20. helmikuuta 2022

Muorin seikkailut


Yli 90-vuotiaat Äitimuori ja Poikakaveri olivat kerrostalonsa alakerrassa saunassa. Muorin kiivetessä lauteille hänen jalkansa lipesi ja solahti puristuksiin lauteiden väliin. Vanhukset yrittivät yhdessä saada jalkaa pois, mutta eivät onnistuneet. Poikakaveri haki kotoa sahan ja sahasi pari laudelautaa, jotta he saivat muorin verta vuotava jalan vedettyä pois puristuksesta.

Luita ei ollut mennyt rikki ja jalalla saattoi kävellä, mutta verenvuoto oli kuulemma kova. Sitten nuo kaksi vanhaa sissiä menivät hissillä ylös kotiinsa, painoivat valtavan tupon talouspaperia haavan päälle ja sitoivat jalan kaapista löytyneellä puristussiteellä. Ja menivät yhdessä nukkumaan - soittamatta kenellekään, ei lääkärille eikä sukulaiselle.

Seuraavana päivänä menin rutiinikäynnille Äitimuorin luokse ja kuulin heidän hurjasta seikkailustaan. Poikakaveri esitteli minulle irti sahaamiaan lauteenpätkiä ja Äitimuori sääressä olevaa valtavaa mustelmaa ja varpaiden väleihin kuivunutta verta. Muorin polven alle oli sidottu paksu verinen paperimöykky, joka oli kuivunut tiukasti kiinni sen alla olevaan haavaan.

Purin siteitä, mutta jätin repimättä haavaan liimautuneet talouspaperit ja päätin lähteä Äitimuorin kanssa läheiselle terveysasemalle. Iltapäivällä kahden jälkeen pääsimme lääkärin luokse lähes välittömästi :) Kaksi hoitajaa irroittivat talouspaperit ja lääkäri tutki haavan todeten pian, että se vaatisi erityishoitoa. Äitimuori ja minut lähetettiin eteenpäin Jorvin päivystykseen, jonne saavuimme neljän aikoihin. 

Tämän jälkeen mikään ei sitten enää toiminutkaan. Päivystyksen odotushuone oli kapea ja sokkeloinen tila, jossa oli tullessamme kymmenkunta ja illan edetessä 20-30 eri-ikäistä, ulospäin hyväkuntoisen näköistä ihmistä odottamassa lääkärille pääsyä - puhelinta selaillen, tutuille soitellen, eväitään syöden ja väliin nukkuen tai jäseniään venytellen. Näytti siltä, että potilaita tutki kaksi tai kolme nuorta lääkäriä.

Tyhjältä näyttäneen toimistohuoneen kiinni olevassa ovessa oli lappu, jossa luki, että vastaanotolle pääsyn aikaa ei tiedä, sillä ihmiset tutkitaan kiirellisyys-, ei saapumisjärjestyksessä. Odotustilan seinällä oli tietokonenäyttö jossa luki, että odotusaika on keskimäärin 3 tuntia 11 minuuttia. 

Kun olimme istuneet - väliin asentoa ja paikkaa vaihtaen - neljä tuntia, päätin koputtaa toimistohuoneen suljettuun oveen. Pitkän odotuksen jälkeen hoitaja avasi oven ja rohkenin tiedustella, koska voisi olla vanhan ja muistisairaan äitini vuoro. ”Kohta”, kuului vastaus.

Odotimme vielä puolitoista tuntia, minkä jälkeen Äitimuori ”sekosi”: Hän ei enää ymmärtänyt, miksi oli sairaalassa ja yritti väkisin pukea takkia päälleen lähteäkseen pois. Päätin että lähtisimme, mutta ennen sitä kysyin vielä kerran suljetun oven takaa, josko muorin vuoro olisi kohta. Pääsimme varttitunnin päästä tutkimushuoneeseen.

Tutkimushuoneessa ystävällinen ja rauhallinen mieshoitaja avasi terveysasemalla laitetut siteet, katsoi haavaa ja totesi: ”Haava olisi voitu ja pitänyt hoitaa jo terveysasemalla. Harmi, että jouduitte turhaan tulemaan tänne jonottamaan.” Hoitaja putsasi haavan uudelleen, laittoi sen päälle rasva- ja sideharsotaitokset ja antoi tarkat ja selkeät kotihoito-ohjeet. Ja passituksen kahden vuorokauden kuluttua tarkastukseen samaiselle terveysasemalle, josta olimme lähteneet yli kuusi tuntia aiemmin. Lääkäri piipahti huoneessa, mutta tuskin katsoi haavaa.

Äitimuori oli takaisin kotonaan Poikakaverin luona yhdeltätoista ja minä omassa kolossani Punavuoressa puoli tuntia myöhemmin - kuitenkin ennen puoltayötä :) Väsyttävän ja turhauttavan reissun ainoa ilo oli Jorvissa haavaa hoitanut ystävällinen sairaanhoitaja, jonka nimilapussa luki Kari. Hänen olemuksensa rauhoitti hätääntyneen ja sekoamispisteessä olevan Äitimuorin.

Toivoisin, että vaikka 93-vuotiaan muistisairaan haava ei vaatisi kiireellistä hoitoa, korkea ikä huomioitaisiin edes vähän arvioitaessa päivystyspolin potilaiden tutkimusjärjestystä. Ei ole hänen vikansa, jos hänet lähetetään sairaalaan tutkittavaksi ”turhaan”.

Lämmin kiitos Karille. Sinun ansiosta sekä Äitimuori että minä saatoimme rasittavan päivän ja kohtuuttoman odotuksen jälkeen todeta: ”Loppu hyvin, kaikki hyvin.” :)

lauantai 19. helmikuuta 2022

Sama hymy :)

Isä 1970-luvulla - tunnistan hymyssä paljon itseäni.

perjantai 18. helmikuuta 2022

Aamunrepäisy 28


Loogisena ja asiansa tuntevia ihmisiä arvostavana jään väliin kuuntelemaan Perussuomalaisten entisen puheenjohtajan kansanedustaja Jussi Halla-ahon esittämiä mielipiteitä. Siksi haluan muistuttaa itseäni Halla-ahon aiemmista lausunnoista, joihin palataan mm. tämänpäiväisessä Hesarin pääkirjoituksessa (HS 18.2.).

torstai 17. helmikuuta 2022

Kauneinta minussa on varpaat :)


Vanheneminen on väliin (tai usein) vaikeaa. Tänään tuli sähköpostissa entiseltä koulukaverilta kutsu riemuylioppilaiden luokkakokoukseen entiseen lukioomme. Juhlistamaan sitä, että pääsimme ylioppilaiksi viisikymmentä vuotta sitten :):) Aika kuluu on klisee, mutta niin, niin totta…

Saimme ylioppilaslakit toukokuussa 1972 Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun juhlasalissa. Tämä Suomen vanhin, vuonna 1886 perustettu yhteiskoulu oli juuri muuttanut Nervanderinkadulta Etu-Töölöstä Isonevantielle Etelä-Haagaan. Yli kolmekymmentä vuotta (1966-97) koulun rehtorina toiminut Vesa Nikunen ojensi helteisenä toukokuun päivänä valkoisen lakin minun lisäkseni Helulle, Mökölle, Markelle, Riitalle, Merjalle ja Jaanalle ja kymmenille muille lukion päättäneille nuorille - tuleville lääkäreille, ekonomeille ja juristeille. Niitähän sykissä - niin opettajien kuin oppilaiden keskuudessa - silloin suosittiin. Osalle se sopi, osalle ei. Onneksi luokkakavereistani kouluttautui myös opettajia, teologeja, mielisairaanhoitajia, muusikkoja ja agronomeja. 

Eilen tämä vajaa seitsemänkymppinen tuleva riemuylioppilas katsoi paljaita varpaitaan ja ajatteli: ”Onpa minulla vielä kauniit jalat ja varpaat. Niin suorat, pehmeät ja terveet.” Ja siltä istumalta tuleva riemuylioppilas varasi täksi päiväksi jalkahoidon ja varpaankynsien geelilakkauksen.

Tänään tuttu kosmetologi Kati Lehtonen Lauttasaaressa hoiti ja lakkasi toista tuntia jalkojani. Ja jaloista tuli vieläkin kauniimmat. Kiitos Kati!

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Kukkia kotona

Ranskalainen, pitkä tulppaani olohuoneessa.

Magnolian oksa makuuhuoneessa.

tiistai 15. helmikuuta 2022

Turskaa ikkunapöydässä


Juhlittiin Siskon kanssa maanantaista ystävänpäivää etukäteen jo lauantaina, ja herkuteltiin pitkällä ja rauhallisella lounaalla ravintola Maxillissa - ullanlinnalaisten korttelikapakassa Korkeavuorenkadulla.

Kolmekymmentä vuotta samanlaisena ja samalla paikalla ollut bistrotyyppinen ruokapaikka houkuttaa etenkin valtavilla ikkunoillaan. Ikkunat on tavallaan korvattu kahdella lasiseinällä, joiden ääressä on kiva seurata vilkkaan Korkeavuorenkadun elämää: Työhön tai työstä kiirehtiviä nuoria ja keski-ikäisiä, lounaspaikkaa etsiviä äityisvapaalaisia ja eläkeikäisiä koiranulkoiluttajia - pääosin ns. parempiosaisia helsinkiläisiä. 

Maxillin lista on ollut vuosia samansuuntainen: 4-5 etu-, pää- ja jälkiruokavaihtoehtoa ja helmikuussa erillinen blinilista. Yhtenä pääruokana on vuosia ollut grillattua lohta avokadon kanssa. Pari vuotta sitten annos oli runsas eli kolme isoa, sopivasti grillattua lohen palaa, mutta viimeksi vajaa vuosi sitten sain annoksen, jossa oli vain yksi vaivainen lohikimpale. Olin pettynyt ja jäin nälkäiseksi, joten lauantaina en uskaltanut enää valita tuttua ja (aiemmin) maittavaa annosta.

Tarjoilija kertoi listalla olevan skreiturskan olevan perusturskaa mehevämpää, joten päädyimme Siskon kanssa kumpikin valitsemaan turskaa fenkolin, piparjuuren ja hummerikastikkeen kanssa. Vaalea kala-annos näytti kauniilta turkoosilla lautasella. Turska oli sopivasti keitetty ja odotetusti miedon makuinen. Hummerikastike oli mauton, mutta raastettu tuore piparjuuri toi kivasti särmää annokseen. Sisko tykkäsi kovasti, minusta - aina kriittisenä - annos oli ”vain” OK. Jälkkäriksi tilasimme puoliksi suklaakakkua ja appelsiinisorbettia - annos, joka näytti kömpelöltä, mutta maistui hyvältä :)

Viihdyn aina Maxillissa, vaikka ruoka on harvoin taivaallista. Kortteliravintolan kotoisa tunnelma, huomaavainen palvelu, koirakaverin salliminen ja upea katunäkymä riittävät kuitenkin siihen, että palaan toistuvasti :):)

Skreiturskaa, haudutettua fenkolia, hummerikastiketta ja piparjuurta 

Suklaamoussekakkua ja veriappelsiinisorbettia

maanantai 14. helmikuuta 2022

Valokuvataidetta Senegalista

Prince Dom Nicolau (n.1830-1860) sarjasta Diaspora, 2014

Käydessäni Taidemuseon kahvilassa (täällä) tutustuin tietty myös museon ensimmäisen kerroksen uuteen näyttelyyn - senegalilaisen valokuvaajan ja nykytaiteilijan Omar Victor Diopin valokuviin. Värikylläistä, teatraalista ja kantaaottavaa.

Värikylläistä ja teatraalista - totta. Mutta kantaaottavuutta minun oli valokuvia katsoessani vaikea heti hahmottaa tai tavoittaa. Näin lähinnä maalauksellisia, upeita ja kiehtovia valokuvia, joissa lähes kaikissa näkyi valokuvaajan omat kasvot. Vasta lukiessani tarkemmin näyttelystä sain käsitystä, mihin taiteilija kuvillaan pyrki.

Omar Victor Diop (s.1980) on syntynyt ja asuu edelleen Senegalissa. Nelikymppinen taiteilija on itseoppinut valokuvaaja, joka nuorempana työskenteli liike-elämän ja muodin parissa. Etenkin hänen muotikoulutus ja -kiinnostus näkyy näyttelyn valokuva-muotokuvissa.  

Turussa on esillä kuutisenkymmentä Omar Victor Diopin isokokoista valokuvaa, jotka näyttelyssä on jaettu kolmeen aihekokonaisuuteen: Allegoria (2021), Liberty (2016) ja Diaspora (2014).

Allegoria-sarja ottaa kantaa ilmastonmuutokseen ja lajikatoon. Kaikissa kuvissa on kuvattu Diop, jonka ympärille on kuvakäsittelyllä lisätty uhanalaisia kasveja ja eläimiä. Valokuvat ovat upeita, mutta niiden varsinainen sanoma ei minua tavoittanut, harmi.

Liberty-sarjassa Diop nostaa esille unohdettuja mustia vapaustaistelijoita, esimerkkinä Aline Sitoe Diattan (1920-1944). Nuori nainen vastusti ranskalaisten ylivaltaa Senegalissa ja kuoli vankilassa vallanpitäjien vangittua hänet yhtenä vastarintaliikkeen johtohahmona.

Alkuperäinen valokuva teini-ikäisestä prinssi Nicolausta.

Kolmas kokonaisuus - Diaspora-sarja - ei alkuun auennut minulle, eikä näyttelyesite paljoa auttanut. Esitteen mukaan taiteilija keskittyi ”diaspora-kokemusten kuvaamiseen”. Sana oli minulle tuntematon, joten turvauduin kotona nettiin. Diaspora on kreikkaa (suom. hajaannus) ja termi tarkoittaa sitä, että uskonnollinen tai kansallinen ryhmä joutuu muuttamaan uudelle asuinalueelle ja erilaisuuden ympäröimänä säilyttää (tai pyrkii säilyttämään) oman identiteettinsä. Diaspora on arkikieltä ainakin Afrikan maissa ja sitä saatetaan käyttää mm. siirtolaisuuden, pakolaisuuden ja orjakaupan sekä juutalaisten ja muslimien yhteydessä.

Diaspora-sarja kiehtoi minua eniten jo näyttelyssä, ja luettuani ja ”ymmärrettyäni” (ehkä) termin merkityksen miellyin kuviin entistä enemmän. Diop on lavastanut valokuviinsa uudelleen vanhoja valokuvia/muotokuvia, joissa on länsimaisesta näkökulmasta kuvattu 1500-1800 -luvuilla eläneitä mustia henkilöitä. Jokaiseen kuvaan Diop on lisännyt jalkapallon, koska kuten hän muistuttaa mustuus on edelleen virhe. Näin esimerkiksi Euroopassa pelaaviin, afrikkalaisiin huippujalkapalloilijoihin liittyy tuttua ristiriitaisuutta: ylistystä, sankaruutta ja poissulkemista.  

Omar Victor Diopin valokuvat jäivät mieleen, vaikka kaikki eivät minuun vaikutusta tehneetkään. Taidemuseo on aina retken väärtti :)

Aline Sitoe Diatta 1944 sarjasta Liberty, 2016 

Sarjasta Allegoria, 2021

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

lauantai 12. helmikuuta 2022

Lemppari Turussa


Tykkään Turun taidemuseosta, mikä näkyy myös aikaisemmissa postauksissani (täällä, täällätäällä ja täällä). Mielenkiintoisten näyttelyiden lisäksi museo sijaitsee lähes :) matkan varrella, kun sukkuloin Ukin Salon mökin ja Tyttärien Merimaskun Tilan välillä. Museo on myös sopivasti keskellä Puolalanpuistoa, joten Murun pisutuskin hoituu samalla pysähdyksellä. Lisäksi museo on lähellä rakastamaani kauppatoria, minkä elintilaa ikuisuuksia kestävä keskustaremonttu on tosin entisestään kaventanut.

Lempparini on kuitenkin taidemuseon alakerrassa pari vuotta ollut kahvila Victor, jonka tunnelma, palvelu ja tuotteet ovat superia. Torstaina siirtyessäni Merimaskusta Saloon pysähdyin taas tuttuun taidemuseoon ja Victoriin. 

Ekstrahyvää kahvia vanhanaikaisesta kupista ja pala herkullista pekaanipiirakkaa rauhallisessa lepotuolissa ennen taidenäyttelyyn tutustumista. Tykkäsin ja nautin - taas. Kiittäessäni ja kehuessani piirakkaa kysyin myyjältä, mikä leipomo sen oli valmistanut. Hymyilevä myyjä vastasi, että se on hänen tekemäänsä: ”Hyvää tulee, kun kinuskissa on fariinisokeria ja kermaa.” 

Victorissa voi pistäytyä herkuttelemassa, vaikka taidenäyttely ei kiinnostaisikaan. Etenkin viikonloppu-brunssia on kehuttu - minulla vielä kokematta…

Pekaanipiirakka - herkkua :)

perjantai 11. helmikuuta 2022

Tulppaanien aikaa

Vitriinin päällä

Tyttärien Tilalla on tulppaaneita kaikkialla - keittiössä, olohuoneessa, ruokapöydässä, kirjahyllyssä, vitriinin päällä. Itse ostettuja, tuomisiksi saatuja, sukulaisten ostamia, ystävien lahjoittamia. 

Taitavat olla merkki myös lähestyvästä keväästä? Kaunokaiset tuovat iloa niin asukkaille kuin vierailijoille. Onneksi kissat jättävät ne pääosin rauhaan - mitä nyt aika ajoin lehtiä pureskelevat :)

Tervetuloa Kevät - ja viepä toinen K mennessäsi…

Keittiössä

Ruokapöydässä

Olohuoneessa

Kirjahyllyssä

torstai 10. helmikuuta 2022

Lumienkeleitä

Aurinko kutsui Mummin leikkiin :):)

keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Konmaritusta Tilalla


Eilen aloimme Opiskelijatytön kanssa siivota ”nurkkia” Merimaskussa :) Tällä kertaa tyhjensimme entistä - ja tulevaa - ravintolatilaa, valtavaa liinavaatevarastoa ja isoa siivouskomeroa, jota ennemminkin voisi kutsua siivoushuoneeksi :)

Saimme mukavan siistiä ja roimasti lisää tilaa. Ja hyvän mielen, kun turha ja tarpeeton lähti kiertoon ja rikkinäinen ja käyttökelvoton kaatopaikalle. Tänään jatketaan…
 

tiistai 8. helmikuuta 2022

Yllätys S-marketissa


Huristin eilen Tyttärien Tilalle Merimaskuun. Matkalla poikkesin Naantalissa tutussa ”lähikaupassa” Tuulensuunkadulla. Sisäänmennessä hedelmäosastolla odotti iloinen yllätys:

”Ilosempaa ostosreissua koko perheelle. Ota tästä mukaan pikkuväelle banaani kaupassa syötäväksi.” Ilmaiseksi! Kauppa tarjosi :)

Mukava meno jatkui kalatiskillä, jossa ystävällisesti ja asiantuntevasti palveleva miesmyyjä toivotti minulle hyvää päivän jatkoa. Tuntui, että hän sanoi sen todella sydämestä - kohdaten asiakkaansa.

Kiitos Ässä. Toit iloa päivääni :)

maanantai 7. helmikuuta 2022

Minä elän


Tuusulassa Erkkolaa (täällä) vastapäätä on talo, jossa Aleksis Kivi eli elämänsä viimeiset kuukaudet loppuvuodesta 1872. Lähes 150 vuotta myöhemmin talvella 2022 tämä maalaamaton, pieni lautamökki on kuin vanhasta suomalaisesta maalauksesta. Valkeiden ja puhtaiden nietosten keskellä, lumipeitteisten kuusien ympäröimänä, risuaidan reunustaman maapläntin keskellä. Vaatimattomana, mutta itsetietoisena. Minä elän - edelleen :)

Aleksis Kivi (1834-1872) - syntyjään Alexis Stenvall - kuoli vain 38-vuotiaana tässä veljensä Albert Stenvallin kodissa Tuusulassa. Tätä ennen ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija oli ollut puoli vuotta hoidossa Helsingissä Lapinlahden sairaalassa mm. mielen sairauksien ja ongelmien takia. Sen aikaisten mielisairaaloiden hoitokeinot olivat nykytiedon valossa epäinhimillisiä ja haitallisia tai jopa vaarallisia. Teemu Keskisarjan kirjassa Saapasnahka-torni - Aleksi Kiven elämänkertomus (2017) hoitoja kuvataan mm. seuraavasti: 

Lapinlahti pakkomakuutti potilaita kylmissä vesialtaissa verkon alla. Oksennusviinikivi tyhjensi vatsan. Lääkittäessä suunavaaja ruhjoi hampaita ja ikeniä. Vakiovempaimia olivat pakkopaita, pakkomuhvi, pakkonaamio, pakkotuoli, pakkovuode ja pakkokäsineet.”

Syksyllä 1872 Kivi kotiutettiin parantumattomana veljensä pieneen kotiin, jossa räätäliveljen ja tämän vaimon lisäksi asui heidän neljä pientä lastaan. Parin kuukauden kuluttua uudenvuodenaattona Kivi kuoli. Viimeisinä sanoina Aleksis Kiven kerrotaan sanoneen veljelleen: ”Minä elän.” Historioitsija Keskisarja uskoo, että nämä sanat mitä ilmeisemmin on totta eikä tarua.

Aleksis Kivestä ei ole jäänyt yhtään valokuvaa eikä elinaikana maalattua muotokuvaa. Yleisin hänestä liikkuva kuva on taidemaalari Albert Edefeltin piirros (1873). Tämän mallina on ollut Kiven ystävän Albert Forssellin (kadonnut) piirros, jonka tämä puolestaan oli luonnostanut neljä vuorokautta kuolleena olleesta Kivestä ennen kirjailijan hautaamista.

Aleksis Kiven kuoleman 150 juhlavuoden 2022 teemana Tuusulan museoissa on osuvasti mielen hyvinvointi. Minä elän - edelleen :)

Albert Edefelt: Aleksis Kivi (1873)

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Väriä Erkkolassa

Väriä alakerrassa.

Piipahdin Tuusulassa - kolme varttia Hesasta - ja tutustuin yhteen Tuusulanjärven taiteilijakodeista, runoilija J.H. Erkon Erkkolaan. Lähistön neljä muuta taiteilijakotia/kotimuseota olivat helmikuussa kiinni: kirjailija Juhani Ahon Ahola, taidemaalari Pekka Halosen Halosenniemi, taidemaalari Eero Järnefeltin Suviranta ja säveltäjä Jean Sibeliuksen Ainola. Kiinni oli myös viereisellä tontilla oleva Aleksis Kiven kuolinmökki. Halosenniemi avautuu maaliskuussa, mutta Ahola, Ainola ja Suviranta sekä kuolinmökki ovat avoinna ainoastaan kesäaikaan.

Runoilija, kansakoulunopettaja ja kulttuurivaikuttaja Juhana Henrik eli J.H. Erkko rakennutti ystävänsä ja naapurinsa Pekka Halosen suunnitelman ja tämän veljen Antti Halosen rakentaman Erkkolan vuonna 1902. Kansallisromanttinen kaksikerroksinen hirsirakennus, jonka sisäänkäynnin yllä on aittamainen luhtiparveke. 

Perheettömän J.H. Erkon (1849-1906) kuoleman jälkeen Erkkola oli pitkään yksityiskotina, kunnes Tuusulan kunta osti ja kunnosti rakennuksen ja avasi sen museona vuonna 2007 Jane ja Aatos Erkon säätiön avustuksella.

Erkko tuo ensimmäisenä mieleen Helsingin Sanomat. Lehti liittyykin läheisesti J.H. Erkkoon, sillä hänen veljensä Eero Erkko (1860-1927) perusti ystävineen 1880-luvulla suomenkielisen Päivälehden. Lehti joutui sensuurin lakkauttamaksi 1904, minkä jälkeen toimituskunta perusti Helsingin Sanomat. Eero Erkon jälkeen hänen poikansa Eljas (1895-1965) ja pojanpoikansa Aatos (1932-2012) olivat kumpikin Sanoma-yhtiön suuromistajia ja hallitusvaikuttajia toimien myös Hesarin päätoimittajina. 

Helmikuun alussa Erkkola oli tyhjä - paikalla oli vain minä ja lipunmyyjä. Muutenkin talo oli lähes autio. Vähän kalustusta, eikä yhtään  H.J. Erkon aikaista huonekalua, taulua tai koriste-esinettä.

Nykyään Erkkola toimii pienenä näyttelytilana. Helmikuussa talossa oli kuvittaja ja taidemaalari Martta Wendelinin (1893-1986) vähemmän tunnettuja suunnittelutöinä - vaatteita, huonekaluja ja puutarhoja. Wendelin oli oikeastaan se syy, miksi menin Erkkolaa. Martta oli Alma-mummin eli Äitimuorin äidin (täällä) lapsuuden ja nuoruuden ystävä. 

Perjantaina Erkkolassa oli suunnittelutöiden ohella esillä vain jokunen Martan maalaus. Täytyy palata kesäkuussa, kun museossa avautuu Täällä jossain - Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan -niminen uusi näyttely.  Ja sillon pystyn tutustumaan myös muihin alueen kiinostaviin taiteilijakoteihin :)

Onneksi Erkkolassa oli ainakin kolme iso ja upeaa kaakeliuunia, joita kelpasi ihastella :):) Rakennus itsessään oli makuuni liian tumma ja ”ahdas”. Tavataan kuitenkin uudelleen kesällä Martan maalausten äärellä :)


Talvinen Erkkola

Väriä yläkerrassa. 

perjantai 4. helmikuuta 2022

Outo odotus


Kaivopuistossa puiston Neitsytkadun puoleisessa päässä on runsaat kymmenen vuotta ollut yli kolmemetrinen naisfiguri. Kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s.1955) kiillotetusta pronssista tehty veistos, jonka nimi on Odotus - Äidin rakkaus on suurin (2010). Raskaana oleva, nuori nainen katsoo merelle - ja odottaa.

Patsas on matalalla kalliolla ilman jalustaa, mikä sopeuttaa sen mukavasti ympäröivään puistoon. Parin metrin päässä pitsihameisesta naisesta on pronssinen pallo, jota ei heti osaa yhdistää patsaaseen. Esittelytekstin mukaan pallo on rantapallo, vaikka minusta pallo muistuttaa ennemminkin pommia.

(K-kauppiaiden) Kesko on lahjoittanut patsaan Helsingin kaupungille äitienpäivänä 2010. Jännää ja kivaa patsaassa on se, että sekä naisen onton pitsihameen että rantapallon sisään on asetettu valot, jotka syttyvät iltaisin. 

Iltavalaistusta lukuunottamatta patsas ei ole koskaan ollut makuuni. Taideteoksessa on ollut jotain hämmentävää ja pelottavaa, neuvostotaiteesta muistuttavaa…

torstai 3. helmikuuta 2022

Aallon - ja Valon - päivä


Tänään Alvar Aallon synnyinpäivänä juhlistetaan suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun sekä Alvar ja Aino Aallon päivää. On jopa uusi liputuspäivä, mikä sopiikin helmikuiselle Valon nimipäivälle. Valon ja Aaltojen juhlaa :)

Tykkään Aaltojen arkkitehtuurista ja muotoilusta, mutta lasinen perus-Aalto-vaasi ei ole koskaan ollut mieleeni. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteivät kukat istuisi hyvin perus-aallossa. Vaasiin voi asetella kauniisti niin pari yksittäistä kukkaa kuin isomman kimpunkin. Myös minun on tunnustettava, että antipatiastani huolimatta vaasi on onnistunutta muotoilua.

Tänään Äitimuorin opaali aalto-vaasi täyttyi kotimaisilla tulppaaneilla, jotka vein hänen ilokseen. Olin asettanut kukat toiseen vaasiin, mutta kukista ja niiden asettelusta edelleen tarkka Äitimuori halusi ehdottomasti, että vaihdan vaasin. 

”Aalto ja tulppaanit yhteen soppii”, totesi Äitimuori. Mitäpä sitä kieltämään :)

keskiviikko 2. helmikuuta 2022

Nauru pidentää ikää

Äitimuori (93v) siskonsa (91v) kanssa kesällä 2021

tiistai 1. helmikuuta 2022

Minä olen

Pitkänen-Walter: Rikkoutuneita eleitä - eri valossa III, 2005-7

”Myös maalauksissa jokin ’liian hauras kuvaksi’ pyrkii tulemaan ilmaistuksi.”
”Maalauksen luonne kiteytyy paradoksiin: kuvan maalaaminen tarkoittaa kuvan rikkomista.”

Otteita taidemaalari, professori Tarja Pitkänen-Walterin Liian haurasta kuvaksi - maalauksen aistisuudesta -nimisen kuvataiteen väitöskirjan (2006) tiivistelmästä (täällä). Valokuvat ottanut taiteilijan näyttelystä Helsingin taidehallissa (täällä).

Pitkänen-Walter: Minä olen, 1998