Pari kuvaa Alvarin taloista

Yliopiston päärakennus, 1955

Jyväskylän Alvar Aalto -museossa esiteltiin valokuvin ja sanoin (lähes) kaikki Aallon merkittävimmät, Suomessa toteutetut suunnittelu- ja rakennustyöt (täällä). Yksi merkittävimpiä töitä Jyväskylän alueella - Säynätsalon kunnantalon lisäksi - on Seminaarimäen kampusalue.

 

Juuri ennen Aalto-museossa vierailua olin kävellyt kampusalueen poikki ja ihaillut ynnä valokuvannut punatiilisiä yliopistorakennuksia, joten museossa oli mukava tutkia arkkitehdin suunnitelmia ja luonnoksia samaisista rakennuksista. 

Kävelin kampuksen poikki Keskussairaalantieltä Yliopiston portille eli kuvanveistäjä Pero Luostarisen sinisellä ”teräshämähäkille”. Tällöin tiesin kampuksesta, sen suunnittelemisesta ja rakennuksista vähän. Huomasin toki, että ohitin ison urheilukentän, jonka ympärille Alvar Aallon (1898-1976) suunnittelemat rakennukset ovat vähitellen nousseet - pääosa vuosina 1954-1957 - ja täydentyneet vielä 1970-luvulla arkkitehti Arto Sipisen (1936-2017) suunnittelemilla rakennuksilla. Ja että Aallon punatiilisten rakennuksen lisäksi alueelle on jätetty useita vanhoja tiili- ja puurakennuksia, jotka kunnostettuina ovat edelleen yliopiston käytössä.

Jyväskylään oli vuonna 1863 perustettu Suomen ensimmäinen suomen kielistä opetusta antanut kansaloulunopettajaseminaari. Tätä varten puutalokaupungin laidalle - nykyiselle Seminaarinmäelle - valmistui 1880-luvulla tiili- ja puurakennusten alue opiskelu- ja asuintiloiksi mies- ja naisopiskelijoille sekä seminaarin opettajille. 

Kansakoulunopettajien koulutuspaikkoja lisättiin 1950-luvun alussa, ja Jyväskylän vanhat seminaarirakennukset jäivät ahtaiksi. Alueen lisärakennuksista järjestettiin suunnittelukilpailu. Alvar Aalto voitti, ja niin alkoi Aallon johtama, lähes koko 1950-luvun kestänyt suunnittelu- ja rakennusprojekti. Lopputuloksena keskisuomalaiseen harjumaisemaan rakentui Seminaarimäen kampusalue. Alue, jolla vuonna 1966 aloitti toimintansa Jyväskylän Yliopisto ja jota nykyään tullaan ihmettelemään ja ihastelemaan ympäri maailmaa. 

Kävellessäni kampuksen läpi näin vanhoja tiilirakennuksia, mutta silti huomioni kiinnittyi yhteen Aallon suunnittelemaan, näyttävään punatiilirakennukseen, joka nykyään toimii Jyväskylän Yliopiston päärakennuksena. Lähestyin rakennusta takaapäin, jolloin edessäni kohosi yhtenäistä punatiiliseinää, jonka vasemmassa yläkulmassa avautui vain yksi, Aallolle tyypillinen kulmaikkuna. 

Kiersin rakennuksen sen oikealta puolelta, ja näin alakerran kahvilan ja eteisaulan isot ikkunat. Ikkunat, jotka ihanasti avautuivat mäntyjä ihanasti kasvavalle harjulle - jee. Jopa niin ihanasti, että aulassa oleva kahvila oli saanut italialaisen nimen - Beldevere, mikä merkitsee kaunista näköalaa tai näköalapaikkaa. 

Viimeiseksi saavuin päärakennuksen ulko-ovelle. Mutta sisälle en tällä kertaa tohtinut. Vasta Alvar Aalto-museossa tajusin, miten paljon minulta jäi näkemättä Seminaarimäellä. Ehkä toiste lisää, kuten nykyään usein tapaan sanoa :)

Päärakennuksen eteisaulaa ja kahvilaa ulkoa nähtynä

Sama näkymä rakennuksen sisältä ikuistettuna valokuvaan, 

joka oli suurennettu Alvar Aalto -museon seinälle. 

Päärakennus takaa…

Entinen opettajien ruokailusiipi, jännittävä Lyhty toimii nykyään kokous- ja juhlatilana.

Pero Luostarinen (s.1954): Yliopistoportit, 1987

Kävellessäni Jyväskylän sateisessa keskustassa kiinnitin huomiota mm. Kauppakadun ja Väinönkadun kulmassa olevaan, jännän näköiseen rakennukseen. Vasta Aalto-museossa minulle selvisi, että tämä(kin) oli Alvarin taloja :). 

Rakennus valmistui 1925 Työväenyhdistyksen kokous- ja teatteritaloksi. Se oli 27-vuotiaan Alvar Aallon ensimmäinen merkittävä julkinen rakennus, ja sitä pidetään yhtenä arkkitehdin klassisen kauden merkkiteoksena. Rakennus on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan. Nykyään sen juhlasalia - ns. Aalto-salia - voi vuorata kokous- ja juhlatilaisuuksiin, mutta matkailijoille sisältä mielenkiintoisen näköinen rakennus on avoinna vain sopimuksen mukaan.

Entinen Työväentalo maaliskuussa 2024

Ja lopuksi oma Koti Munkkiniemessä Helsingissä (valokuva Alvar Aalto museosta).

Arkkitehtiryhmä tutustumassa Aaltojen vastavalmistuneeseen kotitaloon. 

Nykyään koti on kotimuseo, jossa vierailin kesällä 2020 - ja ihastuin (täällä). 

Ilokseni

Munkasta näyttää tulleen uusi mielimaisemani, niin usein olen siellä viime viikkoina herkutellut, kävellyt ja muuten vaan nautiskellut. Jopa kaikki :):) vaateostokseni olen keskittänyt Munkkaan ja Puistotien päässä olevaan Iloksi-nimiseen keskihintaiseen lifestyle-kauppaan :) Viimeksi ostin sieltä kivan kevätsetin kaksi vuotta sitten (täällä).

Tällä viikolla pistäydyin taas tutussa liikkeessä munkka-kävelyjeni lomassa. Ostin kapeat ja haljuuntuneet mukavat farkut, jotka istuvat ihanasti sekä pyllyn peittävän, polvipituisen kukikkaan viskoosimekon. Molemmat tanskalaiset DeminHunterin valmistamia: farkut 70 euroa ja kukkamekko 120 euroa. 

Mekon sinisävyinen väri ei aiemmin ole kuulunut värimaailmaani, mutta nyt väri ja kuviointi viehätti, ja päätin repäistä ja kokeilla. Lisäksi ostospinoon valikoitui saman tuotemerkin keltainen puuvillakaulahuivi 19 eurolla. Settiin sopii myös pari vuotta sitten Uniqlosta ostamani vaaleankeltaiset paksut leggins-housut vaihtopariksi sinisille farkuille.

Ostaminen yli vuoden (korona)tauon jälkeen tuotti yllättävää tyydytystä. Ja petrasi alakuloista mieltä kummasti. Eli IlOksi teki tehtävänsä - ja ihana myyjä sai palkkansa :):)

Patsaita ja puistoja

Wäinö Aaltonen (1894-1966): Maaemo suojelee poikaansa 1960

Kävin Helsingissä ohjeistamassa ja antamassa avaimen uusille remonttimiehille, jotka jatkavat jo kertaalleen poskelleen mennyttä remonttia Punavuoren kaksiossa. Matkalla pysähdyin (taas) Munkkiniemen Tarinassa (täällä) mielessäni herkullinen porkkanakakku. Torstai-iltapäivänä mehevä kakku oli kuitenkin jo loppu.

Herkuttelun sijaan päätin tehdä pienen kävelyn ja suunnistin Munkkiniemen kartanolle, jonka aiemmin olen ohimennen nähnyt vain autosta ajaessani Munkkiniemen kautta Tapiolaan Äitimuoria tervehtimään. Kartano on ollut vuodesta 1965 lähtien Kone Oy:n omistuksessa ja pääkonttorina vuoteen 2001 asti, minkä jälkeen pääosa konelaisista siirtyi työskentelemään Keilaniemeen. 

Alkujaan 1815 valmistunut kartano on nykyään hyvässä kunnossa ja kauniisti entisöity vaaleanpunaisine ulkoseinineen. Minusta rakennus oli kuitenkin jotenkin elämän hylkäämä, yksinäinen ja jopa luotaantyöntävä. Elämä tuntui keskittyvän kartanon sijaan rakennuksen ympäristöön. Omakoti- ja rivitalojen sekä jännien pienkerrostalojen pihoille ja parvekkeille sekä kartanon edessä olevaan puistoon. Puistoon, jossa pieni jackrusselinterrieri juoksi kerta toisensa jälkeen henkihieverissä, mutta elämänsä ilosta keltaisen frisbien perässä, jota isäntä uudelleen ja uudelleen koiralle heitti. Kumpikin silmin nähden nauttien yhteisestä leikistä ja keväisestä auringonpaisteesta.

Kartanon puistossa on kuvanveistäjä Mauno Oittisen pronssinen naisfiguri Istuva tyttö vuodelta 1970. Kaunis ja kurvikas. Läheiseltä Munkkiniemen sankarihautausmaalta taas löytyy edellisen opettajan, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Maaemo suojelee poikaansa vuodelta 1960. Kuolemaa henkivä pronssipatsas harson taakse piilotettuine pojan kasvoineen. Alkuun vierastin, mutta valokuvasta uudelleen katsoessani jopa tykästyin...

Munkkiniemeen haudattiin omat sankarivainajansa, koska alue liitettiin Helsinkiin vasta sotien jälkeen 1946. Pikkuruiselle hautausmaalle on haudattu 33 vuosina 1939-44 sodassa kuollutta munkkiniemeläistä vainajaa. Hautausmaan takana pilkottaa kartanon rakennuksiin aikoinaan kuulunut ns. Kaartin pirtti, jota alkuun luulin Munkkiniemen kartanoksi. Komea, mutta rapistunut rakennus on jo vuosikymmeniä ollut Helsingin kaupungin omistuksessa ja toiminut päiväkotina.

Patsaita, puistoja, historiaa ja aurinkoa. Ihan hyvä torstai-iltapäivä, jopa ilman porkkanakakkua :):)

Mauno Oittinen (1896-1970): Istuva tyttö 1970

Vaatimaton kirkko

Vauraan Munkkiniemen kirkko yllättää vaatimattomuudellaan. Sanotaan, että vaatimattomuus kaunistaa, mutta tässä tapauksessa se ei mielestäni pidä paikkaansa.

Arkkitehti Pauli Salomaan (1907-83) suunnittelema vuonna 1954 valmistunut laatikkomainen, matala kirkko on pienen aukion laidalla, mutta silti se ikäänkuin jää puristuksiin viereisten asuintalojen väliin. Lähin pienkerrostalo on rakennettu jopa aivan kiinni kirkkoon, mikä mielestäni tuntuu ja näyttää tosi oudolta ja entistä ahtaammalta. 

Lukiessani seurakunnan sivuilta kirkon sisätiloista uskon, että jos/kun pääsen kirkkoon sisälle, mielikuvani ankeasta ja tylsästä rakennuksesta saattaa muuttua. Kirkkosali nimittäin sekä alenee että kapenee ulko-ovelta ”alas” alttaria kohti, ja ”alhaalla” olevalle alttarille valo tulee isosta kattoikkunasta. 

Kirkon sisällä, heti ulko-oven yläpuolella katosta kuulemma roikkuu pienoismalli purjelaivasta, jolla Viron pohjoisrannikolla olleen Padistenin luostarin munkkien tiedetään käyneen kalastamassa 1300-1500 -luvuilla Vantaanjoen koskissa. Tällaiset usein lahjoituksina saadut ns. kirkkolaivat olivat yleisiä kirkoissa vielä 1800-luvulla, mutta harvinaisempia uudemmissa, 1900-luvun loppupuolella rakennetuissa kirkoissa.

Munkkiniemessä ei koskaan ole ollut luostaria eikä vakituisesti asuvia munkkeja. Alue kuitenkin toimi kalastavien virolaismunkkien tukialueena, miksi sitä alettiin jo keskiajalla kutsua ruotsinkielisellä nimellä Munksnäs, joka 1900-luvulla suomennettiin Munkkiniemeksi.

Varmasti käyn vielä katsastamassa, viehättääkö Munkkiniemen kirkko minua kuitenkin sisältä, kuten erikoinen tilaratkaisu ja kattoikkunan tuoma valo antaa olettaa. Kunhan korona jne jne...

Eilan koti - ja flyygeli

Eila Hiltunen: Auringonkukkapelto (1975) 

Rokotusreissulla Helsingissä (täällä) kävelin rokotusaikaani odotellessa pari tuntia aurinkoisessa Munkkiniemessä. Kaupunginosa on minulle tuttu lähes 40 vuoden takaa, mutta sen jälkeen siellä on tullut käveltyä harvemmin.

1980-luvun alussa asuimme Ukin ja vastasyntyneen Esikoisemme kanssa runsaan vuoden vuokralla Munkkiniemen Perustiellä Ukin Martti-sedän kaksiossa. Lähes aina vauvan nukkuessa pakkasin tytön vaunuihin ja kärräsin häntä pitkiä aikoja ristiin rastiin Munkkiniemeä - parhaimmillaan tunti tai pari aamulla, tunti tai pari päivällä ja vielä tunti tai pari alkuillasta :):)

Vauvan ja jatkuvan kävelemisen lisäksi Munkkiniemestä ja Perustien kaksiosta mieleeni muistuu Martti-sedän tyttären valtava flyygeli, joka edelleen oli asunnossa ja valtasi lähes koko pienen olohuoneemme. Eli alkuun asuimme pääosin makuuhuoneessa ja keittokomerossa :):) Onneksi Esikoisen synnyttyä Martin tytär löysi flyygelille uuden kodin.

Viime viikolla kiertelin lähinnä Munkinpuiston ja Munkkiniemenranta-nimisen kadun väliin jäävällä vauraalla omakotitaloalueella. Alvar Aallon ”uudemman” ateljeen (täällä) lisäksi alueella on mm. kuvanveistäjä Eila Hiltusen entinen koti- ja ateljeetalo. Tämän tosin tajusin vasta kotona, kun selvitin netistä, mikä on talo jonka pihalla oli Eila Hiltusen Auringonkukkapelto-niminen teräksestä tehty taideteos. 

Suomessa ollessaan Sibelius-monumentin äiti Eila Hiltunen (1922-2003) asui ja työskenteli vuonna 1956 valmistuneessa talossaan Munkkiniemen Nuottapolulla aina kuolemaansa asti. Uutiseksi asti oli päässyt myös juttu, jossa kerrottiin että kuvanveistäjän kuoltua 2003 kansanedustaja/ministeri Pekka Haavisto osti Museoviraston suojeleman rakennuksen ja myi sen vuonna 2011. 

Flyygelikotiin syntynyt Esikoinen ei koskaan innostunut/innostettu pianon soitosta, mutta nyt hänen 10- ja 9-vuotiaat poikansa soittavat innoissaan sähköpianoa :):) Liekö joku kaiho kuitenkin tarttunut tuosta hallitsevasta, vaan vaiti seisseestä instrumentista...

Kevättä Ritokalliontiellä

Tarinan kaakkua

Olen remontin (täällä) takia evakossa Ukin luona mökillä. Torstaina jouduin ajamaan koronarokotusta (täällä) varten kaupunkiin. Matkalla päätin pysähtyä tutussa kahvilassa Munkkiniemessä - Puistotien päässä olevassa Tarinassa - ostamaan take away -kahvit.

Pitihän minun ostaa myös pala kuppilan omaa porkkanakakkua. Ja istua (luvattomasti) kahvilan terassille kasaan koottujen ulkopöytien ja -tuolien päälle herkuttelemaan, varsinkin kun aurinko lämmitti kahvilan seinänvierusta vastustamattomasti. 

Nautin kahvista, mutta etenkin sopivan kosteasta porkkanakaakusta. Ja keväisestä auringonpaisteesta.
 

Ainon muistoksi

Aino, flyygeli ja Poulin lamppu

Aaltojen Riihitien kotitalon (täällä) olohuoneessa on flyygeli, jonka päällä on jännittävän läheltä otettu iso valokuva Alvar Aallon ensimmäisestä vaimosta Ainosta. Vaimon seuraksi on päässyt yksi avioparin ystävän, tanskalaisen arkkitehdin ja suunnittelijan Poul Henningsenin (1894-1967) suunnittelema valaisin.

Helsingissä syntynyt Aino Marsio (1894-1949) valmistui arkkitehdiksi 1920 ja meni naimisiin opiskelutoverinsa Alvar Aallon kanssa 1924. Arkkitehdin ja suunnittelijan työn lisäksi hän Aino toimi vuosina 1941-49 toimitusjohtajana miehensä sekä Nils-Gustav Hahlinin ja Maire Gullichsenin kanssa perustamassaan huonekaluyhtiö Artekissa. 

Vain 55-vuotiaana kuollut Aino Aalto on taas ajankohtainen, sillä aamun Hesarissa on toimittaja Aino Frilanderin kirjoittama pitkä juttu dokumenttiohjaaja Virpi Suutarista, jonka uusi dokumentti Aalto saa syyskuussa ensi-iltansa elokuvateattereissa. Suutarin sanoin ”Suuri yleisö ei edelleenkään ymmärrä Aino Aallon merkitystä Alvarin tasavertaisena kollegana, jonka kanssa Alvar loi varhaisvuosina keskeisen Aalto-kieliopin ja sanaston.” (HS 1.8.20)

Arkkitehdin ateljeessa

Alvar Aallon arkkitehtitoimisto toimi 20 vuotta pariskunnan kodin (täällä) yhteydessä, kunnes se vuonna 1956 siirrettiin parinsadan metrin päähän, Tiilimäkeen valmistuneeseen erilliseen toimistorakennukseen.

Alkuun arkkitehtitoimisto käsitti vain yhden korkean, kaarevaseinäisen ateljeetilan aputiloineen. 1960-luvalla rakennusta laajennettiin rakentamalla isompi ruokailutila ja alkuperäistä ateljeetilaa tavanomaisempi toimistohuone rakennuksen aputilojen päälle. Toimisto jatkoi toimintaansa vuoteen 1994 asti. Nykyään rakennuksen omistaa Alvar Aalto säätiö ja siihen pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla.

Etenkin rakennuksen isossa ateljeehuoneessa aistii vahvasti Aallon ”henkeä”. Tyhmempikin huomaa, että luonnonvalo ja sen vangitseminen on ollut rakennuksen suunnittelun keskiössä. Valo aivan tulvii sisälle isoista ikkunoista, jotka koko seinän pituudelta avautuvat aputilojen suojaamalle sisäpihalle. Lisävaloa työtilaan tulee ateljeen takaosaan sijoitetuista yläikkunoista ja yhdestä pienestä, kolmion muotoisesta kattoikkunasta. Seinälle on ripustettu piirrosluonnoksia, ikkunan viertä kiertää kymmenien Aalto-jakkaroiden rivi ja huoneen taaimmaisessa kulmassa roikkuu kymmenkunta Aallon suunnitteleman valaisimen prototyyppiä. Päätyseinää kiertää rehevä kultaköynnös. Ja kaiken keskellä könöttää Aallon pronssipää.

Jännä oli sukeltaa keskelle kuuluisan arkkitehdin työtilaa. Aistii intohimoa ja ammattiylpeyttä...

Toimiston ”yksityisestä” takaovesta pääsi suoraan Aallon työhuoneeseen.

Aallon lumoissa

Suomalaista funktionaalista ja yksinkertaista tyylikkyyttä. Isoja ikkunoita ja viherkasveja. Paljon puuta, vaneria ja ritilää. Tasoeroja, porrastuksia ja liukuovia. Vinoja pintoja ja kauniisti pyöristettyjä kulmia. Tyylikkäitä ja mielenkiintoisia lamppuja ja tuttuja huonekaluja. Kutsuvaa ja kodikasta.

Olemme Ukin kanssa opastetulla kierroksella arkkitehti ja muotoilija Alvar Aallon (1898-1976) museoidussa kotitalossa, jossa hän asui lähes 40 vuotta arkkitehtivaimojensa - ensin Ainon (1894-1949) ja tämän kuoltua Elissan (1922-94) - ja kahden 1920-luvulla syntyneen lapsensa Johannan ja Hamilkarin sekä lastenhoitajan ja keittäjän kanssa.

Päällimmäisenä talosta jää mieleen luonnonvalon ja auringon säteiden leikki huoneiden lattioilla ja seinillä sekä huonekalujen pinnoilla, mikä oli ollut suunnittelijapariskunnan tavoitekin. Rakennusta ympäröivän luonnon haluttiin ikäänkuin yltävän talon sisätiloihin ja vähäeleisen puutarhan jatkuvan liuskekivillä päällystetyn ulkoterassin kautta olohuoneeseen. Tätä vaikutelmaa korostettiin mm. sillä, että jokaisen ikkunan ja oven muoto ja sijoittelu suunniteltiin tarkasti ja ammattitaidolla.

Kuortaneella syntynyt ja Jyväskylässä uransa aloittanut Aalto muutti Turun kautta Helsingin Munkkiniemeen silloisen vaimonsa Ainon kanssa suunnittelemaansa kaksikerroksiseen taloon sen valmistuttua 1936. Rakennuksen toisessa päässä toimi avioparin arkkitehtitoimisto, kunnes vuonna 1956 toimisto siirtyi kävelyetäisyydelle rakennettuun erilliseen ateljeerakennukseen.

Maamme kuuluisimman arkkitehdin kodissa minua kiehtoi lähes kaikki. Herkullista oli se, että ikkunattomiin tiloihin, kuten yläkerran kapeaan eteiseen sekä vaate- ja kylpyhuoneeseen, oli halkaistu pienet (läpimitta noin 40 cm) pyöreät kattoikkunat. Komeromaisessa vaatehuoneessa ei heinäkuisena päivänä muuta valolähdettä tarvittukaan :) Tykkäsin myös siitä, että ulko-oven ja eteisen lisäksi rakennuksesta pääsi vaivattomasti pihalle ja puutarhaan ainakin olohuoneen, ruokasalin, keittiön ja toimiston ovista. Ja kaiken kukkuraksi yläkerran makuutilojen vierestä löytyi vielä erillinen tilava parveke/yläterassi.

Talossa asuttiin vuoteen 1998 asti. Tämän jälkeen talo siirtyi Alvar Aalto säätiölle ja avattiin 2002 kotimuseona. Osa huonekaluista ja esineistä on Aaltojen peruja ja osa on saatu lahjoituksena huonekaluliike Artekilta.

Silmä ja mieli lepäsi upeasti suunnitellussa ja jänniä yksityiskohtia pursuavassa kodissa. Yritin nähdä seurallisen Alvarin äänekkäästi isännöimässä vieraitaan ja vetäytyvämmän Ainon soittamassa olohuoneen isoa flyygeliä. Helpompi oli kuvitella toimistopuolen elämää. Pystyin lähes aistimaan Alvarin ja Elissan innokkaan työskentelyn 1950-luvun alussa parhaimmillaan 25 avustajan kanssa.

Jännä ja yllättävä tunne talossa oli kaiken - materiaalien, pintojen, huonekalujen, lamppujen, mattojen, kukkien, koriste-esineiden - tuttuus. Sananmukaisesti kaikki (paitsi flyygeli), etenkin asuinhuoneiden puolella (toki asumattomuuden leimaamana) henki elämäni koteja - ensin Lauttasaaressa, sitten Kulosaaressa ja Tammisalossa ja viimein Punavuoressa. Poikkeuksena on Oulussa asumani kuusi opiskeluvuotta, jolloin en viihtynyt itseni kanssa eikä asumani huoneistot tuntuneet kodeilta.

Aallon tyylin ja muotoilun ihannointi elää minussa vahvasti lapsuuden kotini ja isäni veren perintönä. Isä rakasti funkkista ja olisi Alvarin tapaan myös tykännyt keikaroida, jos ei olisi ollut siihen liian ujo:):)

Yksi yläkerran neljästä pyöreästä kattoikkunasta.

Sisäänkäynnin liuskekiviportaat

Pihan pieni vesiallas - tyhjänä.

Aallon kotipihaa, liuskekivimuuria ja yksinkertaista puutarhaa

Tyylikäs rantakahvila

Pitkästä aikaa poikkesin Siskon ja ja Äitimuorin kanssa Munkkiniemen rannan Cafe Torpanrannassa. Yllätti positiivisesti.

Hienot merinäkymät, isot maisemaikkunat joka suuntaan ja valtava terassi meren äärellä. Hyvät valikoimat niin suolaista kuin makeaa. Autolle riittämiin parkkipaikkoja ainakin arkipäivänä. Mukava lähtöpiste pienelle merenrantakävelylle.

Eli lähes kaikkea mitä kaipaan mukavalta kaffitteluhetkeltä. Hyvä seurahan - Sisko Ihanainen ja Äitimuori Hömelöinen - oli omasta takaa :):)

Iloksi

Ostan nykyään vaatteeni ja kenkänikin pääosin kirpputoreilta. Viime viikolla löysin sattumalta Munkkiniemestä Iloksi-nimisen vaate/lifestylekaupan (täällä), jossa oli paljon makuuni ja tyyliin sopivia vaatteita. Lisänä kiva myyjä plus mukava ja rento fiilis. Joten se oli menoa...

Pitkästä aikaa ostin pari vaatetta uutena ja täydellä hinnalla. Nyt on mummolla kevättä ja kesää varten upouutta: hemaisevan terrakotta PartTwon pellavaneule, ihanat kukkahousut ja housuihin sopiva, iso roosanvärinen puuvillahuivi.

Iloksi koitui iloksi.

Asukokonaisuuteen sopivat nahkanilkkurit ostin Punavuoren käytettyjen vaatteiden kaupasta.

Ilmeisen vähän käytetyt, joten maksoin peräti 50 euroa.

Perinteinen pyöreäsali

En ole koskaan kokenut Kalastajatorpan joulupöytää. Ja koska Äitimuori ei enää jaksa tulla maistelemaan jouluherkkuja tunnin ajamatkan päässä olevalle mökillemme, päätimme Ukin kanssa viedä Muorin Poikakavereineen herkuttelemaan kanssamme Kalastajatorpalle.

Lounas Torpan kuuluisan pyöreän salin joulubuffeesta kuulosti herkulliselta - ja sitä se olikin. Kaikkea mahdollista jouluhyvää löytyi joka makuun - kalaisista alkupaloista luumukiisseliin ja suklaakonvehteihin. Etenkin niin lanttu-, porkkana- kuin imelletty perunalaatikko olivat - yllättäen -tosi hyviä. Olen erittäin ronkeli joululaatikoiden suhteen, joten ”tosihyviä” on paljon sanottu. Myös jälkkäripöytä oli makuuni - löytyi jopa hyviä, ei niin jouluisia lakritsipallosia.

Kaunis pyöreä sali oli tilana juhlava, eikä mikään hehtaarihalli. Mutta. Nautinnollista ruokailuhetkeä häiritsi yllättäen jollain selittämättömällä tavalla se, että suurin osa joululounaan nauttijoista tuntui olevan firmojen tai muiden työyhteisöjen kymmenhenkisiä porukoita. Tilanteen ja seurustelun erityisyys ja yksilöllisyys ikäänkuin jäi heidän luomansa fiiliksen alle. En aiemmin ole ajatellut, että ”työfiiliksellä” syöminen ja seurustelu eroaisi ravintolassa ystävien ja/tai sukulaisten kanssa herkuttelusta ja juttelusta - ja että se värittäisi ruokailutilan yleistunnelmaa ja ikäänkuin jäisi väreilemään ilmaan.

Kolmen aikaan työporukat katosivat kuin taikaiskusta, ja jäimme parin muun pienen pöytäseurueen kanssa lähes tyhjään ravintolasaliin. Mutta tyhjyyskään ei tuntunut kivalta. Kalastajatorpan arkipäivän joululounas taitaa sopia paremmin businessväelle kuin eläkeläispareille...

Nämä ovat omia tuntojani, enkä usko että tilanne häiritsi muuta pöytäseuruettamme. Ja minäkin toki nautin sekä ruoasta että seurasta...

Eka ostari

Käytiin Siskon ja Äitimuorin kanssa kahvilla Munkkivuoren ostoskeskuksen Fazerilla. Tavattiin lounasaikaan, joten päätimme maistaa kahvin lisäksi salaattiannoksia. Onneksi, sillä salaatti valinnaisilla täytteillä oli maukas ja freessi. Perustonnikala, mozzarella ja sopivan pehmeä avokado maistuivat hyvin minitomaatteja ja meloonia sisältävän salaattipedin päällä. Kahvin kanssa valitsemamme makupalat - puolukkatoscapulla, masariini ja pähkinätartaletti - olivat herkkua. Pikku miinus oli märäksi jääneet pullalautaset, joilla leivonnaisten pohja vettyi ikävästi.

Munkkivuoren ostari on avattu joulukuussa 1957, jolloin se oli Suomen ensimmäinen ostoskeskus, ja Fazerin kahvila on toiminut paikallaan alusta lähtien. Isot lasi-ikkunat tuovat valoa ja avartavat pitkänomaista, hieman ahtaanoloista kahvilaa.

Perjantaina joku uskalikko oli jopa tarjennut kahvitella ulkopöydissä!