Kävin Helsingissä ohjeistamassa ja antamassa avaimen uusille remonttimiehille, jotka jatkavat jo kertaalleen poskelleen mennyttä remonttia Punavuoren kaksiossa. Matkalla pysähdyin (taas) Munkkiniemen Tarinassa (täällä) mielessäni herkullinen porkkanakakku. Torstai-iltapäivänä mehevä kakku oli kuitenkin jo loppu.
Herkuttelun sijaan päätin tehdä pienen kävelyn ja suunnistin Munkkiniemen kartanolle, jonka aiemmin olen ohimennen nähnyt vain autosta ajaessani Munkkiniemen kautta Tapiolaan Äitimuoria tervehtimään. Kartano on ollut vuodesta 1965 lähtien Kone Oy:n omistuksessa ja pääkonttorina vuoteen 2001 asti, minkä jälkeen pääosa konelaisista siirtyi työskentelemään Keilaniemeen.
Alkujaan 1815 valmistunut kartano on nykyään hyvässä kunnossa ja kauniisti entisöity vaaleanpunaisine ulkoseinineen. Minusta rakennus oli kuitenkin jotenkin elämän hylkäämä, yksinäinen ja jopa luotaantyöntävä. Elämä tuntui keskittyvän kartanon sijaan rakennuksen ympäristöön. Omakoti- ja rivitalojen sekä jännien pienkerrostalojen pihoille ja parvekkeille sekä kartanon edessä olevaan puistoon. Puistoon, jossa pieni jackrusselinterrieri juoksi kerta toisensa jälkeen henkihieverissä, mutta elämänsä ilosta keltaisen frisbien perässä, jota isäntä uudelleen ja uudelleen koiralle heitti. Kumpikin silmin nähden nauttien yhteisestä leikistä ja keväisestä auringonpaisteesta.
Kartanon puistossa on kuvanveistäjä Mauno Oittisen pronssinen naisfiguri Istuva tyttö vuodelta 1970. Kaunis ja kurvikas. Läheiseltä Munkkiniemen sankarihautausmaalta taas löytyy edellisen opettajan, kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen Maaemo suojelee poikaansa vuodelta 1960. Kuolemaa henkivä pronssipatsas harson taakse piilotettuine pojan kasvoineen. Alkuun vierastin, mutta valokuvasta uudelleen katsoessani jopa tykästyin...
Munkkiniemeen haudattiin omat sankarivainajansa, koska alue liitettiin Helsinkiin vasta sotien jälkeen 1946. Pikkuruiselle hautausmaalle on haudattu 33 vuosina 1939-44 sodassa kuollutta munkkiniemeläistä vainajaa. Hautausmaan takana pilkottaa kartanon rakennuksiin aikoinaan kuulunut ns. Kaartin pirtti, jota alkuun luulin Munkkiniemen kartanoksi. Komea, mutta rapistunut rakennus on jo vuosikymmeniä ollut Helsingin kaupungin omistuksessa ja toiminut päiväkotina.
Patsaita, puistoja, historiaa ja aurinkoa. Ihan hyvä torstai-iltapäivä, jopa ilman porkkanakakkua :):)
Tuolla Munkkiniemen sankarihautausmaalla täytyisi käydä. Kuvan perusteella tuo Wäinö Aaltosen maaemo näyttää todella upealta. Täällä Porissa olen usein ihastellut hautakiviä ja muistomerkkejä. Erittäin kauniita ja luultavasti pitkä aika on myös vierähtänyt kiviä tehdessä.
VastaaPoista