Tertti lumoaa - edelleen

Tertin kartano Mikkelissä on tuttu vuosien takaa. Siellä on niin kahviteltu, syöty kuin yksin tai ystävien kanssa useamman kerran, mutta edelleen se viehättää minua. 

Ja aina Tertistä löytyy jotain uutta. Tällä kertaa pääsin tutustumaan vanhan kivinavetan raunioille rakennettuun ”salaiseen” puutarhaan, joka viime vuonna oli varattu vain ennakkoon tilatuille opastuksille (täällä). Kun tarkemmin ajattelen, niin luulen, että muuripuutarha avataan edelleen tilattujen opastusten lisäksi vain Tertissä yöpyjille… 

Käydessämme pitkästä aikaa tervehtimässä Mikkelissä asuvia Parasystäviä yövyimme Tertin kartanon kodikkaissa aittahuoneissa. Ja Muru pääsi mukaan, sillä myös koirat ovat tervetulleita kartanoon - yöpymisestä tosin joutuu maksamaan 35 euroa/yö :)

Tertissä oli kaunista, siistiä, kodikasta ja ystävällistä. Hyvin hoidettuja kukkia ja nurmikenttiä, haravoituja hiekkateitä. Koivukuja, omenapuutarha ja patsaspuisto sekä pieniä kutsuvia istumaryhmiä koivun siimeksessä, ryytimaan keskellä ja metsän reunassa. Ja pari pilvipenkkiä pilvien bongaamiseen :)

Alkuillasta illastimme päärakennuksen pitopöydässä. Buffetpöytä oli kaunis ja runsas, mutta kokonaisuus oli pettymys. Mikään ei erityisemmin jäänyt mieleen, vaikka joku vuosi sitten olin buffetista vielä tosi innostunut (täällä). 

Ehkä tällä kertaa - toisin kuin silloin - odotukseni olivat liian suuret :) Saattoipa makunystyröihini vaikuttaa myös se, että väliin keskustelimme aika rankoistakin aiheista - elämän arvaamattomista yllätyksistä… Oikeastaan vain pääruokana tarjoiltu fasaani-kanttarellipata vaikutti etukäteen kiinnostavalta, mutta liha olikin harmittavan sitkeää. 

Ja se ruuhka. Jonotimme ruokaa kartanon sokkeloisissa tiloissa noin 50 muun eläkeläisen kanssa. Mieleen tuli entisajan ruotsinlaivat. Ihmettelinkin etukäteen, miten iso buffetpöytä oli tarjolla tavallisena arkimaanantaina - miten ruokailijoita riittää? Eläkeläisryhmän kartanoreissu oli siihen selitys, mutta bussilastillinen eläkeläisiä toi myös epämiellättävää ruuhkaa. Puolensa ja puolensa…

Onneksi pöytämme oli omassa rauhassaan kartanon pienessä perähuoneessa - kahden muun ”ulkopuolisen” pöytäseurueen kanssa. Ja oma ruokaseurammehan - Parasystävä ja Miehensä - oli superia :)

Aittahuoneen asukkaille oli varattu pari sateenvarjoa sekä isot ja pienet kumisaappaat :) 

Vaaleassa aittahuoneessa oli parveke, josta kaunis näkymä niitylle ja ilta-aurinkoon - jees :)

Yllätys muuripuutarhassa :)

Kahvilla pappilassa

Yleensä joka retkeeni kuuluu käynti paikallisessa kirkossa :) Lokakuisella Mikkelin retkellä (täällä) kirkko jäi kuitenkin käymättä, mutta tulipahan tutustuttua entiseen pappilaan. Ja toisaalta käydessäni Mikkelissä loppuvuodesta 2022 olin jo tutustunut sekä tuomiokirkkoon (täällä) että Pitäjänkirkkoon (täällä).

Entinen pappila lukuisine sivurakennuksineen oli uusi - ja mieluisa - tuttavuus. Savilahden rannalla olevat, 1980-luvun lopussa kunnostetut rakennukset ovat olleet matkailu- ja ravintolakäytössä jo yli 30 vuotta. Alkujaan ne rakennettiin Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherran asunnoksi, kunnes vuonna 1969 pappila siirtyi uusiin tiloihin kaupungin keskustaan. Ja vuonna 2013 tuli uusi muutos, kun maaseutuseurakunta liitettiin osaksi Mikkelin tuomiokirkkoseurakuntaa, minkä jälkeen maaseurakunnan pappilaa ei enää tarvittu.

Entisessä pappilan päärakennuksessa toimii nykyään kahvila/ravintola ja sivurakennuksissa myydään monenlaisia käsityö- ja designtuotteita. Kiva oli kierrellä ja katsella, mutta mukaan tarttui vain pari vanhanajan nekkua lastenlapsille vietäväksi :) Ja kahvilassa hörpittiin hyvät kahvit ja paikalla tehdyt voisilmäpullat. 

Tarinan mukaan Kenkäveronniemen outo nimi tulisi siitä, että entisaikaan kirkkoon tullessa kengät laitettiin jalkaan ja poistuessaan kengät otettiin pois jaloista Kenkäveronniemen kohdalla. Muu osa matkasta kuljettiin paljain jaloin, jotta kengät eivät kuluisi. 

Todennäköisempi selitys nimelle löytyy kuitenkin muinaisruotsin sanasta gengärp, mikä tarkoitti mm. kuninkaan tai piispan kestitystä varten kerättyjä ruokaveroa. Kansan suussa sana vääntyi vähitellen muotoon kinkeri ja kenkä - sanalla ei ollut mitään tekemistä nykyisen kenkä-sanan kanssa - ja kinkerivero ja kenkävero, joista tässä merkityksessä jäi elämään vain kinkerivero. 

Sana kenkävero jäi elämään vain Kenkäveronniemen nimeen. Ja Kenkäveron pappilaan :) 

Ruokasali odottaa juhlijoita…

Entisajan lastentuoli :) 

Vanhaa portaikkoa

Vuonna 1869 valmistuneessa pappilassa oli 11 huonetta, 2 vinttikamaria, eteinen ja keittiö.

Yksi pappilan lukuisista piharakennuksista

Näkymä Savilahdelle ruokasalin ikkunasta

Salainen puutarha

Rakastan salaisia puutarhoja, joten tämä on ainakin kolmas samanniminen otsikko blogissani - Lohjan (täällä) ja Brightonin (täällä) puutarhojen jälkeen. Tämänkertainen salainen puutarha löytyi Mikkelistä Tertin kartanosta (täällä). 

Kartanon entisen kivinavetan raunioille ja niiden sisälle on istutettu yli 200 kukkivaa kasvia. Harmikseni muuripuutarha oli käydessäni suljettu ja sisään olisi päässyt vain ennakkoon varatun maksullisen oppaan kanssa. Ja vain kesäaikaan…

Parasystävän kanssa kiersimme puutarhan muurien ulkopuolelta ja yritimme kurkkia muurien ja vanhojen puuovien aukoista sisälle. Näimme syksyn väsyttämiä köynnöksiä, pieniä patsaita ja koboltinsinisiä, isoja koristepalloja - Parasystävän lempiväri :) Ja myös jokusen syksyä uhmaavan kukkivan kasvin…

Ehkäpä seuraavalla Mikkelin reissulla sovin Parasystävän kanssa treffit salaiseen puutarhaan - oppaan seurassa :)

Taas Tertissä

Ei Mikkelin matkaa ilman Terttiä :) Ilokseni olen vuosien kuluessa saanut nauttia sekä kartanon herkullisesta buffet-pöydästä (täällä) että viihtyisistä majoitustiloista (täällä). Tällä kertaa emme kuitenkaan syöneet emmekä yöpyneet, vaan nautimme ainoastaan kävelystä ja ruskasta Tertin kartanon kauniilla pihalla ja puutarhassa.

Komeaa päärakennusta ja pihapiiriä on vuosikymmenien aikana kunnostettu useita kertoja (täällä), ja kaikki olikin upeassa tikissä. Minua kiehtoi etenkin päärakennuksen kahdeksankulmainen, viereiselle Säkälammelle avautuva, ruskan koristama kuisti, joka oli kuin luotu Suomi-leffojen Ansoille ja Taunoille. 

Tykkään, kun vieraita varten on nähty pientä lisävaivaa ja esim aseteltu koristeita myös ulkopöydille, vaikka todennäköisimmin pöydät ovat tähän vuoden aikaan koko päivän ilman asiakkaita. Pöytäkurpitsat lisäävät koko pihan kodikkuutta ja viihtyisyyttä. 

Pieni juttu, mutta viestittää vieraille: ”Olette tervetulleita ja haluamme nähdä vaivaa vuoksenne!”

Pinkillä piristettyä perussettiä

Yö Mikkelissä keskustan Sokos-hotellissa oli perussettiä mukavalla savolaislisällä. Siistiä ja tylsän tavallista, mutta onneksi palvelu sekä vastaanotossa että aamiasravintolassa oli savolaisen lupsakasta. Siitä tykkäsin :)

Kaupungin kahdesta ketjuhotellista valitsin kauppatorin kulmalla olevan Sokos Vaakunan lähinnä siksi, että siellä saa 20 prosentin eläkeläisalennuksen. Alennusta ei netin varaussivuilla tyrkytetä, joten se pitää osata erikseen etsiä tai lisätä alennuskoodi-kohtaan sana SENIOR.

Rauhallinen yö ja riittävän hyvä aamiainen - ja aamiaisseurana Parasystävä puolisoineen. Ystävämme yöpyivät omassa kaupunkikodissaan, mutta köpöttelivät seuraksemme aamupalalle hotelliin. Pienen kaupungin etuja - lähes kaikkialle on kävelymatka…

Enpä muuta reissuaamuna kaipaakaan - rauhaa, ruokaa ja rakasta seuraa :)

Munakasta, ruisleipää ja Luostari-juustoa - niillä pärjään pitkälle :)

Uusittua ravintolasalia

Ystävien mökillä

Viikonloppuna pistäydyimme Ukin kanssa Ystävien mökillä Mikkelissä - tuttu ja vieraanvarainen paikka vuosikymmenien takaa (täällä). Aurinkoa, kaunista ruskaa ja Parasystävän tekemää suppilovahverokeittoa.

Illaksi palasimme Ystävien kaupunkikotiin Mikkelin keskustaan, jossa jatkettiin herkuttelua :) Nyt tarjolla oli oikeaoppisen al dente valmistettua kanttarellirisottoa ja parvekkeella grillattua nieriää. Ja aterian päätteeksi monenlaista suklaata, joita Parasystävä vielä pussitti minulle kotievääksi :)

Kotimatka - samoin kuin tulomatka - tehtiin tuttuun tapaan mukavasti junalla. Eläkeläishinnoilla, mutta nautiskellen tilavassa ja hiljaisessa Extra-luokassa. 

Leikkaus takana

Lonkkaleikkaus on nyt takana :) Se meni suunnitelmien mukaisesti - nopeasti ja hyvin. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että jännitin turhaan. 

Aamulla seitsemän jälkeen Ukki jätti minut Mikkelin keskussairaalan pääovelle. Menin alakerran labraan viimiseen verikokeeseen - jonottamatta. Sieltä kävelin - tai oikeastaan liikuin hissillä - lyhyen matkaa kolmanteen kerrokseen leikkausosastolle, jossa minut lähes heti otti vastaan tuttu hoitaja viikon takaa (täällä). Hän ohjasi minut tutkimushuoneeseen, jonne pian tuli minut leikkaava kirurgi. Hän piirsi nopeasti mustalla tussilla viimeiset merkinnät oikeaan lonkkaani ja jatkoi pahemmin rupattelematta matkaansa seuraavan potilaan luokse.

Ihana, rauhallinen hoitajani palasi ja opasti minua pukeutumaan erikoiseen turkoosiin täyshaalariin, jossa oli ympäriinsä toistakymmentä punaista vetoketjua ja tarranauhaa. ”Leikkaussalissa on niin kylmä, että olemme kehittäneet tällaisen.” Palelen helposti ja jännitys saa minut usein tärisemään lisää, joten puin tuon oudon puvun mieluusti päälleni. Omat vaatteeni alushousuja myöten pakattiin isoon muovisäkkiin, vain kännykän sain ottaa mukaan - leikkauksen ajan se odotti pienessä laatikossa leikkaussalin hyllyllä :) Pukeutumisoperaation jälkeen hoitaja antoi minulle runsaskalorisen mustaherukka-proteiinijuoman, ja sitten vain odottelemaan kymmenen muun potilaan kanssa leikkausosaston lepohuoneeseen.

Lepohuoneessa istuimme pehmeissä ja säädettävissä nojatuoleissa, joissa palelevat saattoivat kääriytyä joulunpunaisiin filtteihin. Huone ihmisineen oli ihmeen rauhoittava. Olimme kaikki samassa liemessä - kukin mitäkin leikkausta odottamassa. Aika ajoin jollekin odottajista tuotiin esilääkkeet ja yksitellen hoitajat tulivat hakemaan kunkin vuorollaan leikkaussaliin. 

Suurin osa odottelijoista oli lupsakkaita savolaisia, osa yllättäen toistensa tuttujakin. Savon kieli hersysi huoneessa mukavasti - ei häiritsevästi - kunnes vähitellen rauhoittavien lääkkeiden vaikutus alkoi vaientaa väkeä. 

Viimeisetkin jännitykseni rippeet katosivat, vaikka pääosa jännityksestä oli kadonnut jo silloin, kun astuin sairaalan ovesta sisään ja asetuin ”potilasputkeen”, kuten Ukki oli ennustanutkin. Lepohuoneessa viivyin noin kaksi tuntia, eikä aika ehtinyt tulla pitkäksi. 

Leikkaussaliin kävelin hoitajan sattamana kiireisten valmistelujen keskelle. Kapeaa leikkauspöytää varustettiin tukirakennelmilla ja pöydän ympärille järjesteltiin koneita. Pian istuin pöydällä ja anestesialääkäri pisti puudutusaineen alaselkääni, minkä jälkeen minut tuettiin makaamaan vasemmalle kyljelle - tippa vasemmassa ja verenpainemittari oikeassa kädessä. Puudutuksen pistämistä tuskin tunsin ja alavartaloni alkoi nopeasti puutua. Luulen, että tässä vaiheessa sain suoneen myös lievästi unettavaa lääkettä. 

Olin koko leikkauksen ajan hereillä, mutta rauhallinen ja jännittämättä. Kovat luun hakkaus- ja sahausäänetkään eivät tuntuneet pelottavilta :) Anestesialääkäri/hoitaja kyseli tiheästi vointiani. Koin olevani hyvissä käsissä. 

Tunnissa leikkaus oli ohi. Ja sitten heräämöön. Siellä verenpaineeni pakkasi pariin kertaan laskemaan, mutta sitä korjattiin lääkkeillä. Ilokseni sairaalan sisätautiosastolla työskentelevä kummityttöni piipahti katsomaan ja kysymään vointiani. Se tuntui kivalta ja lisäsi luottamustani henkilökuntaan :)

Kun alavartalon puudutus oli suurimmalta osalta kadonnut ja verenpaine normalisoitunut, minut kärrättiin viereiselle ortopediselle osastolle toipumaan. Siellä sänkyni vieressä odotti kaunis, keväinen kukkakimppu. Kiitos Kummityttö!

Se on menoa - onneksi

Nyt mennään eikä meinata. Ensi viikolla minulla on tekonivelleikkaus Mikkelin keskussairaalassa. Maanantaina kävin sairaalassa leikkausta edeltävissä tutkimuksissa. Aikomukseni oli mennä junalla, mutta aamulla alkanut verurinkuljettajien lakko pakotti tekemään reissun omalla autolla - mutta selvisin siitä. 

Ajoin Mikkeliin sunnuntaina ja pysähdyin venyttelemään ja kahvittelemaan Lahdessa. Yövyin seniorihinnalla (yli 65-vuotiaat saavat 20%:n alennuksen) Mikkelin Scandicissa, jossa söin aamulla superhyvän perusaamiaisen. Aamiaishuoneessa kaikki oli tuoretta ja siististi esille pantua. Lisäksi sain nauttia ihanan ystävällisen ja sopivasti jutustelevan tarjoilijanaisen huomaavaisesta palvelusta. Kiitos siitä - aamuni lähti hienosti liikkeelle. 

Ennen puolta päivää kävelin keskussairaalaan ja iltapäivällä - tutkimusten ja haastattelun jälkeen - ajoin takaisin kotiin Punavuoreen. Ja katsoin maanantai-illan kahden tunnin vaalitentin, jossa riitti riiteleviä naisia - liiaksikin…

Sairaalassa otettiin verikokeita, sydänfilmi ja keuhkoröntgen. Ja koska leikkaus tehdään tietokoneavusteisesti, minulle tehtiin myös tietokonekuvaus (tomografia) oikeasta lonkasta. Tapasin mukavan leikkaushoitajan joka tarkisti verenpaineen, painon ja sen ettei varpaiden väleissä ollut haavaumia. Ja antoi ohjeita mm. leikkausaamun paastosta ja lääkkeiden otosta. Sekä neuvoi minua hankkimaan kotiin valmiiksi seuraavat apuvälineet, jotka saan ilmaiseksi lainaksi Helsingin apuvälinelainaamosta Konalasta: 

• Kyynersauvat, jotka pitää ottaa mukaan sairaalaan, kun menee leikkaukseen. Hoitaja tähdensi, että niiden käyttöä olisi hyvä harjoitella etukäteen.
• WC-pöntön korotin
• Tarttumapihdit, joilla saa nostettua tavaroita esim lattialta.
• Lonkkatyynyn, jolla voi korottaa tarvittaessa istumakorkeutta, sillä leikattua lonkkaa ei hoitajan mukaan saa pitää yli 90 asteen kulmassa.

Marraskuussa lonkkaleikkauksessa ollut Turun Serkku neuvoi aiemmin, että jo sairaalaan kannattaa ottaa mukaan kankainen, kevyt olkalaukku, jota voi kyynersauvoilla kävellessä kantaa kaulassa ja kuljettaa siinä esim kännykkää. Ja hoitaja muistutti ottamaan sairaalaan omat crocsit tai muut tossut, joilla voi liikkua liukastumatta. 

Leikkaus tehdään selkäydinpuudutuksessa ja kestää yleensä noin tunnin. Esilääkkeenä annetaan kipulääke ja tulehdusta estävä antibiootti sekä rauhoittavaa lääkettä ja tarvittaessa myös kevyesti unettavaa lääkettä. Hoitajan mukaan sairaalassa joutuu leikkauksen jälkeen olemaan 1-3 vuorokautta paranemisesta ja kunnosta riippuen. Kyynersauvoja joutuu käyttämään 4-6 viikkoa. Tänä aikana ei saa itse ajaa autoa, mutta auton kyydissä saa istua heti. Lopullinen paraneminen kestää vähintään kolme kuukautta. 

Mikkelin keskussairaalassa kaikki sujui ajallaan. Jokainen tapaamani hoitotyöläinen oli osaava ja ystävällinen - kiire ei heistä välittynyt asiakkaalle. Ja pieni keskussairaala tuntui sopivan kokoiselta minulle. Odotan luottavaisena ensi viikkoa - vaikka jännittääkin. 

Toivotaan, ettei viime metreillä iske mikään yllättävä köhä. Kaikenlaista pöpöähän pyörii ympärillä.

Kahtamoinen kirkko

Mikkelin vanhalta pohjoiselta hautausmaalta (täällä) ”eksyin” vielä viereiselle Mikkelin Pitäjänkirkolle. Komea puukirkko ei ollut auki, joten ihailin kirkkoa vain ulkopuolelta. Mutta ulkoakin kirkko oli tutustumisen arvoinen. Tykkäsin :)

Pitäjänkirkko on mielenkiintoinen ja kaunis kaksoisristikirkko, jonka pohjapiirroksessa yhdistyy neliö ja risti. Kyseessä on itäsuomalainen rakennustyyli, jota  kutsutaan kahtamoiseksi. Pitäjänkirkko, jonka nimi vuoteen 2013 oli Mikkelin maaseurakunnan kirkko, valmistui pari sataa vuotta sitten 1817.

Kirkko pystytettiin tunnetun kirkonrakentajan Matti Salosen (1762-1823) johdolla. Hänen isänsä Juhana Salonen (1738-1804) taisi kirkkorakentajana olla poikaansa tunnetumpi ja arvostetumpi. Huhutaan, että Matti Salonen vastasi pääosin myös kirkon suunnittelusta ja arkkitehti Charles Bassi (1772-1840), joka mainitaan virallisena suunnittelijana, hoiti vain paperien ja piirustusten allekirjoittamisen. 

Mikkelin Pitäjänkirkon sanotaan olevan yksi Suomen suurimpia puukirkkoja. Suomen (ja maailman) suurin puukirkko on Kerimäen kirkko Savonlinnassa. Se on 45 metriä pitkä, 42 metriä leveä ja 27 metriä korkea, ja sen sisälle mahtuu noin 5 000 ihmistä. Toisesta tilasta netissä kilpailevat ainakin Mäntyharjun, Rääkkylän ja Heinäveden puukirkot. Mikkelin Pitäjänkirkkoa ei tässä kisassa mainita…

Puukirkon lisäksi ihastuin kirkon pihalla olleeseen tosi komeaan lumimarjapensaaseen. Valtavasti vitivalkoisia marjoja - saisipa pihalleen tuollaisen, eikä tavanomaisen harvamarjaisen yksilön :) Tykkäsin myös lähellä olevan sankarihautausmaan muistomerkkiin, jonka olivat 1986 suunnitelleet savolaiset arkkitehdit Jaakko Merenmies ja Petri Enqvist. Ilmeisesti muistomerkin päällä palaa juhlapäivinä tuli…

Kirkko, pensas ja muistomerkki - rakennuksia, luontoa ja veistostaidetta. Arjen ja ”eksymisen” iloja :)

Merenmies ja Enqvist: Pro patria 1939-1945 (1986)

Museo ostarissa

Piipahtaessani Mikkelin keskustassa olevassa Akseli-nimisessä kauppakeskuksessa huomasin, että sen toisessa kerroksessa oli Mikkelin taidemuseo. Päätin käydä katsomassa... 

Lähes 40 vuotta 1970-2019 Mikkelin taidemuseo toimi ns. graniittitalossa, joka on tuomiokirkkoa vastapäätä ja yksi kaupungin mielenkiintoisimpia rakennuksia. Kolme vuotta sitten Taidemuseo siirtyi läheiseen kauppakeskukseen graniittitalon sisäilmaongelmien takia. Arvioitiin, että museo joutuisi toimimaan väistötiloissa 5-7 vuotta. Harmi, että en aikoinaan käynyt graniittitalon museossa, sillä ainakin nykyinen museo oli pettymys kaikin puolin - tylsät ja pienet tilat, outo näyttely eikä yhtään ihmistä. Ehkä edes entiset tilat olisivat olleet mielenkiintoisempia…

Taidemuseossa oli kuvataiteilija Hinni Huttusen (s.1990) Another Real Sphere -niminen näyttely, jonka sanottiin käsittelevän mm. rakkautta, identiteettiä ja yksinäisyyttä. Ei koskettanut minua, ei ihan makuuni - ehkä teokset olivat liian ”vaikeita” minulle. 

Eniten tykkäsin näyttelyn kevyemmistä teoksista, joissa kuvattiin mm. mielikuvituslemmikkejä. Tuli ikävä omaa Murua :)

Hinni Huttunen: Self-portrait as a Ghost, 2022

Väärät vermeet

Mikkelin kiertoajelulla (täällä) Parasystävä ja Miehensä halusivat näyttää minulle kaupungin ensimmäisen muraalin. Osin siksi, että Vesitornintiellä kerrostalon seinään maalattu muraali on taidokkaasti ja hienosti toteutettu ja osin siksi, että toinen tekijöistä on yhteisen hyvän ystävämme poika. 

Taiteilijakaksikko Anetta Lukjanova (s.1993) ja Taneli Stenberg (s.1978) työstivät Väärät vermeet -nimistä teosta kaksi viikkoa syksyllä 2019. Talviasuiset kärpät tulevat kauniisti esille seinään maalatun keltaisen syysluonnon keskellä. Kärpän hännän kärkipää on talvellakin musta, ja kun katsoo tarkkaan, sen näkee myös muraalissa. Toisin kuin lumikolla, jonka talviturkki on kokovalkoinen. 

Väärät vermeet - nimensä mukaisesti - talviasu syyskuussa :) Hyväntuulista taidetta on ilo katsella…

Hautausmaa yllätti

Käydessäni vieraassa kaupungissa tykkään ”eksyä” eli kävellä summamutikassa ympäriinsä ja katsoa, mitä eteen tulee. Väliin ”eksymisellä” on päämäärä eli minun on tarkoitus kävellä tiettyyn paikkaan, mutta en välttämättä kulje suorinta, kartan osoittamaa reittiä, vaan ”eksyen”. Tosin turvallisesti :)

Mikkelissä käydessäni (täällä) kävelin rautatieasemalta majapaikkaani Marjaan. Matkalla ”eksyin” ikivanhalle hautausmaalle. Otavankatua kävellessä jäin ihmettelemään vanhan kivimuurin ympäröimää synkkää puistomaista aluetta, jossa siellä täällä, sikin sokin sojotti kivisiä ja rautaisia ristejä. Näitä osin rikkinäisiä ja sammaloituneita ristejä tuskin erotti vanhojen havupuiden keskeltä. Korkeat ja tiheässä kasvavat puut korostivat entisestään alueen mystisyyttä ja kummitusmaisuutta. 

Puisto, jonka juuri ja juuri tunnistin hautausmaaksi, kutsui pysähtymään. Menin sisälle kivimuurissa olevasta aukosta/portista ja jäin kiertelemään mielenkiintoiselle hautausmaalle, joka huokui historiaa. Mikkelissä on ollut vilkasta elämää kauan ennen minuakin :):)

”Eksyin” Mikkelin ns. Vanhalle pohjoiselle hautausmaalle. Otavankadun toiselta puolelta olisi löytynyt vielä Vanha eteläinen hautausmaa, mutta sinne en enää mennyt. Uusien vainajien hautaaminen molemmille hautausmaille lopetettiin jo 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun Mikkelin kaupunki laajeni ja hautausmaiden katsottiin jääneen liian lähelle asutusta. Tosin Vanhan pohjoisen hautausmaan pohjoisosaan on viime vuosina perustettu uusi rajattu tuhkahautausmaa.

Mikkelin vanhat hautausmaat muutettiin yli sata vuotta sitten hautausmaapuistoiksi, joissa vanhat, korkeat puut ja rehevöityneet pensaat viihtyivät kiemurtelevien hiekkapolkujen välissä. Käydessäni Vanha pohjoinen hautausmaa näytti aika hoitamattomalta. Useimmat ristit ja hautamuistomerkit olivat kaatuneet ja/tai rikkoutuneet, ja useimpien vainajien nimistä ei enää saanut selvää, minkä toki ymmärsin.

Pohjoiselle hautausmaalle oli haudattu pääosin 1800-luvun lopulla kuolleita vainajia. Hautojen joukossa oli useita venäjän kielisiä hautoja - ilmeisesti Mikkelissä toimineen kasarmin (täällä) venäläisiä sotilaita. Mielenkiintoni herätti myös pikkuruiset hautakivet, joihin oli kirjoitettu ainoastaan etunimi. Netistä luin, että nämä olivat lasten hautoja, joissa riitti pelkkä vainajan etunimi. Jo yksistään hautakiven pystyttäminen oli siihen aikaan luksusta lapselle.

Jaksan aina hämmästyä, miten paljon tietoa netistä löytää - siis myös ilmeisen luotettavaa tietoa :) Vanhalla pohjoisella hautausmaalla törmäsin mm. ruosteiseen rautaristiin, josta luin, että hautaan oli haudattu kirkkoherran rouva A.C. Landgren (os. Lagerstam). Hän oli kuollut 69-vuotiaana vuonna 1867.

Netistä selvisi, että Aurora Catharina Lagerstam oli 17-vuotiaana mennyt Nurmijärvellä naimisiin tulevan Uukuniemen kirkkoherran Anders Landgrenin (1793-1837) kanssa. Vuosina 1818-1830 he saivat seitsemän lasta, joista ainakin neljä eli aikuiseksi. Esikoispoika Lars Anders Landgren (1818-1875) seurasi isänsä jalanjälkiä, kouluttautui papiksi ja toimi viimeiset elinvuotensa Mäntyharjun kirkkoherrana. 

Hautoja tutkiessa viereeni pysähtyi sähköpyörätuolilla liikkunut savolaismies, jonka kanssa jutustelimme pitkän tovin. Hän kertoili mm. lukuisista retkistään eteläeurooppalaiseen luostariin, jossa hän työskenteli useina vuosina yleismies-Jantusena. 

”Eksyminen” ylitti taas odotukseni. Sain hämmästellä historiaa ja nauttia satunnaisesta kohtaamisesta.

Kyrkkoherdskan A.C. Landgren 

F. Lagerstam 

F. 1798 D. 1867

Kurotus taivaaseen

Mikkelin tuomiokirkkoa ei voi olla huomaamatta. Kävellessä rautatieasemalta ylös Hallituskatua kohti Kauppatoria alkaa kirkon korkea torni näkyä jo ennen ensimmäistä poikkikatua. Punatiilinen, yli 60 metriä korkea suippotorni hallitsee näkymää hetki hetkeltä enemmän - aina kirkolle asti. Luokseen kutsuen. 

Tänään - eläkeläisikäisenä kirkkofanina - näen ja koen näin. Toisin oli 30-40 vuotta sitten, jolloin alkuun yksi- ja lopulta viisilapsisena perheenä vierailimme kesäisin tiheästi Mikkelissä ja sen ympäristössä. Tehdessäni ostoksia Mikkelin torilla viiden oman ja kolmen Parasystävän vilkkaan lapsen kanssa en koskaan ”huomannut” lähellä olevaa kirkko - kirkkoa, jota ”ei voi olla huomaamatta”. Toki tiesin, että kaupungissa on iso ja komea tuomiokirkko, sillä Parasystävä ja Miehensä oli aikoinaan - 50 vuotta (sic) sitten - vihitty Mikkelin tuomiokirkossa. Aika aikaa kutakin on niin totta :)

Mikkelin tuomiokirkko on rakennettu 1897 Ristimäelle juoppoputkana toimineen entisen palotornin paikalle. Kirkon suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck (1854-1929), joka oli aikansa tuotteliampia kirkkoarkkitehtejä. Hänen työpöydällään piirrettiin yli 30 toteutunutta suomalaista kirkkorakennusta.

Astuessani (sisältäkin) korkeaan kirkkoon minua lähestyy ystävällinen mies - minun lisäkseni ainoa ihminen kirkossa. Hän kysyy, josko haluan että hän kertoo minulle rakennuksen historiasta. Mikäs kirkkofania voisi enemmän ilahduttaa :)

Uusgoottilaiseen tyyliin rakennettu kirkko muurattiin lähistöllä valmistetuista punatiilistä ja muurauslaasti jätettiin tarkoituksella saumoista ”ulos”. Asia, jota en olisi itse huomannut, mutta joka minua viehätti. Perinteisesti kirkkorakennukset on kuulemma sijoitettu niin, että alttari on itäpäädyssä - auringon nousun suunnassa - ja sisäänkäynti lännessä. Poikkeuksellisesti Mikkelin kirkko päädyttiin rakentamaan toisin päin, jotta kirkon sisäänkäynti ja julkisivu saatiin kaupungin puolelle. Hyvä valinta :)

Mies jatkoi kertomalla, että taidemaalari Pekka Halosen (1865-1933) vuonna 1899 suunnittelemassa Jeesus ristillä -nimisessä alttaritaulussa Jeesus kuvataan kuolleena. Näin siksi, että Halonen ei halunnut maalata kirkkokansan katsottavaksi kärsivää Kristusta eikä näkyvää verta. Alttaritaulun Jeesuksesta huokuukin levollisuus ja rauha. Asia, mitä minä kirkossa haen ja kaipaan.

Yhdessä jutussa luulen Miehen olleen väärässä. Hänen mukaansa kirkon keskikäytävää valaisevat lamput olisivat kuuluisan suunnittelijan Paavo Tynellin valmistamia. Tätä epäilen, sillä mistään en löytänyt asialle vahvistusta. Joka tapauksessa kynttelikköä muistuttavat valaisimet sopivat korkeaan kirkkoon loistavasti ja luovat ympärilleen lämmintä valoa.

Mikkelin tuomiokirkko peruskorjattiin 1955, jolloin kirkon sisällä tehtiin arkkitehti Martti Välikankaan (1893-1973) suunnittelemia isoja muutoksia. Kirkkosalin ilmettä pelkistettiin huomattavasti, esimerkiksi vanha koristeellinen saarnatuoli vaihdettiin funkistyyliseksi. Sen sijaan lehterillä oleva vanha ja komea urkufasadi päätettiin säilyttää ja uudet urut piilotettiin sen taakse, mistä tykkäsin. Lisäksi kahteen alttarilla olevaan isoon ikkunaan hankittiin kuvataiteilija Antti Salmenlinnan (1897-1968) tekemät Karjalasta ja arkkienkeli Mikaelista kertovat sarjakuvamaiset lasimaalaukset.

Korkea ja iso kirkko on jätetty ihanasti omaan rauhaansa ja ”omaan tilaansa” mäkisen puiston keskelle. Seuranaan tornien tavoin taivaalle kurottavat vanhat suippokuuset. Ja pääoven edessä kirkolle johtavat leveät ja jykevät graniittiportaat. 

Pekka Halosen alttaritaulu ja Antti Salmenlinnan lasimaalaukset.

Lehterillä näkyy säilytetty vanha urkufasadi

Kirkkoa alkuperäisessä asussaan vuonna 1932

Mielenkiintoista ja kaunista vanhaa tiilimuurausta

Marjan vieraana

Vietin yhden yön Marjan luona Mikkelissä. Ja viihdyin - siisti, kodias, lämmin ja rauhallinen huone sekä ystävällinen ja avulias vastaanottohenkilö. Dix points :)

Sen jälkeen kun tyttäreni alkoivat toissa kesänä pitää Taattisten majoitustilaa Merimaskussa (täällä), olen matkustaessani alkanut itsekin majoittua pääosin ketjuhotellien ulkopuolella. Ja löytänyt aivan uuden ja hienon majoitusmaailman - ihania pieniä majataloja ja hostelleja. Persoonallista ja yksilöllistä palvelua, josta huomaan tykkääväni. Ja viihtyväni. 

Näin löysin myös huoneistohotelli/hostelli Marjan, joka on toiminut kymmenen vuotta Mikkelin vanhalla kasarmialueella runsaan kilometrin päässä rautatieasemalta. Samalla tutustuin Venäjän tsaarin Aleksanteri II:n aikana 1800-luvun lopulla rakennettuun hienoon kasarmialueeseen, joka oli Suomen itsenäistyttyä puolustusvoimien käytössä vuoteen 1960 asti. 

Vanha puukasarmialue, joka käsittää 11 hirsirakennusta, joitakin tiilirakennuksia ja ulkorakennuksia sekä viinikellarin, on nykyään Museoviraston suojeluksessa. Alue on säilynyt lähes alkuperäisessä asussa ja laajuudessa ja on yksi parhaiten säilyneistä puukasarmialueista Suomessa. Linnanmäenkadun puolella olevat rakennukset on kunnostettu yksityisasunnoiksi ja lopuissa toimii nykyään Marjan majatalon lisäksi mm. ravintola August, Mikkelin Upseerikerho sekä vuonna 1982 perustettu Jalkaväkimuseo. 

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mukavan majoituspaikan lisäksi sain tutustua komeaan ja hyvin pidettyyn vanhaan kasarmialueeseen, jonka uskon olevan parhaimmillaan vehreään kesäaikaan. 

Hotelli/hostelli Marja toimii rakennuksissa nro 14 ja 18.