Leikkaus takana

Lonkkaleikkaus on nyt takana :) Se meni suunnitelmien mukaisesti - nopeasti ja hyvin. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että jännitin turhaan. 

Aamulla seitsemän jälkeen Ukki jätti minut Mikkelin keskussairaalan pääovelle. Menin alakerran labraan viimiseen verikokeeseen - jonottamatta. Sieltä kävelin - tai oikeastaan liikuin hissillä - lyhyen matkaa kolmanteen kerrokseen leikkausosastolle, jossa minut lähes heti otti vastaan tuttu hoitaja viikon takaa (täällä). Hän ohjasi minut tutkimushuoneeseen, jonne pian tuli minut leikkaava kirurgi. Hän piirsi nopeasti mustalla tussilla viimeiset merkinnät oikeaan lonkkaani ja jatkoi pahemmin rupattelematta matkaansa seuraavan potilaan luokse.

Ihana, rauhallinen hoitajani palasi ja opasti minua pukeutumaan erikoiseen turkoosiin täyshaalariin, jossa oli ympäriinsä toistakymmentä punaista vetoketjua ja tarranauhaa. ”Leikkaussalissa on niin kylmä, että olemme kehittäneet tällaisen.” Palelen helposti ja jännitys saa minut usein tärisemään lisää, joten puin tuon oudon puvun mieluusti päälleni. Omat vaatteeni alushousuja myöten pakattiin isoon muovisäkkiin, vain kännykän sain ottaa mukaan - leikkauksen ajan se odotti pienessä laatikossa leikkaussalin hyllyllä :) Pukeutumisoperaation jälkeen hoitaja antoi minulle runsaskalorisen mustaherukka-proteiinijuoman, ja sitten vain odottelemaan kymmenen muun potilaan kanssa leikkausosaston lepohuoneeseen.

Lepohuoneessa istuimme pehmeissä ja säädettävissä nojatuoleissa, joissa palelevat saattoivat kääriytyä joulunpunaisiin filtteihin. Huone ihmisineen oli ihmeen rauhoittava. Olimme kaikki samassa liemessä - kukin mitäkin leikkausta odottamassa. Aika ajoin jollekin odottajista tuotiin esilääkkeet ja yksitellen hoitajat tulivat hakemaan kunkin vuorollaan leikkaussaliin. 

Suurin osa odottelijoista oli lupsakkaita savolaisia, osa yllättäen toistensa tuttujakin. Savon kieli hersysi huoneessa mukavasti - ei häiritsevästi - kunnes vähitellen rauhoittavien lääkkeiden vaikutus alkoi vaientaa väkeä. 

Viimeisetkin jännitykseni rippeet katosivat, vaikka pääosa jännityksestä oli kadonnut jo silloin, kun astuin sairaalan ovesta sisään ja asetuin ”potilasputkeen”, kuten Ukki oli ennustanutkin. Lepohuoneessa viivyin noin kaksi tuntia, eikä aika ehtinyt tulla pitkäksi. 

Leikkaussaliin kävelin hoitajan sattamana kiireisten valmistelujen keskelle. Kapeaa leikkauspöytää varustettiin tukirakennelmilla ja pöydän ympärille järjesteltiin koneita. Pian istuin pöydällä ja anestesialääkäri pisti puudutusaineen alaselkääni, minkä jälkeen minut tuettiin makaamaan vasemmalle kyljelle - tippa vasemmassa ja verenpainemittari oikeassa kädessä. Puudutuksen pistämistä tuskin tunsin ja alavartaloni alkoi nopeasti puutua. Luulen, että tässä vaiheessa sain suoneen myös lievästi unettavaa lääkettä. 

Olin koko leikkauksen ajan hereillä, mutta rauhallinen ja jännittämättä. Kovat luun hakkaus- ja sahausäänetkään eivät tuntuneet pelottavilta :) Anestesialääkäri/hoitaja kyseli tiheästi vointiani. Koin olevani hyvissä käsissä. 

Tunnissa leikkaus oli ohi. Ja sitten heräämöön. Siellä verenpaineeni pakkasi pariin kertaan laskemaan, mutta sitä korjattiin lääkkeillä. Ilokseni sairaalan sisätautiosastolla työskentelevä kummityttöni piipahti katsomaan ja kysymään vointiani. Se tuntui kivalta ja lisäsi luottamustani henkilökuntaan :)

Kun alavartalon puudutus oli suurimmalta osalta kadonnut ja verenpaine normalisoitunut, minut kärrättiin viereiselle ortopediselle osastolle toipumaan. Siellä sänkyni vieressä odotti kaunis, keväinen kukkakimppu. Kiitos Kummityttö!