Urut pääosassa

Turussa on toinen toistaan ihanimpia kirkkoja. Erilaisia, mutta kukin omalla tavallaan kauniita, tasapainoisia ja rauhoittavia - esimerkkeinä Mikaelinkirkko Port Arthurissa (täällä), Ylösnousemuskappeli Vasaramäessä (täällä), Maarian kirkko Räntämäessä (täällä) sekä ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko kauppatorin laidalla (täällä). 

Maanantaina kävin Turun tuomiokirkossa - ja yllätyin positiivisesti. Edellisestä vierailustani oli venähtänyt peräti kahdeksan vuotta (täällä), vaikka ulkoapäin kirkkoa tulee ihailtua lähes joka Turku-reissulla (täällä). 

Tänä aikana olin ehtinyt unohtaa, miten mukavan pieneltä ja sympaattiselta kirkko sisällä ollessa tuntuu, vaikka ulkoa katsoessa se vaikuttaa epämiellyttävältä jättikirkolta. Ja miten vahvasti lehteriltä näkyvät mahtavat - ja jopa kauniit - pääurut ovat läsnä kirkkotilassa ja luomassa tunnelmaa. Ne ovat muuten Suomen toiseksi suurimmat urut Lapuan tuomiokirkon (täällä) urkujen jälkeen! 

Vilkaistessani aiempaa Turun tuomiokirkosta kirjoittamaani postaustani (täällä) huomasin, että myös silloin - kuten tälläkin kertaa - olin halunnut valokuvata näkymän alttarilta urkulehterille enkä toisinpäin, kuten useimmiten kirkkoja kuvatessani :) Sunnuntaina urkujen vahvaan läsnäoloon vaikutti todennäköisesti myös se, että vieraillessani sain kuunnella upeaa ”urkukonserttia”, sillä samanaikaisesti urkuri Jan Lehtola harjoitteli lehterillä tiistaista konserttiaan varten :)

Toki pidin myös alttaripäädystä - komeine alttaritauluineen. Ihastuin etenkin pääkuoren tummanpuhuviin kattomaalauksiin, jotka ovat ensimmäiset Suomessa maalatut freskot :) Nämä samoin kuin kuoriosan komeat seinäfreskot ovat 1800-luvun puolivälistä ja aikansa ehkä tunnetuimman kirkkomaalarin Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) maalaamat. 

Yllätin itseni tykästymällä myös saarnatuoliin :) Yleensä ne ovat minusta tylsiä ja huonosti ympäristöönsä sopivia - jotenkin pakkopullaa. Mutta tuomiokirkon kermanvärinen ja kevyt saarnatuoli oli ihana koristeellinen lisä goottilaistyylisessä pylväskirkossa. Ovella ja kierreportailla varustettu saarnatuoli oli muuten arkkitehti Carl Ludwig Engelin (1778-1840) käsialaa 1830-luvulta. 

Onneksi tuli taas vierailtua Aurajoen rannalle Unikankareen kummulle :) rakennetussa ihastuttavassa tuomiokirkossa. Onneksi etenkin siksi, että kirkko suljetaan ensi helmikuussa yli kahdeksi vuodeksi perusteellista korjausta varten. 

Eli kipikipi - kuukaudet kuluvat…

Carl Ludwig Engelin suunnittelema saarnatuoli kiehtoi minua.

Kirkosta löytyi myös modernimpaa taidetta, kuten vuodelta 1972 oleva

Antero Ruotsalaisen (1937-2024) marmorinen Ylösnousemuskrusifiksi.

Ihastuin pääkuoren sinisävyisiin kattofreskoihin.

Levähdys Rymättylässä

Nukuttuamme yön Herrankukkarossa (täällä) jatkoimme pyöräilyä Röölän ja Rymättylän keskusten kautta Naantaliin ja edelleen illaksi Turun tuomiokirkolle - rengasreittimme päätepisteeseen. Neljäntenä eli viimeisenä retkipäivänä kertyi noin 45 kilometriä, tosin minä jättäydyin joukosta jo Naantalissa, josta jatkoin autolla Ukin mökille Saloon.

Viimeisen päivän pyöräilin pitkälti yksikseni, jolloin saatoin pysähdellä mieleni mukaan. Kahvittelemaan herkkupullia myyvään Tuulisolmuun, ihmettelemään hylättyjä huviloita, ostamaan tienvarresta vadelmia ja ihailemaan Rymättylän keskiaikaista kivikirkkoa - joka harmikseni oli kiinni. Muun muassa :)

Viihdyn yksikseni jopa pelottavan hyvin - liekö ikääntymisen tuomia juttuja…

Leipomo-kahvila Tuulisolmun herkullinen munkkikroisantti Rymättylän keskustassa :)

Rymättylän kirkko oli omistettu Pyhälle Jakobille. 

Saariston Kirkko

Onneksi viivyimme Nauvossa sen aikaa, että ehdin rauhassa piipahtaa Nauvon keskiaikaisessa, Pyhälle Olaville omistetussa kivikirkossa. Vierailupäivänä kylällä oli alkamassa paripäiväiset Nauvon kamarimusiikkipäivät, mitä varten kirkossa käydessäni siellä asennettiin mm kaiuttimia ja kohdevaloja. Ja harjoiteltiin illan urkukonserttia varten, mikä oli ihanaa kuunneltavaa :)

Kaunis, sopusuhtaiinen ja rauhoittava kirkko, jossa monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten erikoiset kaksiosaiset urut 1700-luvun lopusta ja kauniisti koristeltu sakastin ovi. Kiinnostava oli myös Uudessakaupungissa syntyneen taidemaalari Robert Wilhelm Ekmanin (1808-1873) vuonna 1850 maalaama mukaelma Leonardo da Vincin kuuluisasta Pyhästä ehtoollisesta. Samoihin aikoihin sama herra maalasi myös Turun tuomiokirkon etuosaa edelleen koristavat freskot.

Eniten minua kuitenkin viehätti alttariseinälle, kuori-ikkunan eteen kiinnitetty siro, lähes 600 vuotta kirkossa ollut puinen krusifiksi. Ja kivien ystävänä en voinut olla ihastelematta sammaloitunutta kiviaitaa, joka ympäröi kirkkoa ja nurmikkoista hautausmaata. 

Nauvon kävijä, käy kirkossa. Saatat ihastua… 

Alttarin puinen krusifiksi on 1400-luvulta

R.W. Ekman: Pyhä ehtoollinen, 1850

Kaksiosaiset urut 1700-luvulta ja 

vaaleansiniseksi maalatut ovelliset ns. penkkikorttelit 1600-luvulta.

Kirkkomusiikkia ja psalmin sanoja

Aleksander Nevski katedraal eli Aleksanteri Nevalaisen katedraali

Tallinnan hotellihuoneen ikkunasta (täällä) näkyi kaksi komeaa kirkkoa, joissa kummassakaan en ole käynyt sisällä. Joten pitihän minun tällä reissulla yrittää asia korjata :)

Toisen Tallinna-päivän aamuna kävelen hotellilta kohti Toompean mäellä näkyviä kirkkoja tarkoituksena selvittää, josko ne olisivat avoinna. Ensimmäisenä vastaan tulee ortodoksinen Aleksanteri Nevskin katedraali ja sen viisi mustaa upeaa sipulikupolia. Selviää, että katedraalin ovet ovat auki yleisölle joka päivä kahdeksasta iltakuuteen. Eli sisään :) Mutta ilman kameraa, sillä katedraalin sisätiloissa valokuvaaminen on kielletty.

Kiipeän portaat, työnnän oven auki ja astun sisään Aleksanteri Nevskin mukaan nimettyyn, vuonna 1900 valmistuneeseen ortodoksikirkkoon. Noin 800 vuotta sitten elänyt Aleksanteri Nevski (suom. Nevalainen) oli nykyisen Venäjän alueella vaikuttaneen Novgorodin ruhtinas. Aleksanteri puolusti  ansiokkaasti Venäjää 1200-luvun käydyissä sodissa, minkä takia hän on yksi Venäjän kansallissankareista. 

Vähän jälkeen yhdeksän Tallinnan katedraalissa on menossa jumalanpalvelus. Parhaimmillaan 1500 ihmistä vetävässä kirkkosalissa aamumessuun osallistuu parikymmentä ihmistä ja kymmenkunta seurakunnan työntekijää - sekä kuoro, ellei ajoittain salissa kaikuva kaunis kuorolaulu sitten tule nauhalta?? 

Jykevät kivipilarit kannattelevat korkealle kohoavia kupolikattoja. Turkoosin väriset kupolit sekä niitä ja pylväitä reunustavat puna-sini-valkoraidoitetut kohokuviot sopivat kummasti toisiinsa. Tasapainoinen ikonostaasi, palavat kynttilät ja kirkkosalin ympärille sijoitetut pienemmät alttarit luovat levollisen ja rauhallisen ympäristön huolimatta meistä sisään ja ulos seilaavista turisteista. 

Monotoninen kirkkotekstien luku, joka vuorottelee meditatiivisen musiikin kanssa, voimistaa rauhan tunnetta. Tämä yllättää minut, sillä usein aiemmin olen tuntenut vain ärsyyntymistä ja levottomuutta muissa kuin riisutuissa (ja tutuissa) luterilaisissa kirkoissa. Ja kun vielä mielessä pyörii, että valmistuttuaan katedraali nähtiin pitkään Venäjän sorron symbolina - ja entä nyt? Se täytyy kuitenkin myöntää, että Aleksanteri Nevalaisen katedraali on sopusuhtainen ja kaunis niin ulkoa kuin sisältä…

Katedraalin jälkeen suuntaan läheiseen Tallinnan tuomiokirkkoon. Tämän luterilaisen kirkon vanhimmat osat on rakennettu jo 1200-luvulla, ja se onkin kaupungin vanhin kirkko. Myös tämä kirkko on auki päivittäin, mutta toisin kuin katedraalissa, tuomiokirkkoon tutustumisesta veloitetaan kaksi euroa - ja sisällä saa valokuvata :)

Kun tuomiokirkkoa alettiin rakentaa, nykyistä Viron aluetta ja muuta Baltiaa hallitsivat saksalaiset. Kirkko säilyikin pitkään leimallisesti saksalaisena kirkkona ja ensimmäinen vironkielinen saarna pidettiin kirkossa vasta 1927. 

Huolimatta seinät täyttävistä baltiansaksalaisten aatelismiesten hautajaisvaakunoista ja hautalaatoista pysäyttävintä isossa tuomiokirkossa on kirkkosalin vaatimattomin nurkka. Pian 30 vuotta sitten (28.9.1994) hukkuneen Estonia-laivan muistoalttari kaksine puupenkkeineen - ja viittaus psalmin 28 yhdeksänteen säkeeseen:

Pelasta kansasi ja siunaa omiasi,

kaitse ja kanna heitä

nyt ja aina. 

Tuomiokirkon keskikäytävää

Estonian muistoalttari

Toomkirik eli Tuomiokirkko

Profeetan kuvia ja ikivanhoja hautakiviä

Heinäkuisen kirkkokierroksen (täällä) seitsemäs eli viimeinen kirkko oli Raisiossa. Tuolloin lupailin, että kirjoitan kierroksen kirkoista ”lähipäivinä”. Viime viikolla huomasin, että juttu Raision kirkosta jäi tuolloin julkaisematta, joten tässä se viimein tulee :)

Pyhän Martin (Martinuksen) mukaan nimetty kivikirkko on nykytiedon mukaan rakennettu 1500-luvulla, eikä 1300-luvun alkuvuosina, kuten sitkeästi elävä perimätieto kertoo. Vuosisatojen aikana Raision kirkkoa on kuitenkin korjattu ja muutettu lukuisia kertoja. 

Kirkon sisäosiin tehtiin suuria, runsaasti keskustelua ja jopa eripuraa herättäviä muutoksia 1960-luvun lopulla. Tällöin mm. vanhat seinämaalaukset peitettiin ja sisääntulo siirrettiin nykyiselle paikalle kirkon länsipäätyyn. Samalla hovimaalari Robert Ekmanin (1808-1873) maalaama alttaritaulu siirrettiin kuorin pohjoisseinälle ja taulun paikalle aukaistiin aiemmin umpeen muurattu ikkuna-aukko. Nykyään kuoriikkunaa koristaa lasitaiteilija ja teologi Hannu Konolan (1943-2020) lasimaalaus, joka asennettiin paikoilleen vuonna 2001.

Edellä mainitun remontin yhteydessä myös kirkossa olleet keskiaikaiset pyhimyspatsaat vietiin Museoviraston toimesta konservoitaviksi. ”Ja sille tielle ne ovat jääneet”, pettyneet seurakuntalaiset ovat todenneet. Myös takaparven etulevyihin 1772 maalatut 16 profeetan kuvaa poistettiin ja säilöttiin pappilan navetan vintille. Vasta 1990-luvulla ne vaivihkaa palautettiin takaisin kirkkoon. Ja nyt nämä vanhat maalaukset koristavat kirkkosalin takaseinää ja parvelle johtavaa portaikkoa. 

Kirkon esineistä jotkut ovat jopa vanhempia kuin nykyinen kirkkorakennus. Esimerkiksi kaksi eteisessä seisovaa, parimetristä hautakiveä ovat 1200-luvun alusta. Niiden historia on mielenkiintoinen, sillä ne löytyivät vanhan kivikirkon rakenteista 1960-luvun lopussa edellä mainitun remontin yhteydessä. Näitä isoja graniittimöhkäleitä oli ikään kuin ”uusiokäytettty” kivikirkon kynnyskivinä, ja vasta tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että alkujaan kivet olivat olleet hautakiviä.

Vanhaa eli 1300-luvulta peräisin on myös kuorin ja kirkkosalin välissä riippuva ns. Liedon mestarin valmistama hieno krusifiksi. Omintakeinen puinen tynnyriholvikatto ja värikäs saarnatuoli erikoisine ”portteineen” ovat molemmat taas 1600-luvulta. 

Tutustumisen arvoinen ja viehättävä vanha kivikirkko keskellä vilkasta ja kasvavaa kaupunkia. Sopiva päätös seitsemän kirkon kesäkierrokselle :)

Keskellä kalkkikivinen alttari, jonka päällä Hannu Konolan lasimaalaus (2001). 

Ikkunan reunoja koristaa pitsikuviot, jotka maalattiin 1960-luvun remontin yhteydessä.

Vasemmalla Robert Ekmanin maalaama entinen alttaritaulu 1860-luvulta. 

Edessä Suomessa 1300-luvulla valmistettu komea krusifiksi.

Profeetoiden kuvia 1700-luvulta

Latviassa valmistettu värikäs saarnatuoli 1600-luvulta

Ikivanhat hautakivet 1200-luvulta

Kuvassa näkyy osa kirkon komeaa puista tynnyriholvikattoa.

Kolmas Laurin kirkoista

Vierailin Perniön Pyhän Laurin kirkossa elokuussa 2020, jolloin kirjoitin blogiini Yksi Laurin kirkoista -nimisen postauksen (täällä). Suunnittelin käyväni muissakin Pyhälle Laurille eli Laurentiukselle omistetuissa kirkoissa, joita Suomessa Perniön lisäksi on mm. Mynämäellä, Janakkalassa, Lohjalla ja Vantaalla. 

Tämän vuoden alussa tammikuussa kävin Lohjan Pyhän Laurin kirkossa, johon ihastuin ikihyviksi (täällä). Mynämäki ja Janakkala ovat vielä käymättä, mutta Vantaalla olevassa Pyhän Laurin kirkossa eli Helsingin pitäjän kirkossa vierailin vajaat kaksi kuukautta sitten eli elokuun alussa. 

Pyhän Laurin kirkko on valmistunut 1490-luvulla ja on pääkaupunkiseudun vanhin rakennus. Yli sata vuotta sitten 1893 kirkko tuhoutui tulipalossa pahoin. Rakennuksen kaikki puuosat tuhoutuivat ja myös osa kiviaineksesta vaurioitui. Vanha alttaritaulu ja kynttiläkruunut saatiin pelastettua, samoin kolme puista pyhimysveistosta. 

Kirkon säilyneet kivirakenteet kunnostettiin ja loppu, samoin kuin kirkon sisustus, rakennettiin arkkitehti Theodor Höjerin (1843-1910) suunnitelmien mukaan, mikä muutti rakennuksen ulkonäköä merkittävästi. Nykyinen kirkko onkin yhdistelmä keskiaikaisia rakenteita 1490-luvulta ja Höjerin uusgottilaisia näkemyksiä 1890-luvulta.

Tulipalon myötä kattoholveista paljastui keskiaikaisia maalauksia, mm. yksinkertaisia eläin- ja ihmisaiheita. Niitä oli vaikea - ehkä mahdotonkin - kunnostaa eivätkä aikalaiset antaneet niille paljon taidearvoa, joten holvit rapattiin ja maalattiin uudelleen. Nyt kattoholveja peittää silloin tehdyt koristemaalaukset, joiden esikuvina oli Pariisin Notre Dame -katedraalin holvimaalaukset.

Pyhä Laurin kirkossa ei ole säilynyt yhtään keskiaikaista Laurentius-pyhimyksen patsasta. Nykyään kirkossa on yksi isokokoinen, puinen Laurentius-patsas halsteri kädessään, kuten Pyhä Laurentius yleensä kuvataan Patsaan on valmistanut vantaalainen kuvanveistäjä Raimo Jaatinen (s.1949) vuonna 1994.

Komea kivikirkko, jonka uljas holvikatto sykähdytti. Kiva nähdä - ja se siitä :)

Tuntemattoman tekijän lasimaalauksen lahjoitti 1893 konsulinna Maria Ekholm, josta en löytänyt mitään tietoa netistä, mikä on harvinaista. 

Lasimaalauksen alalyolella on vanha alttaritaulu, jonka on ilmeisesti tehnyt taidemaalari Robert Ekman (1808-1873). Se jäljittelee Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -nimistä seinämaalausta Santa Maria delle Grazie -kirkossa Milanossa. Maalauksen on vuonna 1857 lahjoittanut seurakunnalle Itä-Helsingissä olevan Herttoniemen kartanon omistaja Johan Abraham Sjernschantz (1787-1864) ja hänen puolisonsa Hedvig Charlotta Cronstedt (1795-1868). Ekman on tunnettu kirkkomaalari, joka on maalannut yli 30 alttaritaulua ympäri Suomea ja mm. Turun tuomiokirkon kattofreskot. 

Raimo Jaatinen: Laurentius, 1994

Kirkko, joka huokuu historiaa

Edessä barokkikirkon komea, vuonna 1779 valmistunut kellotapuli

Yksi seitsemästä heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kirkoista oli Askaisten kirkko Maskussa. Nykyiseen ulkoasuunsa kirkon rakennutti viereisessä Louhisaaren kartanossa 1600-luvun puolivälissä asunut Herman Fleming (1619-1673), joka kuningas Kaarle X Kustaan (1622-1660) kuoltua joutui epäsuosioon emämaa Ruotsissa ja ”karkoitettiin” kenraalikuvernööriksi Suomen puolelle. 

Herman Fleming ihaili eurooppalaisia barokkikirkkoja ja halusi sellaisen myös omille mailleen, mikä Suomessa oli harvinaista. Kirkon lyijylasi-ikkunat ovat upeaa vanhaa käsityötä. Ne on koottu pikkuruisista vinoneliön muotoisista lasiruuduista, joista osa on alkuperäisiä eli lähes 400 vuotta vanhoja. Samoin paanukatto on poikkeuksellinen. Hollantilaistyylinen satulakatto, joka räystäiden kohdalta taittuu lievästi ylöspäin. Ja pisteenä iin päälle - katon harjalla komeilevat kolme koristeellista rautaristiä. 

Askaisten kirkko on muutenkin monella tapaa ainutlaatuinen ja huokuu historiaa. Ensinnäkin se rakennettiin Louhisaaren kartanon (täällä) yksityiseksi kappelikirkoksi, jonne tosin olivat tervetulleita myös paikkakuntalaiset. Kartanon ruotsinkielinen herrasväki asui ajoittain muualla ja saattoi jopa tympääntyä pitkiin suomenkielisiin saarnoihin - kirkonmenothan pidettiin suomen kielellä - joten he kävivät kirkossa jopa harvemmin kuin ympäristön tavikset.

Se että kyseessä oli aateliskartanon kirkko, näkyy edelleen kirkon sisustuksessa. Kartanon isäntäväelle on kuorin molemmin puolin rakennettu omat penkit, jotka nostettiin korkeammalle kuin tavallisen kirkkoväen penkit ja lähemmäksi alttaria päihittäen jopa papin saarnatuolin. Myöhemmin Flemingin suvun jälkeen kartanon omistaneet Mannerheimit valitsivat istua normipenkeissä, tosin ensimmäisessä penkkirivissä.

Kirkon seinille on ripustettu lukuisia hautausvaakunoita eli vaakunoita, joita kannettiin saatettaessa aatelissuvun vainajaa hautaan. Kirkossa olevista puisista hautausvaakunoista komein on kuorin vasemmalla seinällä oleva Kustaa Flemingin hautausvaakuna. 

Kirkon kuorin lattian alla on edelleen Flemingien sukuhauta. Tähän kivettyyn holviin eli kryptaan johtaa kuorin lattiassa näkyvä iso kalkkikivinen ”suljettu ovi”. Hautaholviin on haudata 22 suvun vainajaa lähinnä 1700-luvulla.

Flemingit olivat yksi 1400-1600 -lukujen merkittävimmistä skandinaavisista aatelissuvuista. Kirkon rakennuttajan lisäksi toinenkin Herman-niminen Fleming asui Louhisaaressa edellisen jo kuoltua, ja myös hän on jättänyt jälkensä Askaisten kirkkoon. Vasemman puoleisen aatelikorokkeen etulaitaa koristaa Flemingin ja Rehbinderin suvun vaakunat, jotka maalattiin tämän Herman Fleming nuoremman (1734-1789) ja Anna Rehbinderin (1740-1776) häitä varten. Ja juuri kyseiset Herman ja Anna liittyvät siihen karmivaan tarinaan, jota kerrotaan Louhisaaren kartanon kummituskierroksilla (lisätietoa täällä). Mutta siitä joskus myöhemmin lisää…

Louhisaaren kartano kirkkoineen siirtyi vuonna 1795 Mannerheimin suvulle (täällä). Vuonna 1822 tuli voimaan säädös, joka kielsi vainajien hautaamisen kirkon lattian alle terveydellisistä ja hygieenisistä syistä. Tämän jälkeen varakkaat suvut alkoivat rakentaa kirkon viereen omia hautakappeleitaan. Seuraavana vuonna myös marsalkka Mannerheimin isoisän isän Carl Erik Mannerheimin (1759-1837) rakennutti Askaisten kirkon hautausmaalle Carl Ludwig Engelin suunnitteleman keltaisen hautakappelin. Sukuhautaan on Carl Erik Mannerheimin lisäksi haudattu mm. marsalkan 1800-luvulla kuolleet isovanhemmat Carl Gustaf ja Ewa Wilhelmina Mannerheim. 

Marsalkka Mannerheimia (1867-1951) ei ole haudattu kirkkomaalla olevaan sukuhautaan, vaan Helsinkiin - Hietaniemen hautausmaalle. Ja hänen äitinsä Helene Mannerheimin (1842-1881) hauta taas löytyy Pohjan hautausmaalta, jossa kiertelin kesäkuussa kun olin tutustumassa Pohjan kirkkoon (täällä). Marsalkan isä Carl Robert Mannerheim kuoli Helsingissä 1914, mutta mihin hänet on haudattu, se ei minulle selvinnyt. 

Historiallisesti Askaisten kirkko on ehkä mielenkiintoisin, missä olen vieraillut, joten sinne on päästävä uudelleen. Yksi ja rauhassa :) Ja kun jostain syystä valokuvanikin kirkosta jäivät vaisuiksi…

Aatelisten korotettu penkki, yksi kirkon lyijylasi-ikkunoista ja Kustaa Flemingin hautajaisvaakuna

Vinoneliön malliset lasit on koottu yhteen lyijypuittein ja

kirkon paanukatto taittuu räystäiden kohdalta lievästi ylöspäin.

Tekstiilitaiteilija Hulda Potilan (1894-1968) alttarivaate vuodelta 1983

PS. Ruotsi-Suomen historian aatelisnimistä on maallikon usein kinkkistä ottaa selvää, kuka kukin on. Toisaalta kaltaiselleni ”pilkunnussijalle” nimien nyysiminen on myös innostavaa ja mielenkiintoista. Aatelisista käytetään vaihdellen ruotsin- ja suomenkielisiä erisnimiä ja usein samat kymmenkunta nimeä toistuu suvun vanhemmilla ja lapsilla, joita yhteen perheeseen syntyi usein vähintään kymmenen. 

Esimerkiksi yllä mainitun hautajaisvaakunan Kustaa Fleming eli Carl Gustaf Hermansson Fleming (1662-1887) oli Askaisten kirkon rakennuttajan Herman Flemingin 25-vuotiaana kuollut poika - yksi Hermanin ja hänen vaimonsa Kristina (os. Rosladin, 1628-1676) yhdestätoista lapsesta.

Henrikin tarina elää

Lähes 900 vuotta sitten vuonna 1156 talonpoika Lallin kerrotaan tappaneen kirveellä piispa Henrikin Varsinais-Suomessa Köyliönjärven jäällä. Lalli oli raivostunut, koska vieraillessaan Lallin talossa piispa ei ollut maksanut muonituksesta joka piispalle talossa oli tarjoiltu. 

Tämä talonpoika Lallin ja piispa Henrikin tarina on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Tosin kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilän ja historioitsija Liisa Suvikummun Pyhimyksiä ja paanukattoja -kirjan mukaan ei ole varmaa, onko kumpikaan mies edes elänyt, murhasta puhumattakaan (täällä). 

Totta tai ei, Lalli ja Henrik elävät edelleen vahvana niin kansanperinteessä kuin kirkon piirissä. Pyhä Henrik on yksi tärkeimmistä keskiaikaisista pyhimyksistä Suomessa ja meidän ainoa ”kotosyntyinen” pyhimys. Henrikin suosiosta kertoo mm. se, että häntä kuvaavia veistoksia ja kalkkimaalauksia on säilynyt yli 30 suomalaisessa keskiaikaisessa kirkossa. Suosiosta huolimatta Pyhälle Henrikille on omistettu vain kolme kirkkoa - Turun tuomiokirkon lisäksi Pyhtään ja Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkot. 

Heinäkuisen kirkkokierrokseni (täällä) kolmas kirkko oli juuri Pyhän Henrikin kirkko Nousiaisissa, jossa emämaa Ruotsin puolelta Suomeen tulleen piispa Henrikin uskotaan - legendan mukaan - eläneen ja tulleen myös haudatuksi. Komea holvikattoinen kirkko, jossa ensimmäisenä kiinnitin huomioni korkeaan kattoon, poikkeavan syvään kuoriosaan ja outoihin tiilirakenteisiin pylväisiin. Keskiajalla käsin valmistetut tiilet olivat arvokkaita, joten niitä käytettiin yleensä vain koristeena.

Rakenteiden jälkeen huomioni kiinnittyi kirkon sivuseinällä olevaan puuveistokseen, jossa tympeän näköinen piispa Henrik talloi kääpiökokoista Lallia jalkoihinsa - Pyhimyksen tappo kostautui talonpojalle. Isokokoinen veistos oli 1400-luvun alkupuolelta, ja toinen kirkon vanhoista arvoesineistä.

Toinen ja edellistä upeampi arvoesine oli kuoriosan edessä oleva painava kiviarkku, jota kutsutaan Pyhän Henrikin sarkofagiksi. Sen lahjoitti kirkolle katolinen piispa Mauno II Tavast 1400-luvun alussa, jolloin jopa pyhimystarun mukaan Henrikin luut tai niiden jäännökset oli jo siirretty Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon. Luin netistä, että kirkossa oleva arkku olisi enemmin kenofagi eli muistoarkku, sillä sarkofagiksi kutsutaan arkkua, jossa säilytetään vainajan ruumista, ja tyhjää arkkua kenofagiksi.

Olkoon sarkofagi tai kenofagi - tummasta kalkkikivestä valmistettu ja äärettömän taidokkaasti koristeltu valtava arkku oli upeaa katseltavaa. Se oli päällystetty kallisarvoisilla messinkilaatoilla, joihin yli 600 vuotta sitten oli sarjakuvamaisen tarkasti kaiverrettu kuvia piispa Henrikin elämästä ja ihmeteoista. 

Kaikkinensa mielenkiintoinen kirkko, jota katsomaan tullaan kuulemma pitkänkin matkan takaa. Pyhän Henrikin kirkko muistoarkkuineen on edelleen suosittu pyhiinvaelluspaikka, etenkin katolisen uskon piirissä.  

Vanha puuveistos piispa Henrikistä murhamies Lalli jaloissaan.

Sama tarina Henrikistä ja Lallista toistui upean muistoarkun messinkikaiverruksissa.

Harvat, 1400-luvulla maalatut seinämaalaukset entisöitiin esille kalkkimaalin alta 1930-luvulla. 

Hienoja holveja - taas

Kirkkokierroksemme (täällä) toinen kirkko oli Lemun kirkko - sopiva yhdistelmä keskiaikaista jykevyyttä ja modernia vaaleutta. Sisällä valkoiseksi rapatut korkeat holvikaaret ja ulkona kirkkoa kiertävä vanha kiviaita. Ja näiden vastaparina - tien toisella puolen - punamullalla maalattu, neliskanttinen kellotorni 1800-luvulta. Kaikki kaunista, levollista ja siistiä. 

Harmaakivikirkko, joka on rakennettu 1450-luvulla ja omistettu Pyhälle Olaville. Olavia en kirkosta löytänyt, mutta yhdessä pylväässä, lähes katsekorkeudella oli hyvin säilynyt, Martti Lutheria esittävä vanha seinämaalaus. Tämä, samoin kuin tummapuinen saarnatuoli, ovat kumpikin 1600-luvulta.

En taida koskaan kyllästyä vanhoihin holvikattoihin, enkä niiden alla rauhoittumiseen. Joten Lemukin lumosi :)

Martti Lutheria ja Pyhää Henkeä kuvaava seinämaalaus 1600-luvulta

Portaat takaosan puiselle urkuparvelle.

Takaseinän seinämaalaukseen on kuvattu Tenholan kartanon 

yhden omistajasuvun - Stjärnkrosin - vaakuna.

Puinen yksinkertainen kellotorni valmistui 1812