Miellyin Maariaan

Moni vanhoista kivi- ja puukirkoista on jumalanpalvelusten ulkopuolella auki yleisölle vain kesällä. Suomessa kesälomakauden katsotaan loppuvan elokuun puolivälissä, kun koulut alkavat, ja useimmat kirkot sulkevatkin ovensa viimeistään ensi viikonloppuna.

Äkkäsin tämän vasta viime viikolla. Tämän kesän ”kirkko-listaltani” oli edelleen käymättä mm. Lohjan ja Hattulan kivikirkot. Mutta onneksi sitä tulee uusia kesiä (uskon ja toivon). Ja jos oikein kova ”kirkkoikävä” iskee, niin rakennuksiin pääsee tutustumaan jumalanpalvelusten ja musiikkiesitysten aikana, kuten tein kuukausi sitten Karjalohjan kirkossa (täällä).

Myös Turun Maarian kirkko on ollut kesän toivelistallani. Elokuun alussa huomasin, että tämä kesän auki ollut kirkko suljettiin jo heinäkuun lopussa. Viime viikonloppuna olin Merimaskussa, josta oli vain lyhyt huraus Turkuun. Äkkäsin, että sunnuntaiaamun jumalanpalveluksen aikaan tai sen jälkeen voisin käydä tutustumassa Räntämäellä olevaan minua kiehtovaan vanhaan rakennukseen.

Tuuheiden lehtipuiden keskellä oleva 1300-luvulla rakennettu, sopusuhtainen kivikirkko näkyy jo kaukaa. Kirkkoa ja sen ympärille rakentunutta hautausmaata reunustaa jykevä, vanha kiviaita. Aurinko pilkistelee puiden oksien ja lehtien välistä. Kaunista ja rauhoittavaa. Kirkon ovi on kiinni - ei lukossa - ja sisällä näkyy valoa. Päätän jäädä kiertelemään hautausmaalle, ja hiipiä kirkkoon sisään vasta jumalanpalveluksen loppupuolella.

Avaan kirkon oven, joka on isolle kirkolle yllättävän pieni. Turkooseissa puupenkeissä istuu kolmisenkymmentä ihmistä - yksin tai kaksin. Alttarilta jaetaan parhaillaan ehtoollista, lehterillä urkuri soittaa ja laulaa monotonista ”kirkkolaulua”. Kiipeän hiljaa takaosan puuportaita ylös urkurin ”kaveriksi”.

Lehteriltä on hyvä katsella, ihailla ja tutkia kirkkoa ja sen komeita kattoholveja. Sieltä näkyvät hyvin myös kirkon kattoon, pylväisiin ja seiniin jo 1400-luvulla maalatut yksinkertaiset kalkkimaalaukset.

Kirkossa on erilainen tunnelma kuin tavallisilla kirkkoreissuillani, jolloin rakennukset ovat pääosin olleet tyhjiä. Käynnissä oleva jumalanpalvelus, alttarin edessä ihmisiä siunaava pappi ja penkeissä istuvat keskittyneet kuulijat ennemmin hämmentävät kuin rauhoittavat minua. Oikeastaan koen enemmän hartautta, rauhaa ja pyhyyttä - mitä se sitten onkin - tyhjässä ja hiljaisessa kirkossa tai kirkossa jossa kuuluu vain urkujen soittoa tai muuta musiikkia kuin tässä jumalanpalvelus-tilanteessa. 

Ikäänkuin kirkollinen toimitus vaatisi minulta jotain? Luterilaisen uskon hyväksymistä ja kannattamista? Osallistumista? Samanmielisyyttä?

Jumalanpalveluksen loputtua kirkko tyhjenee nopeasti. Laskeudun lehteriltä kirkkosaliin, jossa saan kierrellä, katsella ja valokuvata rauhassa. Viereisessä sakastissa papit puhuvat hiljaisella äänellä. Saan olla rauhassa omissa oloissani, kukaan ei kiirehdi ajamaan minua ulos. Plussana kirkossa palavat vielä oikeat kynttilät äskeisen jumalanpalveluksen jäljiltä.

Keskikäytävällä ihailen upeasti koristeltua ja maalattua saarnastuolia pyhimyskuvineen. Myös alttarin edessä roikkuva isokokoinen ristiinnaulitun kuva ihastuttaa ja pakottaa pysähtymään. Tässä lähes 700 vuotta vanhassa, hyväkuntoisessa puisessa Jeesus-patsaassa ja sen koossa on jotain erityisen kiehtovaa.

Taas yksi keskiajalla rakennettu, nykypäiviin säilynyt kaunis kivikirkko. Onneksi ympäri Suomea on jäljellä lähes sata vanhaa kivikirkkoa, joten kirkkoretkilleni näitä riittänee vielä pitkäksi aikaa :)