Yllätys porttikongissa

Tallinnan Muurivahe-kadulla kannattaa kurkistaa kuvassa vasemmalla näkyvän keltaiseksi rapatun talon porttikongista. Pari askelta otettuaan seisoo kiehtovassa minipuutarhassa vanhojen muurien keskellä. Kuin olisi kurkistanut ja astunut satuun…

Kivimuurit ja jännittävä puutarha ovat jäänteitä paikalla keskiajalla olleesta dominikaanisten kerjäläisveljien luostarista. Luostari perustettiin 1200-luvun puolivälissä ja suljettiin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen ja luterilaisuuden levittäytyessä kaupunkiin. Pian sulkemisen jälkeen lähes koko kortteli tuhoutui tulipalossa - ainostaan luostarin itäsiipi säästyi tulelta. Itäsiivessä oli sijainnut mm. munkkien makuusali ja muita tiloja, joihin pääsi vain luostarin asukkaat (ns. klausuuri). 

Mittavan entisöinnin jälkeen lähes tuhoutuneen luostarin itäsiipi avattiin yleisölle vuonna 1968. Nykyään tiloissa toimii Dominikaaniluostarimuseo, joka on avoinna turisteille yleensä kesäkuukausina.

Kolmikerroksinen vanha rakennus - tai oikeastaan sen osa - hurmasi. Puutarha/sisäpihojen lisäksi ihailin alkuperäisiä paksuseinäisiä holvikäytäviä ja kauniisti holvattuja kattoja. Toisessa kerroksessa oli vanha kirjasto ja kellarista löytyi jännittävä pieni kappeli, jonka seinille oli kiinnitetty muualta kaupungista löytyneitä keskiaikaisia kivilaattoja ja vaakunoita. 

Vanhan luostarin keskiajalta säilyneessä itäsiivessä oli kiehtovaa kävellä, tunnustella sen paksuja muuriseiniä ja ihmetellä kapeita porraskuiluja. Kokonaisuutena tila oli yllättävän pieni ja intiimi - kaikkinensa ehkä viitisen huonetta. 

Vähän harmitti, että hieno tila oli pilattu sillä, että se toimi samalla myös galleriana. Seinille oli ripustettu 2000-luvulla otettuja valokuvia ja yhdessä huoneessa oli esillä parikymmentä vanhaa kirjoituskonetta…

Vasta kotona äkkäsin, että oli piipahtanut lyhyesti tuossa vanhassa luostarissa Parasystävän ja Inan kanssa jo kesällä 2013 (täällä), vaikka se ei ollut pysyviä muistijälkiä jättänytkään…

Porttikongin perältä löytyy lumoava, pieni puutarha.

Komean holvisalin takaseinällä olevasta piirroksesta näkyy, 

miten luostari aikoinaan valtasi koko korttelin.

Ainostaan punaisella merkattu itäsiipi on säilynyt nykypäivään, ja kunnostettuna auki museona.

Kellarissa on säilynyt pieni kappeli

Komeasti holvatussa salissa esiteltiin mm. vanhoja kirjoituskoneita.

Luostarimuseon takaa löytyi toinen, jopa etupihan puutarhaa kiehtovampi sisäpiha.

Pietarin palatsi

Kadriorgin puiston ytimessä on juhlavan näköinen barokkityylinen palatsi, jonka Venäjän tsaari Pietari I Suuri (1672-1725) rakennutti vuosina 1714-1725 valloittamaansa Tallinnaan (täällä). Tosin tuolloin kaupunkia kutsuttiin saksankielisellä nimellä Reval, joka suomeksi muuttui usein Rääveliksi. Nykyinen nimi Tallinna vakiintui kaupungin nimeksi vasta Viron ensimmäisen itsenäistymisen yhteydessä vuonna 1918.

Pietari I halusi korostaa Venäjän ”eurooppalaisuutta” ja palkkasi kesäpalatsinsa rakentamiseen mestareita ympäri Eurooppaa - pääarkkitehdiksi italialaisen Nicola Michettin (1675-1743). Pietari Suuri kuoli kuitenkin vuonna 1725 juuri ennen palatsin valmistumista ja hänen vaimonsa Katariina I (1684-1727) pari vuotta myöhemmin, minkä jälkeen Venäjän hallitsijoiden kiinnostus palatsia ja koko aluetta kohtaan hiipui. 

Seuraavan parin sadan vuoden aikana palatsia käytettiin lähinnä satunnaisesti. Rakennus oli pitkiä aikoja tyhjillään eikä sen kalusteista pidetty huolta. Kun palatsi puistoineen Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 luovutettiin Tallinnan kaupungille, sisustuksessa ei ollut enää jälkiä tsaarin ajasta. 

Palatsi avattiin ensimmäisen kerran taidemuseona jo vuonna 1927, mutta Neuvostovallan aikana (1940-1991) rakennus päästettiin taas tosi huonoon kuntoon. Viron uudelleen itsenäistyttyä kesällä 1991 palatsissa tehtiin mittava remontti ja se avattiin kesällä 2000 Kadriorgin taidemuseona. Museo on osa Viron taidemuseota ja siellä on esillä lähinnä Länsi-Euroopan ja Venäjän vanhempaa taidetta. 

Esillä olevaa taidetta enemmän minua kiinnosti itse rakennus. Etenkin italialaistyylinen juhlasali oli hämmentävän upea. Kahden kerroksen läpi ulottuvan salin katossa ja seinissä oli säilynyt 1700-luvun alun komeat maalaukset, kipsikoristeet sekä Pietari I:n ja Katariina I:n sinitaustaiset monogrammit. 

Ihastuin palatsissa myös tsaarin ajalta säilyneisiin kaakeliuuneihin. Sivuhuoneista löysin kolme komeaa ”jalallista” uunia, jotka oli tehty vuonna 1720 Pietarissa valmistetuista, sinivalkoisista kaakeleista.

Ei ihme, että Kardiorgin palatsia on kuvattu yhtenä pohjoismaisen barokin kauneimpana helmenä. Ja rakennus oli palatsiksi juuri sopivan suppea turistimumminkin koluttavaksi :) Suosittelen, vaikka museon keskiaikaiset maalaukset eivät kiinnostaisikaan…

Palatsin upea juhlasali ulottui kahden kerroksen läpi. 

Juhlasalissa olevan takan yläpuolella oli Pietari I:n monogrammi.

Vastakkaisella seinällä oli hänen puolisonsa Katariina I:n monogrammi.

Yksi palatsin kolmesta tsaarinaikaisesta kaakeliuunista.

Sinivalkoiset kaakelit oli koristeltu maisema- ja kasviaiheilla.

Joissakin uuneissa näkyi myös kaakeli, johon oli kuvattu tsaarin vaakuna eli kaksipäinen kotka.

Tuntematon taiteilijan Katariina I:n ratsastusmuotokuva 1700-luvun puolivälistä.

Copy after Georg Christoph Grooth (1716-1749)

Tuntematon taiteilijan Pietari Suuren muotokuva 1700-luvun puolivälistä.

Theodor Gehlhaar (1805-1872): Imperial Summer Residence in Kadriorg, ca 1835

Kadriorgin palatsi syyskuussa 2026

Peeter I maja

Ensimmäisenä reissupäivänä Tallinnassa halusin tutustua taidemuseo Kumun sisäänkäynnin vieressä olevaan Pietari Suuren talomuseoon  (Peeter I maja). Vaatimattomaan, pieneen rakennukseen, josta kaikki alkoi. 

Suuren Pohjan sodan (1700-1721) aikana Venäjä oli vallannut Ruotsilta nykyisen Tallinnan. Venäjää tuolloin hallinnut tsaari Pietari I Suuri (1672-1725) halusi kovasti ”länsimaalaistaa” maataan ja m.m. vuonna 1714 osti Tallinnan laidalta itselleen ”kesämajan”. Seuraavina vuosina Pietari I ja hänen puolisonsa Katariina I (1684-1727) vierailivat ja majoittuivat usein tässä pienessä majassa - toki palvelusväen ja muiden apujoukkojen ympäröimänä. Tällöin etenkin Pietari ihastui seutuun.

Parin vuoden päästä Pietari Suuri ostikin mökin ympäriltä 70 hehtaaria lisämaata ja alkoi rakentaa paikalle valtavaa barokkihenkistä palatsia ja puistoa - tulevaa Kadriorgin palatsia ja puistoa. Tsaari kuitenkin kuoli 52-vuotiaana juuri ennen palatsin valmistumista, minkä jälkeen vuonna 1714 ostettu kesämaja jäi tyhjilleen ja alkoi rapistua. 

1800-luvun alussa Venäjää hallinnut Aleksanteri I (1777-1825) vieraili Kadriorgin palatsissa ja määräsi, että palatsin vieressä ollut huonokuntoinen ”kesämaja” pitää kunnostaa ja avata Pietari Suuren kotimuseona. Tämä toteutuikin vuonna 1806 ja museosta tuli heti suosittu. Edelleen yleisölle auki oleva pieni museo tuppaa nykyään jäämään puiston suurempien museoiden varjoon…

Museon ensimmäisessä kerroksessa on aula, olohuone, makuuhuone ja vaatimaton keittiö, joissa on esillä joitakin Pietarille ja Katariinalle 1700-luvun alussa kuuluneita arkiesineitä, kuten Katariinan verhoiltu sänky. Etenkin aulan seinillä on pääosin tuntemattomien taiteilijoiden maalaamia venäläisten hallitsijasukujen ja muun ylimystön muotokuvia. Esimerkkinä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa maalattu, koko seinän peittämä pömpöösi muotokuva keisarinna Katariina II Suuresta (1729-1796), josta innostuin - etenkin kun alkuun luulin, että se esitti ”kesämajan emäntää” Katariina I:stä :) 

Toisessa kerroksessa ei ollut paljon nähtävää - vain yksi ahdas ”kokoushuone”, mutta kellarikerroksessa kannattaa ehdottomasti käydä. Siellä voi katsoa (myös) suomen kielellä lyhyen esittelyvideon, jossa kerrotaan tsaariparista, mutta samalla video valottaa nykyisen Viron, Venäjän ja Ruotsin - ja osin myös Suomen - tilannetta Pietari Suuren aikaan eli 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Mielenkiintoinen, kompakti ja minulle juuri sopivan lyhyt - vain kymmenisen minuuttia - esitys.

Kuten ajattelin, niin Pietarin ja Katariinan ”kesämaja” oli sopiva alku tutustua Kardiogin puistoon ja sen kiintoisaan hirtoriaan. Suosittelen :)

Olohuonetta hienoine mahonkipöytineen.

Katariinan koristeellinen sänky

Kellarissa oli pieni keittiö

Venäjän keisarinna Katariina II Suuri

Kohteena Kadriorg

Olin viime viikolla kolme päivää ja kaksi yötä Tallinnassa. Ihastuin taas kaupunkiin, josta joka kerta löydän paljon uutta ja mielenkiintoista. Reissu oli ihana ja omanlaiseni. Paitsi viimeinen iltapäivä, jolloin sain yllättäen surullisen puhelun rakkaan Muru-koirani äkillisestä sairastumisesta ja lähestyvästä kuolemasta (täällä). Enkä millään enää ehtinyt Suomeen häntä hyvästelemään…

Alkujaan olin varannut matkan jo kesäkuulle, mutta silloin tuli jotain häikkää enkä päässyt lähtemään. Siirsin reissun tähän syyskuun alkuun, jolloin ajattelin elämäni olevan jo hieman rauhallisempaa. Häikkä on kuitenkin jatkunut, mutta lähdin silti. Onneksi - paitsi Muruseni…

Aikomukseni oli tutustua (perusteellisesti) Kardiorgin puistoon ja sen moniin museoihin, puutarhoihin ja kahviloihin. Aiemmilla Tallinnan matkoilla olen pari kertaa pikaisesti vieraillut vuonna 2006 valmistuneessa, suomalaisen arkkitehdin Pekka Vapaavuoren (s.1962) suunnittelemassa taidemuseo Kumussa (täällä ja täällä), mutta muuten Kadriorgin puisto on jäänyt minulle vieraaksi.

Pääosin pitäydyin ennakkosuunnitelmassani. Jokaisena kolmena reissupäivänä ajoin keskustasta raitiovaunulla Kardiorgiin ja takaisin. Perillä tutustuin rauhassa kolmeen museoon - Pietari Suuren talomuseoon (täällä), Kardiorgin palatsiin ja sen taidemuseoon (täällä) sekä Mikkelin taidemuseoon (täällä). Ja kolmeen puutarhaan - palatsin muotopuutarhaan, Joutsenlammen kukkapuutarhaan ja 2010-luvulla perustettuun Japanilaiseen puutarhaan (täällä). Sekä vierailin alueen kahdessa kahvilassa - Katharinenthalin kahvilassa ja NOP-nimisessä kahvilassa (täällä).

Mutta ei tässä vielä kaikki :) Innostuin myös kahdesta Vanhankaupungin kirkosta (täällä) ja puolen tunnin bussimatkasta läheiselle Nömmen torille. Eli lähipäivinä riittää kirjoitettavaa…

Ilmat eivät minua suosineet. Kahtena ensimmäisenä päivänä oli lukuisia sadekuuroja. Onneksi olin tapani mukaan hyvin varustautunut, ja sateen yllättäessä kaivoin repusta pitkän sadetakin ja sateenpitävät kuorihousut tai poikkesin sadetta pitämään vastaansattuvaan kahvilaan. Tosin viimeisenä päivänä eli perjantaina paistoi täysillä aurinko, mutta iltapäivääni varjosti surusoitto koti-Suomesta…

Vasta tällä reissulla opin muistamaan Kadriorgin puiston/palatsin nimen, kun äkkäsin, että Kadriorg on viron kieltä ja tarkoittaa suomeksi Katariinanlaakso - Kadri (Katri, Katariina) ja org (laakso). Venäjän tsaari Pietari Suuri (1672-1725) alkoi rakennuttaa alueelle kesäpalatsia vuonna 1718 ja nimesi palatsin ja sitä ympäröivän puiston Ekaterinenthaliksi eli Katariinanlaaksoksi vaimonsa Katariina I:n (1684-1727) mukaan. Valitettavasti palatsi valmistui vasta vuonna 1725 eli Pietarin kuoleman jälkeen, eikä pariskunta ehtinyt vierailla valmiissa rakennuksessa eikä puistossa. 

Kadriorgin puistoon on vapaa pääsy, vain alueen museot ovat maksullisia - tosin Tallinna-kortilla ilmaisia. Jos on Kadriorg-fani - kuten minä - suositan aluksi pistäytymään palatsia vastapäätä olevassa info-pisteessä, josta saa paperikartan ja 5 eurolla voi ostaa selkeän suomenkielisen Kardiorgin opaskirjan (suom. Kaija Rytkönen).

Huolimatta siitä, että olin kolme päivää tosi ahkera turisti, Kardiorgin puistoon jäi vielä tutustuttavaa :) Kumun taidemuseoon haluaisin tutustua lisää ja vierailla myös kahden virolaisen klassikkokirjailijan - Anton Hansen Tammsaaren (1878-1940) ja Eduard Vilden (1865-1933) - kotimuseoissa. Tosin Tammsaaren museo on toistaiseksi suljettu mittavan remontin takia.

Eli Kadriorg kutsuu mummia edelleen…

Useimmiten Kardiorgin puistoon saavutaan alhaalta keskeltä (i/wc).

Puiston keskellä on Kardiorgin palatsi, oik ylhäällä Kumu ja vas reunassa Japanilainen puutarha.

Katharinenthalin kahvila ja Joutsenlampi ovat heti sisääntulon vieressä, 

Pietari Suuren kotimuseo on Kumun vieressä ja Mikkelin taidemuseo Kardiorgin palatsin vieressä.

Muun muassa Tallinnan kaupunginjohtajana toiminut Jaan Poska (1866-1920) 

patsastelee Joutsenlammen rannalla.

Sateinen Joutsenlampi suihkulähteineen - ilman joutsenia. 

Kadriogin palatsissa on taidemuseo (Kadrioru kunstimuuseum)

Viron suurin kuvataiteen museo Kumu

Osa palatsin puutarhaa ympäröivästä kanaalista. 

Puistossa on valtavasti kauniita, vanhoja jalopuita.

Elga ja Seppo

Kaksoismuotokuva, 1945

Ateneumissa on vielä pari viikkoa nähtävänä kaksi näyttelyä, joissa kummassakin on poikkeuksellisen paljon kyseisten taiteilijoiden omakuvia - Eero Nelimarkan (1899-1977) koko kolmannen kerroksen kattava suurnäyttely (täällä) ja Elga Sesemannin (1922-2007) suppeampi, kolmeen näyttelysaliin mahtuva näyttely (täällä). 

Elga Sesemann syntyi Viipurissa hyvinvoivaan sukuun 33-vuotiaan insinöörin Edgarin (1889-1939) ja 27-vuotiaan Olgan (1895-1981) esikoisena. Isä työskenteli johtajana Tienhaaran pellavaöljytehtaalla, mutta kuoli äkillisesti vain 49-vuotiaana keväällä 1939 - Elga ollessa 17- ja Nelly-siskon 15-vuotias. 

Monikielisen suvun lapsena Elga puhui äitinsä kanssa saksaa ja isänsä kanssa venäjää ja oppi vasta koulussa suomea ja ruotsia. Suomen kielestä tuli kuitenkin hänen aikuiskielensä - hänhän sekä opiskeli suomeksi että puhui puolisonsa kanssa suomea. 

Runsaan puolen vuoden kuluttua isän kuolemasta alkoi talvisota ja Olga-äiti joutui lähtemään kahden tyttärensä kanssa evakkoon. He päätyivät Helsinkiin, jossa 17-vuotias Elga aloitti syksyllä 1940 kuvataideopinnot. Ja ensimmäisen (kehutun) yksityisnäyttelyn hän piti jo vuonna 1945.

Opiskeluaikana Elga tapasi tulevan puolisonsa kuvataiteilija Seppo Näätäsen (1920-1964), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1945. Parin vuoden päästä pariskunta muutti yhdessä Helsingistä Ruovedelle. Ja rakensi sinne oman ateljeekodin Elkalan, jossa he asuivat Sepon varhaiseen kuolemaan asti. 

Seppo Näätäinen kuoli syöpään 44-vuotiaana vuonna 1964 Intian matkalla, jolle Seppo ja Elga olivat lähteneet katsomaan miehen siskoa. Seppo myös haudattiin Intiaan. 

Elga Sesemannin ura jatkui aktiivisena 1990-luvun puoliväliin asti, vaikkei hän enää ollutkaan Helsinki-keskeisen taide-elämän keskiössä. Elga lopetti maalaamisen vuonna 1995, kun hänen näkökykynsä huononi silmäsairauden takia.

Ateneumin näyttelyssä oleva omakuvien sarja on mielestäni edelleen parasta Sesemannia, joskin tykkäsin kovasti myös Elgan myöhemmästä, erilaisesta tuotannosta (täällä). 

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosilta 1943, 1944 ja 1945

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosina 1946, 1945, 1946 ja 1946

Takaseinällä omakuvamainen Kuollut tyttö (1944), jota kiiteltiin jo 

taiteilijan ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1945.

 Elga 21-vuotiaana Omakuvassa vuodelta 1943

Seppo 25-vuotiaana Elgan maalaamana vuonna 1945

Elga ateljeekodissaan Kulosaaressa noin 1946

Kuva: Constantin Grunberg/yksityiskokoelma

Elkala, 1975

Elga ja Seppo yhteisnäyttelyssään Tampereella vuonna 1950

Elga kiehtoo

Ich mit mir (Minä itseni kanssa), n. 1968

Ateneumin taidemuseossa avautui viikko sitten uusi näyttely. Se esittelee suomalaisen kuvataiteilijan Elga Sesemannin (1922-2007) elämäntyötä. Viisikymmentä taiteilijan 1940-1990 -luvuilla tekemää maalausta on ripustettu kolmeen näyttelysaliin museon ensimmäisessä kerroksessa.

Näyttely kestää ensi vuoden elokuun alkuun eli lähes vuoden. Helmikuussa puolet näyttelyn teoksista vaihdetaan uusiin, joten esillä ehtii olla noin 80 Sesemannin maalausta, joista puolet on Ateneumin omista kokoelmista ja puolet lainassa yksityishenkilöiltä tai muista taidemuseoista.

Ensimmäinen sali oli omistettu nuoren Sesemannin 1940-luvulla maalaamille omakuville, joista lisää huomenna. Toisessa ja kolmannessa salissa taiteilijan tyyli muuttui tummemmaksi ja synkemmäksi. Puoliso Seppo Näätänen (1920-1964) oli kuollut vain 45-vuotiaana syöpään, mikä heijastui myös Elgan taiteeseen. Teoksiin alkoi ilmestyä tummia enkeleitä sekä yhä enemmän hengellisiä ja surrealistisia piirteitä. 

Tykästyin Sesemannin maalauksiin jo Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä keväällä 2022 (täällä), minkä jälkeen olen odottanut innolla tätä Elgan yksityisnäyttelyä. Enkä pettynyt :) 

Tykkäsin niin taiteilijan varhaisvuosien värikkäistä, paksuja värejä ja palettiveistä käyttäen maalatuista teoksista, kuten Kukkaismyyjä vuodelta 1946, että 1960-luvun tummista, mutta mielenkiintoisista enkelimaalauksista, kuten Joutilaat enkelit vuodelta 1966. Ja etenkin saksankielisen nimen saaneesta, synkästä omakuvasta Ich mit mir (n.1968). 

Minua puhutteli myös kiehtova Silloin (1966) sekä jo hieman surrealistinen Lentävä katto 1970-luvulta. Samoin kuin guassiväreillä eli läpikuultamattomilla vesiväreillä vuonna 1990 maalattu Maisema. Ja moni moni muu…

Sen sijaan Nimetön-teos (1960-1970 -luku) oli mielenkiintoinen, mutta minulle liian vaikeaselkoinen. Tässä guassiväreillä tehdyssä maalauksessa näkyy junarataa, avoimia ovia, korkeaa tornia ja pianoa. Mainitsen teoksen, vaikka en siihen tykästynytkään, koska Sirpa Pääkkösen Kulttuuritoimitus-verkkomediassa kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, että näyttelyn kuraattorin ja Ateneumin Intendentin Anu Utriaisen mukaan Nimetön on Sesemannin näyttelyn avainteos (täällä). 

Kuten edellä lupasin, jupinani jatkuvat huomenna Elgan kiehtovilla omakuvilla…

Joutilaat enkelit, 1966

Silloin, 1966

Lentävä katto, 1970-luku

Nimetön, 1960 - 1970 -luku

Kukkaismyyjä, 1946

Katunäkymä, 1947

Maisema, 1990

Takaseinällä oleva valokuva Elgasta Ruovedellä 1960-luvun lopulla on

Kansallisgallerian kokoelmasta (Taiteilijahaastattelujen tausta-aineistot).

Eero ja Saima

Eero (58v) ja Saima (60v) vuonna 1949 taiteilijan ikuistamana.

Eero Nelimarkan näyttely Ateneumissa (täällä) alkaa taiteilijan omakuvilla ja päättyy taiteilijan omakuviin. Ja minähän rakastan omakuvia, ja Nelimarkka on ehkä eniten itseään maalannut suomalainen taiteilija :) 

Astuessa sisään museon kolmannen kerroksen ensimmäiseen näyttelysaliin ei voi olla huomaamatta peräseinälle koottua selfie-kollaasia - viittätoista Nelimarkan omakuvaa vuosilta 1914-1924. Tunnetuin niistä on varmaan Ateneumin näyttelyjulisteeseenkin päässyt maalaus silinteripäisestä 31-vuotiaasta Nelimarkasta. Kyseessä on vuonna 1922 maalattu omakuva, joka kuvista ainoana kuuluu Ateneumin omiin kokoelmiin. 

Vuonna 1915 Eero tutustui ystävänsä Väinö Alaviitalan kautta tämän siskoon ja tulevaan vaimoonsa alahärmäläiseen Saimaan (1889-1953). Nuoripari meni naimisiin joulukuussa 1918, minkä jälkeen omakuvien rinnalle alkoi yhä useammin ilmaantua kuvia myös Saimasta. Ja väliin heidän neljästä lapsestaan: Eero Jaakosta (1919-1941), Helenasta (1921-1983), Antista (1923-1990) ja Tuomaksesta (1925-1997). Ateneumin näyttelyssä Saiman kuvia löytyikin melkein jokaisesta näyttelysalista - nimellä tai ilman. 

Ateneumin näyttelystä välittyi, että Eero Nelimarkka ei ollut yksinomaa pohjalaisten peltomaisemien kuvaaja, vaan monipuolinen taiteilija sekä vaatteilla ja asusteilla keikaroiva maailmanmies. Ahkera tekijä ja utelias matkustelija.

Ja myöhemmin myös oman museon ovella myhäilevä varakas viiksivallu…

Omakuva 19-20 -vuotiaana vuodelta 1910/1911.

Kihlapari vuonna 1918 - samana vuonna, kun he menivät naimisiin.

Valokuva: John Englund, Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Nuori Saima, 1919

Omakuvia vuosilta 1914-1924. 

Vas. ylhäällä Omakuva vuodelta 1914/1915 ja oik. alhaalla vuodelta 1924.

Saiman muotokuva, 1922

Saima ikkunassa, 1923

Hartaushetki Alaviitalassa, 1934

Edessä keskellä istuu 45-vuotias Saima tummansinisessä leningissä.

Saima Nelimarkka, 1938

Omakuva, 1939

Saima ja Eero Lallukan taiteilijakodissa vuonna 1950

Kuva: Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Omakuva, 1966

Eero Nelimarkka museonsa edustalla todennäköisesti vuonna 1968.

Kuva: Kansallisgallerian kokoelma. Diakokoelma