Fredrika ikkunassa

Aboa Vetus Ars Nova -museon (täällä) joen puoleisessa ulkomuurissa on turkulaisen taiteilijan Jan-Erik Anderssonin (s.1954) valotaideteos Fredrika Runeberg ja piste. Teos on tehty pleksilasista, lehtikullasta ja vanerista. Siinä pitäisi vilkkua yli sata pientä punaista ja sinistä valopistettä, joita minä en kuitenkaan kuvaushetkellä huomannut. Ehkä valopisteet eivät näy kirkkaassa auringon paisteessa…

Ulkomuuriin vuonna 2007 upotettu taideteos on muistomerkki kirjailija ja toimittaja Fredrika Runebergille (1807-1879), joka asui lapsuutensa ja nuoruutensa vuosina 1809-1827 Turussa. Edelleen muurin takana on jäänteitä kellarista - nykyään osana Aboa Vetus -museota - joka kuului aikoinaan Fredrikan kotitaloon. 

Fredrikan lapsuudenkoti tuhoutui Turun palossa 1927, minkä jälkeen hän muutti yhdessä leskeksi jääneen äitinsä kanssa Paraisille - taloon, jossa nykyään toimii kesäkahvila (täällä). Paraisilla Fredrika (o.s. Tengström) tapasi tulevan aviomiehensä, pikkuserkkunsa Johan Ludvig Runebergin (1804-1877). He menivät naimisiin vuonna 1831 ja muuttivat Helsingin kautta Porvooseen. Kaupunkiin, jossa Fredrika asui pääosan aikuiselämästään ja jossa heidän kotitalonsa on jo lähes 150 vuotta toiminut museona - vuodesta 1882 lähtien. 

Turun muistomerkin lisäksi Fredrikan muistoksi on pystytetty yksi pienehkö rintakuva Porvooseen, kun taas kansallisrunoilijaksikin kutsutun aviomiehen patsaita ja muistomerkkejä löytyy eri puolilla Suomea ainakin kymmenkunta. Juuri toukokuussa hämmästelin Esplanadin puistossa Helsingissä näistä ehkä merkittävintä - pariskunnan pojan Walter Runebergin (1838-1920) veistämää, lähes kahdeksanmetristä kivipaasia (täällä).

Aikoinaan Fredrika Runeberg jäi usein kuuluisan ja juhlitun miehensä varjoon. Hän kuitenkin ansaitsee tulla muistetuksi. Olihan hän yksi harvoja 1800-luvun naiskirjailijoita maassamme ja myös merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Fredrika Runeberg 68-vuotiaana 

poikansa, lääkäri Fredrik Runebergin (1850-1884) valokuvaamana vuonna 1875.

Lumilehdokki ja muita orkideoita

Nimetön, 2019

Turun taidemuseossa on Millefleurs-niminen näyttely, jossa on esillä islantilaisen Eggert Peturssonin kukkatauluja. Millefleurs on ranskaa ja suomentuu Tuhansia kukkia. Näyttelyn kolmisenkymmentä taulua oli maalattu täyteen kukkia ja uskoisin, että niissä todella oli tuhansia kukkia :)

Vuonna 1956 syntynyt Pettursson asuu ja työskentelee edelleen Islannissa ja on yksi maan tunnetuimpia ja pidetyimpiä nykytaiteilijoita. Lähes kaikki Turun näyttelyssä olevat teoksetkin ovat ihmisten yksityisomistuksessa eli lainassa (pääosin islantilaisista) kodeista.

Petturssonin kukkataulut eivät oleet perinteisiä kukka-asetelmia. Ne oli maalattu muistin - ei mallin - mukaan. Ne olivat taiteilijan mielikuvituksen tuottamia. Useimmat suurikokoisia kukkaniittyjä, joille taiteilija oli pikkutarkasti maalannut satoja aidon näköisiä lähinnä Islannissa ja Skandinaviassa kasvavia luonnon kukkia. Yhdessä maalauksessa saattoi olla jopa 75 eri kukkalajia - puhumattakaan kuinka monta erillistä kukkaa… Joten maalausten katsominenkin vaati aikaa…

Joihinkin maalauksiin oli maalattu kukkapyörteitä ja joissakin saattoi esitetekstien mukaan hahmottaa ihmisfigureja. Kuulemma erään kukkaniityn keskellä istui myös muumihahmo, jota minä en kuitenkaan saanut bongattua. Idean Pettursson kertoo lainanneensa Tove Janssonin maalauksesta, jonka hän oli nähnyt Helsingissä. Ehkä kyseessä oli HAM:ssa esillä olleet kaksi Toven suurta seinämaalausta, joihin piilotettuja muumeja minäkin ihastelin vuoden 2025 alussa (täällä). 

Maalauksissaan Pettursson oli väliin leikitellyt kasvien nimillä ja lajeilla. Erääseen maalaukseen hän oli esimerkiksi kerännyt kaikki kasvit, joiden nimessä esiintyy sana kulta. Ja viimeisessä näyttelyhuoneessa oli vuonna 2019 maalattu nimetön maalaus, johon hän oli kuvannut kaikki seitsemän kotimaassaan kasvavaa orkidealajia: lumilehdokki, ahovalkokämmekkä, pussikämmekkä, maariankämmekkä, herttakaksikko, soikkokaksikko ja harajuuri. 

Poikkeavaa normitaidenäyttelystä oli se, että maalaukset olivat kaikki nimettömiä, mikä tietty vaikeutti minun kiintymystäni teoksiin :) Ja se, että teokset olivat ripustettu tavallista matalammalle, mistä tosin tykkäsin. 

Kaikkinensa näyttelyssä kierrellessäni Petturssonin värivoimaiset maalaukset tuntuivat sekoittuvan toisiinsa - olevan vähän kuin samaa jatkumoa kaikki. Ja olin aika hukassa :) Mutta kun kotona katselin niitä uudelleen valokuvista, ne oudosti alkoivat elää omaa elämäänsä, ja muuttuivat erillisiksi yksilöllisiksi maalauksiksi. Hämmentävää…

Nimetön, 2010

Nimetön, 2018-2020

Nimetön, 2020-2022

Nimetön, 2015-2017

Koti taiteelle

Aboa Vetus Ars Nova -museo (täällä) on toiminut Turun keskustassa olevassa ns. Rettingin palatsissa yli kolmekymmentä vuotta. Näihin päiviin asti museo on säilynyt minulle aika vieraana ja yksi syy tähän on saattanut olla sen outo nimi Aboa Vetus Ars Nova. Olenkin ihmetellyt, mistä moinen nimi?

Nimi on yhdistelmä kahdesta nimestä ja kahdesta museosta. Alkuun nimi olikin Aboa Vetus & Ars Nova. Kellarikerroksessa oleva Aboa Vetus on arkeologinen museo ja kahteen maanpäälliseen kerrokseen levittäytyvä Ars Nova taas nykytaiteen museo. Molemmat nimet ovat latinaa - Aboa Vetus tarkoittaa Vanhaa Turkua ja Ars Nova Uutta taidetta. Eli suomeksi museon nimi voisi olla Vanha Turku Uusi taide :)

Outo nimi juontaa 1700-luvulla julkaistuun Daniel Jusleniuksen (1676-1752) latinankieliseen väitöskirjaan Aboa Vetus et Nova, joka käsitteli Suomen ja Turun historiaa. Toki olen tiennyt, että Aboa Vetus Ars Nova -museossa on nähtävillä sekä vanhoja arkeologisia esineitä että moderneja taideteoksia, mutta en ole tajunnut että se näkyy myös museon nimessä. Nytpä tiedän senkin. Mutta siitä huolimatta karsastan edelleen museon vaikeaselkoista nimeä… 

Rakennuksen ensimmäisen omistajan ja asukkaan tupakkatehtailija Hans von Rettigin (1894-1979) kuoltua talo oli runsaat kymmenen vuotta tyhjillään, kunnes 1990-luvulla turkulainen kauppaneuvos Matti Koivurinta (1931-2023) osti sen. Hänen tarkoituksenaan oli kunnostaa rakennus keräämänsä taidekokoelman ”kodiksi” ja avata rakennus yleisölle museona. Mittava taidekokoelma oli jo vuodesta 1987 asti ollut kauppaneuvoksen nimeä kantavan säätiön omistuksessa ja aiemmin esillä säätiön taidemuseossa Pitkämäessä.

Rettigin palatsin korjaus- ja muutostöiden yhteydessä rakennuksen alta paljastui yllättäen vanhoja keskiaikaisia raunioita ja mm yli 35 000 vanhaa esinettä. Nämä päätettiin säilyttää paikoillaan ja ”putsata” yleisön nähtäväksi, ja perustaa suunnitellun taidemuseon yhteyteen myös arkeologinen museo. Täten ikään kuin sattumalta sai alkunsa Turun outo yhdistelmämuseo Aboa Vetus & Ars Nova, joka avattiin vuonna 1995.

Rettingin perhe asui rakennuksessa sen valmistumisvuodesta 1928 aina 1970-luvulle asti. Olen aiemmin kirjoittanut perheen historiasta ja rakennuksen mielenkiintoisesta, mutta vain poikkeustilanteissa auki olevasta puutarhasta (täällä). 

Nyt kun olen tullut tutuksi sekä upean rakennuksen että siellä esillä olevan nykytaiteen (täällä) kanssa, niin sekä rakennus että kiehtova taidekokoelma kutsuvat minua varmasti uudelleen. Ja täytyyhän minun tutustua vielä kellarikerroksen arkeologiseen museoon :)

Eli AVAN-museolle, mikä kuulemma on Aboa Vetus Ars Nova -museon nykyinen lyhenne :) 

Kohtaamisia Turussa

Kauko Lehtinen: Nimetön, 1967

Kävin viikolla Turussa, mikä nykyään supistuu minulla usein kahvihetkeen kauppatorilla ja vierailuun Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa. Toki monesti myös muuta: Aurajoen rantaa (mm. täällä), Kakolanmäkeä (täällä), Turun linnaa (täällä), Vartiovuorenmäkeä (täällä) sekä lukuisia kirkkoja (mm. täällä) ja muita museoita (mm. täällä). 

Tällä kertaa suuntasin kuitenkin Aurajoen rannalla olevaan Aboa Vetus Ars Nova -museoon, joka minulle parista aiemmasta vierailusta huolimatta on jäänyt vieraaksi. Yllättäen ihastuin museon uuteen Kohtaamisia-nimiseen kokoelmanäyttelyyn. Museorakennuksestahan eli entisestä Rettingin palatsista olen aina tykännyt (täällä ja täällä). 

Museon toisen kerroksen noin kymmeneen pienehköön huoneeseen levittäytynyt näyttely oli kiinnostava, mukava ja helppo, mikä ei tosin taida olla nykytaiteen ensisijainen tehtävä :) Museon taidekokoelmahan koostuu pääosin nykytaiteesta eli teokset ovat lähinnä 1950-luvulta nykypäivään.

Näyttelyn esitteessä on varsinaissuomalaisen kuvataiteilija Kauko Lehtisen (1925-2012) suurikokoinen maalaus, joka oli nähtävillä heti ensimmäisessä näyttelyhuoneessa. Suomen Picassoksikin nimetty Lehtinen tunnetaan juuri tällaisista surrealistista maalauksista. Tykkäsin teoksen viestistä: Me kuplaihmisetkin voimme löytää fyysisen - ja henkisen - yhteyden toiseen kuplaihmiseen, kunhan uskallamme :)

Lehtosen akryylimaalaus oli hyvä valinta Kohtaamisia-näyttelyn esitteeseen. Samalla löytyi muös sopiva nimi nimettömälle teokselle - Kohtaamisia :)

Samassa salissa oli kuvanveistäjä Martti Aihan (1952-2023) jännä ja taidokas tilateos Baabelin torni, joka oli tehty bambutikuista. Ja kaksi Anna Tuorin (s.1973) öljymaalausta Plans and Animals (ei Plants and Animals) ja Honey II - molemmat 2010-luvulta. Tykkäsin näistäkin :)

Samoin kuin Kain Tapperin (1930-2004) pienestä graniittikivestä, joka oli sijoitettu metrin korkuisen pleksilasin ja parikytäsenttisen rautajalustan päälle. Pieni ja valokuvauksellinen välihuone ikkunan ja kahden oviaukon välissä oli oiva paikka Tapperin teokselle.

Edellisiä selvemmin nykytaidetta mielestäni edustivat maailmankuulun David Hockneyn (1937-2026) värivalokuvista koottu kollaasi vuodelta 1984 sekä saksalaisen Ottmar Hörlin (s.1950) Olemassaolo-niminen teos, jossa seitsemän muovista ihmishahmoa roikkui museon porrastasanteen seinällä. Alkujaan hahmoja oli ollut yli 20 ja ne olivat roikkuneet museon ulkomuurilla, mutta ne oli jouduttu varastelun ja ilkivallan takia siirtämään sisätiloihin. Eli hahmot ovat tosi maailmassakin joutuneet taistelemaan olemassaolostaan :)

Hörlin ihmishahmoja vastapäätä oli Rainer Fettingin (s.1949) kiehtova Cookie with Yellow Shirt. Ja viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi vielä Pablo Picasson (1881-1973) viimeisinä vuosinaan maalaama Miekkamies, minkä kohdalla järkeistävä mummi jäi miettimään, että mitenköhän sekin on Suomeen päätynyt…

Yllätin taas itseni, miten paljon tykkäsin Kohtaamisia-näyttelyn teoksista - lähes jokaisesta :) Aiemminhan olen kuvitellut, että ns. nykytaide ei ole ollenkaan minun juttuni (täällä)…

Edessä Martti Aihan Baabelin torni (1981-1982) ja

takana Anna Tuorin maalaukset Plans and Animals (2011) ja Honey II (2012)

Kain Tapper: Pieni kivi, 1982

David Hockney: Nude, 16th June 1984 # 17, 1984

Ottmar Hörl: Olemassaolo, 2015

Pablo Picasso: L’Homme a l’epee (Miekkamies), 1969

Rainer Fetting: Cookie with Yellow Shirt, 1986

Lomaviikko Salossa

Yksi kahdeksasta lapsenlapsestani vietti yhden kesäisen viikon Salon mökillä Ukin ja mummin ilona. Poika on juuri päättänyt ekan luokan ja on todellinen touhupekka ja juttujukka, jonka seurassa ei koskaan pitkästy. Vilkkaudestaan huolimatta hän jaksaa - ja haluaa - keskittyä myös muun muassa kuuntelemaan, kun mummi lukee vanhoja lastenkirjoja, sekä rakentamaan yksikseen legoista mitä ihmeellisimpiä taistelumaailmoja. 

Ja kirjoja ja legojahan mökillä riittää. Kirjat on osin omien lasteni vanhoja, osin kirppareilta ostettuja ja kaksi jättilaatikollista legopalikoita on säilynyt nyt jo yli 30-vuotiaiden poikieni lapsuudesta 1990-luvulta. 

Leppoisten mökkijuttujen lisäksi teimme perheellemme tuttuja Salo-juttuja: Yhtenä päivänä ajoimme Salon keskustaan ja nautiskelimme ihanasta Salon torista (täällä), mikä tällä kertaa tarkoitti torikaffeja ja paria mansikkatuokkosta ja kiipeilyä viereisen Horninpuiston vanhalla ankkurilla (täällä) sekä käyntiä kirpputorilla, miksi Pikkupojan toivomuksesta tällä kertaa valikoitui Radiokirppis (täällä).

Toisena päivänä kävimme Lohjan Nummella olevassa jännittävässä Kasvihuoneilmiössä (täällä). Kyseessä oli todellinen sekatavarakauppa, jossa ihmettelimme ulkoaitauksessa viihtyviä jättikaneja, tutkimme painavia (ja kalliita) haarniskoita sekä ostimme tietty paikan erikoisuuksia - jättikokoisia munkkirinkilöitä. 

Jokaiseen suurperheemme lomaviikkoon kuuluu tietysti aina myös Muru-koiran syykyttelyä ja pienimmän eli viisikuisen serkkupojan silittelyä.

Tori Turuus

Taas tuli piipahdettua Lontoontytön kanssa Turun kauppatorilla. Se lumoaa edelleen, vaikka parin vuoden suurremontti on myllännyt torin vakiintunutta ja tuttua järjestystä. 

Onneksi torilla on säilynyt ainakin osa ”pienmyyjistä”, jotka ymmärtääkseni myyvät edelleen oman pientilansa tuotteita - ”aamulla poimittua suoraan pöytään” -periaatteella. Nykyään nämä myyjät on sijoitettu torin keskelle, kun he ennen remonttia olivat parissa rivissä Wiklundin tavaratalon ja Kauppiaskadun puolella. Tuntuu kuin heitä nyt olisi aiempaa vähemmän, mutta edelleen heiltä saa (aina) tuoretta ja hyvää, ja edelleen mansikat tuntuvat loppuvan heti aamulla.

Värikäs ja runsas tori, jossa pyrin piipahtamaan aina kun kesällä käyn Turun keskustassa. Blogiinkin on tullut kirjoitettua niin torin herkullisista antimista (täällä) kuin torin kahviloista ja ravintoloista (täällä ja täällä). 

Nytkin pistäydyimme Tyttären kanssa Cafe Einossa kahvilla, ruisleivällä ja Jymy-pehmiksellä…

Katseen vangitsijoita

Joel Slotte (s.1987): Vaeltaja, 2021

Turun komean taidehallin (täällä) toisessa kerroksessa on marraskuuhun asti Mikä väri -niminen näyttely, joka on koottu museon omista kokoelmista. Runsaat kuusikymmentä teosta 39 taiteilijalta levittäytyy kolmeen isompaan ja kahteen pienempään näyttelysaliin. 

Ensimmäisen salin hämmentävin kokemus oli Roland Perssonin luonnollista kokoa oleva silikoninorsu, jolla oli muun muassa laudoista tehdyt torahampaat. Veistos tuntui jättävän alleen kaiken muun huoneessa olevan. Outo otus, joka ei ensi tapaamisella minua viehättänyt, mutta katseeni se vangitsi :)

Huoneen toinen katseen vangitsija oli alle nelikymppisen Joel Slotten Vaeltaja. Vahvoine väreineen teos oli kiehtova, mutta samalla pelottavan oloinen - jännitteinen ja ristiriitainen. Mitä mustaan nahkatakkiin pukeutunut huppupäinen hiippari tekee syrjäisellä metsälammella? Miksi lampi vetää häntä puoleensa?

Seuraavana oli vuorossa toisen kerroksen suurin sali, jossa Helene Schjerfbeckin maalausten (täällä) lisäksi huomioni kiinnittyi Axel Haartmanin Emilienneen. Nuori nainen tuntui katsovan ja hymyilevän juuri minulle. Kutsuvan viinilasilliselle kanssaan - silmät vilkkuen lilan turbaanin alla. Tasapainoista ja kiehtovaa - vetosi minuun :)

Turkulainen taidemaalari Axel Haartman (1877-1969) toimi Turun taidemuseon intendenttinä eli johtajana vuosina 1923-1953. Hän asui vaimonsa kanssa Naantalissa, jossa heidän kotitalonsa Casa Haartman on nykyään museoitu (täällä). Emilienne on 1920-luvulta, jolloin Haartman oli turkulaisen modernismin kärkinimiä.

Seuraavassa salissa katseeni hakeutui heti Elin Danielson-Gambonin maalaamaan isokokoiseen muotokuvaan ystävästään, 27-vuotiaasta Hilma Westerholmista (1863-1952) - taidemaalari Victor Westerholmin (1860-1919) puolisosta. Muotokuvasta huokui, että malli oli ollut ystävän käsissä eikä häiriintynyt ystävän tutkivasta katseesta. Lempeänä, avoimena ja luottavaisena. Maalausta katsoessa tuli hyvä mieli :) Harmi, että heijastusten takia en onnistunut saamaan siitä suurempaa ja tarkempaa kuvaa…

Viimeisessä salissa oli lähinnä nykytaidetta. Tykkäsin etenkin helsinkiläisen valokuvaajan Emma Sarpaniemen itsestään ottamasta valokuvasta, jossa hän veti jalkaansa punaista sukkaa. Emma on tullut tunnetuksi juuri tällaisista performatiivisista valokuvista, joita hän ottaa itsestään ja ystävistään.

Joku teistä ehkä huomasi, että esittelin vain neljä näyttelysalia, en viittä kuten alussa lupailin :) Toinen yläkerran pienistä sivusaleista jäi minulta nimittäin vahingossa väliin…

Roland Persson (s.1963): Hope and Glory, 2016

Seinällä Susanne Gottbergin (s.1964) Colorist vuodelta 1993.

Axel Haartman (1877-1969): Emilienne, 1912

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Hilma Westerholm, 1888

Emma Sarpaniemi (s.1993): Self-portrait Wearing Red Socks, 2022

Heleneä Turussa

Keinutuolissa, 1910

Turun taidemuseon (täällä) toisen kerroksen kokoelmanäyttelyssä on tällä hetkellä esillä viisi Helene Schjerfbeckin (1862-1946) öljymaalausta museon omista kokoelmista. Yhtä lukuunottamatta ne oli maalattu Helenen asuessa - vaatimattomissa oloissa ja lähes eristäytyneenä muusta taideyhteisöstä - äitinsä Olga Printzin (1839-1923) kanssa vuosina 1902 -1925 Hyvinkäällä.

Eniten minua kiehtoi Keinutuolissa-niminen maalaus, jonka mallina oli ollut taiteilijan naapurissa asunut 18-vuotias hyvinkääläinen Elna Tamlander (1892-1910). Hieman hämmentyneen näköinen tyttö, jonka hiuksissa näytti olevan turkoosia silkkinauhaa. Tyttö, joka vain jonkun kuukauden kuluttua kuoli kurkkumätään.

Samoilta vuosilta oli myös naapuruston lapsia kuvaava punahuulinen Halkopoika II, ja viereisen Keltahattuisen laulajattaren Helene ikuisti vuonna 1917. Laulajattaren mahdollista mallia en onnistunut lyhyellä nettiselailulla selvittämään. Ja poikkeuksellisesti jätin ottamaani valokuvaan näkymään myös taulun kehykset, sillä ne olivat jotenkin oleellinen osa tuntematonta laulajatarta.

Vanhin esillä olleista viidestä maalauksesta oli Vanha herraskartano, joka kuvasi Helenelle rakasta Sjundbyn kartanolinnaa Siuntiossa. Etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa Helene vietti pitkiä aikoja kartanossa, sillä hänen tätinsä Selma Printz (1837-1861) oli avioitunut kartanon omistajan Thomas Adlercreutzin (1819-1887) kanssa.

Sjundbyn kartanosta puhutaan usein myös Helenen mummolana. Ilmeisesti Helenen äidinäiti Sofia Printz (1812-1893), joka oli myös Helenen Selma-tädin äiti, muutti tyttärensä Selman kuoltua kartanoon hoitamaan tämän esikoistytärtä. Vain 24-vuotias Selma Adlercreutz oli kuollut tyttären synnytyksen jälkeiseen lapsivuodekuumeeseen.

Lisäksi Taidemuseon yläaulassa oli yksi Helenen useista vanhaa äitiään kuvaavista maalauksista. Kotona-nimisessä teoksessa 64-vuotias Olga-äiti istui parsimassa - kumarassa harmaine hiuksineen ja koppuraisine sormineen. Ei uskoisi vain vähän yli kuusikymppiseksi. Niin ne ajat muuttuu - ja vanhat nuortuu…

Katsellessa taas Schjerfbeckin maalauksia tuli mieleeni, että pitääpä tehdä ”Helenen perässä” -retki myös Hyvinkäälle. Ja tutkia, mitä mielenkiintoista sieltä löytyy…

Ps. Pari viikkoa tämän postauksen jälkeen löysin Hyvinkään kaupungin sivuilta vastauksen (täällä): Keltahattuinen laulajatar -maalauksen mallina oli ollut 28-vuotias Helny Nykopp (1889-1963), joka oli Hyvinkäällä asuneen Valtion Rautateiden ylipuutarhuri Willy Nykoppin tytär. 

Keltahattuinen laulajatar, 1917

Halkopoika II, 1911

Vanha herraskartano, 1901

Kotona, 1903

Innostuin ikkunoista

Vasemmalla neljä pigmenttivedosta maalatulle alumiinille sarjasta Bamboo vuodelta 2005.

Viikonloppuna piipahdin lyhyesti Tyttärien tilalla Merimaskussa. Mennessä pysähdyin Turussa vartavasten käydäkseni Puolalanmäellä olevassa taidemuseossa (täällä), jossa vielä pari viikkoa on valokuvaaja Sandra Kantasen Maisemien välissä -niminen näyttely. 

Hangossa asuvan Sandra Kantasen (s.1974) teoksissa yhdistyi mielenkiintoisesti valokuvaa ja maalaustaidetta sekä aasialaista ja länsimaista taideperintöä. Värikkäät, pääosin isokokoiset teokset olivat pigmenttivedoksia eli mustesuihkutulosteita, joista useimmat oli tulostettu paperille ja pieni osa alumiinille. Kaunista ja herkkää - osin arvoituksellista. Tykkäsin tosi paljon :)

Tällä kerralla mielenkiintoni tahtoi kuitenkin karata vanhan rakennuksen komeisiin ikkunoihin. En muista, koska olisin nähnyt ensimmäisen kerroksen näyttelysalien ikkunoita ilman verhoja, joiden tehtävä on suojata herkkiä taideteoksia auringon valolta. Ilmeisesti pigmenttivedokset eivät ole yhtä valoherkkiä kuin esim öljymaalaukset…

Ensimmäisen kerrokset isot, luonnonvaloa sisälle tuovat ikkunat selittyvät sillä, että vuonna 1904 valmistuneen rakennuksen alakerran salit suunniteltiin alkujaan Turun piirrustuskoulun käyttöön. Sen sijaan toisessa kerroksessa, jossa varsinaiset taidenäyttelyt silloin järjestettiin, on edelleen kaarevat kattoikkunat. Nykyäänhän kaksikerroksisen rakennuksen molemmissa kerroksissa on taidemuseon näyttelysaleja. 

Seinän korkuisista ruutuikkunoista avautunut maisema ja ikkunoista sisään siivilöitynyt valo ikäänkuin täydensi Sandra Kantasen hienoja, usein luontoaiheisia taidevalokuvia. Innostuin ja ihastuin :)

Oikealla pigmenttivedos sarjasta Meadows vuodelta 2023.

Pigmenttivedos sarjasta Sakura vuodelta 2004/2019

Pigmettivedoksia sarjasta Distortions vuodelta 2016.

Rämö Salossa

Kyse ei ole kirjailija Satu Rämöstä Islannista, vaan kuvataiteilija Outi Rämöstä Forssasta :) Salon Taiteilijaseuran galleriassa Salossa oli vielä huhtikuun ensimmäisen viikon esillä kymmenkunta Outi Rämön (s.1963) öljy- ja akryylimaalauksia pääosin tältä ja viime vuodelta. Rämö mukaan Tutkimusmatka-nimisen näyttelyn teoksissa hän kuvasi horisonttia eri näkökulmista. 

Löysin Galleria Joutsenen, kun etsin netistä josko Salon keskustassa voisi nähdä taidetta muuallakin kuin Salon Taidemuseossa (täällä). Viime viikolla vierailin ensi kertaa Tehdaskadulla olevassa Taiteilijaseuran galleriassa. Esillä olleet Outi Rämön maalaukset olivat ihan ok, mutta eivät mieleni pankkia räjäyttäneet. 

Tästä huolimatta tulen käymään gallerian kuukausittain vaihtuvissa näyttelyissä uudelleen, sillä ihastuin sen yhteydessä olevaan kehystämö Fritziin, jossa oli kaksi ystävällistä ja kivasti puhelevaa myyjää sekä kehystettyä taidetta ja julisteita. Yksi julisteista lähti jopa mummin matkaan :)

Kiintoisa uusi tuttavuus oli myös gallerian ja kehystämön ympäristö - Anjalan kaupunginosa, josta en aiemmin ollut kuullutkaan. Ränsistyvää vanhaa teollisuusaluetta Uskelanjoen rannalla - aluetta, jonne on alettu rakentaa vuoden 2028 Asuntomessuja. 

Tulevien asuntomessujen keskiössä tulee olemaan entisen Salon Koulukalusteen tehdasrakennukset, joissa kalustetuotanto on loppunut jo 1990~luvulla. Koulukaluste oli Suomen ensimmäinen tehdas, joka valmisti kouluissa tarvittavia huonekaluja - alkuun pääosin pulpetteja - ja opetusvälineitä. Kalustetehtaan perusti salolainen opettaja Fridolf Salola vuonna 1910 ja sen ensimmäinen pitkäaikainen johtaja oli Gustaf Sigfrid Sonntag (1878-1958), jota seurasi hänen poikansa Sven Sonntag (1912-1989). Vuonna 1990 Koulukalusteen liiketoiminta yhdistyi Iskuun ja pikkuhiljaa koko tuotanto siirrettiin Lahteen. 

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, millaisia uusia asuintaloja Anjalan teollisuusalueelle rakennetaan ja miten osin suojellut tehdasrakennukset saneerataan nykyaikaisiksi asunnoiksi. Messualueelle on kuulema valmistumassa yhteensä yli 150 (messu)asuntoa. 

Kehystämö ja taidegalleria saavat kuitenkin jatkaa toimintaansa vuonna 1936 valmistuneessa entisen tehtaan konttorirakennuksessa. Joten alue jää käyntilistalleni…

Outi Rämö: Aurinko tippuu mereen, 2026

Vuoden 2028 asuntomessualuetta Salossa 

Kylässä kartanossa

Halikon kuuluilla kurpitsaviikoilla jätin kurpitsapellot ja muut kurpitsajutut väliin - pääosin pelkäämieni ruuhkien takia - mutta viime lauantaina osallistuin opastetulle kierrokselle Wiurilan kartanon päärakennuksessa. Wiurulassa on tullut käytyä mm. heinäkuussa 2019 (täällä ja täällä), mutta päärakennus ei silloin ollut avoinna yleisölle.

Poikkeuksena monesta muusta yleisölle avoinna olevasta suomalaiskartanosta Wiurila on edelleen asuttuna ja yksityisomistuksessa. Nykyään kartanossa asuu Anne Marie Aminoff ja hänen äitinsä Anna Louise (Anna Lisa) Standerskjöld-Bruninghaus (s.1930). Anna Lisa vastasi kartanon hoidosta vuosina 1951-1989 ja Anne Marie äitinsä jälkeen vuosina 1989-2024. Viime vuonna Anne Marie luovutti vetovastuun nelikymppiselle pojalleen Aleksander Aminoffille. 

Wiurila on palvellut aateliskartanona jo 1400-luvulla. Armfeltin suvun hallussa kartano on ollut vuodesta 1787, jolloin sen osti vapaaherra, kenraalimajuri Magnus Wilhelm Armfelt (1725-1795). Nykyisen päärakennuksen rakennutti Magnus Wilhelmin poika August Philip Armfelt (1768-1839) ja se valmistui vuonna 1811.

Anna Lisa Standerskjöld-Bruninghausin isoisä Carl August Armfelt (1862-1942) oli Wiurilan viimeinen Armfelt-niminen isäntä ja myös viimeinen kreivi. Aatelisarvo periytyy pääsääntöisesti isältä pojalle ja Carl Augustin jälkeen kartanossa on ollut naispuolisten emäntien vuoro: ensin tyttärentytär Anna Lisa ja sitten tyttärentyttärentytär Anne Marie. Kunnes viime vuonna isännäksi ryhtyi jälkimmäisen poika Aleksander Aminoff. 

Oppaanamme runsaan tunnin kestäneellä kartanokierroksella oli kartanon toiminnasta yli 30 vuotta vastannut Anne Marie Aminoff - viimeisen kreivin tyttärentyttären tytär. Ymmärrettävästi hänellä riitti paljon mielenkiintoista juttua - totta ja tarinaa - niin kartanosta ja sen päärakennuksesta kuin Armfeltin aatelissuvun jännittävistä vaiheista. Oppaamme Anne Marien äidinäitihän - Louise Standerskjöld (1899-1931) - oli omaa sukua Armfelf. 

Louise Standerskjöld kuoli jo 31-vuotiaana, jolloin hänen ainoa lapsensa, pieni Anna Lisa -tytär - oppaamme Anne Marien äiti - jäi asumaan Louisen vanhempien kreivi ja kreivitär Carl ja Juliane Armfeltin luokse Wiurilan kartanoon. Oikeastaan pieni tyttö oli muuttanut kartanoon jo puolivuotiaana Louise-äidin tällöin alkaneen vakavan sairauden takia. 

Kymmenen vuoden kuluttua kuolivat myös sekä Anna Lisan isä Georg Standerskjöld (1884-1941), joka oli pitänyt vain vähän yhteyttä pieneen tyttäreensä, että tytön isoisä Carl Armfelt (1862-1942). Tämän jälkeen Anna Lisa jäi pysyvästi asumaan Wiurilan isoon kartanoon tanskalaissyntyisen isoäitinsä kreivitär Julianen (1873-1967) kanssa ja pääosin lukuisten palvelijoiden ja kotiopettajien kasvattamaksi. 

Miehensä kuoleman jälkeen kreivitär eli kartanossa vielä 25 vuotta ja kuoli vasta 94-vuotiaana. Vuonna 1951 hänen tyttärentyttärensä parikymppinen Anna Lisa Standerskjöld ryhtyi päätoimiseksi ”kartanon rouvaksi”.

Nykyään 95-vuotias Anna Lisa asuu kartanon päärakennuksen alakerrassa ja myös hänen tyttärensä Anne Marien koti on kartanon mailla. Lähestyessämme päärakennusta valkotukkainen Anna Lisa käveli hiljakseen kartanon puutarhassa ja hänen vanha, kuuro koiransa köpötti haistelemaan outoja vieraita :)

Päärakennuksessa on kellarikerroksen lisäksi kaksi kerrosta ja 20 huonetta. Opaskierroksen aikana näimme toisen kerroksen kymmenkunta museoitua huonetta, jotka oli pyritty entisöimään 1800-luvun asuun. Komein oli punasävyinen pääsalonki flyygeleineen ja mielenkiintoisin sen vieressä oleva emännän makuuhuone vauvan sänkyineen ja salaovineen.

Huoneiden seinät olivat täynnä aatelismiesten ja -naisten muotokuvia, joiden nimissä ja historioissa en pysynyt perässä. Kaikki näytti aika samanlaisilta ja lähes kaikki olivat ilmeisesti Armfeltejä, joiden omistuksessa kartano tiluksineen on ollut viimeiset pari sataa vuotta. 

Kierros kartanossa ja emännän opastus olivat sinänsä mielenkiintoisia ja mukavasti esitettyjä, mutta kartanon ja Armfeltien historia on niin monitahoista ja jopa monimutkaisista, että minulle kävi samoin kuin muotokuvien kanssa. Sekosin lähes samannimisissä ihmisissä ja heidän kohtaloissaan, enkä oikein lopussa jaksanut enää keskittyä kuuntelemaan…

Lisää juttua Wiurilan ja Armfeltien historiasta mm. Ylen sivuilla julkaistusta Sini Sovijärven selkeästä artikkelista vuodelta 2019 (täällä).

Toisen kerroksen pääsalonki

Pääsalongin käsinmaalattu tapetti oli 1830-luvulta, kuten muukin sisustus.

Salongin uutta kattomaalausta ja jäänteitä vanhasta.

Emännän makuuhuone

Kirjasto oli Anna Lisan isoisän Carl August Armfeltin työhuone

Igor Muslinov (s.1965) maalaama muotokuva 69-vuotiaasta 

Anna Louise Standerfskjöld-Bruninghausista (s.1930) vuodelta 1999.